epäillyt hetkeäkään, ettei hän siinäkin onnistuisi. Kaikki alat olivat
siihen nähden samanlaiset hänen mielestään, että ne vaativat vain hiukan
tervettä järkeä ja tarmoa sitä käyttämään. Pahempi oli tuon tarvittavan
liike-pääoman laita...
Antti hymyili voitollisesti. Mitä hullua! Mitä hän tässä oikeastaan
hassuttelikaan, että hänen jälleen olisi alusta alotettava ja jälleen
uusi yhteiskunnallinen kilpatantereensa pala palalta vallattava? Olihan
hänellä nimi! Olihan hänellä koko Helsinki täynnä vaikutusvaltaisia
tuttavuuksia. Toista se oli siihen aikaan...
Ovikello helähti. Piika kuului menevän avaamaan ja ilmoittavan, ettei
herraa vielä voinut tavata, mutta ehkä tuntia myöhemmin.
--Nukkuuko hän? kysyttiin.
--Ei, mutta hän on vielä vuoteessaan.
--Se ei mitään tee! Minä menen sisälle.
Antti oli jo tuntenut ystävänsä Soisalon äänen ja huusi hilpeästi
'tervetulemaan!' hänelle. Soisalo tulikin siinä samassa ja istui hänen
keinutuoliinsa.
--Hei! Sinähän olet luopunut pankista? sanoi hän. Ja olet jaksanut sen
pitää niin salassa, että minäkin sain vasta lukea sanomalehdestä.
--Minulla on ollut omat syyni siihen, hymyili Antti.
--Ja ottanut niskoillesi tuon kaatuvatautisen liikkeen, josta minä vielä
eilen en olisi maksanut huutokauppa-hintaakaan. Mutta nykyoloissa: mistä
saa ostaa sen osakkeita?
--Jos aiot sijoittaa siihen osankin pää-omastasi, jatkoi Antti samaan
iloiseen äänilajiin, täytyy sinun pitää kiirettä, pyhä veli. Sillä minä
voin kuiskata sinulle näin meidän kesken erään salaisuuden.
--Minkä? kysyi Soisalo, hänkin leikillä ääntään alentaen. Kas vain,
miten avomieliseksi sinä olet tullut! Seinillä on korvat. No niin...?
--Kamreeri Jäkälä on jo ostanut sata osaketta.
Soisalo vihelsi, eikä se tällä kertaa enää aivan leikkiä ollut.
--Todella?
--Niin totta kuin sinä istut siinä. Luuletko minun muuten lähteneen
hulluttelemaan?
Soisalo sytytti savukkeen.
--Pelkäsin tosiaan, hän sanoi nyt aivan toisella, sydämellisellä
äänellä, että joku oli vetänyt nenästä sinua, mutta huomaan ilokseni,
että sinulla on ollut omat laskelmasi.
--Varmasti, sanoi Antti. Enhän minä vielä ole sentään tullut
hajamieliseksi.
Sitten hän esitti avomielisesti laskelmansa. Soisalo kuunteli
tarkkaavasti häntä. Kun toinen oli lopettanut, hän nousi ylös, käveli
sängyn luo ja ojensi kätensä hänelle:
--Onneksi olkoon! sanoi hän. Jos sinun laskelmasi pitävät paikkansa, et
sinä tarvitse mitään muuta kuin liike-pääomaa. Jätä se minun huolekseni!
Siihen saakka on minun pieni omaisuuteni kokonaan sinun käytettävissäsi.
Hyvästi!
--Menetkö jo?
--Menen. Minulla on jo varhaisesta aamupäivästä yhtä ja toista
toimittamista... Sukulaisia kaupungissa, sinä ymmärrät... Mutta
päivällistä me voimme syödä yksissä.
--Top! Se on päätetty, sanoi Antti. Siinä tapauksessa minä syönkin
aamiaista kotona.
--Hyvä! Ja näkemiin! Tahdoinkin vain olla ensimmäinen onnittelemaan
sinua uuteen asemaasi.
