tunnustuksia, sanoi hän harvakseen. Jos niin on, kuten sanot, on tässä
rikos tapahtunut. _Mitä_ hän on sanonut? Et ole ystäväni, jos nyt et
lausu koko totuutta minulle.
Soisalo huomasi, että se nyt oli lausuttava. Mutta koska hän ei itsekään
koko totuutta tiennyt, täytyi hänen sovittaa sanansa varovammin kuin hän
olisi tahtonut oikeastaan katsoen omaan sisälliseen varmuuteensa, johon
hän tällaisissa tapauksissa oli tottunut ehdottomasti luottamaan.
--Nähtävästi hän on kuiskannut sinun vaimollesi, sanoi hän matalalla
äänellä, että sinä et ollenkaan rakasta häntä...
--Se on valhe, keskeytti Antti kiivaasti. Minä olen vaimoani sekä
rakastanut että kunnioittanut.
--Uskon sen, tyynnytteli Soisalo. Kaikissa tapauksissa hän nähtävästi on
juorunnut jotain sentapaista. Sitäpaitsi hän on voinut myrkyttää vaimosi
mielen sillä ajatuksella, että sinä rakastatkin ehkä häntä, rouva
Sorvia, ja vain yhteiskunnallisesta pakosta ja ennakkoluulosta pysyt
avioliitossa vaimosi kanssa...
Ja että petät häntä jo hänen, rouva Sorvin kanssa, olisi Soisalo vielä
voinut lisätä. Mutta hän ei tahtonut, tietäen senkin, minkä hän oli
sanonut, jo koskevan kyllin syvästi Anttiin.
Kuitenkaan hän ei ollut voinut täysin aavistaa sanojensa vaikutusta.
Antti nousi päättävästi.
--Mutta sittenhän hän on roisto, täysi roisto tuo nainen, sanoi hän,
kuolemankalpeana pöydän yli kumartuen. Minulle hän on teeskennellyt
pelkkää ystävyyttä. Tahdon heti tavata tuon naisen!...
--Nyt? Yöllä?
Soisalokin jo kauhistui.
--Juuri nyt! Heti paikalla. Minä tiedän, missä hän asuu. Hyvästi! Maksa
sinä minun puolestani.
--Kysyisit toki ensin puhelimella, koetti Soisalo rauhoittaa myrskyä,
jonka hän itse oli päästänyt irralleen.
--Se on totta! Hänelle on puhelin. Pyydän heti audiensin tuolta
armolliselta rouvalta...
Antti juoksi jo puhelimeen.
Mitähän tuhmuuksia se nyt taas tekee! tuumi Soisalo hänen poissa
ollessaan. Kunhan ei vain karkaisi suoraan tuon naisen kurkkuun! Mies,
joka edellisenä yönä on ollut itsemurhan partaalla, voi seuraavana myös
naisen kuristaa! Mutta ei! Mitä hullua! Eihän sellaista tapahdu muuta
kuin romaaneissa.
Ja jos minä rouva Sorvin oikein tunnen, jatkoi hän vielä mietteitään,
niin saa Antti pian itse varoa kaulaansa. Rouva Sorvi on hänet lujilla,
kiinteillä käsivarsillaan henkihieveriin kuristava. Se olisikin paras
loppu tuolle, kaikesta päättäen myrskyisäksi muodostuvalle
kohtaukselle... Taikka jos ei heti niinkään kävisi, onhan hyvä, että
Antti on saanut muuta ajattelemista. Silloin hän ei tee enää itsemurhaa.
Ja silloin en minäkään ole hukkaan käyttänyt tätä iltaa ja iltapäivää.
Ja Soisalo tunsi itsensä oikein elämän hämähäkiksi, oikein kohtalon
salaperäisten lankojen keskeiseksi ohjaajaksi, kun hän noin ajatteli,
vaikka häntä itseään hiukan hirvittikin ne voimat, jotka hän nähtävästi
oli Antissa manannut esille.
