tarkoituksessa. Ei hänen aavistuksensa häntä pettänytkään.
Vanhus istui pää käden varassa nojatuolissaan. Kun hän kuuli oven
narahtavan, hän kääntyi, silti muuten muuttamatta asentoaan.
--Istukaa, olkaa hyvä, hän sanoi, viitaten tuoliin pöydän
toisellapuolen.
Antti istui.
--Herra johtaja on tahtonut puhua kanssani? hän kysyi.
--Kyllä, vastasi ukko happamen näköisenä. Te ette ole osoittanut
tarpeellista mielenkiintoa pankkia kohtaan viime-aikoina.
--Tarkoittaako johtaja, että minä en olisi täyttänyt minulle uskottuja
tehtäviä? kysyi Antti.
--En, sitä minä en tarkoita, puhui ukko ohuiden, verettömien huultensa
lomasta. En luonnollisesti mitään varsinaista laiminlyöntiä, jollainen
ei saakaan tulla kysymykseen. Mutta pankki vaatii miehen koko
harrastuksen, koko mielenkiinnon. Hän ei saa ajatella, ei edes kuvitella
mitään muuta, hänen täytyy kokonaan, kerrassaan antautua pankille,
käyttää vapaa-aikansa eläytyäkseen sisälle kaikkiin mahdollisuuksiin ja
pankki-aikansa niitä toteuttaakseen. Hän on pankin oma, niin sanoakseni.
Siitä hänelle palkka maksetaan eikä suinkaan tuosta juoksevasta
konttorityöstä, jonka mikä prokuristi hyvänsä voi suorittaa... Ja suokaa
anteeksi, mutta sellaista mielenkiintoa en minä todellakaan ole
viime-aikoina huomannut teissä.
Antti tunnusti sielussaan, että tuossa puheessa oli järkeä, ja tunsi
itsensä tuolta kannalta hyvinkin syylliseksi.
--Se on mahdollista, sanoi hän sentähden vain yksinkertaisesti. Minulla
on tänä syksynä todellakin ollut selvitettävänä eräitä yksityisasioita,
jotka kenties ovat vahingollisesti pankkityöhöni vaikuttaneet.
--Hyvä, että myönnätte sen, nyykäytti ukko päätään. Teidän
yksityis-asioihinne ei tarkoitukseni suinkaan ole tunkeutua. Mutta jos
te kerran otatte ne puheeksi, täytyy minun kertoa teistä huhuttavan,
että olette tänä syksynä ruvennut viettämään epäsäännöllistä elämää.
Antti tunsi verensä kiehahtavan. Pirun ukko! ajatteli hän. Jokaisen
uuden käänteen se osasi käyttää hyväkseen. Tässä täytyikin nähtävästi
pitää kieli keskellä suuta ja olla jokaisen sanansa suhteen varoillaan.
--Minä puhuin yksityis-asioistani enkä yksityis-_elämästäni_, oikaisi
hän ylpeästi. Toivon, että se todellakin jää tämän keskustelun
ulkopuolelle.
--Aivan kuin suvaitsette, virkkoi ukko partaansa pujoen ja hellittämättä
hetkeksikään hänestä tutkivia, pistäviä silmäyksiään. Mutta suonette
jälleen anteeksi, jos minä kaikesta tästä olen tullut tuumineeksi,
taikka oikeammin, päässyt siihen varmaan vakaumukseen, että te kenties
ette ole oikealla alalla täällä pankissa ja että joku muu ala ehkä
paremmin vastaisi teidän synnynnäisiä taipumuksianne.
