Sitten voin minä kertoa eräitä yksityisseikkoja.
--En viitsi, sanoi Antti heittäen lehden luotaan sohvalle, en viitsi
pilata silmiäni ainakaan näin yhteen menoon.
--Enkä minä hyvää ruokahaluani, jatkoi Soisalo siihen.
Heidän tilauksensa tulivat juuri. Syödessä kertoi Soisalo, kuinka oli
laita tuon toisen häväistysjutun.
Sen päähenkilö oli eräs kunnallinen viranomainen, kaupunginvaltuuston
jäsen ja käytetty monissa yleisissä luottamustoimissa. Oli jo kerran
ennen todettu, etteivät hänen tilinsä olleet järjestyksessä, mutta kun
hän oli täyttänyt vajauksensa, oli asia painettu villaisella ja hän
saanut pitää sekä virkansa että rehellisen miehen maineen. Myöskin tästä
uudesta oli tiedetty jo viikkoja sitten ja hänelle ystävällisesti
huomautettu siitä toivossa, että hän jälleen voisi hankkia puuttuvat
rahat.
Tällä kertaa se kuitenkin oli kohdannut vaikeuksia. Ajat olivat kireät,
hänellä itsellään ei ollut muuta kuin velkoja eivätkä hyvätkään toverit
olleet enää yhtä auliita kuin ennen kukkaronsa nauhoja hellittämään.
Niin oli armon-aika kulunut umpeen ja vangitsemiskäsky annettu
eilenillalla.
--Ja nyt hän istuu vangittuna? kysyi Antti koneellisesti.
--Epäilemättä, vastasi Soisalo. Lukkojen ja telkien takana. Sääli
perhettä, joka tähän saakka on pitänyt itseään yhtenä kaupungin
arvokkaimmista.
--Sääli myös häntä itseään, lisäsi Antti, muistutellen mieleensä tuon
tupsupartaisen, kirkassilmäisen, pyöreävatsaisen kelpomiehen kuvaa, joka
nyt istui kiinni tavallisena rikollisena. On se sentään kovaa! Päästä jo
sille ijälle, harmeta valtion ja yhteiskunnan palveluksessa ja sitten
äkkiä tulla paljastetuksi.
--Sanopas muuta! myönsi Soisalo. Mutta hän on ansainnut kohtalonsa.
--Sikäli kuin jokainen ihminen on ansainnut sen, tuumi Antti
miettiväisenä. Minä en vain voi ymmärtää sellaisia ihmisiä. Heillä
täytyy olla hermot kuin laivantouvit.
--Minä taas käsitän varsin hyvin heidät, väitti Soisalo. Jos tilaisuus
tekee varkaan, kuten sanotaan, tekee tottumus vielä enemmän. Ensin pieni
rikos, joka ei ole vielä oikeastaan rikos ollenkaan, ainoastaan
vähäpätöinen epäsäännöllisyys. Sitten suurempi, sitten sitä suurempi...
Hän ei ehtinyt jatkaa loppuun opettavaista esitystään, kun vanha
kamreeri Jäkälä äkkiä ilmestyi ovesta, kulkien hitain, hiihtävin askelin
heidän ohitseen. Hänen kotkansilmänsä keksi heti keskustelevat
ystävykset ja hän ohjasi suuntansa heidän kohden.
--Tuokin turman lintu! mutisi Soisalo. Tietysti saapuu hän jälleen
vaakkumaan uusia onnettomuuksia.
--Tai nauttimaan vanhoista, lisäsi Antti. Mutta missä raato on, siihen
korpit kokoontuvat.
Ukko seisoi jo heidän edessään kohteliaasti, liian kohteliaasti
kumarrellen ja suu messingillä.
--Palvelijanne, nöyrin palvelijanne, sanoi hän. Herrat syövät, näen ma,
täällä herkullista aamiaistaan, lisäsi hän vielä leikillisesti.
--Aivan tavallista vain, virkahti Soisalo hiukan harmistuneena. Mutta
kenties setä tahtoo myös maistaa meidän kanssamme?
--Kiitoksia, tuhansia kiitoksia, kumarteli ukko. En ole juonut viiniä
enää kymmeneen vuoteen, vain vettä, vain vettä... Terveys, hyvät herrat,
terveys nähkääs ... lääkärit eivät salli...
Ja hän rykästeli, painaen samalla rintaansa, osoittaakseen, kuinka
heikko oikeastaan hänen terveytensä oli.
