istunnossa saanut laillisen avio-eron ja vietti sitä hilpeillä
poikamiehen päivällisillä eräässä Fennian yksityishuoneessa Soisalon ja
parin muun ystävänsä kanssa, jotka olivat olleet oikeudessa todistajina.
Viinit olivat hyvät, mieliala mitä hilpein ja rattoisat kokkapuheet
risteilivät yli pöydän, useimmilla Antin tuores, vasta saavutettu vapaus
maalitaulunaan.
--Onnittelen, ilvehti Soisalo. Pääsit hyvällä kaupalla. Nyt ei sinulla
ole enää muuta huolta kuin ruveta etsimään uutta vaimoa itsellesi.
--Tahdonpa ottaa ensin pienen yleiskatsauksen kaikista tarjona olevista
mahdollisuuksista, jatkoi Antti samaan nuottiin. Ei sikaa säkissä enää.
--Kaikki mahdollisuudet ovat sinulle tarjona, huomautti Soisalo hiukan
vakavammin. Mutta muistakin, että sen täytyy olla rikas, määrättömän
rikas. Ei kukaan hullu mene enää köyhän kanssa naimisiin näinä aikoina.
--Kuinka paljon hänellä pitää olla? hymyili Antti.
--Vähintään miljona, väitti Soisalo. Sen koroilla vasta voi siisti ja
vaatimaton gentlemanni viettää säätynsä mukaista elämää.
--Onko sinulla monta sellaista minulle tarjottavana? naljaili Antti.
--Ainakin kymmenkunta, väitti Soisalo järkähtämättömästi. Nuoria ja
vanhoja, rumia ja kauniita, muutamia myöskin siltä väliltä. Kehoittaisin
sinua valitsemaan jonkun siltä väliltä.
--Miksi niin? kysyi Antti, kohottaen lasinsa ja kehoittaen vieraita
maistamaan. Miksi et soisi nuorta ja kaunista minulle?
--Hän pettäisi sinua, vastasi Soisalo varmasti, tai hän riitelisi ja
kiusaisi sinua muistuttamalla aamusta iltaan, mistä ja keneltä rahat
tulevat. Keski-ikäiset ja varsinkin keskikauniit naiset ovat
järkevämpiä. He uskovat mielellään olevansa vielä kyllin nuoria ja
kauniita, ettei sinun ole ollut välttämätöntä heihin pelkästään rahan
vuoksi rakastua, mutta samalla he ovat kyllin viisaita ja kokeneita
tietääkseen, mitä ihmis-elämä yleensä voi tarjota heille. He ovat
parhaat, kuten sanoin.
--Mutta vanhoista ja rumista sinä varoitat? nauroi Antti.
--En niistäkään erikoisesti, selitti Soisalo. Vanhoilla on ainakin se
etu, että heistä pääsee pian, ja rumilla se, että he ovat kiitollisia
pienimmästäkin kohteliaisuudesta. Sitäpaitsi jos kerran tahtoo tulla
rikkaaksi, täytyy syrjäyttää kaikki muut näkökohdat ja keskittyä vain
tuohon yhteen ainoaan tarkoitusperään. Ei voi kukaan kaikkea saada,
täytyy voida täsmällistyttää tahtonsa ja rajoittua. Tämä koskee kaikkia
aloja, mutta enin ehkä juuri rikkaita avioliittoja. Mutta se on kaikissa
tapauksissa nopein keino miehelle niinkuin naisellekin tulla rikkaaksi
tässä maailmassa.
Kaikki nauroivat Soisalon innostukselle, joka kuitenkin oli pelkistä
järjenkipinöistä kokoonpantu.
--Mutta itse sinä et ole tahtonut rikastua? jatkoi Antti äskeistä
leikkipuhetta.
--E-en, vastasi Soisalo, vetäen pitkään sanojaan. En tähän asti. Minulla
on aina ollut kyllin, mitä olen tarvinnut, eikä rikkaus luullakseni
minua oikein pukisikaan. Sinulle sitävastoin se on aivan välttämätön.