Antti ymmärsi. Siinä se nyt oli, se epäsuosio, se neuvo poistua, se
_consilium abeundi_, jota hän jo kesästä saakka oli aavistanut. Jos se
olisi tullut jonakin muuna hetkenä, se olisi ollut täydellinen
ukkosen-isku hänelle. Nyt sitävastoin, kun hän vielä oli
voitonhurmauksessa viime-öisen valloituksensa jälkeen, merkitsi se
hänelle verrattain vähän. Täytyihän sen kuitenkin tulla! Olihan hän
vapaa, terve, työkykyinen mies, kyllä hän aina jostakin paikan saisi. Ja
mitä merkitsivät ylimalkaan kaikki maailman virat ja paikat hänelle,
jonka tarvitsi vain ojentaa kätensä poimiakseen miljonia!
Silloin soittaisi ukkokin uutta kelloa. Ja silloin saisi hän niinkuin
monet muutkin nähdä, ketä he oikeastaan olivat pistäneet.
Hän nousi virallisesti.
--Tajuan täydellisesti, mitä herra johtaja tarkoittaa, sanoi hän
kuivasti. Paikkani on tästä päivästä saakka vapaasti käytettävissä.
Ukko painoi hänet takaisin tuolille.
--Ei niin, ei niin, sanoi hän, nyt jo paljon ystävällisemmin.
Tarkoitukseni ei suinkaan ole ollut teitä noin päätäpahkaa maantielle
ajaa. Ajattelin, että istuisitte tässä nyt vielä eräitä kuukausia,
tekisitte töitänne, kuten ennenkin, ja katselisitte jotakin sopivaa
tointa itsellenne...
--Minä en joudu maantielle, sanoi Antti, torjuen kylmästi luotaan hänen
ystävällisyytensä. Herra johtajan ei ole todellakaan tarvis sillä
ajatuksella vaivautua.
--Teillä on toimi katsottuna? kysyi ukko.
--Ei, vastasi Antti, mutta minulla on sitä, mikä on hyvää tointakin
kallisarvoisempi.
--Mitä se on? kysyi ukko silmiään siristäen.
--Se on sitä mitä sanotaan miehen itseluottamukseksi, vastasi Antti ja
meni menojaan.
Ukko jäi hänen jälkeensä miettiväisenä katsomaan.
Antti söi omituisella mielellä sinä päivänä aamiaista Ala-Kämpissä. Hän
tunsi tehneensä suuren ja ratkaisevan päätöksen, joka tulisi hänen
elämänsä purren aivan uusille ja tuntemattomille urille suuntaamaan.
Kuitenkin hän oli tyytyväinen käytökseensä tuolla pääjohtajan huoneessa.
Juuri niin täytyi hänen menetellä, jos hänen mieli olla mies, joka
ansaitsi kunnioitusta myös itsensä edessä.
Ravintola oli ollut melkein tyhjä, kun hän tuli tänne. Vähitellen alkoi
se täyttyä ja klo 12:n jälkeen oli tuskin yhtään pöytää enää saatavissa.
Oli pankkien ja konttorien yleinen ruokatunti. Yleisö olikin enimmäkseen
liikemiehiä, joukossa myös joku asianajaja, lääkäri tai arkkitehti.
Viinurit juoksivat, veitset ja kahvelit kalisivat, kuka soitti
kärsimättömästi pöytäkelloa, kuka huusi kovalla äänellä unohdettua tai
hänen mielestään liian kauan viipynyttä tilaustaan. Kaikilla näytti
olevan kuumeentapainen kiire, kaiken piti tapahtua kuin tulipalossa.
Mutta tämä ei ollut ainoastaan liikemaailman ruokatunti, vaan nähtävästi
myöskin pörssitunti. Joka pöydässä kävi keskustelu kiihkeänä, toisia
seisoi keskellä lattiaa puhuen matalalla äänellä ja tehden vilkkaita
kädenliikkeitä. Silloin tällöin ilmestyi myös ovelle joku turkkiaan ja
lakkiaan riisumatta, kääntyi hovimestarin puoleen, kysyi jotakin ja meni
menojaan. Hän ei nähtävästi tavannut tavattavaansa. Koko sali surisi
kuin ampiaispesä. Mitä surisseekaan? ajatteli Antti. Mitähän
osakekauppoja tuollakin tehdään, mitä tontteja myydään, mistä uusista
vararikoista tai epävarmoista saatavista päätetään? Ja äkkiä lensi hänen
aivojensa läpi ajatus, että kenties heistä useimmat olivatkin vain
ilmitulemattomia varkaita, jotka jo huominen päivä mahdollisesti
paljastaisi.
