sanomista toisillemme.
Hän viittasi, aivan kuin hän olisi ollut isäntä talossa, rouva Sorvia
leposohvalle istumaan. Tämä katsoi häneen, ei sanonut mitään, vaan
istahti hiljaisena.
Antti istui hänen vierelleen.
--Uskotteko, että rakastan teitä? hän kysyi matalalla äänellä.
--Uskon, kun sanotte niin, vastasi rouva Sorvi häneen katsomatta. En näe
mitään syytä, miksi ette puhuisi totta minulle.
--En minäkään, jatkoi Antti. Ja te...?
--Mitä tarkoitatte? kysyi rouva Sorvi hiljaa.
--Olenko minä teille ehdottomasti vastenmielinen?
--Ette suinkaan, vastasi rouva Sorvi, pienen tohvelinsa kärkeä
pyöritellen. Päinvastoin pidän minä hyvin paljon teistä.
Antti kävi hänen käteensä. Rouva Sorvi veti sen vitkaan pois hänen
kädestään.
--Hyvä, sanoi Antti. Vaihtakaamme puheenainetta! Tiedättekö, missä minun
vaimoni on?
--Tiedän, vastasi toinen. Mutta minua on kielletty teille sitä
sanomasta.
--Onko hän sukulaistensa luona?
--Sitäkään minulla ei ole lupa sanoa teille. Jälleen lyhyt äänettömyys.
--Tiedättekö, miksi hän lähti? kysyi Antti suoraan, taivuttaen samalla
itsensä eteenpäin ja koettaen katsoa silmiin häntä.
Rouva Sorvi vältti hänen katsettaan.
--Te itse sen parhaiten tietänette, vastasi hän.
Antti tarttui jälleen kiinteästi hänen käteensä. Tällä kertaa ei rouva
Sorvi vetänyt pois sitä.
--Te ymmärrätte kyllä, huohotti Antti hänen korvansa juuressa, että
minun täytyy saada tietää se, kuuletteko, minun täytyy. Te olette ainoa
ihminen maailmassa, joka voitte siitä minulle jotakin selittää.
Hän puhui harvinaisen vilpittömästi tällä hetkellä. Mutta se oli
samalla täydellisen aseettomuuden tunnustus, jota toinen ei ollut heti
käyttämättä hyväkseen.
--Kuinka? sanoi rouva Sorvi, käännähtäen nyt kokonaan Anttiin päin.
Teidän vaimonne ei olisi teille siis mitään selittänyt?
Sisällinen raivonpuuska pudistutti Anttia tuon teeskentelevän,
ärsyttävän kysymyksen kuullessaan. Mutta hän jaksoi vielä hillitä
itsensä.
--Ei, vastasi hän, yhä edelleen yhtä vilpittömästi. Te tiedätte sen. Te
olette hänen paras ystävättärensä.
--Minä en tiedä mitään. Minut oli kutsuttu vain todistajaksi.
Vielä tuokion katsoi Antti häneen avuttomasti ja rukoilevasti. Sitten
pullistuivat hänen otsasuonensa ja hän puri hampaansa yhteen, niin että
huulensa olivat kuin valkea viiva hetken aikaa.
Nyt sanoi hän toisella, aivan muuttuneella äänellä:
--Hyvä! Vaihtakaamme jälleen puheenainetta.
Mutta hän ei itse kestänyt enää omaa sisällistä jännitystään. Hän
hellitti äkkiä rouva Sorvin käden, painoi päänsä käsiinsä ja sanoi
kummallisilla, korahtelevilla äänenpainoilla:
--Minä olen lopussa! Minä olen aivan lopussa!
Rouva Sorvi katsoi säikähtyneenä häneen. Samalla täytti hänen sydämensä
rajaton hellyys tuota miestä kohtaan, jonka kohtalon hän oli määrännyt
ja joka nyt näkyi kärsivän niin kovasti siitä. Eikä hän osannut muuta
kuin ruveta hiljaa hivelemään hänen kulmaluitaan.
