tapauksesta, josta Soisalo luonnollisesti oli tiennyt jo ennen kuin
mitkään sanomalehtimiehet. Hän kertoi myös yksityiskohtaisesti, kuinka
epäluulo oli herännyt pankin hallitusneuvostossa, kuinka ne olivat
vähitellen kasvaneet ja täsmällisemmiksi kehittyneet, miten oli
heidänkin apulaisjohtajien mieltä kysytty ja he vastanneet
omantunnonmukaisesti, että jotakin oli heidänkin mielestään vinossa,
mutta että laitoksen patriarkallinen johtotapa esti heiltä kaiken
tarkemman kontrollin harjoittamisen. Myöskin mainitsi hän kaikessa
salaisuudessa toimeenpannusta tilintarkastuksesta, joka oli päättynyt
tunnettuun tulokseen. Pankki pitäisi ovensa kiinni toistaiseksi. Milloin
ne jälleen avattaisiin, riippui asianhaaroista, mutta niin paljon
voitiin jo nyt sanoa varmuudella, että pankki tulisi tämänkin
hirvittävän kolauksen kestämään.
Antti kyseli ja Soisalo vastasi, tehden sen kuitenkin kummallisen
koneellisesti ja ulkopuolelta itseään ikäänkuin koko asia ei häntä
ollenkaan lähemmin liikuttaisi. Äkkiä katsoi hän kelloaan.
--Suo anteeksi, sanoi hän. Minun täytyy nyt poistua. Näkemiin! Ja vielä
kerran kiitos hyvästä toveruudesta.
Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi.
Mutta hänen äänensä soinnahti tällä kertaa niin särkyneesti, että kamala
aavistus äkkiä lensi Antin aivojen läpi. Yksi silmäys Soisalon kasvoihin
riitti hänelle sen todeksi vahvistamaan.
--Ethän...? kysyi hän matalalla äänellä. Ethän aio...?
Soisalo huomasi myöskin Antin muuttuneesta ilmeestä olevansa
paljastettu.
--Kyllä, vastasi hän rauhallisesti. Enhän minä voi elää enää. Tänä yönä
sen täytyy tapahtua.
--Mieti asiaa! Minä olen itse ollut samanlaisessa mielentilassa. Silloin
sinä pelastit minut.
--Se oli toista, hymyili Soisalo surumielisesti. Sinullahan oli ja on
vieläkin koko maailma edessäsi. Minun maailmani sensijaan on nyt
lukossa, umpilukossa.
--Sinä ehkä vain kuvittelet niin. Anna edes huomisen aamun valjeta,
ennen kuin teet jotakin ratkaisevaa.
--Ja huomenna minut jo ehkä raastettaisiin alustavaan
poliisikuulusteluun. Joudun joko itse syytteenalaiseksi tai on minun
pakko todistaa vasten morsiameni isää, jota kohtaan olen aina tuntenut
kunnioitusta ja ihailua. Ei! Sitä ei saa tapahtua. Ennemmin selkä
suorana ja kilpi puhtaana ... sinne ... tyhjyyteen...
--Ja juuri siitä tullaankin päättämään, että olet ollut rikostoveri!
--Tutkimus tulee kaikki selvittämään. Minun paperini ovat
järjestyksessä. Mutta minä en saata olla toisenlainen kuin olen. Tässä
on minun rajani.
Antti pyysi ja rukoili. Soisalo pysyi järkähtämättömänä.
--Hukkaat suotta aikaa minun suhteeni, sanoi hän vihdoin. Minä olen
punninnut kaikki mahdollisuudet. Teen tämän täydellä järjellä ja täysin
harkitusti.
--Ei koskaan voi kyllin harkita sellaista asiaa, huomautti Antti
voimattomasti.
Soisalo ei vastannut siihen, vaan katsoi jälleen kelloaan.