--Kuinka niin? ihmetteli Antti. Pidätkö minun elämäntapaani ja
taipumuksiani niin paljon ylellisempinä?
--En suinkaan, vastasi Soisalo, mutta rikkaus antaisi juuri sinulle sen
henkilökohtaisen grand-seigneurin vapauden, joka piilee olennossasi.
--Kiitos kohteliaisuudesta! hymyili Antti. Maljasi! Ja maljanne hyvät
herrat!
Niistä kahdesta, jotka edellisen keskustelun aikana olivat vaieten
istuneet, oli toinen nimeltään Usko Sarvas, filosofian tohtori ja
tunnettu idealisti. Ei ollut sitä yleishyödyllistä yritystä, ei sitä
maan ja kansan parasta tarkoittavaa uutta alotetta, kokousta,
yhdistystä, lehteä tai rahankeräystä, jossa hän ei olisi jollakin tapaa
ollut mukana. Hänen taskunsa olivat aina keräyslistoja pullollaan,
milloin minkin avustettavan kansakoulun, kansanopiston, maakunta-museon,
aikakauskirjan tai kiertävän esitelmäsarjan hyväksi, jonka vuoksi eräät
hänen tuttavistaan hiukan häntä kammosivat. Varsinkin hän oli taitava
kansallisia pilvilinnoja rakentelemaan.
Hänen ulkomuotonsa vastasi hänen korkealentoisia unelmiaan. Hänellä oli
kotkannenä, suuret, säkenöivät silmät, pikimusta tukka ja jotakin
ruhtinaallista koko olennossaan. Se, joka hänet kerran näki ja kuuli
hänen puhuvan, ei voinut missään tapauksessa jäädä epätietoisuuteen
siitä, kuka noiden pilvilinnain haltijaksi olisi tuleva.
Toinen, jonka nimi oli Juuso Mieslahti, oli sosialisti, ei suinkaan
mitään repaleista, analfabeettista tyyppiä, vaan kakkulanenäinen,
puhdasposkinen, hieno herra, arvoltaan varatuomari, asianajaja ja
entinen valtiopäivämies. Hän oli vankan länsisuomalaisen talokkaan
poika, joka oli ruvennut sosialistiksi, osittain vakaumuksesta, osittain
kiivetäkseen nopeammin yhteiskunnallisessa asteikossa. Porvarillisissa
puolueissa olisi hänen älykkäisyytensä, josta hän itse ei ollut koskaan
ollut epätietoinen, saanut odottaa vuosikymmeniä päästäkseen
oikeuksiinsa, täällä tuli hänestä ensi hetkessä yksi puolueen
johtajista. Nuoresta ijästään huolimatta--hän oli vasta muutamia vuosia
yli kolmenkymmenen--hän oli ehtinyt jo olla viisillä valtiopäivillä,
istua perustuslaki-valiokunnan puheenjohtajana, laatia monta tärkeää
laki-ehdotusta ja kiertää vielä maat ja mantereet puolueen kenties
peljätyimpänä agitaattorina. Nyt hän ei viitsinyt enää ottaa osaa
valtiopäivä-työhön muuten kuin sen tai tämän valiokunnan sihteerinä.
Siitä sai paremman palkan ja se oli sitäpaitsi kaikin puolin
arvokkaampaa.
Idealisti, joka halveksui sydämensä pohjasta rahaa, vaikka hänellä
itsellään oli yli korvien velkoja ja vekseleitä, puuttui nyt puheesen:
--Omasta puolestani, sanoi hän, minä en hyväksy mitään ennakolta
laskettuja rikkaita avioliittoja, ellei niitä solmita täysin
epäitsekkäästi ja yleishyödyllisessä tarkoituksessa. Jos minä olisin
Antin sijassa, minä menisin suoraa päätä jonkun miljonan-omistajattaren
luokse ja sanoisin hänelle: 'Hyvä neiti tai armollinen rouva, teillä on
rahaa, minä osaan käyttää ne oikein. Menkäämme naimisiin!'