--Antti! kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Antti painoi päänsä hänen
rinnoilleen. Hänen toinen kätensä etsi hänen kättään, samalla kuin
toinen pyrki hänen poskeaan hyväilemään.
--Sinä rakas, rakas...! kuiskasi hän samalla.
Rouva Sorvi salli hänen tehdä niin. Täytyihän lapsen saada, mitä se
tahtoi, jos sen mieli tyyntyä ja lakata itkemästä.
Mutta kun Antin hyväilyt kävivät yhä rohkeammiksi, lausui rouva Sorvi
päättävästi:
--Antti, tule järkiisi!
Siinä silmänräpäyksessä oli Antti polvillaan hänen edessään.
--Kyllä, juuri _minä_ saan tehdä niin, hän huusi leimuavin silmin, juuri
minä, juuri minä!
--Miksi? ehti rouva Sorvi kysyä.
--Siksi, että sinä olet tehnyt minulle enemmän vääryyttä kuin kukaan
ihminen maailmassa. Ja siksi on minulla oikeus kohdella sinua niinkuin
koiraa, niinkuin huonomaineista naista...
Rouva Sorvi nousi siinä silmänräpäyksessä. Eikä hän huomannut, että
myöskin Antti nousi ja ettei tämä suinkaan ollut hellittänyt otettaan
hänen vaippansa liepeestä, kun hän taapäin taipuen huusi eläimellisellä,
epäinhimillisellä julmuudella ja voitonriemulla:
--Hyvä! Siispä tiedä, että juuri minä, juuri minä olen sinut vaimostasi
erottanut!
Hän ei ennättänyt sanoa enempää. Tuokiossa oli Antti kietaissut hänen
vaippansa kuin verkon hänen ympärilleen...
* * * * *
Kun rouva Sorvi aamulla saattoi ovelle hänet, ei hän vielä tiennyt
itsekään, vihasiko ja pelkäsikö vai rakastiko hän enemmän tuota miestä,
joka oli kohdellut häntä kuin ei kukaan muu ja jonka hän kuitenkin oli
suuteloilla ja syleilyillä toivottanut luokseen tervetulleeksi taas tänä
iltana. Hän tiesi vain, että käännekohta oli tapahtunut hänen elämässään
ja ettei hänen tarvinnut enää uusia seikkailuja itselleen ikävöidä.
Samalla kuin hän tunsi äärettömästi siitä nauttivansa, kärsi hän yhtä
paljon kaiken loukatun itsenäisen naisellisuutensa ja akateemisen
oppiarvonsa puolesta, joista tuolla kirotulla, rakastetulla miehellä ei
tuntunut olevan aavistustakaan.
Mutta hän hämmästyi itsekin, kun hän astui peilin eteen. Hänen poskensa
punersivat, hänen silmänsä säteilivät, hänen huulensa hymyilivät
puoli-avoimina. Hän oli omasta mielestään tullut kymmentä vuotta
nuoremmaksi.
8.
Kun Antti parturissa käytyään sinä aamuna täsmälleen klo 10 astui
pankkinsa johtokunnan huoneesen, katsoi hän jotakuinkin pöllämystynein
silmin ympärilleen. Hänelle oli niin paljon uutta tapahtunut parin
vuorokauden kuluessa, että kului parin sekunnin aika, ennen kuin hän
ehti tottua taas tavalliseen virka-ympäristöönsä.
Hänen virkatoverinsa apulaisjohtajat olivat siellä jo. Toinen heistä,
pitkä, hirmuisen pitkä, laiha, luiseva ja vaitelias herra, Manner
nimeltään, jota yleensä kaupungilla sanottiin suureksi äänettömäksi, oli
tunnettu etupäässä rikkaan avioliittonsa ja sen henkilökohtaisen
luottamuksen vuoksi, jota katsottiin hänen pääjohtajan puolelta
nauttivan ja jota hän ei myöskään pitänyt minään salaisuutena. Yleensä
katsottiin häntä ja hän itsekin esiintyi pääjohtajan, tuon ankaran
vanhuksen, itse-oikeutettuna jälkeläisenä.