Siinä on oikea ystävä, ajatteli Antti hänen mentyään, minun ainoa oikea
ystäväni!
Hän nousi ylös, kylpi, voimisteli ja pukeutui vitkalleen. Merkillinen
hyvinvoinnin tunne täytti koko hänen olentonsa. Samalla kuuli hän
jälleen ovikellon helähtävän.
--Hanna ei laske sisälle ketään, hän ehti emännöitsijälleen sanomaan.
Minä en ole kotona kenellekään.
Hän ei tahtonut pilata hyvää tuultaan, sillä hän tiesi, ettei sieltä
Soisaloa miellyttävämpää vierasta kuitenkaan tulisi. Kuitenkin kuunteli
hän eräänlaisella jännityksellä, mitä tapahtuisi eteisen ovella.
Hän kuuli oven aukeavan, mutta ei sanaakaan siitä, mitä hän oli käskenyt
Hannan sanomaan, ainoastaan jonkinlaista epäselvää kuiskutusta...
Kuinka? Eiköhän hän erehtynyt? Kuuluihan sieltä aivan selvään iloisia,
heleitä lasten-ääniä.
--Ei tee mitään, kuuli hän sitten kirkkaan, hiukan kovan nais-äänen
soinnahtavan. Me tulemme kuitenkin sisälle. Meillä on kyllä aikaa
odottaa.
Kylmät väreet kävivät pitkin Antin selkäpiitä. Olihan se Elnan, hänen
entisen vaimonsa ääni! Ja siinä tapauksessa nuo lapset ... niidenhän
täytyi olla hänen omiaan...!
Aivan oikein, siinä oli Elna, hiukan laihtuneena ja ulkomaalaistuneena,
mutta muuten terveenä ja hyvinvoivana, vieläpä nuortuneena entisestään.
Ja siinä olivat hänen lapsensa, Jukka ja Inka, jotka jo hälisivät hänen
ympärillään ja pyrkivät hänen käsivarsilleen kapuamaan.
Heitäkään ei Antti ollut nähnyt siitä kohtalokkaasta syyskuun illasta
saakka kuin he äitinsä kanssa olivat jättäneet talon.
Hän otti heidät syliinsä, ensin toisen, sitten toisen, suuteli heitä ja
kääntyi vasta senjälkeen heidän äitinsä puoleen, joka vaieten oli
ovensuuhun pysähtynyt.
--Tervetulemaan, lausui hän kylmästi ja virallisesti, sillä hän muisti
vihollisen kanssa puhuvansa. Olethan palannut ulkomailta.
--Jo jouluksi, vastasi Elna hiljaisesti. Arvelin, ettet panisi ehkä
pahaksi, jos tulisimme sinulle onnellista uutta vuotta toivottamaan.
--Se on totta, lausui Antti painokkaasti. Myöskin minä pyydän toivottaa
sinulle joka suhteessa onnellista uuttavuotta.
He kattelivat ja katsoivat suoraan silmiin toisiaan. Elnan katse
hämärtyi, hän käänsi päänsä pois ja sai äkkiä jotakin kiireellistä
hommaa hattuneulansa kanssa.
Hän on muuttunut! ajatteli Antti. Hän on käynyt ikäänkuin
naisellisemmaksi ja pehmeämmäksi. Mutta onko hän muuttunut todellakin?
Kenties se on vain joku uusi temppu, jota hän tahtoo käyttää
houkutellakseen minut itselleen hyvin edulliseen? _Timeo Danaos_...
Täytyy olla varuillaan, aina varuillaan sen naisen suhteen...
--Etkö riisu? hän kysyi tyynesti. Pyydän, että olet kuin kotonasi.