Antti palasi loistavin kasvoin puhelimesta. Hänellä näkyi olevan niin
kiire, ettei hän ehtinyt edes ystävänsä luo poikki salin tulemaan,
viittasi vain tälle ja rupesi heti palttoota päälleen vetämään. Soisalon
oli pakko mennä hänen luokseen.
--Kuinka kävi? hän kysyi.
--Hän ottaa vastaan! vastasi Antti. Mutta minulla on kiire. Hän sanoi
olevansa juuri maata menemässä.
--Onnittelen sinua, hymyili Soisalo. Mutta mitä sanoit hänelle? Kuinka
hän suostui sinut näin myöhäisellä hetkellä vastaan-ottamaan?
--Sanoin, että minulla oli jotakin hyvin tärkeätä, jotakin
elämän-tärkeätä hänelle puhuttavaa. Eikä hän silloin voinut evätä. Ja
jos hän olisi evännytkin, olisin minä sittenkin mennyt sinne.
--Bravo! sanoi Soisalo. Oletpa kuin toinen mies nyt. Näytät energiseltä
ja päättäväiseltä.
--Niin olenkin, vastasi Antti itsetietoisesti. Minä en aio jättää kesken
tätä asiaa. Ken kerran on kätensä aurankurkeen laskenut...
--Sen on myös vako loppuun kynnettävä, jatkoi Soisalo. Bravo,
bravissimo! Toivottavasti minä en tapaa enää sinua tänä iltana.
--Et, vastasi Antti, hymyillen hyväntahtoisesti toisen toivomukselle.
Kiitos vain hyvästä vahtipalveluksesta! Mutta me syömme huomenna yhdessä
aamiaista.
--Missä? Täällä vai Kämpissä?
--Mieluummin jossakin, missä saamme rauhassa jutella keskenämme. Esim.
Pörssissä. Sopiiko?
--Mainiosti. Näkemiin ja onnea matkalle siis!
--Ole huoleti, kerskasi Antti. Hän _on_ jo minun kostoni uhri.
Hän meni menojaan. Unohtipa vielä antaa juomarahaa ovenvartiallekin.
Tuo mies ei ikinä itseään menetä, ajatteli Soisalo, katsoen
flegmaattisesti hänen jälkeensä ja puhaltaen hiukan kaihomielisen sauhun
sikaristaan. Hyvä on, vaara on ohitse. Ystävän olen pelastanut, mutta
kadottanut itse ehkä parhaan ystävättären, joka koskaan olisi voinut
tulla omakseni.
Omasta mielestään hän alkoi olla liiankin hyvin onnistunut.
Turhia! karkoitti hän kuitenkin kohta mokomat ajatukset aivoistaan.
Olihan hänellä itsellään nainen, suloinen nainen, ja kylläksi naisia,
että hänen olisi ollut tarvis parhaan ystävänsä ainoaa karitsaa
kadehtia.
Lähtisikö hän jo kotiinsa? Kenties ei aivan vielä. Hän katsoi kelloaan,
joka näytti 1/2 12. Voisihan hän vielä istua hetkisen tuolla hyvien
ystävien parissa, jotka juuri näyttivät kiihkeästi jostakin heille
kaikille mielenkiintoisesta seikasta keskustelevan.
Hän jäi vielä hetkeksi Cataniin.
6.
Rouva Sorvi oli todellakin ollut jo maata menemäisillään, kun Antti
soitti hänelle. Hän oli jo napittanut auki pukunsa ja riisunut
korsettinsa ja seisonut peilin edessä, miettien tiukasti eilisen ja
tämän päivän tapahtumia.
Hän mietti, mietti ja tunsi itsensä tyytyväiseksi ja voitonriemuiseksi.
Epäilemättä hänellä oli oma vahingon-iloinen osansa niihin.