Hänen saituutensa ei salli, kuiskasi Soisalo ystävälleen.
Mutta ääneen hän virkkoi:
--Setä istuu ehkä sitten muuten vain meidän seuraamme. Kenties minä saan
tilata kupin kahvia sedälle?
Ukko teki torjuvan liikkeen kädellään:
--Ei, ei, en voinut vain olla ohimennen tervehtimättä vanhoja tuttavia,
hän sanoi. Meillä on täällä pieni neuvottelu eräässä yksityishuoneessa.
--Arvattavasti liikeasioista? kysyi Soisalo.
--Niin, niin, huokasi ukko. Ja sietäähän niistä neuvotella, puhuen asiat
selvenevät... Toisesta toiseen, ovatko herrat lukeneet päivän
sanomalehtiä? lisäsi hän sitten toisella, aivan vilkkaalla ja
nuorekkaalla äänellä.
--Tutkimme tässä juuri niitä, virkkoi Soisalo.
--Mitäs sanotte? Häh? Tokko riittää? kyseli ukko ilmeisellä
tyytyväisyydellä. Kaksi vaillinkia samana päivänä, vangitseminen ja
itsemurha! Mitä minä sanoin? Isku iskun jälkeen!
--Meille se ainakin alkaisi riittää, lausui Soisalo.
--Ei riitä, ei riitä vielä, kurnutti ukko. Lisää, lisää, paljon lisää!
Vaillinkeja, ja väärennyksiä, petkutuksia ja vararikkoja, vangitsemisia
ja itsemurhia! Mutta niin se on, kun kansa kääntää mielensä pois
jumalasta...
Nyt tapasi todellinen yskänkohtaus hänet. Hän kääntyi poispäin sitä
hillitäkseen ja nenäänsä niistääkseen.
--Hän on vielä uskonnollinen? kysyi Antti sillä aikaa puoli-ääneen
Soisalolta.
--Etkö sitä tiedä? kummasteli toinen. Hän käy joka sunnuntai kirkossa ja
lukee joka aamu ja ilta rukouksensa. Siksi hän katsookin, että Herra
aivan erikoisesti on palkinnut häntä maallisella hyvällä kaikissa hänen
edesottamisissaan.
--Itse kullakin on sellainen jumala, jonka hän ansaitsee, hymyili Antti.
Ja hänen Herransa on tietysti suuri liikemies.
--Kyllä, muhoili Soisalo, mutta ei hänen Kristuksensa. Olihan kerran
eräs köyhä leski tullut hänen luokseen rukoilemaan poikansa puolesta,
joka oli velkaa hänelle eikä voinut maksaa ajoissa korkojaan... Sht! Hän
kuuntelee?
--Mitä vielä! Hän vain aivastaa. Prosit!
--No niin, leski oli sanonut, että Kristuskin antoi anteeksi
seitsemänkymmentä kertaa, mutta ukko oli keskeyttänyt hänet hyvin
lyhyeen ja sanonut: Totta kyllä, mutta Kristus ei ollut mikään
liikemies.
He nauroivat kumpikin, mutta hiljaa ja varovaisesti.
Mutta ukkokin oli nyt saanut kuntoon maallisen majansa ja kääntynyt
heihin päin. Hän huomasi heti heidän äkillisen hilpeytensä.
--Herroilla on hauskaa, näen minä, lausui hän kuivakiskoisesti, enkä
tahdo enempää häiritä hauskuuttanne. Onnelliset ne, jotka voivat iloita
näinä aikoina. Se todistaa viatonta sydäntä ja puhdasta omaatuntoa.
Näiden painavien sanojen jälkeen hän jo yritti lähteä ja kumarsi
jäähyväisiksi. Mutta sitten hän näytti äkkiä muistavan jotakin.
--Teille minulla olisi asiaa, sanoi hän Antin puoleen kääntyen. Mutta ei
vielä, ei vielä! Minä ilmoitan kyllä lähemmin, sitten kun tahdon puhua
teille siitä.
--Olen kokonaan palvelukseksenne, vastasi Antti. Jokainen herra
kamreerin minulle osoittama huomio on suuri kunnia minulle.
--Soh, soh, ei mitään kohteliaisuuksia, pyyteli ukko, samalla
tarkastellen häntä kiireestä kantapäähän... Niin, niin, teillehän on
sattunut ikävyyksiä...