Vasta sen sanottuaan huomasi Antti, mikä verinen iva voi piillä hänen
sanoissaan. Hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut loukata tuota naista,
kaikkein vähimmän muistuttaa häntä mistään entisestä. Heidän suhteensa,
mikäli he maailmassa toisiaan tapaisivat, täytyi hänen mielestään olla
yksinomaan moitteeton, virallinen ja täsmällinen. Omasta puolestaan hän
oli valmis kaikki loukkaukset ja karsimansa vääryydet unohtamaan ja
kaikkein mieluimmin ollut sekä antamatta että saamatta mitään uusia
vaikutuksia. Jos ei tuo nainen sitä itsestään ymmärtäisi, täytyi häntä
siitä huomauttaa.
Hän auttoi Elnan päältä ja ohjasi saliin hänet. Lapset olivat ehtineet
jo heidän edelleen, juosseet keittiöön Hannan luo, aukoneet kylpyhuoneen
ja säiliöiden ovia, tehneet remuisan toivioretken kautta kaikkien
huoneiden ja päätyneet vihdoin lastenkamariin, johon Antti ei ollut
astunut jalallaan heidän lähtönsä jälkeen. Erinomainen Hanna oli
kuitenkin pitänyt kaikki siistinä ja tomuttomana.
--Tietysti te syötte täällä aamiaista? kysyi Antti.
Elna nyykäytti päätään myöntävästi ja hajamielisesti. Kaikesta päättäen
teki entisen kodin näkeminen syvän ja järkyttävän vaikutuksen häneen.
Mutta Antti ei vieläkään ollut varma, teeskentelikö tuo nainen vai ei.
Hän oli kerran tullut tuntemaan tiikerin kynnet ja epäili nyt petoa sen
pehmeimmässä, suloisimmassa levossakin.
Antti painoi sähkönappulaa ja antoi määräyksen Hannalle, joka
hymyilevänä ja onnellisena kiirehti sitä täyttämään. Sitten seurasi hän
lasten kutsua, jotka olivat vanhat leikkinurkkansa keksineet ja vaativat
nyt isää omiin päähänpistoihinsa osaa ottamaan.
Myöskin Elna ilmestyi ennen pitkää kynnykselle.
Mutta hän ei ollut seisonut siinä montakaan sekuntia, ennen kuin hän
kalpeni, horjahti ja olisi kaatunut, ellei hän olisi saanut tukea
pihtipielestä. Antin täytyi rientää häntä auttamaan.
--Ei minun olisi pitänyt tulla tänne, hän sanoi puoli-ääneen, painaen
tuskallisesti sydäntään. Ei tänne, ei tänne!
Antti johdatti hänet istumaan ja toi lasin vettä hänelle. Elna tyyntyi
vähitellen. Sitten alkoivat he virallisesti ja rauhallisesti jutella
heidän välisistä käytännöllisistä asioistaan.
Oli sovittu silloin syksyllä, että heidän irtaimistonsa jaettaisiin
tasan heidän välillään, siten nimittäin, että kumpikin ottaisi omansa,
minkä oli tuonut taloon, vaikka kaikki saisi toistaiseksi tai siihen
saakka kuin Elna ulkomailta palajaisi jäädä entiselleen. Nyt ilmoitti
hän vuokranneensa oman huoneustonsa Katajanokalla ja kysyi, olisiko
Antilla mitään sitä vastaan, että hän vähitellen rupeisi siirtämään
täältä sinne kapineitaan.
Luonnollisesti ei Antilla voinut olla mitään sitä vastaan. Olihan se
kaikin puolin välipuheen mukaista eikä hänellekään ollut mikään ilo elää
vieraiden huonekalujen välissä täällä.
--Vieraiden? kysyi Elna, kohottaen nuhtelevan, enkelimäisen katseen
häneen.
--Juuri niin, vastasi antti. Ne kävivät minulle vieraiksi sen jälkeen
kuin sinä olit lähtenyt täältä.
--Ja minä? kysyi Elna vielä hiljaisesti. Vaikutanko minäkin vieraalta
sinuun?
--Pyydän, että vältämme kaikkia tunneasioita, vastasi Antti. Me emme
kuitenkaan voisi tyynesti keskustella niistä.
--Olet ehkä oikeassa, myönsi Elna alistuvasti.