Joukossa oli monta Antin hyvää tuttuakin, vaikka kukaan ei sattunut
hänen pöytäänsä istahtamaan. Tuntui niin omituiselta ajatella, että hän
kaikkien noiden silmissä yhä edelleen oli nuori, lahjakas pankkiherra,
jota eräänlainen sädekehä ympäröi, sentähden että hän niin nuorella
ijällä oli kohonnut niin vaikuttavaan asemaan. Hän, joka ei enää ollut
mitään, jolle tuo kaikki ei enää merkinnyt mitään, senjälkeen kuin hän
oli nähnyt onnensa temppelien häämöttävän! Huomenna he ehkä kaikki jo
olisivat saaneet tietää, että hän oli virkaheitto. Mutta he saisivat
pian tietää myös jotakin muuta, joka saisi tämänkin salin vielä enemmän
ampiaispesänä surisemaan.
Äkkiä piirtyi Bettyn kuva ilmi-elävänä hänen sielunsa silmien eteen.
Herra siunatkoon! Täytyihän hänen tavata tyttö, tietää, itkikö tämä
eilisen kohtauksensa perästä vai nauroi, vai oliko ehkä kokonaan
murtunut ja muserrettu. Mutta eihän hän voinut noin vain hänen kotiinsa
tunkeutua.
Jumalan kiitos, olihan toki puhelin olemassa!
Antti syöksyi tuulispäänä puhelimeen. Hänelle vastasi joku outo,
karkeahko nais-ääni, arvattavasti emännöitsijän, että niin rouva kuin
tyttäret olivat heti aamiaisen syötyään lähteneet kaupungille.
Se hiukan jäähdytti Antin tulistuneita tunteita. Ja hän tyytyi tällä
kertaa toisella, paljon levollisemmalla äänellä soittamaan kukkakauppaan
ja pyytämään, että he lähettäisivät sieltä kimpun punaisia ruusuja ja
kirjeen osoitteella, jonka hän Fix-toimiston pojalla pian sinne
toimittaisi.
Sitten hän palasi pöytäänsä, tilasi mustepullon, kynän, kuoren ja
paperia ja ryhtyi kaikesta ympärillään hälisevästä ihmisjoukosta
huolimatta kirjettä kirjoittamaan.
14.
Hän ei ollut vielä päässyt pitkällekään tässä työssään, kun hän äkkiä
tunsi olkapäätään keveästi kosketettavan. Harmistuneena siitä, että
häntä näin tärkeällä hetkellä häirittiin, hän käännähti ja etsi jotenkin
tiukalla katseella tuntematonta vihollistaan.
Mutta samassa silmänräpäyksessä hän nousi ylös kunnioittavasti.
Olihan se itse vanha kamreeri Jäkälä, joka ystävällisesti, melkein
liian ystävällisesti hymyillen seisoi siinä hänen vierellään.
--Hyvää päivää, hyvää päivää, sanoi hän, puristaen Antin kättä kaikella
sillä sydämellisyydellä, johon hänen laihat sormensa suinkin kykenivät.
Vaistoni ei sittenkään pettänyt minua. Arvasin teidät täällä tapaavani.
--Herra kamreeri on etsinyt minua? kysyi Antti, muistaen samalla heidän
edellisen keskustelunsa Pörssin ruokasalissa.
--Kyllä, vastasi vanha kamreeri. Sallitteko?