--Kyllä, vastasi Antti kylmästi. Minä menetin Lauri Toivion liikkeiden
vararikoissa koko omaisuuteni.
--Niin, niin, huokasi ukko osan-otolla. Ja siihen lisäksi
perhe-ikävyydet!
Antti säpsähti. Tiesikö tuo lemmon ukko todella jo senkin, mitä ei vielä
tiedetty edes hänen omassa pankissaan.
--Kuinka kamreeri sanoi? hän kysyi, saadakseen hetken aikaa hengittää.
--Tarkoitan avio-eroa, lausui ukko suoraan. Menettää ensin omaisuutensa,
sitten vaimonsa! Se ei mahda olla helppoa noin nuorella ijällä.
--Mahtaisi olla vielä vaikeampaa vanhemmalla, sutkautti Antti vastaan
hymyillen väkinäisesti.
--Minua ilahduttaa, että otatte asian noin urhoollisesti, jatkoi ukko,
kuuntelematta hänen kompasanojaan. No niin, hyvää voimista vaan!...
Toivottavasti te ette tule enää mitään muuta kadottamaan...
--Hyi saakeli! sanoi Antti hänen poistuttuaan. Sehän ei ole mikään
ihminen, sehän on piru! Kuulitko sinä hänen viimeistä toivotustaan?
--Kuulin, hymyili Soisalo. Mutta siinähän ei mitään pahaa ollut.
--Eikö mielestäsi? sanoi, katsoen samalla hullunkurisesti ja
nuhtelevasti häneen. Sanoa köyhälle miehelle jotakin sellaista! Prrr!
Minulla puolestani kulki kylmät väreet pitkin selkäpiitä.
Soisalo nauroi.
--Taidat tuntea itsesi oikein merkityksi mieheksi tämän jälkeen, sanoi
hän. Tottahan se on, että hän on turman lintu. Ja kehen hän kerran
silmänsä iskee...
--Siinäpä se! Ja mitä minulla enää sitten muka olisi kadotettavaa?
Leipäni ja toimeentuloni...?
Nyt katsoi Soisalo ajan tulleen muistuttaa häntä hiukan myös
eilis-illasta.
--Ja rakastajattaresi? hymyili hän, lasiaan kohottaen.
--Se on totta, vastasi Antti huomattavalla itsetyytyväisyydellä. Voit
onnitella. Se päättyi hyvin.
--Se päättyi niinkuin sen pitikin päättyä, lisäsi Soisalo. Onneksi
olkoon! Ei ole ihmisen hyvä olla yksin.
He katsoivat kelloaan samassa ja huomasivat, että aamiaistunti oli
loppunut. Heidän oli aika lähteä taas pankkiin asioita hoitamaan.
--Tapaammeko tänä iltana? kysyi Soisalo vielä pilanpäiten heidän
erotessaan.
--Tuskin, vastasi Antti samaan äänilajiin. Minulla on tointa toisella
haaralla.
10.
Antti vietti nyt jonkun aikaa kuin kahta elämää. Toinen elämä oli
aamupäivisin tuolla pankissa, keskellä ihmistouhua ja hälinää, toinen
illoin rouva Sorvin hiljaisessa kammiossa. Ja tuntui usein kuin ne
olisivat olleet aivan erikseen ja ollut niin syvä juopa niiden välille
kiinnitetty, ettei mikään säije hänen sielustaan kyennyt niitä enää
toisiinsa yhdistämään.
Pankissa hän oli sama säntillinen, täsmällinen virkamies kuin ennenkin,
mutta päivä päivältä aina haluttomampi ja ikävystyneempi, toimien yhä
enemmän ikäänkuin ulkopuolelta itseään. Hänen henkinen painopisteensä
alkoi siirtyä vitkaan ja varmasti sinne, minne jo heti oli siirtynyt
hänen aistillisensa. Erotiikka sai yhä suuremman vallan hänessä. Hän,
joka oli ollut niin monta vuotta naimisissa, huomasi nyt vasta, ettei
hän vielä tähän saakka ollut tiennyt, mitä todellinen, hillitön,
pakanallinen rakkausnautinto olikaan. Mitään sellaista ei ollut koskaan
ollut hänen ja hänen viileän vaimonsa välillä, ainoastaan tasaista,
järkevästi hoidettua ja melkein kuin velvollisuudentapaista avio-elämää.