Toinen heistä oli pankin pyöveli, sellainen kuin joka pankissa on ja
täytyy olla, hän, jonka tehtävä on karkoittaa jo töykeydellään ja
häikäilemättömällä käytöksellään kaikki epävarmat kundit. Hänen nimensä
oli Tyrväälä. Hänen punainen, pyöreähkö naamansa, ruokkoamattomat,
törröttävät viiksensä, potaattinenänsä ja pienet, vaanivat silmänsä
olisivat jo sellaisinaan olleet omiaan levittämään inhoa ja pelkoa missä
maailman paikassa hyvänsä. Hän itse tiesi olevansa vihattu ja koetti
sentähden laittaa itsensä vielä vihatummaksi. Epäilemättä hän siinä
onnistuikin. Kaikki, jotka eivät olleet suoranaisia kapitalisteja,
tiesivät asiansa kadotetuksi heti, jos se joutui hänen käsiinsä.
Antti tervehti heitä lyhyesti ja istui pöytänsä ääreen papereitaan sekä
muistiinpanojaan selailemaan. Mutta hän tunsi itsensä hermostuneeksi,
väsyneeksi ja haluttomaksi. Viime yön kuvat vilahtelivat vielä hänen
silmiensä edessä ja hän ajatteli kaipauksella jo lyhyttä
aamiaistuntiaan, jolloin hän tapaisi Soisalon ja saisi vaihtaa tämän
kanssa ajatuksia aivan toisista asioista.
Pankki-aika alkoi. Ovi rupesi käymään, ihmisiä ulos ja sisälle
virtailemaan.
Tuli ensin peräkkäin pari pientä suomalaista liikemiestä armoa
rukoilemaan. Pankki ahdisti, pankki kiristi heitä, väittivät he... Jos
he vain vielä voisivat saada kolmenkaan kuukauden luoton, olisi heidän
liikkeensä pelastettu...
Ei voitu, ei voitu antaa, selitti Antti koneellisesti. Ahtaat ajat,
ihmiset tarvitsivat rahansa! Elleivät he suorittaisi huomenna ja
ylihuomenna lankeavia sitoumuksiaan, olisi pankin velvollisuus vaatia
heidät vararikkoon.
Toinen meni pois allapäin. Mutta toinen, jolla oli kirkkaampi luonto,
jäi vielä ovipieleen ja sanoi:
--Pankki kiristää aina, kun on ahtaat ajat. Ja kuitenkin tiedetään, että
pankissa _on_ rahaa...
Nyt oli vuoro pyövelin esiintyä.
--Mistä te sen niin tarkkaan tiedätte? hän kysyi terävästi. Vai oletteko
käynyt meidän kassaholveissamme?
--Tietää sen käymättäkin, rehenteli toinen.
--Aivan kuin täällä tiedetään teidän liiketilanne käymättä
liikkeessänne, hymyili toinen myrkyllisesti. Jos tahdotte muuten, että
juttelemme pääjohtajan kanssa, voitte odottaa toisessa huoneessa.
Mies meni paukauttaen oven jälkeensä kiinni vihaisesti.
Seurasi toisia rahanpyytäjiä, nuoria maistereita, tohtoreita ja
taiteilijoita, jotka kaikki yrittivät kohti Anttia, mutta joista
useimmat joutuivat pyövelin armottomiin kouriin. Hänen pöytänsä olikin
ikäänkuin vartavasten asetettu ensimmäiseksi ovesta lähtien, ettei
pieninkään kala pääsisi hänen ohitsensa vahingossa livahtamaan.
Nyt tuli iso kala. Saapui nimittäin suuri tehtailija ja tunnettu
miljonääri, joka pyysi heti puhutella pääjohtajaa.
