liiaksi laajennamme liikettä vai...?
--En, en mitään senkaltaista, pudisti ukko päätään. Mutta siinä on
kuitenkin eräs niksi.
--Mikä niksi?
--Pyydän, että herra johtaja itse ottaa selvän siitä. Mutta siihen
mennessä toivoisin jo johtajan oman edun kannalta, ett'ette liikaa tätä
suunnitelmaanne julki kuuluttaisi.
Antti ei tietysti totellut neuvoa, sillä hän oli aivan varma tuumansa
onnistumisesta. Myöskin useimmat hänen oman johtokuntansa jäsenistä
olivat siitä suorastaan haltioissaan. Mutta hän ei myöskään voinut olla
huomaamatta, että tuo suunnitelma kaikille, joille hän mainitsi siitä,
ollut niinkään tervetullut. Monet pudistelivat päätään yhtä epäilevästi
kuin vanha kamreeri Jäkäläkin, silti mitään tosiasiallista syytä
mainitsematta.
Tässä täytyi piillä joku salaisuus. Mutta mikä?
Antti sai sen pian selville. Oli olemassa eräs toinen rappiolla oleva
yhtiö, eräs kirjakauppaliike, joka oli vararikon partaalla ja jolla oli
paljon sitoumuksia hänen omassa entisessä pankissaan. Pankki taas ei
tahtonut mitenkään vaatia sitä vararikkoon, sillä paitsi sitä, että se
itse olisi hävinnyt tuntuvia summia siinä, oli koko tuo liike pantu
alkuun pankkia lähellä olevista piireistä, joihin siis myöskin kuuluivat
sen pää-osakkaat. Tätäkin yhtiötä oli siten talvikausi keinotekoisesti
pystyssä pönkitetty, mutta se tietysti ei voinut ijät kaiket käydä
päinsä. Täytyi tulla joku loppusuoritus, ja siihen oli yhtiön
osakkailla, kuten pankillakin suunnitelmansa.
He tahtoivat saada haltuunsa O.Y. 'Kuvan', joka oli kannattava liike ja
jolla oli kaikki mahdollisuudet, lyödä sen yhteen mainitun
kirjakauppa-osakeyhtiön kanssa ja pelastaa edellisen avulla
jälkimmäisenkin. Tämä olisi siten käypä päinsä, että kyseenalaisen
kirjakaupan varasto oli arvioitava mahdollisimman korkeaan, mutta O.Y.
'Kuvan' omaisuus mahdollisimman alaiseen hintaan, ja edellisen osakkeet
säilytettävä täydessä nimellis-arvossaan, mutta jälkimmäisen noin
kolmanteen osaansa alennettavat. Silloin ei pankki, yhtä vähän kuin
sitä lähellä olevat piirit, tulisi häviämään penniäkään. Ainoat, jotka
tulisivat häviämään, olisivat ne O.Y. 'Kuvan' osakkaat, jotka olivat
ostaneet osakkeensa nimellis-arvosta tai yleensä kolmatta osaa
korkeammasta hinnasta.
Antti tunsi heti leijonan kynnen tuossa suunnitelmassa. Se ei ollut
voinut syntyä kenenkään muun älypään aivoissa kuin hänen oman entisen
pankkinsa pääjohtajan, tuon "vuorenvanhuksen", joka juuri oli mestari
moisia sommitelmia tekemään. Samalla ymmärsi hän niin kamreeri Jäkälän
kuin muidenkin epäilykset hänen oman aivan toisaalle tähtäävän
suunnitelmansa suhteen. Kukaan ei tahtonut turhan vuoksi tuon
pankkipomon kanssa riitautua. Jos hän kerran oli asian niin päättänyt
mielessään, oli se myöskin menevä niin, se näkyi olevan ihmisten yleinen
mielipide, niidenkin, jotka tuon järjestelyn kautta tulisivat tuhansia
ja kymmeniä tuhansia häviämään.
Mutta nyt juuri tahtoi Antti näyttää, ettei se sentään vielä ollut sillä
päätetty ja että voi olla toisiakin tahtoja maailmassa kuin
"vuorenvanhuksen". Jos ei kukaan muu uskaltanut, uskaltaisi hän, Antti,
ainakin ruveta tarjottua sormikoukkua vetämään. Hän tiesi kyllä, mitä
vastavoimia hän siten manaisi esille ja että siitä tulisi taistelu,
jonka laajuudesta ja kiihkeydestä hänellä ei vielä voinut olla
aavistustakaan. Mutta hän oli nuori, hän luotti omiin voimiinsa ja
liikkeensä osake-enemmistöön, jonka hän aina katsoi saavansa puolelleen.