Sen sijalle oli nyt tullut eroottinen nautinnonhimo, sitä hurjempi ja
väkivaltaisempi, mitä kauemmin se oli uinunut kahlehdittuna hänen
olentonsa tuntemattomissa onkaloissa.
Jospa se edes olisi ollut rakkautta rouva Sorvia kohtaan tai ylimalkaan
henkilökohtaista kiintymystä johonkin määrättyyn, määriteltyyn yksilöön!
Mutta sitä se ei ollut. Se oli ennemmin aivan ylimalkaista
aistinautinnon, aistihuumauksen tarvetta, jota tyydyttämään olisi voinut
kelvata kuka tahansa muukin kuin hänen nykyinen rakastajattarensa. Ja
kelpasikin, sillä kauan ei Antti suinkaan pysynyt rouva Sorville
uskollisena, vaikka hän aina uudestaan alistuvaisena palasi tämän luokse
jonkun uuden seikkailun tai lemmenkohtauksen suoritettuaan.
Hän rupesi yhä enemmän näkymään pääkaupungin nautiskelevassa yö- ja
ravintola-elämässä. Se tarjosi paljon uutta hänelle, sillä eihän hän
ollut ottanut siihen osaa sitten ylioppilasvuosiensa, eikä hän voinut
olla hämmästymättä muutosta, mikä siinä oli vajaassa parissakymmenessä
vuodessa tapahtunut. Kaikki oli käynyt niin paljon loisteliaammaksi,
ylellisemmäksi, kalliimmaksi ja suurkaupunkilaisemmaksi. Ennen oli
naamiohuveja ja julkisia tanssijaisia ollut vain pari vuodessa, nyt
niitä oli melkein joka ilta, aina jossakin noista uusista, upeista
ravintolahuoneustoista, jotka olivat aina täynnä väkeä ja joissa Antti
tunsi itsensä alussa sangen oudostuneeksi. Ja mitä oli tanssittu, kuinka
oli hakkailtu silloin? Tanssittu vain polkkaa, valssia, saksanpolkkaa ja
ranseesia, korkeintaan masurkkaa lisäksi, joka osasi sitä, sensijaan
kuin nyt oli jokaiselle gentlemannille välttämätöntä taitaa sekä tangot
että matshikset, joita ei parhaissakaan piireissä pidetty sopimattomina.
Enin kuitenkin ihmetteli Antti sitä muutosta, joka Helsingin
huvittelevassa, kepeäkenkäisessä naismaailmassa oli tapahtunut.
Porttolat oli tosin poistettu, mutta porttous levinnyt sitä laajemmalle,
syvemmälle ja korkeammalle. Oli syntynyt todellinen, suurkaupunkilainen
demi-monde, epämääräinen ja kansainvälinen kuin kaikkialla, ulkonaisesti
moitteeton, muodikas ja hyvinpuettu, mutta oikeastaan nuorempi,
tuoreempi ja kauniimpi kuin monessa ulkomaisessa sivistyskeskuksessa.
Siellä se joka tapauksessa oli enemmän varjossa ja syrjässä, täällä se
keikkui pinnalla ja antoi suoranaisesti leimaa kaupungille. Oli vaikea
kilpailla heidän kanssaan niin naisellisen yläluokan kuin alaluokan,
niin siistien, sivistyneiden perhetyttärien ja nais-ylioppilasten kuin
kaduilla kuljeksivien työväen tytärten ja elinkeinostaan elävien
haureuden ammattiharjoittajien. Edellisten täytyi isosti höllentää
siveellisiä siteitään, jos heidän ollenkaan mieli enää miestä
miellyttää, jälkimmäisten taas käydä julkeammiksi ja rohkeammiksi,
elleivät he aikoneet jäädä aivan alakynteen tässä hirvittävässä,
epätasaisessa olemassa-olon taistelussa.