Manner ilmoitti hänet. Pääjohtaja tuli itse huoneensa kynnykselle,
kätteli sydämellisesti häntä ja ohjasi hänet kaikkein pyhimpään. Vähän
ajan perästä kutsuttiin myös Manner sinne.
Oli nähtävästi kysymyksessä tavallista tärkeämpi finanssineuvottelu.
Ulkona johtokunnan huoneessa jatkui kaikki entistä menoaan. Ihmisiä tuli
ja meni, kaikkia pyydettiin odottamaan kohtaloaan suuressa salissa,
siksi kuin oli katsottu heidän tilinsä ja heidät saatu susien tai
lampaiden joukkoon sijoitetuksi. Tuli rikkaita, jotka eivät olleet
rikkaita, ja köyhiä, joilla oli jo taattu toimeentulonsa. Täytyi tutkia,
täytyi pohtia, täytyi tietää kunkin heidän taloudellinen asemansa, eikä
vain sitä, vaan myöskin heidän yksityis-asiansa ja perhesuhteensa,
kenellä oli rikas isä tai äiti, kuka oli saava periä sedältään tai
tädiltään ja kuka taas oli jo sekä perinyt että tuhlannut
perintö-osuutensa.
Yksityisen luoton määritteleminen oli kuitenkin vain leikintekoa sen
kokemuksen ja tietämyksen rinnalla, mitä yhtiöiden ja muiden liikkeiden
raha-asiat vaativat osakseen. Varsinkin nykyään, jolloin rahansaanti oli
käynyt niin vaikeaksi ja jolloin liike toisensa perästä oli pakotettu
toimintansa lopettamaan, tunsi paraskin pankkimies tulevansa milloin
hyvänsä nenästä vedetyksi. Yhtiö voi kyllä itsessään olla varma, mutta
jumala ties minkä muiden yhtiöiden kanssa se oli tekemisissä, missä sen
osakkeet olivat panttina ja olivatko sen saatavat varmoja vai
epävarmoja. Täytyi olla varovainen, täytyi kiristää luottoa, vaatia
yksityisiä takauksia ja pitää täydellistä vakoilujärjestelmää.
Nyt juuri oli pankin johtokunnalla pohdittavana sellainen tapaus. Eräs
graafillinen yhtiö, jonka johtajana oli toiminut samainen Antin maasta
poistunut lanko Veikko Kivimäki ja jonka asiat varatuomari Lauri Toivion
itsemurha ynnä siihen yhtyneet selkkaukset olivat saattaneet
epäjärjestykseen, oli pyytänyt pankilta suurehkoa kassa-kreditiviä,
kaikki johtokunnan jäsenet takaajina. Epäilemättä he kaikki olivat
varmoja miehiä, mutta ei kukaan tunnettu kapitalisti. Kun he sitäpaitsi
olivat saman yhtiön puolesta takaajina parissa muussa lainassa, jotka
pankki jo ennen toimitusjohtajan karkaamista oli myöntänyt sille, oli
pankki ottanut itselleen miettimis-aikaa. Tänään oli asia saatettava
päätökseen.
Yhtiön johtokunnan puheenjohtaja, hyväntahtoinen jättiläinen Tuomas
Valio oli itse pankissa. Hän selitti laajasti asiansa, näytti liikkeen
tilan, kukaties kuinka monennen kerran, ja osoitti numeroilla, että
liike itsessään kyllä kannatti, että sitä oli jatkettava ja että pankki
kyllä pääsisi omilleen, ellei se nyt äkkiä keskeyttäisi luoton-antoaan.
Lopuksi hän suorastaan vetosi pankin liikemoraaliin ja väitti, että oli
aivan epäsiveellistä pakottaa kannattavia liikkeitä vararikkoon, kun oli
niin paljon kannattamattomiakin, joita väkipakoin ylläpidettiin.
Hän sai puhua rauhassa. Sillä pankin vastaus, johon pääjohtaja itse oli
ottanut osaa, oli jo ennakolta määritelty.