Kaikki kävi sitten erinomaisesti siihen saakka kuin vieraiden oli
lähdettävä. Aamiainen oli maukas, lapset reippaita ja älykkäitä, Elna
hiukan alakuloinen, Antti sitä puheliaampi ja pirteämpi. Mutta kun he
kaikki olivat sitten eteisessä ja lapset jo oven ulkopuolelle ehtineet,
lankesi Elna äkkiä Antin kaulaan ja purskahti hillittömästi itkemään:
--Antti! sai hän vain soperretuksi kesken kyyneltensä. Antti!
Antti ei vastannut mitään, vaan koetti hellävaroin irroittaa kaulastaan
hänen käsivarsiaan.
--Antti! parahti Elna vielä kerran. Minä juoksen järveen, ellen saa
jäädä sinun luoksesi, ijäisesti sinun luoksesi!
Nyt uskoi Antti. Mutta hänen sydämensä pysyi kylmänä, jääkylmänä. Jospa
tuo hellyys olisi tullut hänen osakseen joskus ennen! Silloin se varmaan
olisi tehnyt tärisyttävän vaikutuksen häneen. Olihan tietysti nytkin,
liikuttavaa, että Elna, hänen kova, järkevä, viileä Elnansa itki. Mutta
se oli vain hermovaikutus. Hän ei tuntenut pienimmänkään
henkilökohtaisen hellyyden oireen nousevan sydämestään, ainoastaan
jonkun verran ylimalkaista, yleis-inhimillistä sääliä ja myötätuntoa.
--Eihän se voi käydä päinsä, sanoi hän tyynnyttävästi kuin lapselle.
Ethän sinä missään tapauksessa voi tänne jäädä, sillä onhan nyt kaikki
ohitse.
Elna pyyhki kyyneleensä ja poistui vitkalleen.
Antti hengähti helpotuksesta ja astui takaisin saliin, avasi ikkunan ja
veti keuhkojen täydeltä raikasta, päivänpaisteista talvi-ilmaa. Niin
todellakin! Kaikki entinen oli ohitse, uusi terveempi ja voimakkaampi
ajanjakso alkamassa...
16.
Ensimmäisestä arkipäivästä, saakka ahkeroi Antti sitten O. Y. 'Kuvan'
konttoripöydän ääressä. Ja sietikin ahkeroida, sillä liikkeentila oli
huonompi kuin kukaan oli osannut aavistaakaan, kirjanpito hutiloitu ja
kaikki asiat niin epäjärjestyksessä kuin ne saattoivat olla
huolimattoman toimitusjohtajan jäljeltä, joka hänkin jo monta kuukautta
oli ollut teillä tietymättömillä. Vaikeinta oli kuitenkin välttämättömän
liikepääoman hankkiminen. Yhtiöllä itsellään ei ollut luottoa
nimeksikään, täytyi turvautua yksityisiin, hankkia takuita ja
varatakuita, tunnusteita, ja vastatunnusteita. Monta kertaa näytti jo
siltä kuin ei mikään auttaisi, kuin joku laina tai vekseli välttämättä
lankeaisi ja koko yhtiö jo seuraavana päivänä romahtaisi. Mutta Antti
teki ihmeitä. Hän juoksi, hän puuhasi, hän käytti puhelinta ja ihmiset
luottivat häneen, sillä olihan hän tunnettu pankkikyky ja hän osasi
esittää asiansa sekä vakaumuksella että innostuksella. Mahdollisesti
teki myös kamreeri Jäkälän nimi vaikutuksensa. Pääasia oli, että hän loi
rahaa kuin tyhjästä, aikana, jolloin paljon vakavaraisempienkin
liikkeiden täytyi yleisen rahapulan vuoksi lyödä kintaat pöytään, yhtiön
sopimukset lunastettiin päivälleen ja liikkeen menekki kasvoi muutamassa
kuukaudessa suuremmaksi kuin mitä se oli ollut sen ensimmäisinä,
raharikkaina loistoaikoinakaan.