--Ja saisit niin varmasti rukkaset, nauroi Soisalo. Ei, veljeni, kyllä
on parasta, ettet kosi! Kuulen heti, että sinun on heitettävä asia Antin
valistuneesen huolenpitoon. Ehkäpä siitä sitten rippoo joku kolikko
sinunkin listoillesi.
--Sama minulle, kuka tytön nai, lausui tohtori Sarvas, vetäen samalla
taskustaan uhkaavan listapinkan. Pääasia, että se vain tapahtuu.
Ajatelkaahan, mitä jo miljonan koroilla yksin voisi saada aikaan tässä
maassa!
--Kas, kas, pilkkasi sosialisti. Joko velikin alkaa rahan arvon
ymmärtää?
Hän itse ei suinkaan halveksinut pääomaa, vaikka hän joskus oli sen
valtaa vasten saarnannutkin ja vaikka hän itse oli ja oli aina ollutkin
hyvissä varoissa. Päinvastoin oli hänen elämänunelmansa kerran päästä
niin rikkaaksi, että hän voisi elää koroillaan ja vetäytyä rauhassa
omaa, nyttemmin jaettua kotitaloaan hoitamaan.
--Raha olisi oikeastaan maan päältä hävitettävä, ärisi idealisti. Siinä
suhteessa minä olen täysin tolstoilainen.
--Pankit sinä ehkä säästäisit sentään? pisti Antti väliin.
--En, yhtä vähän kuin pankinjohtajiakaan, jatkoi idealisti. Ne ne vasta
oikeita verenimijöitä ovatkin. Minä ihmettelen, ettei sosialistien
huomio ole heihin enemmän kiintynyt. He vihaavat vain kauppiaita ja
tehtailijoita. Mutta kauppias uskaltaa ja panee vielä alttiiksi jotakin,
tehtailija tuottaa jotakin, kun pankit sensijaan...
--Vai eivät, keskeytti Soisalo. Vähäkö tässä on kärsitty vahinkoja
tänäkin syksynä? Sinä et ymmärrä hyvä veli, nykyaikaista kansantaloutta.
Taitaisi monenkin tehtaan pyörät pysähtyä...
Keskustelu vilkastui nyt tuokioksi niin, että kaikki ottivat osaa
siihen, mutta kukaan tuskin ehti toista kuuntelemaan. Hyvät havannat,
jotka juuri tulivat pöytään, tekivät kuitenkin rauhoittavan
vaikutuksensa. Syntyi syvä äänettömyys, jonka aikana kukin nautti
hetkisen vain pelkästä olemassa-olostaan.
Soisalo keksi vapauttavan sanan.
--Naisia meillä pitää olla! huudahti hän äkkiä. Mikä symposion se on,
josta puuttuu Aspasia?
--Sellaisen tiedän minä vain yhden, hymyili Antti, mutta hän tuskin
lähtee yksin näin suureen miesseuraan.
--Ja mitä me sitäpaitsi vain yhdellä tekisimmekään! jatkoi Soisalo
hilpeästi, arvaten Antin rouva Sorvia tarkoittavan. Monta meillä pitää
olla, niin monta kuin meitä miestäkin on!
--Yhden voin minä aina luvata, lausui sosialisti hiukan
raskasmielisesti. Mutta herrat saavat luvan antaa anteeksi, jos se on
minun oma vihitty aviovaimoni.
--Sinä olet porvarillisin meistä kaikista, nauroi Antti. Ettes häpeä!
--Minulla puolestani ei ole mitään sellaisia naistuttavuuksia, joita
minä voisin tuoda tänne, huomautti idealisti hiukan ylenkatseellisesti.
Mutta voin minä vaunujen viidentenäkin pyöränä olla.
--Niinkuin se olisi joku ilo meille muille! ilvehti Soisalo. Top,
päätetty, minä hankin siis kaksi naista! Mutta ketkä?