Antti teki kädellään niin kohteliaan liikkeen kuin osasi. Mikä tuon
ukkelin jälleen lähetti hänen tielleen ja jälleen juuri hänen elämänsä
käännekohdassa? Tällä kertaa hän ei ainakaan voinut tietää mitään, sillä
olihan Antti vasta pari tuntia sitten virastaan irtisanoutunut.
Ukko Jäkälä istui ja viittasi leikillisesti pöydällä oleviin
kirjoitusneuvoihin.
--Johtaja tekee nähtävästi laskelmiaan, huomautti hän, tekee keskellä
ruokatuntiaankin. Niin on, niin on, aika on rahaa, ei ole hyvä
hetkeäkään turhanpäiten kadottaa...
Hän tilasi itselleen teetä ja voileivän. Hänen siinä hampaattomalla
suullaan purressaan ja pergamenttihuulin kuumaa hörppiessään oli Antilla
hyvä tilaisuus kerrankin koettaa syventyä tuon äijän kasvonjuonteisiin
ja koko olentoon, joka niin täydellisesti erosi hänen nykyaikaisesta
liikemies-ympäristöstään.
Palttootaan hän ei katsonut ollenkaan vaivakseen tämäntapaisessa
paikassa riisua, yhtä vähän kuin kalossejaan tai korkean, suipon
piippalakin muotoista talvipäähinettään. Sen alla näytti hänen päänsä
luonnottoman pieneltä ja vähäpätöiseltä. Hänen ihonsa oli aivan
kellertävä, silmäluomet kuopallaan, leuka ja ylähuuli paljaiksi
ajeltuja, suun ympärillä epälukuinen määrä sarkastisia viivoja ja
syvennyksiä. Kapea, laiha kotkannenä täydensi petolintumaista
vaikutusta. Hän oli kuin haamu entisiltä ajoilta, jolloin koottiin eikä
tuhlattu ja tultiin rikkaaksi, ei suurilla tuloilla, vaan pienillä
menoilla. Sanottiin hänen nuoruutensa päivinä harjoittaneen myös
koronkiskomista.
Antti siirsi nopeasti syrjään alottamansa rakkauskirjeen ja odotti nyt,
mitä tuolla tuomiokirkon-tontulla mahtoi olla hänelle sanomista.
--Asia, josta aioin puhua teille, virkkoi vanha kamreeri vihdoin
verkalleen, ei ole ehkä teille uusi eikä merkillinen, mutta sitä oudompi
on ehdotus, jonka aion tehdä teille. Epäilemättä se tulee teitä
hämmästyttämään, kenties loukkaamaankin...
--Oh, ei siitä pelkoa! hymyili Antti. Minä kestän kuulla kyllä mitä
hyvänsä. Ja sitäpaitsi, onhan se vain ehdotus.
--Juuri niin, juuri niin, ehätti vanha kamreeri vahvistamaan. Huomaan,
että te otatte oikealta kannalta asian. Kysymys on siitä graafillisesta
yhtiöstä, jonka hyvin tunnette ja jonka toimitusjohtajana oli teidän
lankonne Kivimäki...
--Niin, se heittiö, jupisi Antti. Hän tuli minullekin kauniit rahat
maksamaan.
--Olen kuullut, olen kuullut, nyykytteli päätään vanha mies. Hän on
nykyään Etelä-Amerikassa?
--Minulle on kerrottu niin, vastasi Antti. Mutta olkoon hän missä
tahansa, se on minulle jotakuinkin samantekevää.
--Myöskin minulle, virkkoi vanha kamreeri. Eikä nyt olekaan kysymys
hänestä, vaan tuosta graafillisesta yhtiöstä. Voinko pyytää teitä
lausumaan siitä rehellisen mielipiteenne? Mitä te ajattelette siitä?
--Se on resuperällä, sanoi Antti suoraan.
--Mutta jos sen järjestäisi? kysyi äijä, katsoen kiinteästi ja
kallellapäin silmiin häntä. Mitä ajattelette sen mahdollisesta
kannattavaisuudesta?