Hän itse oli erään viipurilaisen pankinjohtajan rouva, vaikka hän
Helsingistä kotoisin olevana oli jo heti avioliittonsa alusta ruvennut
kaipaamaan kovasti pääkaupungin laajempia oloja ja vuosi vuodelta
loisteliaammaksi käyvää, huvitteluhaluista elämää. Sitä varten hän
milloin milläkin tekosyyllä oli hankkinut itselleen tilaisuuksia
pistäytyä edes pariksi kolmeksi viikoksi tuota kiellettyä hedelmää
haistelemaan, joskaan ei vielä maistelemaan. Viime kerralla
hammaslääkärimatkalla ollessaan hänelle kuitenkin jo oli sattunut pieni
seikkailukin, joka häntä oli suuresti viehättänyt. Hän oli viettänyt
iltahetken taiteilijan, todellisen taiteilijan atelierissa!
Mutta hänen seikkailunsa olivat, ikävä kyllä, päättyneet sangen lyhyeen.
Hänen miehensä, joka oli kunnollinen, rehellinen ja hyväntahtoinen,
mutta liian yksinkertainen ymmärtämään nykyisen maailman meininkejä, oli
saanut kuulla niistä ja ruvennut siitä saakka pitämään häntä melkein
kotiarestissa. Tietysti se oli juuri huonoimmin valittu keino moista
villivarsaa taltuttaa, jos kerran tarkoituksena oli taltuttaminen. Se
kävi aina hurjemmaksi ja eräänä kauniina päivänä se karkasi kokonaan
Helsinkiin.
Aluksi se oli ollut oikku, sitten siitä oli muodostunut piintynyt
päähänpisto hänelle. Aluksi hän oli luullut nimittäin, että hänen
karkumatkansa kestäisi vain pari päivää, tai viikon korkeintaan, joiden
kuluessa hänen miehelleen varmaan jo tulisi niin ikävä, että tämän
väkisinkin täytyisi kirjoittaa rukouskirje tai tulla ja polvillaan
pyytää häntä takaisin pala jamaan. Mutta päiviä ja viikkoja oli kulunut
eikä kirjettä, vielä vähemmän miestä, ollut ilmestynyt. Silloin oli
rajaton viha täyttänyt hänet.
Tuo kelvoton, silläkö tavoin hän rakasti vaimoaan! Tuo kupetsi, tuo
kamasaksa, niinkö hän palkitsi kaiken sen hyvän, jota hänen uskollinen
vaimonsa vuosien kuluessa oli tarjonnut ja tarjonnut vielä aivan
ilmaiseksi hänelle! Näinkö kohdeltiin naista, näinkö arvosteltiin naisen
lempeä, korkeinta ja kalleinta asiaa koko maailmassa? Ei, tuo mies ei
nähtävästi ymmärtänyt muuta arvokasta maailmassa kuin raha! Ja hänkö,
Anna Sofia Sorvi, filosofian kandidaatti ja entinen opettajatar, tuon
raakalaisen luokse takaisin? Ei ikinä! Ennen kuolema maantien ojassa
kuin häpeä tuon miehen vuoteessa!
Niinä aikoina ei hänen mieleensä ollut juuri juolahtanut, että hänen
miehensä oli luonut, hänen omiin syntyperäisiin kotioloihinsa verraten,
aivan ruhtinaallisen kodin hänelle, yhtä vähän kuin sekään, että hän
kihlautuessaan oli ollut vähintään yhtä väsynyt opettajatartoimeensa
kuin nyt kuuliaisena aviovaimona elämään. Hän katsoi vain uhrautuneensa,
vain tuhrautuneensa tuon miehen vuoksi. Ja samalla oli hänen päätöksensä
valmis. Hän tahtoi elää yksin, vapaana naisena, ja tulla toimeen
omillaan.
Hän asui ensin eräitä viikkoja sukulaistensa luona ja koetti kuulostella
sopivaa paikkaa itselleen. Sen saanti ei ollut helppoa, mutta hän
onnistui siinä kuitenkin hyvien suhteittensa, akateemisen tutkintonsa,
ehkä kuitenkin enimmän miehensä nimen avulla, paremmin kuin monet muut.