Hän jäi hetkeksi tuumimaan, muistutellen mieleensä tähän tarkoitukseen
sopivia naistuttavuuksiaan. Niiden luku oli legio.
--Tuo nyt joku niistä rikkaista perijättäristäsi! pisti Antti
piloillaan.
Soisalo sai valoisan ajatuksen.
--Saat kaksi, hän huudahti vallattomasti, saat kaksi. Kumpikin heistä
perii vähintään miljonan, mutta ehkä enempikin. Lyödäänkö vetoa, niin he
ovat täällä tunnin kuluessa, ellei mitään voittamatonta estettä satu?
--Tuossa on käsi, sanoi Antti. Erottakaa! Toiset erottivat, ja Soisalo
mainitsi samalla pankkinsa pääjohtajan nimen, jolla oli kolme tytärtä,
nuorin tosin vasta lyhyissä hameissa, mutta molemmat vanhemmat, hekin
vasta parissakymmenissä, jo tunnettuja helsinkiläisiä esplanadi-kukkasia
ja tanssijaiskeijukaisia.
Kaikki kauhistuivat, sillä he eivät olleet luulleet Soisalon niin
korkealle tähtäilevän. Perhe, josta oli kysymys, oli Helsingin
hienoimpia, isä itse, paitsi että hän oli suuren pankin pääjohtaja,
kaupungin määrääviä mahtimiehiä, entisiä porvarissäädyn pylväitä ja
nykyään Suomen laajimpien teollisuusliikkeiden tosiasiallinen ohjaaja,
vanha, valkopartainen herra, jonka koko olennossa kuvastui sivistynyt,
sukupolvien kehittämä urbaniteetti. Äiti oli vanhaa ruotsalaista
ylimyssukua. Heidän kotinsa oli kuin linna ja heidän suurissa
kutsuissaan nähtiin koolla kaikki se kerma, mitä pääkaupungin raha-,
virka-, sivistys- tai sukuaateli vain oli kykenevä pinnalleen nostamaan.
Heillä oli oma autonsa, omat vaununsa ja parivaljakkonsa, oma
teatteri-aitionsa, huvipurtensa ja höyrylaivansa. Tytöillä oli omat
ratsuhevosensa. Missä ikinä isä, äiti tai joku lapsista liikkui,
mainittiin heitä nimeltä ja käännyttiin heidän jälkeensä katsomaan. He
olivat kuin korkeampia olentoja. Soisalo oli arvioinut sangen
vaatimattomaksi heidän omaisuutensa. Yleinen mielipide arvioi sen monin
verroin korkeammalle.
--Oletko hullu? kysyi Antti peljästyneenä, tarttuen ystävänsä
takinhihaan. Sehän on mahdotonta, eivätkä he tule!
--Sepähän nähdään! virkkoi Soisalo päättävästi. Niinkuin he eivät olisi
tuhat kertaa tämäntapaisissa istunnoissa mukana olleet!
--Myös sinun kanssasi? kysyi sosialisti varovasti.
--Juuri minun kanssani, vastasi Soisalo pienellä, huomattavalla
itsetietoisuudella. Hauskoja tyttöjä! Ja sitäpaitsi, minähän löin vetoa,
että hankkisin tänne pari rikasta perijätärtä.
Hän oli jo menossa, käsi ovenrivassa.
--Älä hemmetissä! varoitti Antti vielä. Mihin sinä menet?
--Puhelimeen tietysti, vastasi Soisalo. Täytyyhän meidän ensin saada
selko, ovatko he kotona.
--Ja mitä sanoo heidän isänsä tästä kaikesta?
--Hän! hymyili Soisalo. Hän on tietysti vain hyvillään siitä, että hänen
tyttäriään hakkaillaan. Ei suinkaan hän ole aikonut vanhoiksi piioiksi
heitä.
--Ja äiti?
--Hän on typerä ja vanhanaikainen! Siksi hänen tyttärensä myös niin
armottomasti vetävätkin nenästä häntä.