Ja sitäpaitsi: olihan hänellä vielä käyttämättömänä se sadantuhannen
luotto, jonka tuon toisen, kilpailevan pankin pääjohtaja oli luvannut
hänelle.
Hän alkoi taistelun. Ja hän ryhtyi O.Y. 'Kuvan' puolesta virallisiin
keskusteluihin ennen mainitun kirjapaino-liikkeen ja sen omistaman talon
ostamisesta.
Mutta samassa tunsi hän kuin olisi nuotta kierretty hänen ympärilleen ja
hänen henkilökohtainen liikuntavapautensa tullut äkkiä kummallisella
tavalla rajoitetuksi. Yhtiön asiat menivät kyllä entistä menoaan, mutta
hänen omat yksityiset asiansa alkoivat sotkeutua ja käydä yhä
monimutkaisemmiksi. Rupesi lankeilemaan yksityisiä lainoja ja
kassakreditivejä, joissa hän oli takaajana, vekseleitä, joita hän
pankista erottuaan oli joskus köyhemmille tovereilleen kirjoittanut,
joku päästi jo hänen nimensä protestiinkin ja puolusteli itseään sillä,
ettei hän ollut voinut asialle mitään, kun hänen oma entinen pankkinsa
juuri viime tingassa oli kieltänyt vekseliä hänen nimellään
uudistamasta. Liikkeelle hankkimaansa luottoa hän ei luonnollisesti
voinut käyttää omiin tarpeisiinsa ja oman yksityisluottonsa hän oli taas
käyttänyt enemmän kuin loppuun yhtiönsä hyväksi. Kun hän täksi
kevättalveksi oli tyytynyt sitäpaitsi aivan vaatimattomaan palkkaan
toimitusjohtajana, tuottivat nuo pienet neulanpistot hänelle monta
kiusallista hetkeä ja tuokiotilaa. Hän olisi mielestään nyt tarvinnut
kaiken aikansa parempaan.
Muissakin suhteissa huomasi Antti joutuneensa sotakannalle joidenkin
hänelle tuntemattomien voimien kanssa. Ystäviensä kautta hän sai kuulla,
että hänestä oli mitä hirveimpiä huhuja liikkeellä ja että häntä
pidettiin monissa piireissä rappiolle joutuneena hulttiona, joka oli
suoranainen häpeä ja siveysvaara koko sivistyneelle yhteiskunnalle.
Kaivettiin esille hänen avio-eronsakin ja hänen viimesyksyinen, kylläkin
sangen vapaa yksityis-elämänsä, kerrottiin, että hänen vaimonsa oli
antanut anteeksi jos jotakin, mutta ei sentään sitä, että eräs outo
työläisnainen oli ilmestynyt vastasyntynyt lapsi käsivarrellaan Antin
luo ruokkoa pyytämään, huhuiltiinpa vielä hämäristä, sameista
liiketempuista, jotka lankesivat jo rikoslain sen ja sen pykälän
piiriin. Aluksi halveksi Antti täydellisesti niitä, vastaten ystäviensä
huolestuneisiin selontekoihin pelkällä naurulla ja olkapäiden
kohotuksella. Mutta häntä ei naurattanut enää, kun hän huomasi, että
monet hänen vanhoista tuttavistaankin lakkasivat häntä tervehtimästä ja
hän oli toisten silmissä lukevinaan tuon sanattoman, epämääräisen,
tuhatpäisen epäilyn, jota vastaan ei voinut taistella, sillä olisihan se
heti ensi iskulla haihtunut ilmaan, jälleen entistä sankemmaksi ja
uhkaavammaksi ukkospilveksi kokoontuakseen.