--Aika rientää, sanoi hän, ja minulla on vielä paljon toimittamista
tänä iltana. Kahta asiaa minä kuitenkin vielä pyytäisin sinulta...
--Pyydä sataa! virkahti Antti.
--Ensiksikin, että saan tarjota sinulle tämän illallisen ja toiseksi,
että jäät tänne vielä vähäksi aikaa etkä yritäkään etsiä jälkiäni.
Lupaatko?
--Lupaan, vastasi Antti.
Hän oli huomannut, ettei tässä inhimillisesti nähden ollut mitään
tekemistä.
--Kiitos, sanoi Soisalo. Ja nyt hyvästi! Kun huomen-aamulla heräät, ei
minua ole enää olemassa.
--Luuletko minun voivan nukkua tänä yönä? kysyi Antti hiljaa.
Hän jäi yksin. Hän käveli kotvasen edestakaisin ja koetti järjestää
ajatuksiaan. Suuri, ylpeä, hieno Soisalo! Kuinka se oli hänen
tapaistaan, kuinka tuo päätös kumpusi hänen sisimmästä, omaperäisimmästä
olennostaan!
Mutta sitten säikähti hän jälleen ajatuksiaan. Aikoiko tuo mies
todellakin kuolla? Eikö häntä siis todellakaan olisi enää huomenna
olemassa? Mahdotonta, mahdotonta! Mutta olihan hän sanonut niin. Ja
Antti tunsi kyllin Soisalon tietääkseen, ettei hän turhia laverrellut ja
ettei hänen kätensä ollenkaan vapisisi, silloin kun hän ojentaisi
murhaavan aseen kohti ohimoaan.
Soisalo poissa! Milloin tulisi hänen vuoronsa?
Antti tunsi, ettei hänelläkään tämän jälkeen ollut enää juuri paljoa
maan pinnalla toimittamista.
Toisakseen johtui hänen mieleensä, ettei hän ollut ehkä tarpeeksi
manannut ystäväänsä ja pyytänyt tätä vielä Herran nimessä henkeään edes
jonkun päivän säästämään. Mitä jos vielä juoksisi hänen jälkeensä, jos
yhdyttäisi hänet kadunkulmassa ja saisi hänet jollakin keinoin iloisten
ystävien pariin palautetuksi? Mutta hänhän oli luvannut pysyä
paikoillaan. Ja toiselta puolen oli hänen koko olennossaan ollut
sellainen rauha ja ylemmyys, että Antti vieläkin tunsi itsensä sen
edessä aivan pieneksi ja vähäpätöiseksi.
Hän päätti mennä suoraan kotiin, vaikka hän tiesikin menevänsä unetonta
yötä viettämään. Ja hän meni takaoven kautta, sillä hän ei tahtonut
tavata tällä hetkellä ketään tuttavia. Hänellä oli kuin pyhä salaisuus
huomen-aamuun saakka säilytettävänään, aarre, joka ei kestänyt ihmisten
katseita ja joka oli syvälle sydämen aarnihautoihin kätkettävä, ettei
sen hohde häviäisi ja arkipäiväistyisi...
20.
Kävi aivan kuin Antti oli arvellutkin. Hän ei saanut unen tippaa
silmiinsä sinä yönä, vaan käveli edestakaisin kuin kummitus, odottaen
aamun valkenemista.
Oikeastaan ei hänellä enää mitään kotia ollutkaan, vaikka hän yhä vielä
vanhasta tottumuksesta sitä nimitti niin. Oli vain huoneusto, oli vain
sarja kolkkoja, puolityhjiä huoneita, jotka suojasivat häntä tuulelta ja
sateelta, mutta eivät mitään mielen turvaa tarjonneet. Myöskin hänen
huonekalustonsa oli arveluttavasti supistunut. Hänen entinen vaimonsa
oli korjannut omansa, sen mitä hän oli tuonut yhteiseen pesään, pöytä
pöydältä, tuoli tuolilta, aina keittiökalustoa ja ikkunaverhoja myöten,
jättäen jäljelle vain sen, mikä oli seurannut Anttia sinne hänen
vanhasta poikamies-asunnostaan. Hänen silloisiin pieniin huoneisiinsa ne
olivat hyvin riittäneet. Täällä ne näyttivät pitkin seiniä siellä täällä
seisten omaa orpouttaan valittavan ja ihmettelevän, mitä heillä tässä
erämaassa oli oikeastaan tekemistä.