Hän meni. Seurasi hetken jännitetty äänettömyys.
--Tietysti he _eivät_ ole kotona, lausui sosialisti epäilevästi. Soisalo
kehastelee!
--Tuskin, vastasi Antti. Ei hänen puheensa juuri siltä kuulostanut.
--Minusta meillä oli varsin hyvä näinkin olla, huomautti idealisti.
--Minulla puolestani ei ole mitään kahta rikasta perijätärtä vastaan,
lasketteli Antti. Ikävä vain, että heitä on ainoastaan kaksi, ja meitä
on tässä kolme kilpakosijaa.
--Minut voit jättää pois laskuista, virkahti idealisti.
Soisalo tuli takaisin samassa. Kaikki katsoivat kysyvästi häneen.
--Tytöt tulevat puolentunnin kuluttua, ilmoitti hän tyynesti, aivan kuin
se olisi ollut mitä luonnollisin asia maailmassa.
Yleinen hämmästys.
--Sinun täytyy kaiketikin mennä heitä hakemaan, huomautti Antti hiukan
katkonaisesti.
--Turhaa vaivaa! hymyili Soisalo ylimielisesti. Herättäisi vain liikaa
huomiota. Sitäpaitsi he tulevat omalla autollaan.
--Mutta kuinka he löytävät tänne?
--Minä huomautin ovenvartialle. Ja nyt, hyvät herrat, kuinka on teidän
naistenne laita?
Siihen tarvittiin vain pari puhelinkeskustelua. Ja sitten he istuivat
kaikki odottamaan kuin Turkin pashat niitä naisia, jotka he armossaan
olivat esiin kutsuneet Helsingiksi nimitetyn haareminsa pimennoista.
12.
Perijättäret tulivat ensin.
Ruoka oli korjattu pois, tilattu lisää shampanjalaseja ja shampanjaa.
Vierasten kunniaksi oli huonetta myös hiukan tuuletettu ja kaikessa
kiireessä tuoreita ruusuja pöydälle asetettu.
Tytöt koputtivat jo ovelle, mutta ennen kuin kukaan ehti avaamaan tai
mitään vastaamaan, pistivät he jo päänsä sisälle nauraen ja ilakoiden.
Heidän takanaan näkyi vaitelias hovimestari kunnioittavasti kumartavana.
--Täälläpä vasta näyttää hauskalta! huudahti käsiään taputtaen toinen
tytöistä. Hyvä, että muistitte meitä.
--Meillä olikin niin äärettömän ikävä! valitti toinen. Emme tienneet,
miten kuluttaa pitkää iltapäivää. Ja juuri silloin soi puhelin!
Kaikki olivat nousseet tervehtimään. Soisalo esitteli. Antti ja tohtori
Sarvas olivatkin heille jo hyvänpäivän tutuja entuutestaan, sosialisti
yksin tuntematon.
--Ystäväni, tuomari Mieslahti, esitteli Soisalo. Valtiopäivämies,
sosialisti ja tunnettu poli-tikoitsija.
--Hauskaa tutustua.
Nuoret perijättäret tervehtivät häntä päännyykäyksellä, heittäen
samalla uteliaan, tarkastelevan silmäyksen häneen. Politiikasta heillä
ei luonnollisesti ollut käsitystäkään. Mutta sana 'valtiopäivämies'
herätti heissä kuitenkin eräänlaista vaistomaista kunnioitusta, sillä
olihan heidänkin isänsä valtiopäivillä ollut ja he käyneet
porvarissäädyn lehterillä pikkutyttöinä häntä kuulemassa.