Hän sai hyvän kassöörskapaikan eräässä suuressa teollisuusliikkeessä,
josta hänellä oli kaksi ja puoli sataa kuussa. Nyt vuokrasi hän oman
huoneuston itselleen, kamarin, keittiön ja alkovin, joka oli melkein
kuin toinen huone, hankki huonekalut ja oli nyt todellakin vapaa nainen,
joka voi itse määrätä tekonsa ja kohtalonsa.
Kaksi vuotta oli nyt jo kestänyt hänen sankarillinen kamppailunsa.
Usein oli hänen jo niiden kuluessa täytynyt myöntää itselleen, ettei
tämäkään elämä ilman varjopuolia ollut. Olihan hänellä nyt vapaus, oli
tietystikin, mutta monena iltana, kun hän väänsi sähkövalon sammuksiin
ja hautautui yksinäiseen leskisänkyynsä, hän oli jo tavannut itsensä
tuumimasta, mitä hän oikeastaan teki tällä vapaudella. Hänen täytyi
käydä paljon vaatimattomammin puettuna kuin ennen, syödä automaateissa
ja ruokapaikoissa, sen jälkeen kuin hän oli väsynyt itse laittamaan
ruokansa ja piian kanssa riitelemään, sekä jäädä pois monesta
huvitilaisuudesta jo sopivain kavaljeerienkin puutteessa, jotka eivät
osoittaneet minkäänlaista erikoista merkkiä parveilla hänen ympärillään.
Tuo kaikki ikävystytti ja hermostutti häntä. Joskus oli jo hänen päänsä
läpi kulkenut salainen, syntinen ajatus palata takaisin miehensä luo,
mutta toistaiseksi hänen vielä oli onnistunut se inholla ja kauhulla
luotaan karkoittaa.
Paremman puutteessa hän oli ruvennut vehkeilemään. Siihen oli tarjonnut
hänelle hyvän aiheen ja tilaisuuden juuri pankinjohtaja Antti Puuhaaran
perhe, johon hän heti Helsinkiin muutettuaan oli päässyt rouvan vanhana
koulutoverina pujahtamaan.
Hän oli heti terävällä psykologisella silmällään, jota hän tosin oli
vähemmän tottunut käyttämään omaan itseensä nähden, huomannut että tässä
talossa mies rakasti vaimoaan vilpittömästi, vaimo ei. Jo se oli omiaan
hänen seikkailuhaluista mieltään kiinnittämään. Sitten hän oli monista
rouvan pienistä huomautuksista ja pistosanoista oivaltanut, että tämä
oikeastaan kaikessa hiljaisuudessa halveksi miestään, pitäen tätä
auttamattomasti naivina ja typeränä. Naivi oli Antti rouva Sorvinkin
mielestä, mutta ei typerä ollenkaan. Pikemmin oli juuri Antin rouva
typerä ja varsinkin tuhman-ylpeä hänestä, kun tämä ei ollenkaan
näyttänyt onneaan Antin rinnalla tajuavan eikä arvostavan.
Naisellisella vaistolla ja ennen kaikkea aitonaisellisella
epäloogillisuudella hän siis heti alussa asettui tuon perheen
keskuudessa Antin puolelle, vaikka tämän osa avioliitossa oli niin
monessa suhteessa hänen oman miehensä sielullisiin arvoihin
verrattavissa ja vaikka hän omaa miestään niin täydestä sydämestään
vihasikin. Mahdollisesti vaikutti siihen myös Antin edullinen ulkomuoto,
jonka rinnalla hänen miehensä oma hahmo muistui mieleen kovin karkeana
ja kömpelönä. Mutta enimmän vaikutti tietysti tähän odottamattomaan,
vaikka jokaisen ystävättären kannalta arvattavasti aivan luonnolliseen
lopputulokseen, se seikka että Antti oli mies ja hänen rouvansa nainen,
ja vielä nainen, josta hän ei pitänyt niinkään paljon kuin tavallisesta
lähimmäisestään, saati sitten omasta itsestään.