Enin hermostutti Anttia, että nuo typerät huhut kulkeutuivat myös
naisten korviin. Eräänä päivänä tuli hänen entinen vaimonsa itkien hänen
luokseen ja tahtoi vahvistusta siihen, ettei Antti ollut
vekselinväärentäjä, kuten hänestä oli kerrottu eräässä seurassa. Toisena
päivänä kysyi rouva Sorvi häneltä varovasti, oliko totta, että Antti
rakasteli ala-ikäisiä tyttölapsia. Kun Antti katsoi hämmästyneenä
häneen, hän selitti silmät vesissä, ettei hän Antilta mitään ehdotonta
uskollisuutta vaatinutkaan, mutta kyllä hänen mielestään sentään oli
liikaa, kun hänelle oli kerrottu, että Antin oli myöhään yöllä nähty
käyvän käsikynkkää erään keskenkasvuisen kanssa...
Ahaa, se oli tuo juopunut lapsi, jonka hän kerran oli poliisin kynsistä
pelastanut! Kaikki pengottiin siis esille, kaikki käytettiin hänen
mustaamisekseen.
Näiden olosuhteiden vallitessa läheni yhtiökokous.
Antti arvasi jo edeltäpäin, että siinä tulisi tapahtumaan rynnäkkö hänen
kukistamisekseen. Myöskin Soisalo oli häntä siitä varoittanut. Mutta
Antti oli hyvässä turvassa, sillä hän tiesi juuri Soisalon, ukko Jäkälän
ja omien osakkeittensa avulla olevansa varmassa enemmistössä. Eikä hän
sitäpaitsi uskonut muidenkaan yhtiön osakkaiden päästävän häntä niinkään
hevillä menemään kaiken sen jälkeen, mitä hän oli yhtiön hyväksi tehnyt,
ja varsinkaan siihen nähden, että sen osakkeita jo alettiin noteerata
yli nimellisarvon.
Tässä pettivät hänen laskelmansa.
Ukko Jäkälää ei ollenkaan näkynyt yhtiökokouksessa. Hän oli siirtänyt
osakkeensa toiselle, vihollisleiriin kuuluvalle henkilölle, ja kun
äänestyksen aika tuli, jäi Antti loistavasti tappiolle. Hänet ja kaikki
ne johtokunnan jäsenet, jotka olivat hänen suunnitelmaansa kannattaneet,
äänestettiin pois koko johtokunnasta ja heidän tilalleen tuli pelkkiä
vastapuolueen miehiä. Kaikki tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä.
Näin oli Antti jälleen puilla paljailla. Mutta melkein enemmän kuin se
jo sellaisenaan kylläkin arveluttava seikka suututti ja suretti häntä,
että hänen tähtensä niin monet viattomat ihmiset tulisivat niin paljon
kärsimään.
Enin Soisalo. Antti lähti häntä etsimään.
18.
Antti ei tahtonut löytää Soisaloa mistään. Hän soitti tämän kotiin, hän
soitti kaikkiin kapakoihin, soitti tämän morsiamen kotiinkin, saamatta
kuitenkaan mitään vastausta. Lopuksi lähti hän neuvottomana pitkin
Pohjois-Esplanadia astelemaan.
Oli lauhkea toukokuun ilta ja ihmisiä tavallista enemmän liikkeessä.
Mutta Antti tuskin huomasi heitä. Hän oli sydämensä pohjasta äkäinen,
hänen mielensä oli kuohuksissa, hänen keppinsä vingahti aina silloin
tällöin vihaisesti ikäänkuin hän olisi lyönyt jotakin näkymätöntä
vastustajaa. Olihan hän hävinnyt, perinpohjin hävinnyt! Mikä hänelle nyt
eteen tulisi? Ja kuinka selittäisi hän asian ystävilleen, mutta ennen
kaikkea Soisalolle, joka niin oli häneen uskonut ja uhrannut siinä
uskossa koko omaisuutensa?
Mutta sitten hän muisti äkkiä, että Soisalo oli kihloissa Margitin isän,
tuon toisen pankkipomon, kanssa ja että hänestä vielä ennen kesää tulisi
miljonan-omistaja. Jumalan kiitos! Ehk'ei hän sentään niinkään pahaksi
panisi eikä jäisi hänelle ikikaunaa kantamaan. Tulisihan hänen Antin
vuoksi häviämänsä summa olemaan vain kuin pisara meressä siihen
jättiläis-omaisuuteen verraten, joka hänellä pian oli oleva käsissään.
Hänen ajatuksensa kääntyivät taas kaksinkertaisella voimalla äskeiseen
yhtiökokoukseen.