Vanhempi heistä, Margit nimeltään, oli todellinen kaunotar, pitkine,
solakoine vartaloineen, tummine suortuvineen ja markeerattuine, kenties
hiukan liiaksikin markeerattuine kasvonpiirteineen, joista varsinkin
leuan tarmokas viiva oli isää muistuttava. Samaa ei voinut nuoremmasta,
Betty-nimisestä tyttärestä sanoa. Hän oli pieni, vaaleaverinen,
pystynenäinen, pyöreähkö tytöntyllykkä, punainen ja valkea kuin maitoon
leivottu sämpylä, ja jo varsin kehittynyt muodoiltaan, vaikka hän tuskin
oli vielä kahdeksaatoista täyttänyt. Vanhempi koetti säilyttää toki
jonkinlaista arvokkaisuutta. Siitä taas ei nuoremmalla näyttänyt olevan
kaukaisintakaan aavistusta.
Tytöt heittivät boansa ja päällysvaatteensa, jotka hovimestari korjasi,
ja istuivat kursailematta pöytään alituisesti nauraen, puhuen ja
pajattaen. Tuli eloa seuraan, oli aivan mahdotonta pysyä noiden
ilolintujen läheisyydessä jöröjukkana.
He saivat kumpikin lasinsa ja kilistivät.
--Me vietämme tässä oikeastaan, huomautti Soisalo, ystävämme Antti
Puuhaaran läksijäisiä.
--Niinkö? Te lähdette? kysyi Betty mielenkiinnolla. Te matkustatte? Minä
olin myös Sveitsissä viime kesänä.
--Hän on tänä päivänä lähtenyt kunnianarvoisasta aviosäädystä, jatkoi
Soisalo koomillisella vakavuudella, ja liittynyt jälleen meihin
poikamiehiin, joista hänen ei olisi pitänyt koskaan erotakaan. Se on
siis samalla myös ikäänkuin tupaantulijaisten ja rakkaan
jälleen-näkemisen pyhä hetki.
--Ja me saamme olla sellaisessa mukana? nauroi Margit. Mikä onni ja
kunnia!
He kilistivät hilpeästi Antin kanssa, joka moitteettomin elein otti
vastaan heidän onnentoivotuksensa.
--Te olette tänään eronnut vaimostanne? kysyi Betty äskeistä vielä
suuremmalla mielenkiinnolla ja tutkien silminnähtävällä hyväksymisellä
Antin älykkäitä kasvonpiirteitä ja reipasta, hienoa olemusta.
--Saanut laillisen eron, oikaisi Antti. Niin, jo aamupäivällä, ja
vaikka kello näkyy olevan jo 7, en ole ehtinyt vielä toista sydänkäpyä
itselleni hankkimaan.
--Joka etsii, se löytää, pilaili Betty hilpeästi.
Koputettiin ovelle. Rouva Sorvi saapui.
Hän nyrpisti hiukan nenäänsä nähdessään Antin ja Bettyn istuvan
vierekkäin, vaikka hän kyllä oli jo puhelimessa kuullutkin seuran
kokoonpanon. Bettyllä, joka samoin kuin sisarensakin näkyi hyvin
tuntevan hänet jumala ties mistä entisistä huvitilaisuuksista, ei
näyttänyt olevan aavistustakaan hänen ja Antin välisestä
lemmensuhteesta. Hän säilytti sentähden rauhallisesti paikkansa eikä
Anttikaan mielestään voinut tehdä itseään naurettavaksi häntä pois
ajamalla tai rouva Sorvin viereen siirtymällä. Rouva Sorvi jäi siten
idealistin hoidettavaksi.
Myöskin sosialistin rouva saapui. Hän oli pieni, hiljainen, vaatimaton
ihminen, mutta silmät suuret, syvät ja sielukkaat ynnä koko olennossa
sellainen ihmeellinen rauha, joka tuli kuin tuoksahdus jostakin toisesta
maailmasta. Antti ei aluksi voinut siirtää silmiään hänestä ja hän
olisikin mielellään siirtynyt hänen vierelleen, ellei tämä heti olisi
pianon ääreen istahtanut.
--Hyvä, hyvä! huusivat kaikki. Soittakaa meille jotakin! Laulakaa
meille jotakin!