Ukko Jäkälä ei antanut penniäkään, yhtä vähän kuin hän pisti nimeään
mihinkään yhtiön papereihin. Hän katsoi tehneensä jo enemmän kuin kyllin
hankkiessaan nuo sata osaketta.
Omansa ja Soisalon luoton oli Antti heti alussa käyttänyt loppuun, olipa
pantannut vielä erääseen pankkiin joukon ystävänsä hänelle ojentamia
talo-osakkeita.
Hänen oma pankkinsa pysyi vain entisellä nyrpeällä kannallaan. Siinähän
ne yhtiön entiset sitoumukset pääasiallisesti olivatkin, ja vaikka he
näkivät, että niistä toinen toisensa perästä suoritettiin, he eivät
suostuneet vähimpiinkään myönnytyksiin, ei edes vekselilyhennyksiin. Tuo
kävi usein kovasti Antin sapelle ja hän mainitsi kerran ystävälleen
Soisalolle siitä.
--Tule meille! sanoi tämä empimättä. Siirry kokonaan meille, niin saat
nähdä toisenlaista kohtelua.
--Niinkö luulet? epäröi Antti. Mahtaisikohan se käydä päinsä? Täytyy
myöntää, että sama ajatus on joskus omien aivojenikin kammioissa
tuikahtanut.
--Se käy kuin tanssi, vakuutti Soisalo. Minä puhun itse ensin vanhan
herran kanssa ja sitten saat sinä hoitaa loput.
Hän piti lupauksensa. Ja eräänä päivänä hän ilmoitti Antille, että asia
oli tarpeeksi valmistettu ja että vanha herra odotti hänen käyntiään.
Antti lähti siinä silmänräpäyksessä, vaikka hänen sydämensä vähän
pamppailikin, sillä eipä hän mennyt puhuttelemaan ainoastaan Helsingin
rahakkaimman pankin pääjohtajaa, vaan myöskin Bettyn isää, johon hän ei
ollut koskaan edes ohimennen tutustunut.
Vanha herra otti sangen ystävällisesti vastaan hänet.
--Vai niin, sanoi hän, kohteliaalla, hyväntahtoisella hymyllään, jolla
hän yleensä voitti kaikki ihmiset. Tekö olette johtaja Antti Puuhaara?
Olen kuullut, olen kuullut paljon hyvää teistä...
Ja isällisesti käsipuoleen tarttuen hän ohjasi Antin omaan huoneeseensa.
Antti esitti uuden yhtiönsä tilan, sen suuret mahdollisuudet, mutta
myöskin liike-pääoman puutteen. Vanha herra teki sillä aikaa ahkerasti
muistiinpanojaan. Äkkiä katkaisi hän Antin puhetulvan ja kysyi
yksinkertaisesti:
--Paljonko luottoa te tarvitsette päästäksenne vuoden eteenpäin?
--Satatuhatta, vastasi Antti hetkeäkään arvelematta, sillä hän tiesi,
että jos vanha herra kerran luotti hänen laskelmiinsa, olisi satatuhatta
yhtä helppo saada kuin viisikymmentäkin tuhatta.
--Te saatte satatuhatta, vastasi vanha herra. Hän nousi ylös.
Vastaan-otto oli nähtävästi lopussa ja Antti ojensi kätensä
jäähyväisiksi.
--No, ja te itse? kysyi vanha herra sydämellisimmällä
maailmanmiehen-äänellään. Mistä johtuu, etten ole koskaan nähnyt teitä
kodissani? Kuitenkin tiedän, että tunnette varsin hyvin tyttäreni...
Antti tunsi korvanlehtiensä kuumenevan. Mitähän peijakasta tästä
tulisikaan? Aikoo ehkä ottaa rokinmitat minusta...
Hän katsoi parhaaksi puhua siitä asiasta tällä kertaa niin vähän kuin
suinkin. Ja hän lausui vain lyhyesti:
--Minulla on se kunnia.