--Pankin täytyy seurata omia periaatteitaan, huomautti Antti, ja pitää
pystyssä niitä liikkeitä, joista se pelkää liian paljon kärsivänsä, jos
se nyt ne päästäisi vararikkoon, mutta...
--Vahinko, ettei meidän yhtiömme ole enempi velkaa siis pankille,
virkkoi Valio katkerasti.
--Ette kuullut lauseeni toista puolta, jatkoi Antti. Mutta ... tahdoin
sanoa, ... joista pankki toivoo vielä hyötyvänsä, kun ne vain ovat
päässeet tilapäisestä ahdingostaan. Suonette anteeksi, ettei pankilla
teidän liikkeenne suhteen ole samaa luottamusta.
--Kuinka ei? kivahti Valio. Te epäilette siis numeroltani.
--Nehän voivat olla oikeat, tyynnytteli Antti. Mutta kaikki riippuu
miehestä, joka ne toteuttaa. Eikähän teillä ole edes mitään
toimitusjohtajaa.
Se oli tosi sana, jota ei kunnon Valiokaan voinut evätä.
--Ei tosin, hän sanoi hiukan alakuloisesti, me emme ole parhaalla
tahdollammekaan vielä onnistuneet ketään sopivaa löytämään. Mutta
ajattelimme, että siihen saakka johtokunta...
Antti hymyili hyväntahtoisesti.
--Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, sanoi hän, ettei mikään
johtokunta voi hoitaa sellaisia asioita. Toimitusjohtaja teillä täytyy
olla, ja toimitusjohtaja, johon pankilla on luottamusta. Sitten voimme
ottaa asian uuden käsittelyn alaiseksi.
--Ja silloin on yhtiö jo ehkä kumossa! huomautti Valio.
--Sille me emme voi mitään. Meidän täytyy pitää kiinni periaatteistamme.
Antti teki pienen kumarruksen ikäänkuin osoittaakseen toiselle, että
vastaan-otto oli lopussa. Mutta kun Tuomas Valio oli häntä paljon
vanhempi mies, hän kuitenkin jäi kohteliaasti seisomaan kuullakseen,
mitä tällä vielä ehkä voisi olla sanomista.
--Pankki ei siis tahdo myöntää tätä kreditiviä meidän niinillämme? kysyi
Valio vihdoin ratkaisevalla äänellä hetken äänettömyyden jälkeen.
--Tjah, jos se olisi teidän yksityinen lainanne, hymyili Antti, voisi
asia ehkä olla toista...
--No niin, se on meidän yksityinen lainamme...
--Mutta kun me nyt tässä tapauksessa sattumalta tiedämme, että se tulee
yhtiön hyväksi, emme tosiaankaan ole halukkaat siihen.
Valio mietti vielä hetken.
--Entä jos minä hakisin pari vankkaa nimeä lisää? hän kysyi.
--Siinä tapauksessa on ehkä parasta, jatkoi Antti järkähtämättömästi,
että he ottavat yksityisen lainan, jonka kanssa heillä luonnollisesti on
oikeus menetellä kuinka hyvänsä, vaikka maantielle heittäisivät.
Tuomas Valio kumarsi.
--Kiitän 'maantien' puolesta, hän sanoi ja meni menojaan.
Tyrväälä oli mielihyvällä kuunnellut edellistä sananvaihtoa. Tällä
kertaa hän oli Antin täsmälliseen, vääjäämättömään hylkäämistapaan
erittäin tyytyväinen.
--Eivät he kuitenkaan uskalla liikettään vararikkoon päästää, sanoi hän
Valion mentyä sarkastisesti. Pankki ei sentähden tule myöskään heidän
liikevekseleistään häviämään penniäkään.
--Päästäköötpä, jos tahtovat, virkkoi Antti väsyneesti, istahtaen
jälleen oman pöytänsä ääreen. Liike, jonka toimitusjohtaja katsoo
parhaaksi livistää tiehensä, ei ole koskaan mikään kunnon liike.