--Mitä parasta, vastasi Antti hetkeäkään miettimättä. Ja kannattihan se
jo lankonikin aikana, vaikka hän sotki asiat.
--Minua ilahduttaa, virkkoi äijä käsiään hykerrellen, että olemme yhtä
mieltä siitä asiasta. Te tiedätte ehkä, että minäkin tavallani olen
intresseerattu tuosta yhtiöstä...
--En, sitä en ole tiennyt, sanoi Antti vilpittömästi. Eihän herra
kamreerilla suinkaan ole siinä osakkeita?
--Onpa niinkin, onpa niinkin, muhoili ukko. Eikä olekaan vähän, vaan
noin satakunta.
Antti hämmästyi. Tiedettiin, ettei vanha kamreeri Jäkälä yleensä
kevytmielisesti rahojaan sijoittanut. Aina kun kuultiin, että hän vain
oli ottanut osakkeita jossakin yhtiössä, uudessa tai vanhassa, nousi
niiden arvo heti ja kaikki rupesivat niistä kilpailemaan. Lempoko häntä
nyt oli riivannut! Oliko tuon hiiden Kivimäen onnistunut itse
pääpeijakastakin petkuttaa?
--Siitä ei minulla ole ollut aavistustakaan! ihmetteli hän. Eikä
kamreerin nimeä ole koskaan edes mainittu tuon liikkeen yhteydessä.
--Olenkin hankkinut nuo osakkeet vasta vihoviimeisinä aikoina, hymyili
vanha kamreeri ohuesti. Te pidätte sitä hullutuksena. Minä puolestani
katson, että juuri nyt on oikea hetki tehdä niillä afääriä.
--Hm, tuumi Antti miettiväisenä. Jos se onnistuu, se on nerokas temppu,
juuri sellainen, joka voi ainoastaan herra kamreerin päähän pälkähtää.
Tuota liikettä on yleensä pidetty jo kuolemaantuomittuna, eikä se eläisi
enää hetkeäkään, ilman johtokunnan jäsenten yksityisiä ponnistuksia.
--Tiedän, tiedän, puheli vanha kamreeri. Mutta sen _täytyy_ onnistua!
Liike on vain saatava käyntiin, asiat järjestykseen...
--Kyllä, kyllä, myönsi Antti. Mutta kaikki riippuu siitä, kuka sen
tekee! Täytyy olla ensin tarpeellista liike-pääomaa ja sitten oikea mies
toimitusjohtajana.
--Taikka päinvastoin, pisti ukko väliin.
--Taikka päinvastoin, myönteli Antti jälleen. Liike-pääomaa kyllä tulee,
jos vain on oikea mies toimitusjohtajana.
--Niin minäkin arvelen, virkkoi ukko, luoden luppasilmistään terävän,
läpitunkevan katseen häneen. Ja tiedättekö, minulla on jo oikea ehdokas
tuohon toimeen?
--Kuka?
--Juuri te, herra johtaja. Älkää hämmästykö, älkää heti evätkö
tarjoustani! Sallikaa minun selittää.
Nyt vasta hän puhkesi oikein puhumaan. Hän huomautti, ettei hänen
ehdotuksensa ehkä sentään niinkään hullu ollut kuin sitä voi ensi
hetkessä luulla eikä ehkä Antille niinkään epäedullinen kuin se oli
edullinen yhtiölle. Luonnollisesti ei yhtiö voinut suorittaa
lähestulkoonkaan samaa palkkaa kuin mikä hänellä pankinjohtajana oli,
tuskin puoltakaan siitä, mutta sehän olisi nyt vain alussa ja siitähän
olisi varaa myöhemmin nostaa summaa. Pantaisiin aluksi vakinaista
palkkaa esim. 6,000 mk. ja loput palkkiota. Olisihan siinä kaikissa
tapauksissa itsenäinen asema...