--Niin, he ovat teistä minulle joskus puhuneet, jatkoi hymyillen vanha
herra. Kuulkaa, meillä on tänä iltana pienet pidot. Uskallanko toivoa
saavani nähdä teidät vieraanani?
Eikä Antti voinut siihen muuta kuin kiittää ja kumartaa.
Hän tuli jotakuinkin hämmästyneenä tuosta omituisesta pankista, jossa
satojentuhansien jutut ratkaistiin parissa minuutissa ja yksityiset
asiat käsiteltiin niin vaivattomasti rinnan puhtaiden liike-asiain
kanssa. Aivan toisiin menettelytapoihin hän oli tottunut omassa
pankissaan, eikä hän niitä vielä nytkään voinut täydellisesti halveksia
mielessään, vaikka hänen ihailuansa ei ollut herättämättä tuo
kummallinen vanha herra, joka tuntui aivan liian suurelta meidän pieniin
oloihimme. Oliko hän narri vai yli-ihminen? Kaikki merkit, mutta ennen
kaikkea hänen pankkinsa tosiasiallinen menestys, viittasivat
jälkimmäiseen.
Antti oli sitten sen illan pidoissa, joita vanha herra oli 'pieniksi'
nimittänyt, mutta joissa oli läsnä vähintään viisikymmentä henkeä
Helsingin kaksikielisestä hienostosta, suomalaiset kuitenkin tuntuvasti
vähemmistönä. Hän tapasi myös siellä Bettyn, jonka kanssa hänellä oli
pitkä keskustelu.
Hän tahtoi vihdoinkin saada selville suhteensa tuohon naiseen tai
ainakin tietää, oliko hänellä suhdetta tähän ollenkaan. Betty torjui
ensin nauraen kaikki Antin yritykset siihen suuntaan, mutta kun ei tämä
hellittänyt, kävi hän vihdoin jonkun verran vakavammaksi ja
tarkkaavaisemmaksi.
--Mitä te oikeastaan tarkoitatte? kysyi hän, kohottaen Anttia kohden
viattomat, taivaansiniset silmäteränsä.
--Tarkoitan vain, että joku selitys meidän välillämme ei ehkä olisi
aivan poissa paikaltaan, vastasi Antti.
--Omasta puolestani minä en näe mitään syytä siihen.
Antti kokosi ajatuksiaan. Tuon tytön kanssa ei nähtävästi näillä keinoin
voinut päästä puuhun, ei petäjään. Täytyi käyttää tepsivämpiä, täytyi
mennä suoraan asian ytimeen...
--Ettekö? Ettekö todellakaan? kysyi hän, koettaen turhaan etsiä Bettyn
katsetta tämän jälleen maahanluotujen silmäluomien alta. Ette tuon
yöllisen hetkenkään vuoksi, jonka vietitte minun luonani?
--Oh, hymyili tyttö. Sehän oli vain hetkinen.
--Mutta ... mutta, sammalsi Antti avuttomana. Mutta ... minähän
viettelin teidät!
Betty purskahti kaikuvaan nauruun.
--Suokaa anteeksi, koki hän naurunsa keskeltä sopertaa, suokaa
tuhannesti anteeksi. Ja minä kun luulin, että minä olin teidät
vietellyt!...
Sitten nauroi hän jälleen hillittömästi. Antti puri huultaan ja
tunnusti itselleen saaneensa tarpeellisen ojennuksen.
--Te olette oikeassa, sanoi hän.
Mutta nyt tarttui tyttö hänen käteensä ja katsoi ystävällisesti silmiin
häntä.
--Te loukkaudutte? sanoi hän. Se on turhaa, sillä enhän minäkään ole
edes yhdellä sanalla tahtonut vetää teitä tilille tuosta yöstä. Mikä on
ollut, se on mennyt, ja pitäkäämme se suloisena muistonamme.
Antti ei ollut vielä koskaan kuullut naisen puhuvan noin. Hän tarttui
tytön käteen, ja he katsoivat nyt suoraan silmiin toisiaan.