Hänellä ei ollut oikeastaan koskaan ollut hyvä silmä karannutta lankoaan
Veikko Kivimäkeä kohtaan, vaikka hän tosin oli pitänyt tätä
taloudellisesti vakavaraisena. Poikahuippari se oli aina ollut hänen
mielestään, vekkuli kekkuli, ilman sitä mielen vakavuutta ja luonteen
järjestelmällistä säntillisyyttä, jota liikealalla tarvittiin. Sievoisen
summan hän oli yksityisesti saanut maksaa myös lankonsa edestä, olipa
tämä vielä houkutellut hänet ottamaan joukon osakkeita yhtiössään,
joiden nimellishinnasta hän nähtävästi tulisi nyt enemmän kuin puolet
häviämään. Tuosta hän ei kuitenkaan vielä olisi niin vihannut miestä,
ellei tämä väärillä numeroilla ja bilanseilla olisi keplotellut
itselleen ja yhtiölleen suurempaa luottoa pankista kuin mihin hän olisi
kaiken kohtuuden nimessä ollut oikeutettu ja täten saattanut myös Anttia
hyvänä pankkimiehenä pääjohtajan edessä varjonalaiseksi.
Karata sitten, paeta sitten yhtiön päiväkassa mukanaan Etelä-Amerikaan!
Roisto se oli sellainen mies, konna se oli, jolle kuritushuone olisi
ollut oikea asuinsija!
Mutta sitä ankarammin katsoi hän nyt olevansa pakotettu tuon
graafillisen yhtiön suhteen esiintymään. Ei saanut tulla sanomaan kukaan
hänen erikoisesti sitä senvuoksi hellivän, että hänellä itsellään sattui
olemaan siinä melkoinen määrä osakkeita.
Tyrväälä jatkoi äskeistä ajatusjuoksuaan.
--Eivät päästä, eivät päästä, sanoi hän, käsiään vahingon-iloisella
intohimolla hykerrellen. Muuten he pian kaikki istuvat linnassa. Kuuluu
olevan puutteita kirjanpidossa ja tilinpäätöksissä, vuosikausia
kestäneitä epäkohtia ja rikoksia vasten yhtiöjärjestystä, joista
johtokunta on vastuussa...
--Minä uskon mielelläni mitä hyvänsä liikkeestä, jonka johtajana kerran
Veikko Kivimäki on ollut, virkkoi Antti happamesti.
Tyrväälä tuli aivan hänen lähelleen.
--Huhutaanpa myös, kuiskasi hän, että on väärinkäytetty yhtiön prokuraa
ja diskontattu suoranaisia väärennettyjä tunnusteita...
--Ei ainakaan Tuomas Valion aikana, väitti Antti varmasti.
--Sitä en tahdo sanoa, myönsi Tyrvääläkin. Mutta kaikissa tapauksissa
voi niistä koitua ikävyyksiä johtokunnallekin.
Antti katsoi kelloaan ja huomasi, että oli aamutunnin aika.
--Minä menen nyt, hän sanoi. Sinä ehkä jäät tänne siksi aikaa, koska
Manner näkyy yhä viipyvän sisällä.
--Hätäkös sinun on! huokasi Tyrväälä. Menet kotiin einehtimään suloisen
rouvasi kanssa. Toista se on meidän poikamiesten laita. Samahan se on,
milloin me syömme ja niissä kapakassa syömme.
Antti katsoi häneen terävästi, laskiko toinen ehkä hänestä pahaa pilaa.
Ei, ei laskenut, nähtävästi puhui hän sydämensä kyllyydestä. Hänen
avio-eronsa ei siis ollut tullut tunnetuksi vielä.