Miehet olivat nimittäin entisestään paljon blaseerautuneet. Kuka nyt
enää viitsi nähdä vaivaa naisten takia, kun niitä oli kymmenen joka
sormelle saatavissa? Eihän kysymys ollut enää rakkaudesta, oli kysymys
vain rahasta ja yksinomaan rahasta. Oli tullut ikäänkuin tunnuslauseeksi
Helsingin elämänhaluisen miesmaailman kesken, että jokainen nainen oli
vieteltävissä, kun vain oli kyllin rahaa kukkarossa. Jokainenko?
ihmetteli Antti. Jokainen, vastattiin varmasti ja samalla
säälinsekaisella ylemmyydellä hänelle. Myöskin perhenaiset? kysyi hän
vielä. Niitä varten täytyy tietysti olla vielä enemmän rahaa,
vastattiin, niitä täytyy kutsua päivällisille, aamiaisille ja
illallisille, käydä niiden kanssa teattereissa, konserteissa,
sirkuksessa ja oopperassa, yhden kanssa ehkä viikon, toisen kanssa
kuukauden, kolmannen kanssa ehkä puolenvuoden ajan, joka oikeastaan
menee jo kaikkien mahdollisuuksien rajojen ulkopuolelle. Lopuksi se
kuitenkin muodostuu miehelle rahakysymykseksi. Kuka viitsisi niin paljon
vaivaa nähdä? On paljon mukavampaa vietellä joku pieni konttorityttö,
jos tahtoo hiukankaan pysyvämmän suhteen perustaa, tai viettää hauska
ilta mustasilmäisen, korkeapovisen operettinaisen kanssa. Tosin se tulee
maksamaan jonkun verran, mutta silloin tietää ainakin olevansa irti
hänestä aamun koittaessa.
Tähän tapaan haastelivat Helsingin nykyiset herrat oman voimansa
tunnossa, sillä heillä oli yhä vieläkin enemmän rahaa kuin naisilla ja
he olivat jo oppineet sen mahdin myös naisten maailmassa. He eivät
ihannoineet naista enää rajattomasti ja romantisesti kuin ennen eivätkä
olleet taipuvaiset hänen vuokseen järjettömästi tuhlaamaan, vaan
maksoivat siitä, mitä saivat, tekivät sen lasketusti, täsmällisesti ja
tarkoituksenmukaisesti, vaatien siitä itselleen vastaavia hedelmiä ja
tuloksia. Se oli kyynillisyyttä pantuna järjestelmään, naishalveksuntaa
kehitettynä menettelytavaksi ja elämänkatsomukseksi. Oli aivan kuin
miehet olisivat eroottisella alalla ottaneet käsiinsä sen vallan, josta
naiset yhteiskunnalliseen arvoon ja kunniaan kohoten olivat tahtoen tahi
tahtomattaan luopuneet.
Antti ei kysynyt enempää.
Mutta salaa ja itsekseen hän teki monta muuta yhtä mieltäkiinnittävää
huomiota. Hän huomasi, että entiset, kodikkaat bodegat viattomine
viineineen olivat kokonaan kuihtuneet ja surkastuneet, mutta niiden
sijaan tulleet barit väkevine, sekoitettuine, myrkyllisine juomineen.
Samoin ettei suurinkaan teatteri-ilta, ei kuuluisimmankaan taiturin
konsertti, kauneinkaan taidenäyttely tai parhaankaan kirjan ilmestyminen
ollut enää mikään merkkitapaus Helsingissä, vaan ennemmin jonkun uuden
atleetin, uuden ulkomaisen tanssijattaren tai oopperatenorin
esiintyminen. Isänmaasta ja isänmaan politiikasta ei kukaan puhunut
enää. Se oli haihtunut kuin pilveen, kuin yleiseen, aisteja huumaavaan
juopumukseen, jossa ei kukaan ajatellut eikä tuntenut mitään ja jossa
olisi ollut naivia yrittääkään ottaa ketään tai mitään syvällisemmin.
Myöskin luonnottomista sukupuoli-vieteistä kuuli Antti puhuttavan,
jotka näyttivät tässä yleisen hävityksen ja kadotuksen ilmakehässä
hirvittävän laajalle levinneen. Olihan niitä ollut pederasteja ennenkin,
mutta vain muutamia ja poikkeus-ilmiöitä, jotka koko kaupunki tunsi ja
joita sormella osoitettiin. Nyt niitä sensijaan näytti nousseen maasta
kuin sieniä sateen jälkeen. Samoin naisia, joiden sanottiin pitävän
enemmän omasta sukupuolestaan kuin toisesta. Olipa ilmestynyt vielä pari
aivan uutta tyyppiä, ei uutta Berlinissä eikä Parisissa, mutta uutta
meidän pienissä oloissamme, miehiä, jotka elivät epäsiveellisten naisten
ansioista, ja toisia, nuoria poikasia, jotka itseään miehille kaupaksi
tarjottelivat. Pari sellaista oli Anttikin jo kohdannut öisin
kotimatkallaan, naisista puhumattakaan, joilta sai tuskin katuristeystä
siihen vuorokauden aikaan rauhassa kulkea.