Onneksi nousi aurinko jo varhain näin toukokuulla, kaikki yön peikot
kultaisilla nuolillaan pakoon karkoittaen. Antista tuli heti kuin toinen
mies. Hänestä tuntui kuin olisi kulunut vuorokausia eilisestä illasta
ja hän käsitteli mielessään Soisalon itsemurhaakin jo ammoin
tapahtuneena asiana. Nukkumaan hän ei kuitenkaan viitsinyt enää mennä.
Hän heittäytyi sohvalleen, hän otti ensimmäisen eteen sattuvan kirjan
käteensä ja luki hetkisen. Sitten hän sytytti sikarin ja katsoi
kelloaan. Se näytti täsmälleen kuutta. Hän heitti palttoon hartioilleen
ja lähti kaunista kevät-aamua katselemaan.
Kadut olivat melkein tyhjät vielä, mutta ilmassa oli ihmeellinen
tuoreus, puiden urvut tuoksuivat ja Esplanadin vihannat nurmikentät
kiilsivät jo työssä olevien kasteli jäin siunaavien suihkujen jäljeltä.
Hänen askeleensa johtivat hänet Kauppatorille. Siellä oli kauppa jo
täydessä käynnissä, suuret, punaiset lihakimpaleet loistivat kilpaa
kukkurapäisten kukkapensastojen rinnalla ja toinen sievä piikainen
toisensa perästä näkyi sinne jo ruokakoreineen kepsuttelevan.
Länsi-Rannalla oli kahvila, jossa torimatamit, maalta tulleet
tavarankauppaajat ja myöhästyneet helsinkiläiset ilonpitäjät
virkistäytyivät kahvilla, teellä ja ranskanleivällä. Myöskin Antti
pistäytyi sinne.
Siellä sai hän myös käteensä ensimmäiset aamulehdet, jotka hän aukaisi
kuumeentapaisesti, etsien tietoa yön kaameasta tapauksesta. Eihän siitä
niissä ollut riviäkään, eikä voinutkaan vielä olla, sillä ei Soisalo
suinkaan ollut kutsunut sanomalehtimiestä mukaan elämänsä suuren
tilinteon hetkelle. Oli vain suurilla kahden palstan otsakkeilla,
ali-otsakkeilla ja väli-otsakkeilla kerrottu seikkaperäisesti
eilis-illan äkkiarvaamattomasta vangitsemisesta, joka oli saattanut koko
kaupungin kuohuksiin.
Vasta iltalehdistä luki Antti lyhyen uutisen, että pankinjohtaja Soisalo
oli surmannut itsensä kotonaan ampumalla luodin sydämeensä. Teon syyn
sanottiin olevan tuntemattoman, mutta asetettiin se kuitenkin yhteyteen
hänen pankkiaan kohdanneen suuren onnettomuuden kanssa.
Varmaan monet pitivät häntäkin rikollisena.
Vaikka Antti oli valmistunut tuota uutista vastaan-ottamaan
perusteellisemmin kuin kukaan, vaikutti se kuitenkin kummallisesti
häneen, aivan kuin hautajaistilaisuus kuolemantapauksen jälkeen. Eihän
se oikeastaan enää ollut mitään, olihan kuolema itse tietysti pääasia,
mutta oli se sentään jotakin tuo toinenkin, oli kuin piste jo lopetetun
lauseen jälkeen, kuin muistuttaja, että kaikki nyt todella oli
auttamattomasti ohitse...