Helposti hän viisaampana ja viekkaampana oli saavuttanut Antin vaimon
täydellisen ystävyyden, jopa ihailunkin. Jo koulussa oli rouva Sorvi
ollut häntä etevämpi tiedoiltaan ja taidoiltaan, saati sitten kun hän
oli tullut ylioppilaaksi ja filosofian kandidaatiksi. Vaikka Antin vaimo
olikin ylpeä omasta aatelisesta sukuperästään, kunnioitti hän kuitenkin
salassa opillista sivistystä ja varsinkin sitä uuden-aikaista
naisellista itsenäisyyttä, jota hän näki rouva Sorvin koettavan
elämässään niin tarmokkaasti toteuttaa. Siksi hän aivan huomaamattaan
kasvoi sokeasti kiinni ystävättäreensä ja kertoi kaikki hänelle, mitä
vain tapahtui tai jäi tapahtumatta hänen avioliitossaan.
Siten oli tuon avioliiton pohja jo oikeastaan ontoksi koverrettu. Mutta
kaikki olisi vielä voinut käydä hyvin, jos Antti olisi ollut hiukan
kevytmielisempi tai rouva Sorvi vähemmän vahingonhaluinen.
Rouva Sorvi oli vähitellen oppinut vihaamaan ja kadehtimaan Antin vaimoa
jo tämän hyvän yhteiskunnallisen aseman vuoksi, mikäli hänen oman
nykyisen asemansa epäkohdat olivat hänelle selvenneet. Tuollako
tuhmalla, sivistymättömällä aatelisella kananpäällä oli muka oikeus
suurempaan maalliseen onneen ja nautintoon kuin hänellä? Tuoko ansaitsi
paremman miehen, tuoko ylhäisemmät ystävät ja hienommat, valikoidummat
huvitukset? Tuonko elämän oli lupa vieriä niin tyynenä ja
sopusointuisena, silloin kun hänen omansa oli niin keskeltä katkennut ja
äkkiä niin karuksi ja rosopintaiseksi muodostunut, tuonko kulkea
yhteiskunnan kukkuloilla, silloin kun hän itse tunsi jo laaksonpohjaa
pitkin kulkevansa? Ei! Särkeä tahtoi hän kaiken tuon niin hempeän,
ärsyttävän ja poroporvarillisen onnellisuuden, polkea muruiksi alle
pienen kantapäänsä tai--anastaa itselleen!
Niin hän oli alkanut hiljakseen ja salassa keimailla Antille, vaikka
huonolla menestyksellä. Antti ei ollut ollenkaan huomannut hänen
keimailuaan! Hän oli varovasti suurentanut keinojaan, käynyt
rohkeammaksi, päälletunkevammaksi, pitäen kaiken aikaa kuitenkin visusti
silmällä, ettei Antin vaimo vain saisi vähäisintäkään aavistusta hänen
tarkoitusperistään. Kaikki oli kilpistynyt Antin epägalantiin olentoon
kuin kallioon. Silloin oli rouva Sorvi suuttunut ja tehnyt kuin
potifarin emäntä ennen muinoin: hän oli syyttänyt Anttia tämän vaimolle
juuri samasta synnistä, johon hän itse olisi langennut niin mielellään.
Hän oli onnistunut! Hän oli onnistunut! kaikui nyt riemulauluna hänen
sydämessään. Itse hän oli ollut tänä aamuna Antin ulkomaille matkustavaa
vaimoa junalle saattamassa, samoin kuin hän eilen oli ollut todistajana
heidän virallisessa erokohtauksessaan. Ja nyt oli Antti itse soittanut
hänelle! Ja juuri äsken oli Antin paras ystävä, joka nähtävästi ei ollut
niin tuhma kuin miksi hän tekeytyi, turhaan koettanut tutkia häneltä
tätä hänen elämänsä suurta salaisuutta.