Hänet oli petetty! Se oli heti äänestyksen jälkeen ollut hänen
ensimmäinen järkevä ajatuksensa. Mutta kuka oli pettänyt hänet
oikeastaan? Eikö vanha kamreeri Jäkälä, joka hänet oli tuohon lemmon
yhtiöön houkutellut, ostanut summakaupalla sen osakkeita ja nyt
nähtävästi myönyt suurella voitolla ne, kun Antin viholliset välttämättä
tarvitsivat niitä?
Kostoa, kostoa! huusivat kaikki hänen sisälmyksensä. Mutta kuinka kostaa
miehelle, jota vain obligatsionit ja arvopaperit enää elämään
kiinnittävät, ja mikä kostaja oli varsinkaan hän, keppikerjäläinen?
Äkkiä muisti hän käyttämättömän sadantuhannen luottonsa tuossa toisessa
pankissa. Yhtiötään varten hän tosin sen oli hankkinut, mutta nythän
hänellä ei ollut enää mitään yhtiötä, ja jos hän kävisi puhumassa
jälleen tuon ystävällisen vanhan herran kanssa, suostuisi tämä
epäilemättä siirtämään ainakin jonkun osan siitä johonkin toiseen hänen
alkuunpanemaansa yritykseen. Täytyi vain keksiä jotakin. Siinä oli
kaikissa tapauksissa selkänoja, jota ei sopinut halveksia.
Mihinkään kosto-toimenpiteisiin ukko Jäkälää tai ketään muutakaan
vastaan se ei riittänyt luonnollisesti. Mutta se riitti auttamaan hänet
jaloilleen jälleen ja varustamaan hänet aseilla johonkin uuteen
kamppailuun.
Mikä se oli oleva, sitä hän ei vielä osannut tässä kiireessä määritellä.
Tällä kertaa oli pääasia, ett'eivät hänen vihollisensa päässeet
ylenmäärin hänen tappiostaan riemuitsemaan eivätkä sylkemään hänen
yhteiskunnalliselle hautakummulleen.
Ja jo isosti reippaampana mieleltään hän kääntyi poikki torin,
Vallgrenin suihkulähteen ohitse, Kaivopuistoon johtavalle Länsi-Rannalle
kulkemaan. Mutta siinä kulmassa tulikin Soisalo häntä vastaan.
--Terve! lausui Antti. Juuri sinut minä tahdoinkin saada käsiini.
--Terve, terve, vastasi Soisalo harvakseen. Myöskin minä olisin antanut
vielä tänä iltana sinulle jonkun elämänmerkin itsestäni.
Antti katsoi ystäväänsä. Tämä näytti kovin tiukalta ja vakavalta. Hänen
kasvonsa olivat oudon harmaat, hänen silmälautansa tulehtuneet ja hänen
suupielensä värähtelivät silloin tällöin kuin olisi hänen ollut vaikeata
omaa sisällistä liikutustaan pidättää.
Mitähän tuolle on tapahtunut? ajatteli Antti. Onkohan mies ollut aika
rymyllä eilen? Siinä tapauksessa tulen minä sangen sopimattomaan aikaan
jobinviesteineni.
Mutta täytyihän sen kuitenkin esille. Antti rykästeli.
--Olisiko sinulla pari hetkeä aikaa uhrata minulle? hän sanoi. Menisimme
johonkin.
--Minne me menisimme? kysyi Soisalo väsyneesti.
--Mihin hyvänsä, mutta mieluimmin johonkin yksityishuoneesen. Sillä
asia, josta aion puhua sinulle, ei siedä ketään syrjästäkuulijoita.
--Ei oikeastaan minunkaan asiani sinulle, virkahti Soisalo omituisesti
hymyillen. Vie minut siis, minne tahdot vain!
--Hyvä on. Siinä tapauksessa pistäydyn minä Kappelin puhelimeen.
Hän meni ja palasi hetken perästä ilmoittaen, että Catanin rococo-huone
oli vapaa. Hän oli tilannut sen ja samalla heille molemmille illallisen.
--Syödään sitten yhteinen Herran ehtoollinen, sanoi Soisalo.
Hän oli jäänyt suihkukaivon luo ystäväänsä odottamaan. Ja jälleen
hämmästyi Antti hänen kasvojensa kummallista harmautta ja hänen
tuijottelevia, lasittuneita silmäteriään.