Antti tunsi itsensä Soisalon kuoleman jälkeen jotakuinkin yksinäiseksi.
Hänestä oli kuin hän äkkiä olisi siirtynyt elämän ulkopuolelle.
Ainoa, joka vielä kiinnitti häntä syvemmin siihen, oli rouva Sorvi,
jonka kanssa Antti seurustelikin entistä enemmän. Kun hänellä ei mitään
vakinaista työtäkään enää ollut, hän vietti usein vuorokausi-määriä
rouva Sorvin luona, lepäillen ja lueskellen, ja kiitollisena siitä, että
hänellä oli edes tällainen piilopirtti. Oli aivan kuin hänen henkensä
jousi olisi lauennut ja hänen elämäntarmonsa kieltäytynyt
palveluksestaan. Kadulle mennessään hän tunsi suorastaan kammoavansa
ihmisiä. Onneksi ei kukaan kiinnittänyt sen suurempaa huomiota häneen,
sillä tuo kymmenien miljonien petosjuttu oli muutamiksi viikoiksi
kiinnittänyt kaikkien ajatukset.
Rouva Sorvi oivalsi kyllä hänen mielentilansa ja murehti sitä itsekseen.
Mitä Antista nyt tulisi? Käytännöllisesti hän ei sitä niinkään syvästi
surrut, sillä tiesihän hän Antin kyvykkääksi mieheksi, joka kyllä
ansaitsisi leipänsä maailmassa, mutta sitä enemmän sielullisessa
suhteessa. Äkkiä pisti hänen päähänsä, että Antilla oli rahahuolia.
--Sinä olet nyttemmin aina niin surullinen, sanoi hän hellästi eräänä
iltana, kun Antti jälleen oli tuntikauden vaieten poltellut ja
tuijottanut sohvankulmassa. Enkö minä voi missään suhteessa auttaa
sinua?
--Tuskin, lausui Antti. Ne ovat miesten asioita. Ja sitäpaitsi pelkään,
ettei minun taudilleni ole enää mitään parannusta.
Rouva Sorvi säpsähti. Eihän mies vain aikonut seurata Soisalon
esimerkkiä? Noinhan puhui itsemurha-kandidaatti.
Hän päätti tehdä mitä tahansa pelastaakseen Antin.
--Painavatko raha-asiat sinua? kysyi hän varovasti.
--Nekin, myönsi Antti harvakseen. Huomennakin lankeaa eräs vekseli.
--Kuinka suuri?
--Suuri, tuhat markkaa, eivätkä pankit suostu enää mihinkään
uudistuksiin minun nimelläni.
--Mitä aiot tehdä sitten? kysyi rouva Sorvi levottomana.
--En mitään. Antaa langeta! Mitä he minulta saavat? Pari pöytää ja
tuolia.
--Mutta sinun kirjastosi, sinun kallis kirjastosi?
--Viekööt! En minä tarvitse mitään kirjoja enää. Jos tarvitsen jonkun,
voinhan aina saada sen kirjakaupastakin.
Rouva Sorvi vaikeni. Ja yöllä Antin nukkuessa hän kamppaili vaikean
taistelun sydämessään.
Aamulla konttoriin mennessään hän pyysi tavata Anttia kahvitunnilla
Fazerissa. Kun Antti tuli sinne, ojensi rouva Sorvi hänelle kaksi
viidensadan markan seteliä ja sanoi:
--Siinä on! Mene ja lunasta vekseli! Antti ei tahtonut uskoa silmiään.
--Sinä? virkahti hän hämmästyksissään. Mistä sinulla on rahaa?
--Onhan minulla omat säästörahani, hymyili rouva Sorvi.