--Mutta ehkä minä myöhästytän teitä pankista? kysäisi hän välillä. Kello
on nyt juuri yksi, huomaan, ja kenties teidän on oltava siellä.
--Ei hätää, vastasi Antti rauhallisesti. Vaikka en menisi koko päivänä,
ei se niin vaarallista olisi, varsinkaan siinä tapauksessa, että voin
ilmoittaa olleeni finansineuvotteluissa herra kamreerin kanssa.
Vanha kamreeri kumarsi päätään kohteliaisuudelle.
--Sangen imartelevaa minulle, sanoi hän. Mutta ainakin pääjohtaja tietää
jo siitä. Kysyin juuri puhelimitse teitä häneltä, soitettuani ensin
turhaan teidän kotiinne ja Pörssiin...
--Herra kamreeri on soittanut pankkiin? kysyi Antti, ikäänkuin
saadakseen vahvistusta epäluulolleen.
--Kyllä, vastasi vanha kamreeri viattomasti. Ilmoitin, että minulla
olisi tärkeätä asiaa.
Eikös se ole ollut jo sielläkin nuuskimassa? ajatteli Antti. Ja saanut
arvattavasti tietää pääjohtajalta tai arvannut hänen äänestään minun
nykyisen asemani. Se äijä tulee aina oikealla hetkellä! Ja ehkä hän on
jo ennenkin tietänyt siitä? Hän ja pääjohtaja ovat vanhoja ystäviä,
kenties he ovat neuvotelleetkin siitä keskenään, kenties on asia jo
aikoja sitten ollut päätetty heidän välillään... Niin se oli! Ellei hän
olisi tiennyt Antin jo eronneen pankista, hän ei olisi ikinä iljennyt
tarjota hänelle niin pieniä palkkaetuja...
Sillä aikaa kehitteli ukko Jäkälä hänelle lähemmin ehdotustaan. Jos
Antti suostuisi siihen, hänen olisi jo uudeltavuodelta liikkeen johtoon
astuttava. Varsinainen yhtiökokous pidettäisiin vasta keväällä, jossa
hänet vakinaiseksi toimitusjohtajaksi valittaisiin. Hän esitti myös
tarkoin liikkeen tilan, näytti sen vastaavan ja vastattavan, osoitti,
paljonko liike-pääomaa tarvittaisiin ennen kesää ja paljonko siitä
menisi lankeavien velkojen suoritukseksi...
Antti kuunteli vain toisella korvallaan. Hän oli päättänyt joka
tapauksessa ottaa tuon toimen vastaan, sillä mitäpä hän muutakaan voi
nykyisessä olotilassaan. Eihän voinut virattomaksi heittäytyä, täytyihän
joku toimi olla jo siltäkin varalta, että hänen ehkä piakkoin olisi
kosittava ja pyydettävä Bettyn kättä hänen isältään, jolloin hänen
täytyisi voida mainita jotakin uusista tulevaisuudensuunnitelmistaan.
Virkaheitolle pankinjohtajalle ei kukaan hullu antaisi tytärtään, mutta
kyllä sensijaan liikkeen toimitusjohtajalle, jonka osakkeista sata oli
kamreeri Jäkälän käsissä.
--Mitä arvelette? kysyi ukko vihdoin. Miellyttääkö ehdotukseni teitä?
Asialla olisi kiire, sillä liikkeen asiat eivät siedä enää tätä
välitilaa.
Antti otti näön vuoksi päivän miettimis-aikaa.
15.
Uudenvuoden aamuna luettiin kaikissa pääkaupungin lehdissä seuraava
välike-uutinen:
--_Liikealalta_. Pankinjohtaja Antti Puuhaara on irtisanoutunut
nykyisestä toimestaan ryhtyäkseen graafillisen yhtiön 'Kuvan'
toimitusjohtajaksi. Hra Puuhaara astuu heti virkaansa.