--Te ette siis ollenkaan rakasta minua? kysyi hän.
--Kyllä, pidän paljonkin teistä, vastasi tyttö, enkä minä muuten
olisikaan teille antautunut. Mutta rakkaus? Se on niin suuri sana...
--Sitä on kuitenkin maailmassa, vakuutti Antti.
--Mahdollista kyllä, myönsi tyttö vienosti... Mutta jos rakastaisinkin
teitä, eihän se silti olisi mikään syy minulle mennä teidän kanssanne
avioliittoon, lisäsi hän sitten toisella, aivan hilpeällä äänellä.
--Eikö? kysyi Antti yhä enemmän ihmeissään.
--Epäilemättä ei ... mikäli te nimittäin äskeisellä puheellanne
tarkoititte avioliittoa.
--No niin, minä tarkoitin avioliittoa.
--Se tuottaa kunniaa teidän jalolle luonteellenne, lausui
tyttö ilkamoiden. No niin, minä vapautan teidät viettelijän
avioliitto-velvollisuudesta.
--Betty! sanoi Antti nuhtelevasti.
--Ja pyydän myös itselleni samaa vapautusta! lisäsi Betty nauraen ja
yritti juosta pois.
Mutta Antti piti vielä kädestä kiinni häntä.
--Sanokaa minulle vielä yksi asia, pyysi hän, vain yksi, ennen kuin
kuljemme kumpikin omalle tahollemme.
--Vaikka sata, naljaili tyttö. Kysykää!
--_Miksi_ te tulitte minun luokseni, kun teidän tunteenne minua kohtaan
eivät olleet kerran sen vakavammat?
Betty mietti hetken.
--Se huvitti minua, sanoi hän sitten yksinkertaisesti. Eikö teidän
praktiikassanne ole koskaan tapahtunut, että olette ottanut naisen
joksikin yöhetkeksi mitään niinsanottuja syvempiä tunteita häntä kohtaan
tuntematta?
Antti päästi hänen kätensä siinä silmänräpäyksessä. Nyt hän oli
todellakin sydämeen saakka loukkaantunut.
Olihan tuo tyttö verrannut häntä huvinaiseen, jonka kanssa on hauska
herkutella yksi yö, mutta josta ei sen koommin tahdota tietää tuon
enempää! Todellakin imartelevaa hänelle, Antille. Mutta epäilemättä hän
oli hyvin ansainnut tämänkin katkeran ojennuksen, sillä muuten hän ei
arvattavasti olisi koskaan parantunut miljonahoureistaan.
Näin miettien nousi hän Bettyn huoneen nurkasta, jossa heidän
selittäytymisensä oli tapahtunut ja siirtyi muiden vieraiden joukkoon,
missä heidän poissa-olonsa ei ollut herättänyt vähintäkään huomiota.
Soisalo yksin oli pannut merkille sen.
--Noh? kysyi Soisalo, tyrkäten hiljaa kylkeen häntä. Kuinka käy?
--Minkä? kysyi Antti vastaan happamesti.
--Tietysti sinun naimapuuhiesi, lausui toinen. Tuleeko niistä mitään?
--Saa nähdä, virkkoi Antti nyreästi. Oletpa sinä utelias.
--Minulla on omat syyni siihen, kuiskasi Soisalo salaperäisesti.
Laitakin, että tulemme langoiksi!
--Häh? kysyi Antti silmät ymmyrkäisinä.
--Saatpahan kuulla vielä tänä iltana, muhoili Soisalo. Kihlauksemme
julkaistaan illallispöydässä.
--Kihlauksesi? Kenen?... Bettyn kanssa?
--Eipä suinkaan, nauroi Soisalo, silloinhan meidän olisikin vaikea
päästä langoiksi. Margit on hänen nimensä. Meillä on jo kauan ollut
vähän niinkuin vispilänkauppaa keskenämme.
Antti oli kuin pilvistä pudonnut. Sepä uutinen vasta!