Antti ei olisi mitenkään tahtonut ottaa vastaan, mutta rouva Sorvi
pakotti hänet siihen. Sama uudistui sitten vielä pari kertaa. Toisella
kertaa oli kysymys kuudesta, toisella kertaa kahdeksasta sadasta. Rouva
Sorvi toimitti nekin hänelle täsmällisesti. Mutta eräänä aamuna, yön
jälkeen, jonka Antti jälleen oli rakastajattarensa luona viettänyt, soi
ovikello.
Antti loikoi vielä vuoteessa. Rouva Sorvi, joka jo oli pukeutunut
konttoriin lähteäkseen, meni avaamaan.
Hän palasi sieltä takaisin aivan tyynenä, silmät säteilevinä, ja sanoi:
--Armaani! Minun täytyy mennä. Se on vain eräs minun tuttavani, joka on
tullut hakemaan minua ulos. Jää sinä vain rauhassa vuoteesen!
Hän painoi pitkän palavan suudelman Antin suulle ja meni. Eikä Antti
huomannut siinä mitään ihmeellistä.
Mutta saman päivän iltalehdistä hän luki, että rouva Sorvi oli pidätetty
2,500 mkan kassavaillingista.
Se oli juuri sama summa, jonka hän oli Antille antanut. Antin
ensimmäinen ajatus oli juosta suoraa päätä poliisikamariin, ilmiantaa
itsensä rahojen vastaanottajana ja koettaa saada rouva Sorvi
vapautetuksi. Mutta heti seuraavassa hetkessä hän sen hylkäsi
epäkäytännöllisenä. Eihän rouva Sorvi sillä vapaaksi pääsisi, että hän
ilmiantaisi itsensä, korkeintaan voisi se oikeuden edessä vaikuttaa
lieventävänä asianhaarana. Mutta nythän ei ollut kysymys vielä
oikeus-istunnosta, vaan poliisikuulustelusta, ei vangitsemisesta, vaan
pidättämisestä. Täytyi koettaa tämän päivän kuluessa hommata nuo rahat
vaikka silmästä. Silloin rouva Sorvin päällystö varmaan jättäisi asian
silleen eikä yleinen syyttäjäkään ehkä puuttuisi siihen.
Antti juoksi kuin hippaheikki sen iltapäivän. Alotti lähimmistä
ystävistään, siirtyi etäisempiin, käytti jo lopuksi osotekalenteriakin
entisiä hyvänpäivän tuttuja mieleen muistutellakseen. Kaikki turhaan!
Yhdeltä hän sai sata, toiselta viisikymmentä markkaa, mutta siihen se
loppuikin kuin seinään. Haukattuaan Kappelissa pari voileipää hän alotti
uudelleen.
Nyt koetti hän vippailla jo kadullakin. Missä hän vain tuttavan näki,
syöksyi hän sitä kohden hiki päässä, silmät harallaan ja kaikkea muuta
kuin luottamusta herättävän näköisenä. Luonnollisesti sai hän kiellon
kiellon perästä. Mutta se vain kannusti, se vain kiihdytti häntä hänen
hurjassa, järjettömässä ajojahdissaan.
Eräässä kadunkulmauksessa hän oli äjähtää yhteen erään pitkän, hilpeän
näköisen miesheiskaleen kanssa, jonka hän suurimmalla hämmästyksellä
tunsi langokseen Kivimäeksi.
--Ohoh! ennätti hän vain sanoa.
--Mihin kiire? kysyi toinen nauraen. Terveisiä Parisista!
--Parisista? ihmetteli Antti. Etkö sinä siis ole Etelä-Amerikassa
ollutkaan?
--Kaikkea muuta! hihitti Kivimäki. Parisissa minä olen kaiken aikaa
ollut! Et usko, kuinka hauskaa olen pitänyt. Lentänytkin olen.
--Ettes pudonnut edes! ähkäisi Antti harmissaan, muistaen samalla niitä
vahinkoja, joita hän oli tuon juukelin vuoksi joutunut kärsimään.