Antin käynti koski luonnollisesti sitä samaa. Hän oli tärkeä, hän oli
tapausten keskipisteessä! Tuhmat, tuhmat miehet! Heitä voi sitten
nähtävästi vaikka haavilla kalastaa.
Mutta missä puvussa hän sitten ottaisi Antin vastaan? Tuo kysymys vaati
hetkisen osakseen hänen koko huomionsa!
Ei suinkaan tässä! Hän oikein säikähti, kun hän muisti, että Antti voisi
missä tuokiossa hyvänsä olla täällä. Mutta aamunuttuko? Ilta vaippako?
Ei, ei, tietysti hänen tuli esiintyä tavallisessa kävelypuvussaan. Mutta
ehtisikö hän enää saada sitä päälleen? Eikö tulla hurissutkin tuolla jo
auto hänen ikkunansa alle.
Tuli, hurisi. He olivat sopineet puhelimessa niin, että rouva Sorvi
heittäisi paraati-ovensa avaimen ikkunasta kadulle, josta Antti
noukkaisisi sen.
Rouva Sorvi avasi varovasti ikkunan ja katsoi kadulle. Se oli Antti.
--Nyt minä heitän! helähti rouva Sorvin ääni, samalla kuin valkoinen
käsivarsi ojentui ulos ikkunasta. Ottakaa vastaan!
--Kaikki, mitä tarjotaan! kuului alhaalta luonnottoman reippaalla
äänellä. Kaikki, mitä _te_ tarjoatte.
Avain kilahti kadulle. Rouva Sorvi ehti tuskin heittämään ylleen kepeän
iltapukunsa, kun jo kärsimätön ovikellon soitto todisti tulijan olevan
hänestä vain parin askeleen päässä.
7.
Antti heitti nopeasti palttoon ja silinterin yltään ja astui
kursailematta sisälle. Hänen silmänsä paloivat, hänen äänensä värähteli,
hän näytti olevan mitä suurimmassa sielunjännityksessä.
--Anteeksi, hän sanoi, että näin myöhään illalla vaivasin teitä.
--Sanokaa pikemmin keski-yöllä, hymyili rouva Sorvi, osoittaen kelloa
peilipiirongin päällä. Kohta kummitukset esiintyvät.
--Voi olla, virkkoi Antti, tuijottaen yhä tiukasti silmiin häntä. Mutta
asia, josta tahdoin puhua teille, oli siksi tärkeä, etten todellakaan
olisi voinut pitää sitä sisälläni edes yhtä yötä enää.
--Ja siksikö te äsken kadulla pakenitte minua? kysyi rouva Sorvi
veitikkamaisesti. Pakenitte ja jätitte minut ystävänne saateltavaksi?
--Juuri siksi, vastasi Antti silmää räpäyttämättä. Olin liian suuressa
mielenkiihkossa. Olen vieläkin, kuten näette, vaikka toivon voivani
jotakuinkin hillitä itseni.
Rouva Sorvi näki sen ja nautti siitä sanomattomasti mielessään. Mies
mielenkiihkossa! Hänen edessään! Juuri se näkyhän oli ollut hänen
ijäinen unelmansa.
Samalla tunsi hän itsensä kuitenkin hiukan levottomaksi. Tuo mies toivoi
voivansa pysyä tyynenä, mutta ei ollut sanottu, ei voinut itsekään
sanoa, onnistuiko hän siinä. Turhaa pelkoa! Hän, rouva Sorvi, oli kyllä
oikea nainen, oikea pedonkesyttäjätär hänet hillitsemään.
--Istukaa, sanoi hän sentähden äkkiä virallisimmalla, täsmällisimmällä
äänellään. Tiedän, että tahdoitte puhua minulle vaimostanne.
Sensijaan että olisi istunut, tarttui Antti kaksin käsin hänen
ranteisiinsa ja veti hänet kohti itseään.
--Ei, minä tahdoin puhua teistä, sanoi hän matalalla, tukahtuneella
äänellä. Teistä, yksinomaan teistä!