Rouva Mieslahti olikin entinen laulajatarkokelas, joka Helsingin
Musiikkiopiston käytyään oli saanut valtion matkarahan ja opiskellut jo
pari vuotta ulkomaillakin. Arvattavasti hänestä ei olisi tullut sen
huonompaa eikä parempaa taiteilijatarta kuin niin monista kymmenistä
hänen kaltaisistaan, mutta hän oli äkkiä saanut järkevän ajatuksen mennä
naimisiin, jättää kaikki korkealentoiset primadonna-unelmansa ja
ilahduttaa taiteellaan, mikäli sitä todella oli olemassa, vain pieniä
perhepiirejä. Siihen se olikin riittävä ja hän lauloi varsin
tyylikkäästi Schubertia ja vanhoja saksalaisia ja ranskalaisia
kansanlauluja.
Siitä tuli oikein tunnelmarikas ilta. Miehet vaipuivat haaveisiinsa ja
naiset eräänlaiseen surunsuloiseen tunteellisuuteen, jotka hyvin
vastasivat ja täydensivät toisiaan. Rouva Sorvin tummat silmät etsivät
aina silloin tällöin Antin katsetta, joka tahallaan vältti niitä, sillä
hän ei tuntenut tällä hetkellä omaatuntoaan oikein rauhalliseksi eikä
olisi varsinkaan tässä mielentilassa tahtonut suurin surmin katsoa
niihin. Eikä kummakaan, sillä hän tunsi jonkun vierellään aina
vähäväliä pusertavan hänen kättään ja kuuli kuiskattavan:
--Minä pidän niin paljon teistä, minä pidän.
Vasta illallinen tempasi heidät irti tuosta lumouksesta. Se syötiin
jälleen hyvien viinien kanssa ja mitä rattoisimman mielialan vallitessa.
Äänet alkoivat kohota, naurunremahdukset käydä aina vapaammiksi. Äkkiä
kuuli Antti kiihkeän ja itsepintaisen äänen kuiskaavan vierellään:
--Me menemme! Eikö totta?
--Minne? kysyi Antti hämmästyneenä.
--Pois! Tulkaa! Nyt heti! Minä selitän sitten teille kaikki tuolla
käytävässä.
Antti ei tiennyt mitä tehdä oikein. Seuratako tyttöä ja jättää rouva
Sorvi vai pudistaako heti tuo kana kainalostaan ja siirtyä sinne, missä
idealisti koetti turhan herättää rouva Sorvin mielenkiintoa
esitelmöimällä hänelle uusimmista menettelytavoista kotiteollisuuden ja
erikoisesti tuohiteollisuuden alalla.
Antti ei edes uskaltanut katsoa sinnepäin. Hän tunsi, että rouva Sorvin
tarkastelevat silmät seurasivat jokaista hänen elettään ja liikettään.
Betty teki lyhyen lopun hänen silmänräpäyksellisestä epäröimisestään,
nousemalla ylös nimittäin ja suorastaan vetämällä hänet kädestä
mukaansa käytävään. Mutta sielläkään hän ei selittänyt sen enempää,
vaan johdatti Antin vaatesäiliön luokse ja viittasi vahtimestarille,
joka siinä tuokiossa löysi heidän päällysvaatteensa ja kalossinsa.
--Tuotte sen huoneen laskun sitten minulle, huomautti Antti ohimennen.
Vahtimestari nyökäytti päätään ymmärtävästi.
Samassa olivatkin he jo kadulla, hiljaisessa, talvisessa kuutamossa.
Antti vihelsi auton, auttoi tytön siihen, nousi itsekin ja odotti
määräystä, minne ajettaisiin. Hänen päähänsä pälkähti jo sekin ajatus,
että tyttö ehkä oli ruvennut voimaan pahoin ja tahtoi häntä
kotiin-saattajakseen.
--Minne ajetaan? hän kysyi.
--Minne? kysyi Betty, ikäänkuin kummastuneena niin typerästä ja
yksinkertaisesta kysymyksestä. Tietysti teidän luoksenne.
Antti antoi osotteensa autonkuljettajalle. Tyttö painautui kiinni häneen
eikä puhunut koko matkalla mitään.