--Olin jättänyt kaikki jumalan haltuun, virkkoi Kivimäki iloisesti,
vaikka hän ei nähtävästi sallinut syntisen kuolemaa. Mutta tunnustaa
täytyy, että minä hiukan sillä mielellä nousin tuohon kojeesen...
Antti katkaisi hyvin lyhyeen hänen sanatulvansa, katsoi suoraan silmiin
häntä ja kysyi jyrkästi:
--Onko sinulla rahaa?
--Paljonko tarvitset?
--Kaksituhatta viisisataa!
Kivimäki vihelsi.
--Luuletko sinä, sanoi hän kylläkin vakuuttavasti, että minä niin vain
olisin kotimaahan palannut, jos minulla vielä olisi ollut tuollainen
summa taskussani?...
Hän siirsi keskustelun jälleen toisaalle ja rupesi tekemään laajalti
selkoa uusista tulevaisuussuunnitelmistaan. Liikealalla hän aikoi pysyä,
mutta ei itsenäisenä liikkenharjoittajana, vaan kaupparatsuna...
Antti keskeytti jälleen jyrkästi hänet.
--Siis sinulla ei ole rahaa? kysyi hän.
--Vain muutamia kymmeniä!
--Pulita ne tänne siinä silmänräpäyksessä! Ja mene sitten hiiden
kattilaan!
Kivimäki aukaisi lompakkonsa ja luki eräitä kymmenen markan seteleitä
Antin käteen.
--Saastanpa tämän viitosen sentään itselleni! sanoi hän
veitikkamaisesti.
--Säästä! sanoi Antti. Ja hyvästi ijäksi!
Hyvä, ettei toki kaikkia vienyt, hymyili Kivimäki, hänen jälkeensä
päätään nyykäyttäen. Jäihän minulle sentään vielä tänne pari sataa.
Jos sitä olisi ihmisellä tuommoinen luonto kuin tuolla Kivimäellä,
ajatteli Antti, niin hätäkö sitten olisi tulla toimeen maailmassa!
Illan tullen hän oli nihki väsynyt eikä hänen asiansa ollut sen
pitemmälle edistynyt. Ajatus rouva Sorvista, jonka samaan aikaan oli
käytävä nukkumaan vanginsänkyyn, oli tehdä hulluksi hänet. Sen verran
hän kuitenkin oli saanut rahaa, että hän voi ottaa hyvän hutikan sillä.
Mutta sitä ennen kävi hän hakemassa kotoaan revolverin.
Uusi tuuma oli syntynyt hänen sielussaan. Koska hän ei ollut saanut
kokoon tarvittavia rahoja, hän ampuisi itsensä tänä yönä ja jättäisi
jälkeensä kirjeen, jossa hän ottaisi kaiken syyn kassavaillingista
omille niskoilleen. Se oli ainoa, mitä hän voi tehdä enää. Kuolleen
sanaa uskottaisiin. Jos se olisi omiaan rouva Sorvin kohtaloa
lievittämään, voisikin hän mennä maata tyynellä omallatunnolla.
Hän istui yksin ja tyhjensi whiskylasin toisensa perästä. Sitten
kirjoitti hän kirjeen ja pisti sen huolellisesti palttoonsa taskuun.
Sitten söi hän vankasti, joi päälle kahvia ja konjakkia ja otti vielä
puolikkaan konjakkia mukaansa luontoaan karaistakseen. Hän lähti se
taskussaan kaupungille harhailemaan ja joutui sattumalta kulkemaan erään
valaistun ikkunan alitse, jonka hän heti muisti kuuluvan vanhan kamreeri
Jäkälän huoneustoon.
Mitä jos kävisimme katsomassa ukkelia? hymähti hän itsekseen. Varmaan on
hän juuri laskemassa rahojaan.
Hän katsoi kelloaan. Eihän se ollut vielä kymmentäkään.