--Minusta? kuiskasi rouva Sorvi.
--Teistä, sopersi Antti, jota minä rakastan, jota minä vihdoinkin,
vihdoinkin tohdin tunnustaa rakastavani.
Rouva Sorvin silmät leimahtivat ja sammuivat jälleen kuin hienon pilven
taa. Hetkiseksi imeytyivät heidän katseensa toisiinsa. Rouva Sorvin
poskille oli noussut tumma puna, hänen korvanlehtensäkin helottivat
aivan ruusuisina.
--Te olette hullu! Päästäkää minut!
Antti päästi siinä silmänräpäyksessä hänen kätensä. Seurasi syvä
äänettömyys.
Tuhannet ajatukset risteilivät tuokion kummankin heidän aivoissaan.
Rouva Sorvi ei tietänyt oikein, pitikö hänen itkeä vai nauraa tuon
onnettoman miehen mielettömyydelle. Oikeastaan hän oli vihainen Antin
muodottoman tungettelevaisuuden vuoksi, mutta toiselta puolen hurmasi
häntä ajatus, että tämä niin pian oli voinut unohtaa vaimonsa ja oli
valmis näin päätäpahkaa hänen syliinsä syöksymään. Sen että Antti oli
häntä jo kauvan rakastanut, vaikka ei nai visuudessaan ollut sitä
vaimonsa vuoksi uskaltanut hänelle tunnustaa, uskoi hän mielellään ja
oli uskonut siinä silmänräpäyksessä kuin se oli Antin huulilta ilmi
singahtanut. Mies oli naivi, auttamattomasti naivi! Se oli hänen
puolustuksensa, mutta samalla hänen naurettavaisuutensa.
Luulla voivansa noin vain väkirynnäköllä voittaa nykyaikaisen,
sivistyneen ja itsenäisen naisen, joka ei suinkaan mikään
ensikertalainen tytöntyllykkä ollut, vaan jo yli kolmekymmentä oleva,
maailmaa kokenut rouva ja kahden lapsen äiti, päällepäätteeksi entinen
opettajatar ja filosofian kandidaatti! Täytyi olla Antti niin
ajatellakseen. Jos hän, rouva Sorvi, joskus ... kerran ... jossakin
kaukaisessa tulevaisuudessa ehkä vastaisikin hänen tunteisiinsa, täytyi
sen tapahtua aivan toisin ja aivan toisten muotojen mukaan...
Rouva Sorvi hymyili. Hymyili koko kypsän naisellisuutensa äärettömällä
ylemmyydellä, voitollisesti ja äidillisesti tuolle lapselliselle
miehelle, joka ei nähtävästi ollut normaalitilassa ja jolle juuri
senvuoksi olisi ollut turha suuttuakin. Täytyi antaa anteeksi hänelle ja
kuunnella, mitä hänellä siis lopultakin oli asiallista sanomista.
Antti ei huomannut hänen hymyään.
Hän kysyi itseltäänkin, oliko hän enää täysissä järjissään. Mielikuvat
vilahtelivat kuin virvatulet hänen sielunsilmiensä ohi. Yhdessä
sekunnissa muisti hän vaimonsa, muisti määrättömällä murheella ja
rakkaudella, joka jälleen oli valmis vaihtumaan yhtä määrättömäksi
vihaksi ja pakkaseksi häntä kohtaan siinä silmänräpäyksessä, kun hän
ajatteli, että tämä oli uskonut ystävättäreensä enemmän kuin häneen eikä
viitsinyt edes neuvotella hänen kanssaan, ennen lopullista
avioero-päätöstään. Toisessa sekunnissa hän tunsi taas yhtä rajattomasti
vihaavansa ja halveksivansa tuota toista, jota hän oli suudellut juuri,
ja tahtovansa väkivaltaisesti raiskata, herjata ja häväistä häntä,
mikäli tämä nimittäin oli ollut syynä heidän aviolliseen
onnettomuuteensa. Mutta eihän hän tiennyt sitä vielä. Täytyihän hänen
saada tietää se, ennen kuin hän voisi valita tunne-asteikkonsa, kuulla
asia tuon naisen omasta suusta eikä vain ystävänsä Soisalon, joka
saattoi, jonka täytyi olla erehtynyt!