Hän aikoi juuri lähteä, kun kuului kiivaita ääniä pääjohtajan huoneesta,
jonka ovi samalla temmattin auki. Ensimmäisenä tuli sieltä Manner aivan
tukka pystyssä ja lääpästyneenä, hänen jäljestään taas tuo
monimiljonääri, joka äsken niin erikoisella kohteliaisuudella oli sinne
johdatettu. Ukko piti kiinni vielä ovenrivasta ja haukkui sisällepäin:
--Ja te tulette minulle neuvoja antamaan, te! Hoitakaa oma liikkeenne!
Kyllä minä pidän huolen omastani.
--No, mutta veli, hyvä veli, kuului sisältä pääjohtajan tyynnyttelevä
ääni. Saathan sinä nuo kolme miljonaa...
--Minä en enää huoli niistä! huusi ukko. Kohta kolmekymmentä vuotta minä
olen tehnyt kaikki asiani tässä pankissa ja sitten tullaan antamaan
ohjeita, kuinka minun on käytettävä rahani. Hävytöntä, sakramenskatun
hävytöntä!
--Sehän oli vain hyvää tarkoittava neuvo, kuului johtaja-vanhus
puhelevan. Kolme miljonaa on näinä aikoina suuri raha ja...
--Ne miljonat minä saan mistä pankista tahansa! jyrisi vimmahinen. Ja
tänä päivänä minä ylössanon kaikki tilini tässä pankissa. Ja tänä
päivänä minä siirrän kaikki asiani toiseen pankkiin...
--Veli on suotta kiivastunut...
--Kiivastunut kyllä, mutta en suotta. Minä tiedän, että ihmisiä
kohdellaan hävyttömästi tässä pankissa, mutta kohdelkaa muita, älkää
minua. Sillä minä en ole teistä riippuvainen!
Viimeiset sanat hän huusi jalkaa polkien ja äänellä, joka sai
ikkunalasit täräjämään. Sen täytyi kuulua jo suureen saliinkin, joka oli
täynnä ihmisiä.
Jo kimmastui pääjohtajakin.
--Minä en pyydä jäämään kahta kertaa, hän sanoi uhkaavasti.
--Enkä minä mene kahta kertaa, vastasi toinen. Ja tänä päivänä minä myön
polkuhinnasta kaikki tämän pankin osakkeeni ja kuulutan koko maailmalle,
kuinka täällä pankin vanhoja perustajia kohdellaan. Ja olkaa varmat
siitä, että ne tulevat alenemaan arvossa, kun kuullaan, että minun
miljonani eivät ole enää täällä teitä rikastuttamassa.
Pääjohtaja oli tulipunainen kasvoiltaan. Hän tuskin sai enää ääntä
kurkustaan.
--Tuossa on viisi hirttä poikki! kähisi hän ovea osoittaen. Mene! Ulos!
--Minä menen, silloin kun minä tahdon tästä talosta, sai hän
vastineeksi. Minun vaihtoni on täällä tehnyt keskimäärin 100 miljonaa
vuosittain. Laskekaa itse, mitä pankki on ansainnut siitä!
--Ulos!
--Hyvästi! Ja hyvästi ijäksi, vanha juhtinahka! Minun saappaallani on
enemmän liikeneroa kuin sinulla. Hyvästi!
Hän siirtyi kotkottaen ja motkottaen yleisöhuoneesen. Sieltäkin kuului
yhä hänen äänensä, kun hän kulki luukulta luukulle, haukkuen
henkilökuntaa ja julistaen koko kundijoukolle tämän pankin olevan
vararikon partaalla, josta jokaisen pitäisi heti rientää talletuksensa
pois ottamaan.
Manner ja Tyrväälä olivat kuunnelleet kalpeina kauhistuksesta, sillä he
tiesivät, mikä kolaus pankille oli oleva tästä riidasta seurauksena.
Pääjohtaja puolestaan oli kiskaissut oman kammionsa oven kiinni
rämähtäen.