Muuten oli kaupan olevien naisten keski-ikä viimeisen kymmenen vuoden
kuluessa arveluttavasti alentunut. Ei ollut enää mikään harvinainen näky
nähdä kaduilla keskenkasvuisia, neljän-, viidentoista vanhoja tyttöjä
toistensa käsipuolessa kieppumassa ja heittelemässä irstaita silmäyksiä
ympärilleen. Erään sellaisen, joka oli niin hutikassa, ettei hän
pysynyt jaloillaan, vaan olisi varmaan poliisin käsiin joutunut, oli
Antti kerran korjannut kotiinsa seinää vasten seisomasta.
Tähän mädätyksen maailmaan, tähän saastaisten intohimojen pohjattomaan
kuiluun ja pyörteesen syöksyi Antti nyt kaikkine irtipäässeine
aisteineen ja nautintohaluineen aina syvemmälle.
Aluksi kummastui, aluksi kauhistui hän kaikkea sitä siveellistä
velttoutta, jota hän näki ympärillään n.s. yläluokassakin ja n.s.
sivistyneiden miesten ja naisten keskuudessa. Kaikki nuo hienot herrat
ja heidän enemmän tai vähemmän hienot daaminsa elivät hänen mielestään
kuin viimeistä päivää, kukaan ei pitänyt huolta huomisesta. Millä
varoilla, millä rahoilla? ajatteli Antti usein. Hän voi melkein
matemaattisesti laskea, kuinka paljon noista kullakin voi olla vuotuisia
tuloja, kuinka paljon huoneustot ja välttämättömät elintarpeet maksoivat
ja mikä minimalinen summa heille voi jäädä jäljelle huvitteluun. Heidän
täytyi siis elää yli varojensa. Mutta mistä tulivat tarvittavat
täyterahat? Luonnollisesti pankeista, niin kauan kuin nimet kävivät ja
ne antoivat luottoa. Mutta sitten? Mutta ahtaina aikoina, kuten nyt?
Silloin tuli välttämätön katastrofi.
Eivätkä naineet ihmiset olleet tässä suhteessa sen onnellisemmassa
asemassa. Useimpien heidänkin oli jo säätynsä ja virka-arvonsa vuoksi
pakko elää yli varojensa, oli jo kauan ollut pakko elää niin. Vanhoina
hyvinä aikoina se oli käynyt erinomaisesti päinsä, luotto oli ollut
rajaton ja kilpailu vähäinen sekä valtion että kunnan tuottavimpiinkin
toimiin nähden. Nyt olivat kaikki olosuhteet käyneet ahtaammiksi, ilman
että tuolla n.s. vakavaraisella yläluokalla oli ollut siveellistä
rohkeutta katsoa totuutta silmiin ja tinkiä hituistakaan entisistä
elämänvaatimuksistaan. Päinvastoin oli yleinen nautinnonhalu tarttunut
siihenkin ja se eli päivästä päivään, kädestä suuhun, aina yhä
nopeammassa tahdissa, aina yhä sokeammiksi silmänsä ummistaen uhkaavalta
perikadolta.
Antti alkoi nyt ymmärtää, mistä vaillingit ja vararikot tulivat, mistä
maanalaisista lähdesuonista väärennykset, petkutukset ja itsemurhat
kumpusivat.
Hänestä tuntui usein kuin olisi koko yhteiskunnan perustus ollut mätä ja
koko kansa täällä tanssinut omia hautajaisiaan. Eihän sitä voinut kauan
kestää. Elihän koko kansa täällä jo ulkomaisten lainojen armosta.
Silloin kun niitä saatiin, oli maassa hyvät ajat. Kun ne loppuivat ja
ulkomaiset rahamarkkinat kiristyivät, alkoi jälleen sama kurjuus ja
viheliäisyys. Eikä ihmekään, sillä koko kansa eli yli varojensa. Tuonti
kasvoi vuosi vuodelta aivan suunnattomasti eikä vienti osoittanut
ollenkaan samoja merkkejä noustakseen.