He kulkivat pitkin Pohjois-Esplanadia, pujotellen vaivoin taajojen
ihmisjoukkojen lomitse. Juuri kun he olivat Catanin ovesta sisälle
astumaisillaan, huomasi Antti Heikinkadun kulmassa myötävän joitakin
lisälehtiä ja kuuli sanomalehtipoikien tuolla taempana ryntäävän
suurella vauhdilla eteenpäin ja huutavan kimakasti kaupan tavaraansa.
Hän pysähtyi käsi ovenrivassa.
--Lisälehti! sanoi hän. Odota, minä ostan yhden.
--Joutavia! ärähti Soisalo odottamattomalla tuimuudella. Tietysti taas
jotakin prinssi Wiedistä ja Albanian kapinasta.
--Älä sano! väitti Antti. Etkö näe, kuinka ihmiset huitovat käsiään ja
tappelevat niistä? Se mahtaa olla joku suuri uutinen.
Mihinkään enempään sananvaihtoon antautumatta aukaisi Soisalo oven ja
lykkäsi Antin puoli väkivalloin sisälle. Antti ihmetteli hiukan hänen
omituista käytöstapaansa, mutta päätteli sen johtuvan tuosta yleisestä
hermostumisesta, jonka hän oli ensi hetkestä saakka todennut
ystävässään.
Puolen minuutin kuluttua he istuivat kahdenkesken rococo-huoneessa.
Ulkona oli vielä valoisa eivätkä he sallineet tarjoilijan täällä
sisälläkään tulia sytyttää. He sanoivat tahtovansa syödä vasta
myöhempään.
--Niin, hyvä ystävä, alotti Antti. Minulla on sinulle kerrottavana
ikäviä uutisia.
--Uutisia? säpsähti Soisalo. Ikäviä? Sinulla? Mitä tarkoitat? Selitä
nopeasti!
--Sanalla sanoen, meillä oli tänään tuo yhtiökokouksemme.
--No niin? keskeytti Soisalo kärsimättömästi. Ja siellä mainittiin...?
--Ei siellä puhuttu eikä mainittu juuri mitään, kertoi Antti. Siellä
erotettiin minut yksinkertaisesti. Minä en ole enää toimitusjohtaja.
--Jumalan kiitos! Vainko se!
Hän näytti todellakin hengähtävän helpotuksesta. Antti katsoi
huvitettuna ystäväänsä.
--Kiitätkö sinä jumalaa, pannahinen, kysyi hän, siitä että minut on
erotettu toimitusjohtajan paikasta? Muistahan toki, mitä kaikkea siitä
on oleva seurauksena. Sinäkin menetät koko omaisuutesi.
Soisalo näkyi jälleen tulevan tuntoihinsa.
--Suo anteeksi, sanoi hän hiljaisesti. En minä nyt itseäni ajatellut.
--Mutta minua ehkä? virkahti Antti humoristisesti.
--Enkä sinua, myönsi Soisalo. Minulla oli mielessä aivan toiset asiat.
Antti ei ryhtynyt ystävänsä salaisuuksia sen syvemmältä tutkimaan, vaan
rupesi tekemään asiallisesti selkoa yhtiökokouksen menosta, häntä
vastaan käydystä sotaretkestä ja sen tappion suuruudesta, minkä O.Y.
'Kuvan' osakkaat tulisivat kärsimään. Hän huomasi kyllä, että Soisalo
tuskin kuunteli häntä, mutta hän jatkoi kuitenkin esitystään, pitäen
velvollisuutenaan ystäväänsä kohtaan esittää asiat hänelle heti suoraan
ja peittelemättä. Mutta enemmän kuin Soisalon hajamielisyys häiritsi
häntä se melu ja hälinä, joka äkkiä oli ruvennut tuolta ulkoa kadulta
kuulumaan.
Antti silmäsi sinne ohuiden, harvojen ikkunaverhojen läpi ja kauhistui.
Ihmiset huusivat ja huitoivat käsiään, lukivat lisälehtiä ja hyökkäsivät
jälleen mielipuolisina eteenpäin. Jos siellä äsken oli ollut paljon
väkeä, oli koko katu nyt muutamissa tuokioissa tungokseen saakka
ahtautunut. Toiset seisoivat ryhmissä kiihkeästi keskustellen ja lyöden
aina väliin kädenselällä lukemaansa lisälehteä. Toiset heiluttivat sitä
korkealla ilmassa ja näyttivät protesteeraavan sydämensä pohjasta sitä
vastaan. Eikä se ollut enää mitään tavallista esplanadien ilta-yleisöä,
joukossa näkyi jo vanhoja, valkopäitä herroja ja hienoston naisiakin,
jotka eivät ollenkaan sen järkevämmällä tavalla käyttäytyneet. Oli kuin
olisi myrsky päässyt irti, vallankumous puhjennut, meri ärjähtänyt yli
äyräittensä...