Huomaamattaan hän jo mielessään puolusteli rouva Sorvia, vaikka hän
äsken oli rientänyt tänne täysin vakuutettuna hänen syyllisyydestään.
Mutta tämän poskien tumma puna, tämän pehmeän, täyteläisen ruumiin
ärsyttävä kosketus oli jo ehtinyt tehdä vaikutuksen häneen.
Luonnollisesti kuului hänen henkensä vieläkin sinne, missä hänen
vaimonsa oli. Mutta hänen aistinsa ojentuivat jo toiseen, hänen hermonsa
väreilivät jo toista kohden ja hänen äkkiä valloille päässyt, synkäksi,
raskaaksi, tulikuumaksi kiehahtanut verensä tykki jo tahtiin niiden
suonten kanssa, joiden hän oli aavistanut suihkavan tuon ohuen,
tähtikirjaillun vaipan alla.
Hän oli jo kadotettu. Mutta hän ei vielä tiennyt siitä mitään, vaan
hymyili itsetietoisesti ja voitollisesti ... yhtä miehekkäästi ja
isällisesti kuin rouva Sorvi naisellisesti ja äidillisesti ... hymyili
oman voimansa tunnossa tuolle naiselle, joka nähtävästi ei ollenkaan
aavistanut, että hänellä, Antilla, vielä oli täysi vaalinvalta, ja joka
luonnollisesti oli ottanut täytenä totena hänen sydämettömän,
häikäilemättömän rakkaudentunnustuksensa. Nyt oli hän täysin itsensä
herra mielestään. Nyt tunsi hän voivansa vallita myös tuokiotilaa.
He kääntyivät päin toisiinsa melkein yht'aikaa ja näkivät toistensa
hymyilevän.
Se oli suuri hämmästys heille molemmille.
He olivat kumpikin luulleet toistensa kasvoilla aivan toisen ilmeen
näkevänsä. Antti oli luullut kohtaavansa rouva Sorvin katseen vihaisena,
suuttuneena, kyyneltyneenä tai loukattuna, rouva Sorvi taas Antin
nöyränä, anteeksipyytävänä tai puolihulluna ja hämmästyneenä. Ja nyt
äkkiä tuo hymy, joka paistoi suusta, silmistä ja koko katsannosta! Mistä
se tuli? Mitä se merkitsi? Mitä sen alla asui? Oliko se totta vai
teeskentelyä?
Tällä hetkellä he eivät kumpikaan ymmärtäneet toisiaan. Hymyilivät vain
pari sekuntia hymyilemistään ja toivoivat, että toinen lakkaisi siitä
lopultakin ja vaihtaisi sen joksikin muuksi helpommin käsitettäväksi.
Turha toivo! He hymyilivät vain edelleen, sillä se vastasi parhaiten
heidän kummankin hetkellistä mielentilaansa.
Antti vaihtoi ensin ilmettään.
--Anteeksi, hän sanoi ystävällisesti ja sydämellisesti kätensä ojentaen.
Minä en tiennyt, mitä tein. Toivon, etten ole loukannut teitä.
--Kyllä, vastasi rouva Sorvi. Epäilemättä te loukkasitte minua. Mutta
minä olen tottunut antamaan anteeksi loukkauksia.
Viimeisen lauseen lausui hän kuitenkin pienellä, tekopyhällä
huokauksella, joka jälleen houkutteli äskeisen, itsetietoisen hymyn
Antin huulille.
--Istutaan, hän sanoi, ja jutellaan. Arvaattehan, etten ole tänne turhan
kautta tullut. Meidän on selittäydyttävä.
--Meidän? oli rouva Sorvi hämmästyvinään. Luulin, että te aiotte...?