Mitähän tästäkin tulee? ajatteli Antti. Hänen jo sangen kehittyneestä
elämänkokemuksestaan huolimatta oli tuokiotila outo hänelle eikä hän
tuntenut sitä täysin vallitsevansa.
Auto pysähtyi. Antti aukaisi paraati-oven, maksoi ja kiirehti tytön
perästä, joka jo oli ehtinyt vääntää sähkön palamaan ja kuului
juoksujalkaa rientävän ylös portaita. Hän saavutti hänet vasta ovensa
ulkopuolella.
--Mikä vuorikauris! kehaisi Antti.
Betty ei vastannut mitään, vaan viittasi kärsimättömästi lukkoon, joka
samassa aukeni, ja pujahti kuin sisilisko eteiseen. Antti väänsi sähkön
palamaan, auttoi hänen yltään ja johdatti hänet saliin, jonka
permannolle heleä kuutamo loi sinervänvihreitä kuvioitaan.
Antti yritti sielläkin sytyttää sähkön.
--Ei, ei, lausui tyttö nopeasti. On hyvä näin.
Myöskään Antista se ei ollut epämiellyttävää.
--Odottakaa hiukan! hän sanoi. Siirrämme nojatuolit tähän ikkunan
eteen...
Betty viipyi pari tuntia hänen luonaan.
Kun Antti oli saattanut hänet kotiinsa ja jälleen päässyt omaan
huoneustoonsa, täytti rajaton, pakanallinen riemu hänet. Hän väänsi
sähköt palamaan joka huoneessa, astuskeli edestakaisin vihellellen ja
jaksoi tuskin käsittää tätä uutta onneaan, joka kuin taivaasta oli hänen
syliinsä tipahtanut. Tyttö, kaunis kuin Herran enkeli, ja vielä lisäksi
miljonanperijätär! Hän ei vain tiennyt, pitikö hänen heti huomenna
pukeutua hännystakkiin ja mennä hänen kättään kaikkien muotojen mukaan
omakseen pyytämään, vaiko antaa tytön mieluummin järjestää kaikki
valmiiksi ja sitten vasta odotettuna, vaatimattomana kosijana esiintyä.
Vielä kun hän meni levollekin, uneksi hän pelkistä miljonista, joita
joka taholta vyöryi hänen ylitseen, niin että ne tahtoivat viedä hengen
häneltä ja hänet tukahduttaa... Mutta kun Antti unessa katsoi tarkemmin,
mikä se niin ahdisti hänen kurkkuaan, hän huomasi, ettei siihen syynä
olleetkaan rahapussit, vaan pehmeät, valkeat käsivarret... Ja sitten hän
näki unta jälleen, että hän seisoi korkealla vuorella, ja hänen edessään
levisi ihmeellisiä kangastuksia kaukaisista eteläisistä maista, joissa
hiljaiset, suurisilmäiset naiset liukuivat kantotuoleissa pitkin
autioita, äänettömiä, kuutamoisia katuja, valkeiden, tasakattoisten
talojen välitse, ja hyräilivät muukalaisia lauluja, jotka kaikuivat niin
kaihomielisiltä ja surunvoittoisilta.
--Mitä lauluja ne ovat? hän oli unessa kysyvinään.
--Ne ovat kuolleiden kansojen lauluja, vastattiin, kansojen, jotka ovat
eläneet niinkuin nykyisetkin ja laulu yksin on jäänyt jälelle
helkkymään.
Hän heräsi tavantakaa ja nukahti oikein vasta kauan senjälkeen kuin hän
oli kuullut ruokasalin kellon lyövän viittä.
13.
Seuraavana aamuna myöhästyi Antti pankista puolituntia, jota ei ollut
hänelle vielä koskaan ennen tapahtunut. Kun hän saapui apulaisjohtajien
huoneesen, ilmoitti Manner hänelle kuivakiskoisesti, että pääjohtaja oli
pyytänyt hänet puheilleen.