Hän aukaisi paraati-oven ja nousi ylös portaita oikeastaan ilman mitään
erikoista tarkoitusta, vain huvin vuoksi, ja samalla asiattomalla
mielellä painoi hän myöskin sähkökelloa. Ukko tuli itse hänelle
avaamaan.
--Minun piikani näkyy livistäneen taas Esplanadiin soittoa kuulemaan,
lausui hän oven raosta kuin anteeksi-pyytävästi. Kah, tekö se olette?
Mikä tuottaa minulle kunnian?
Antti astui sisälle hiukan hämillään, sillä eihän hänellä oikeastaan
mitään asiaa ollut. Mutta heti kun hän ukon työhuoneesen tultuaan näki
jälleen edessään tuon kellahtaneen ihon, nuo siristelevät luppasilmät,
nuo sarkastiset viivat suun pielissä, täytti sammumaton viha hänet tuota
diabolista äijää kohtaan, joka oli niin petollisesti hänen suhteensa
menetellyt. Kostoa, kostoa! Ja nyt oli hänellä housunsa taskussa myös
tarpeellinen kosto-ase.
Jos hänen kerran itsensä täytyi kuolla tänä yönä, ei hänestä ollut
mikään synti ottaa tuota vanhaa veijaria mukaansa helvettiin.
--Tulin kysymään, miksi kamreeri juuri ratkaisevalla hetkellä möi
osakkeensa, kysyi hän uhkaavasti.
--Tietysti siksi, että sain korkean hinnan niistä, virkahti ukko
olkapäitään kohauttaen.
--Paljonko yli nimellis-arvon? tiukkasi Antti.
--Koko joukon, muhoili ukko. Toivon, ettei siitä tullut teille mitään
ikävyyksiä?
Vastauksen asemasta veti Antti revolverinsa ja ampui häntä suoraan
ohimoon.
Ukko kaatui maahan sanaa sanomatta. Antti pisti revolverin taskuunsa,
juoksi ulos, hyppäsi ensimmäiseen autoon ja käski ajaa pitkin Töölön
tietä. Heti kaupungin ulkopuolelle päästyä ojensi Antti parikymmentä
markkaa kuljettajalle:
--Ja nyt, anna mennä! sanoi hän.
--Mihin me ajamme? kysyi kuljettaja.
--Mihin hyvänsä! Pääasia, että joutuu. Mars!
Auto lähti kohona kierimään.
Antti istui perässä ja maisteli konjakkiaan. Vähäväliä hän ojensi aina
uuden setelin kuljettajalle, vaatien tätä parantamaan vauhtia. Talot ja
kylät lensivät heidän ohitseen. Kuljettaja, joka piti häntä tavallisena
hutikkaisena herrasmiehenä, kääntyi vihdoin noin Korson aseman kohdalle
tultuaan autonsa oikealle päästäkseen sitten takaisin Itäistä
Viertotietä.
--Seis! huusi Antti äkkiä.
He olivat eräällä sillalla, joka vaikutti häneen kovin tutunomaiselta.
Olihan tuossa virta ja koski, tuossa mylly, tuossa punainen mökki virran
reunalla ja tuolla korkeammalla toisia suurempia taloja, kaikki
himmeästi hämärtyvän, kultahohteisen kevät-yön kajossa kuvastuen. Suuri
jumala! Olihan se hänen kotinsa. Olihan hän kerran syntynyt tässä,
kiikkunut noilla kivillä, polskinut tuon kosken kuohuissa... Ja
elivätköhän tuossa töllissä vielä hänen vanhempansa...!
--Aja! komensi hän ja ojensi uuden setelin kuljettajalle. Aja kuin
hengen edestä!
Laukaus pamahti. Auton helvetillinen vauhti ja jyrinä esti äänen
kuulumasta. Vasta kaupunkiin tultuaan huomasi kuljettaja kuollutta
miestä kyyditsevänsä.