Omasta puolestaan tunsi Antti itsensä vielä sangen tyyneksi ja
turvalliseksi. Jos hän ei omistanutkaan enää mitään, ei hän ollut
velkaakaan kenellekään, ja sitäpaitsi hänellä oli vakinainen paikka ja
toimeentulo, jota helsinkiläisiin olosuhteisiin nähden voi pitää vallan
ruhtinaallisena. Tosin hän alustavassa avioero-sopimuksessa oli
luovuttanut osan siitä vaimonsa ja lastensa elatukseksi, mutta se, mikä
jäi hänelle itselleen, oli enemmän kuin kylläksi, että hän sen avulla
voi velkaantumatta viettää huolettomia, jopa tuhlaavaisiakin
nuorenmiehen päiviä. Hän viettikin niitä täysin siemauksin. Tuntui niin
kummalliselta olla jälleen vapaa ja pilkistää minkä verhon tai esiripun
taakse hyvänsä ilman vähintäkään pahan omantunnon soimausta. Kun hän oli
nuori, hyvännäköinen, hilpeä ja elämänhaluinen, ja ennen kaikkea, koska
hänellä oli rahaa ja maksoi aina itsensä ja usein toisten puolesta,
hänestä tuli pian leijona Helsingin modernissa seura-elämässä, mies,
jolle kaikki ovet ja sydämet olivat selkoselällään, eivätkä vähimmin
naisten, jotka suorastaan häntä jumaloivat. Itse Soisalo, joka tähän
saakka oli ollut heidän ehdoton lemmikkinsä, sai nyttemmin usein
katkeruudekseen havaita saaneensa uuden voitollisen ja onnellisen
kilpailijan.
Se ei kuitenkaan ollut omiaan mitään syvempää kaunaa veljesten välillä
synnyttämään, sillä eihän kumpainenkaan heistä ottanut liian vakavalta
kannalta noita asioita.
Pahinta oli, että hänen mielenkiintonsa pankkia ja pankkiasioita kohtaan
väheni vähenemistään ja ettei hän nähnyt mitään keinoa, millä sitä
ylläpitää. Hänellä oli niin paljon hauskempaa tekemistä ja
toimittamista. Usein aamuisin, kun hän yöllisten seikkailujensa jälkeen
tunsi itsensä liian väsyneeksi ja haluttomaksi, hän ilmoittautui
sairaaksi, ja jos hän pankkiin meni, hän suoritti siellä vain
välttämättömimmät työnsä ja odotti kärsimättömyydellä vapautumisensa
hetkeä sieltä autuaammille metsästysmaille livistääkseen. Tunnit, jotka
hän vietti siellä, tuntuivat hänestä hukkaan heitetyiltä.
Kaupunginvaltuustossa ei hän käynyt enää kuukausiin. Kaikki entiset
elämänarvot olivat hänessä ylös-alaisin kääntyneet, kaikki
yhteiskunnallinen alkanut karista hänestä. Sen sijalle oli astunut
puhtaasti yksilöllinen elämänriemu ja elämäntutkistelu.
Se painoi leimansa myös koko hänen olentoonsa, jossa ennen oli ollut
jotakin pakotettua, pinnistettyä arvokkaisuutta, jotakin teeskenneltyä,
tekopyhää koskemattomuutta ja samalla ehkä jotakin arkailevaa ja
ympärilleen pälyvää, ikäänkuin hän olisi peljännyt, että joku sittenkin
voisi nähdä hänen lävitseen ja keksiä hänen oikean, väärentämättömän
minuutensa. Kaikki tuo oli nyt kuin poispuhallettu. Hän alkoi päivä
päivältä yhä enemmän muistuttaa huoletonta, päivänpaisteista
sunnuntai-lasta, hänen otsansa oli kirkas ja pilvetön, hänen silmänsä
suorat, koko hänen olentonsa reipas, vapaa ja valoisa, niin että teki
sydämelle hyvää nähdä häntä. Jokainen, joka tuli hänen kanssaan
kosketukseen, huomasi heti, että hänen edessään oli mies, joka oli
onnensa kukkulalla.
Epäilemättä hän nyt oli paljon uskollisempi itselleen kuin ennen.
Mutta eihän näinkään voinut kauan jatkua. Eihän hän ijät kaiket voinut
tätäkään kaksoiselämää elää. Täytyihän seurata jonkun loppuratkaisun,
millaisen hyvänsä, joka heittäisi hänet jommallekummalle puolen sitä
juopaa, mikä nyt niin ylipääsemättömänä jakoi kahtia, joskaan ei enää
hänen sisäistä olentoaan, niin hänen ulkonaisen elämänsä.
11.