--On siellä sittenkin tapahtunut jotakin, sanoi Antti hätäisesti.
Menenkö ja otan selvän siitä?
Vastauksen asemasta painoi Soisalo hänet takaisin tuoliin istumaan.
--Mutta...? kysyi Antti yhä enemmän hämmentyneenä. _Onhan_ siellä
tapahtunut jotakin. Ja juuri äsken olin minä venttiilistä kuulevinani...
--Sulje venttiili! huusi Soisalo kiihtyneenä.
Se nyt on ihme ja kumma, ettei saa olla rauhassa täällä sisälläkään
tuolta katu-yleisöltä. Tietysti on Hannes Kolehmainen taas juossut
jonkun uuden maailman-ennätyksen.
Mutta myrsky oli ehtinyt jo rauhalliseen Cataniinkin. Äsken oli sen
suuri sali tuossa seinän takana ollut melkein tyhjä, nyt kuului jo
sieltäkin kiihkeiden, toisiaan risteilevien äänten kohina. Kuului
korkeita huutoja ja nopeita askeleita, puhelimen helinää ja sisälle
ryntäävien ihmisten hätäisiä kysymyksiä. Äkkiä kiskaistiin auki myös
heidän huoneensa ovi.
--Kuka perkele? kirosi Soisalo aivan poissa suunniltaan.
Se olikin vain tarjoilija.
--Anteeksi, sanoi hän nopeasti kumartaen. Mutta herrat eivät tiedä ehkä,
herrat eivät ole kuulleet ehkä...
Hän heitti lisälehden pöydälle ja yritti poistua samalla vauhdilla kuin
oli tullutkin.
Antti yritti tarttua siihen, mutta ei ehtinyt, sillä Soisalo oli jo
salaman-nopeasti temmannut sen käteensä ja puristi
kouristuksentapaisestl sitä.
--Seis! huusi hän hirvittävällä äänellä tarjoilijalle, joka pysähtyi
tyrmistyneenä. Valoa!
Tarjoilija väänsi sähkön palamaan.
--Ei, komensi Soisalo. Kandelaberit esille! Juhlallista sen olla pitää.
Ja verhot alas! Luuletteko, että me olemme tässä millään näyttämöllä?
Tarjoilija teki työtä käskettyä. Soisalo reikelöi oven hänen jälkeensä,
ojensi lehden Antille ja heittäytyi itse huolettomasti nojatuoliin.
--Lue! sanoi hän lyhyesti.
Hän oli jälleen aivan tyyni ja rauhallinen, mutta lumivalkea
kasvoiltaan.
Antti tarttui tuohon vielä kosteaan, äsken kirjapainosta tulleesen
paperilippuun vapisevin käsin, sillä hän aavisti jo vaistomaisesti, että
jotakin kamalaa oli tapahtunut ja muuta ehkä vielä vielä kamalampaa oli
tapahtumassa. Hän oli arvannut oikein. Jo otsakkeista hänen silmänsä
pimenivät.
Niissä sanottiin, että Soisalon morsiamen isä, hänen pankkinsa
pääjohtaja, tuo ystävällinen vanha herra, oli joku tunti sitten vangittu
syypäänä kavalluksiin, väärennyksiin, kassanvaillinkiin ja petolliseen
kirjanpitoon. Vaillingin suuruutta ei voitu vielä tarkemmin arvioida,
mutta kysymys oli kymmenistä miljonista.
Antti painoi pään käsiinsä. Se oli kaikenhäviö.
19.
--Noh, miksi et lue? kysyi Soisalo kummallisen ohuella, soinnuttomalla
äänellä. Jatka!
--Minun ei ole tarvis lukea enempää, virkkoi Antti tuskin kuuluvasti. Ja
se on totta siis?
--Kaikki, mikä on painettu, on totta, sanoi Soisalo äskeisellä
kammottavalla äänenpainollaan.
--Ei kaikki, mutta tämä ... onko _tämä totta_? kysyi Antti raskaasti
lisälehteä kädessään osoittaen. _Onko_ hän syypää?