--Onneksi olkoon! sai hän vihdoin esille soperretuksi. Oletpa sinä
voinut salaisuutesi säilyttää, kun ei edes minulla ole ollut siitä
aavistustakaan.
--Salaisuus salaisuudesta! hymyili Soisalo. Etpä sinäkään tuosta
paikanmuutoksestasi minulle liikoja laverrellut.
Illallispöydässä nousi ylös todellakin talon isäntä täysi shampanjalasi
kädessä ja julisti, että hänellä oli ilo ilmoittaa vanhimman tyttärensä
Margitin kihlaus pankinjohtaja Soisalon kanssa.
Alkoi yleinen onnittelu ja kilistäminen. Kaikki naimattomat nuoret
miehet tunsivat kalvavaa kateutta tuota miekkoista kohtaan, joka niin
sievästi oli miljonan ja vielä sen lisäksi täydellisen kaunottaren
itselleen napannut ynnä yhdellä iskulla astunut yhteiskunnan määräävien
arvohenkilöiden joukkoon. Naiset puolestaan, sekä naidut että
naimattomat, katselivat Soisaloa entistä suuremmalla mielenkiinnolla ja
tulivat siihen yksimieliseen lopputulokseen, että tyylikkäämpää miestä
olisi Margit turhaan saanut Helsingin seurapiireistä etsiä... Kun hän
sitäpaitsi oli hyvää sukua, ei asiata vastaan siitäkään kannalta voinut
olla mitään muistuttamista.
Antti ei tuntenut tapauksen johdosta kateutta, yhtä vähän kuin erikoista
tyytyväisyyttäkään. Hän totesi olevansa aivan poskeinen sen suhteen. Hän
ei edes olisi voinut sanoa itselleen, pitikö hän sitä Soisalolle onnena
vai onnettomuutena. Mutta jos se oli onni, ei hän todellakaan tiennyt
ketään miestä, joka olisi paremmin ansainnut onnensa, ja sillä mielellä
meni hänkin muiden mukana kilistämään nuoren parin kanssa.
17.
Antti oli ollut mielestään hyvinkin sukkelan liikesommitelman
keksivinään. Hän oli tullut yhteyteen erään toisen rappiolla olevan
liikkeen johtokunnan jäsenten kanssa, jotka olivat taipuvaiset myömään
koko yhtiönsä omaisuuden polkuhinnasta saadakseen edes jotakin takaisin
siihen uhraamistaan pääomista.
Se oli kirjapaino-liike, jolla oli oma talokin erään syrjäkadun
varrella, mutta lähellä kaupungin keskustaa. Liike oli vasta muutamia
vuosia vanha, sen koneet nykyaikaiset ja uuden-uutukaiset. Liitettynä
O.Y. 'Kuvaan' siitä olisi muodostunut jättiläisliike, jolle ei olisi
ollut vertaista koko Helsingissä. Nyt juuri oli edullinen hetki. Senkin
johtokunnan puheenjohtajana oli ennen toiminut niin surullisella tavalla
päivänsä päättänyt Lauri Toivio, sekin oli saanut kärsiä hänen
tekemistään vaillingeista, johtokunnan jäsenet olivat koettaneet sitä
talvikauden eteenpäin kitkuttaa, mutta nyt olivat mahdollisuudet
lopussa, kaikki tiet tukossa eikä rahaa mistään saatavissa. Kun yhtiön
omistajat sitäpaitsi olivat valmiit ottamaan vastaan suurimman osan
kauppahintaa O.Y. 'Kuvan' osakkeina, ei Antin mielestä voinut olla
olemassa kuin yksi ainoa katsantokanta asian suhteen.
Hän puhui siitä Soisalolle, joka piti tuumaa aivan nerokkaana. Hän
keskusteli siitä vanhan kamreeri Jäkälän kanssa, mutta kohtasikin tältä
taholta aivan odottamattoman kiinteää vastustusta.
--Ai, ai, sanoi ukko, se on vaarallinen ajatus! Kehoittaisin herra
johtajaa siitä ajoissa luopumaan.