Antti katseli uutista puolelta jos toiseltakin, piti lehteä kauempana ja
lähempänä silmiään sekä nautti sanomattomasti huomiosta, minkä se
epäilemättä kaikissa liikemies-piireissä, mutta myöskin koko Helsingissä
herättäisi. Useimmille tulisi se varmaan yllätyksenä niinkuin pommi,
eikä vähimmän suinkaan tuon yhtiön velkojille, joista monet jo
luultavasti olivat suuriinkin tappioihin valmistuneet.
Hän kyllä osaisi heidät lohduttaa! Ja hän näyttäisi kyllä jo huomisesta
päivästä saakka olevansa oikea mies paikallaan.
Juuri työtä hän tunsikin kaipaavansa, vapaata, itsenäistä työtä, joka
jännittäisi kaikki hänen hengenvoimansa eikä jättäisi hänelle joutoaikaa
enempää kuin mitä uneen ja tarpeelliseen terveydenhoitoon oli
välttämätöntä. Heti pankista erottuaan hän oli tuntenut ikäänkuin
suuremman edesvastuun-tunteen ja itsesäilytysvietin paisuttavan
poveaan. Pankki oli ollut, kuten vielä enemmän ehkä avioliitto, toki
jonkinlainen korkkivyö, jonkinlainen tuki ja suojaava aita hänelle,
jonka varassa aina voi pysyä pystyssä ja pinnalla, omia voimiaan paljon
ollenkaan rasittamatta. Nyt oli toisin, nyt hän oli yksinomaan itsensä
varassa, nyt olisi hän auttamattomasti mennyttä miestä, jos hänen
jalkansa livettäisi tai kätensä herpautuisi. Nyt oli varustauduttava
ensi kerran täydellä todella elämäntaisteluun, nyt oli hoidettava
terveyttään ja työkykyään, ainoata pääomaa, mikä hänellä oli tässä
maailmassa.
Olihan hän kerran ennenkin vain samalla pääomalla alottanut. Mutta hän
oli ollut nuori silloin, alle kahdenkymmenen ja valmis mitä puutteita ja
itsekieltäymyksiä hyvänsä kärsimään toivotun päämääränsä
saavuttamiseksi. Nyt hän oli jo keski-ikäinen mies ja tottunut mukavaan,
huolettomaan elämään. Olisiko hänellä tarmoa alkaa vielä kerran alusta
ja käydä jälleen vanhalla voimalla aurankurkeen?
Antti ojensi käsivarsiaan itsetietoisesti. Hän lepäsi vielä vuoteessaan,
mutta tuli paloi jo uunissa, talvinen aurinko paistoi sisälle ikkunasta,
ja hänen suuri makuuhuoneensa, joka häneen oli niin usein kylmältä ja
kolkolta vaikuttanut, tuntui nyt ensi kerran pitkien aikojen perästä
ympäröivän hänet ystävällisyyden ja kodikkaisuuden turvallisella
ilmakehällä. Hän oli viettänyt eilisen illan, samoin kuin joulu-aatonkin
rouva Sorvin luona, mutta lähtenyt jo ennen keski-yötä sieltä ja mennyt
heti nukkumaan. Siksi tunsikin hän nyt itsensä oikein levänneeksi
mieheksi, mikään ei hänen mieltään painostanut, ei naiset eikä
raha-asiat, jotka viime syksynä olivat häntä niin usein valvottaneet.
Hän oli, toisin sanoen, onnellinen mies kiireestä kantapäähän.
Tässä mielentilassa sopi hänen sentään hyvin kumpiakin ajatella.
Mitä naisiin tuli, oli hänen suhteensa rouva Sorviin nykyään mitä
parhain, huolimatta hänen pienistä syrjähypyistään, jotka hänen oli
vähällä vaivalla onnistunut selittää tyydyttävästi. Mikäli hän oli ollut
huomaavinaan, uskoi rouva Sorvi aivan sokeasti häneen ja rakasti häntä
päivä päivältä yhä enemmän, jonka vuoksi hän jo usein oli tavannut
itsensä tuumimasta mennä hänen kanssaan oikeaan lailliseen avioliittoon.