Antti pelastautui aamiaistunnilleen. Hän melkein juoksi alas portaita,
hänen korvissaan kaikuivat vielä ukkojen vihaiset äänet, hän näki vielä
silmiensä edessä näiden pullistuneet, verestävät silmät ja laihat,
luisevat nyrkit pitkien käsivarsien päässä, ja hänestä oli kuin hän
olisi ollut todistamassa kahden vedenalaisen, hirvittävän meripedon
ottelua valtameren syvyydessä.
Hän hengähti päästyään kadulle. Nyt sai taas olla ihminen, vaikka vain
tunnin ajan.
9.
Soisalo istui jo eräässä Pörssin avaran ruokasalin rauhallisessa
kulmassa, kun Antti tuli kiirehtien ja pyytäen anteeksi mahdollista
myöhästymistään. Hän puolestaan oli ollut eilis-illan jälkeen erittäin
huvitettu tapaamaan Anttia. Tällä hetkellä kiinnittivät hänen mieltään
kuitenkin aivan toiset asiat.
--Oletko lukenut? hän kysyi hät'hätää kätensä tervehdykseksi ojentaen.
--Lukenut? Mitä? kysyi Antti istahtaen ja vilaisten ruokalistaa. Mitä
sinä olet tilannut?
Soisalo ei välittänyt vastata hänen viime kysymykseensä.
--Sanomalehtiä, päivän sanomalehtiä! sanoi hän. Suuria uutisia!
--En ole lukenut kahteen päivään mitään lehtiä, vastasi Antti. Mitä
uutisia?
--Lue! Tuossa on! Minä kuulin siitä jo eilen illalla Catanissa.
Antti otti lehden hajamielisesti käsiinsä. Mutta kun hän jo kaukaa näki
lihavilla kirjaimilla otsakkeen ja aliotsakkeen: "Vaillinki ja
vararikko, toimitusjohtaja ampunut itsensä" sekä heti sen perästä:
"Suuria petkutuksia, petkuttaja vangittu, uusia paljastuksia
odotettavissa," hän laski hämmästyneenä lehden hetkeksi polvelleen.
--Täällä paukkaa, hän sanoi yksinkertaisesti. Paukkaa vähän liiaksikin.
--Tanskanmaassa on jotakin mätää, jatkoi Soisalo vakavasti. Jälleen hyvä
tuttu, kolmas jo tänä syksynä!
--Kuka? kysyi Antti vavahtaen.
--Luehan itse, pyysi Soisalo. Jälleen mies, joka vie kerällään kymmeniä
pikku-eläjiä ja josta ei itse isä jumala taivaassa olisi voinut
sellaista aavistaa.
Antti luki. Se oli eräs suuri liikkeenharjoittaja, joka täysin
itsevaltiaasti oli hallinnut yhtiötään. Johtokunnan kokoukset,
tilintarkastukset, kaikki oli pidetty vuosittain säännöllisesti,
vuosikertomukset luettu ja tilinpäästöt myönnetty, mutta kaikki
ikäänkuin muodon vuoksi ja leikitellen, sillä tiedettiinhän asioiden
olevan järjestyksessä, kun liikkeen johdossa oli mies, joka nautti niin
yleistä luottamusta ja joka olisi voinut panna pahakseen, jos hänen
suhteensa olisi kaikkein pikkumaisimpia muodottomuuksia sovitettu.
Viimeinen tilintarkastus oli ollut eilen ja jonkun uuden,
ensikertalaisen tilintarkastajan päähän oli pistänyt toisten
kauhistukseksi vaatia selitystä erääsen hänestä hämärältä näyttävään
asiaan.
Toimitusjohtaja oli pyytänyt saada poistua hetkeksi huoneesta. Muut
olivat jääneet odottamaan luullen hänen menneen etsimään ehkä jotakin
todistetta. Hetken perästä oli kuultu laukaus, syösty sinne ja tavattu
hänet hengettömänä. Vaillingin suuruutta ei vielä voitu tarkemmin
määritellä, mutta sellaisen olemassa-olo oli todettu samana päivänä.
--Entäs tuo toinen juttu sitten? kysyi Antti.