--Siitä ei voi olla mitään epäilyä olemassa, vastasi Soisalo lyhyesti ja
täsmällisesti.
Antti painoi pään jälleen käsiinsä. Syntyi syvä äänettömyys.
Kuinka pieniksi hupenivatkaan siinä silmänräpäyksessä kaikki hänen
henkilökohtaiset surunsa ja onnettomuutensa tämän jättiläisromahduksen
rinnalla, joka koski koko maata ja kansakuntaa! Se tuskin mahtui hänen
aivoihinsa. Tuoko herttaisesti, älykkäästi hymyilevä vanha herra, jota
hän oli pitänyt suorastaan yli-ihmisenä, siis konna ja petkuttaja, eilen
vielä koko kaupungin napa, tänään lukkojen ja telkien takana?
Mahdotonta! Yhtä hyvinhän voi kuu pudota maahan tai aurinko lähteä maan
ympäri kiertämään. Tämä tulisi kylvämään epäluulon ja epävarmuuden
tunnetta koko yhteiskuntaan.
--Miesparka! huusi hän vihdoin. Hänen sijassaan minä olisin ennemmin
ampunut itseni kuin elävältä antautunut.
--Hän on koettanut tehdä niin, selitti Soisalo harvakseen, mutta hänet
on estetty siitä. Miesparka! sanon minäkin. Mutta vielä enemmän kuin
häntä itseään säälin minä hänen perhettään.
--Niin, se on totta, myönsi Antti. Perheen olin minä aivan unohtanut.
Hän muisti samalla, että Soisalo nyttemmin myös tavallaan kuului tuohon
onnettomuuden perheeseen. Ja vielä johtui hänen mieleensä, että Soisalo
kuului samaan pankkiin, jonka pääjohtajasta oli kysymys, ja ettei hänen
asemansa siinäkään suhteessa mahtanut olla kovin kadehdittava. Hänen
teki mieli sanoa jotakin lohduttavaa ja rohkaisevaa, mutta hän ei
voinut. Mitäpä hän olisi sanonutkaan? Olihan kuin olisi kuolema kulkenut
läpi huoneen, eikä vain kuolema, vaan rikos, häpeä ja kunniattomuus!...
Syntyi jälleen syvä, pitkä vaitiolo.
--Täytyyhän meidän syödä kuitenkin, virkahti Soisalo vihdoin raukeasti.
Hän avasi oven, painoi sähkönappulaa ja antoi määräyksensä. Sitten he
istuivat jälleen äänettöminä kuin kuvapatsaat.
Tarjoilija sai tulla ja mennä. He eivät paikaltaan liikahtaneet eivätkä
ääntä päästäneet, ennen kuin tarjoilija ilmoitti, että pöytä oli katettu
ja kysyi, mitä herrat tahtoivat juotavaksi.
--Viinaa ja olutta! käski Antti.
--Ja shampanjaa, lisäsi Soisalo. Kaksi pulloa ... te tiedätte, minun
merkkiäni. Voitte tuoda ne jo nyt pöytään.
--Oletko sillä tuulella? hymähti Antti hiukan kummastellen. Mutta
samantekevä!
Soisalo katsoi häneen omituisen pyytävällä kasvojen-ilmeellä.
--Anna nyt minunkin kerran hullutella! sanoi hän. Vain tämän yhden
ainoan kerran!
He maistoivat voileipä-pöytää ja ottivat ryypyt ja oluet saman
painostavan äänettömyyden vallitessa. Antti pani vain merkille, että
hänen ystävänsä otti tavallista useampia ryyppyjä, ilman että ne
näyttivät tehoavan häneen hituistakaan.
Vasta shampanjaan tultua kirposi Soisalon kielenkannin.
--Terve! lausui hän lasinsa kohottaen. Kiitos nyt hyvästä toveruudesta!
Antti tunsi jotakin kosteata kihoavan silmäkulmaansa.
--Kiitos itsellesi! sanoi hän. Ja suo nyt anteeksi kaikki ne ikävyydet,
jotka olen tuottanut sinulle. Ei se ole ollut tarkoitus oikeastaan...
Hän oli niin liikutettu, että hän tuskin taisi puhua... Tuo mies kiitti
vielä häntä, tuo, joka oli aina ollut häntä kohtaan kuin toveruus itse
ja joutunut hänen tähtensä niin suuriin vahinkoihin!...