Siitä esti häntä kuitenkin taas hänen suhteensa Bettyyn, johon tosin ei
ollut heidän viime tapaamisensa jälkeen mitään asiallista jatkoa tullut,
mutta joka juuri siitä syystä askarrutti sitä enemmän hänen ajatuksiaan
ja mielikuvitustaan. Kaikista ponnisteluistaan huolimatta hän ei ollut
tänä aikana nähnyt koko tyttöä, vain kerran sattumalta kadulla tavannut,
jolloin tämä oli hymysuin kiittänyt häntä kirjeestä sekä kukkasista ja
Antti eräistä kauniista muistoista, jotka hän oli säilyttävä sydämensä
syvimmässä. Näin he olivat jälleen nauraen ja ilkamoiden eronneet, eikä
Antti, jos olisi kysytty häneltä, olisi vielä tälläkään hetkellä voinut
vastata, oliko hänen otettava asia leikin päältä vai totisesti. Hän
olikin siihen nähden päättänyt antaa ajan kulua ja odottaa sopivaa
tilaisuutta...
Mutta hänen ajatuksensa lähtivät jälleen liitelemään niitä latuja,
joiden päästä hänen kovan lapsuutensa ja ankaran puutteenalaisen
nuoruutensa kohisevat korpimetsät ystävällisine, vilkkuvine
mökinvaloineen häämöttivät. Ne sointuivat tällä kertaa parhaiten yhteen
hänen yleisen mielentilansa kanssa.
Hänen isänsä oli köyhä räätäli Korsosta, hänen äitinsä torpparin tytär
samalta paikkakunnalta. Kouluun ne kuitenkin olivat hänet toimittaneet,
ensin kansakouluun, sitten jo pääkaupungin oppikouluun. Kovaa oli hänen
koulunkäyntinsä ollut, nähnyt oli hän usein suoranaista nälkääkin,
asunut Sörnääsissä pihanperällä, saaden kotoaan hiukan kuivaa ruokaa,
mutta pitäen itse jo alaluokilta saakka huolta särpimestään ja muista
tarpeistaan. Niin oli hänestä vihdoin tullut ylioppilas. Jo samana
kesänä hän oli saanut omasta mielestään ruhtinaallisen paikan ja palkan
eräässä sanomalehdessä, kiivennyt siitä vähitellen lehden
aputoimittajaksi, lueskellut siinä sivussa ja suorittanut
kandidaattinsa. Mutta hänen aikomuksensa ei ollut suinkaan ollut jäädä
sanomalehden toimittajaksi tai ruveta vähäpalkkaisia tuntiopettajan tai
kollegan virkoja etsimään. Hänen halunsa paloi liikealalle. Hän tahtoi
tulla rikkaaksi ja ansaita rahaa, sillä hän oli kärsinyt poikavuosinaan
aivan liian paljon köyhyydestään. Niin oli hän ottanut lainan, johon hän
oli saanut eräitä lehden johtokunnan jäseniä takuusen, matkustanut
Saksaan ja suorittanut siellä kurssin eräässä kauppa-korkeakoulussa.
Tutkittuaan siellä vielä jonkun aikaa nykyaikaisia liiketapoja ja
harjoiteltuaan vuoden eräässä englantilaisessa pankissa, hän oli
palannut kotiin ja tehnyt heti pari onnistunutta talonkauppaa, joilla
hän oli voittanut kymmeniä tuhansia. Kun hän samalla oli tehnyt itsensä
tunnetuksi myös teoreetikkona kirjoittelemalla ulkomailta
ammattilehteen ja myös jokapäiväisten sanomalehtien kauppa-osastoihin,
ei hänen tiensä ollut enää ollut siitä pitkä pankkiherraksi.