PANKKIHERROJA
Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä
Kirj.
Eino Leino
1914.
1.
--Antti! Miksi et tervehdi häntä?
--Ketä?
--Johtaja Soisaloa. Etkö näe? Hän seisoo rantalaiturilla ja heiluttaa
hattuaan meille.
--Missä? koetti Antti tirkistää. Mutta samapa se! Voinhan minäkin
hattuani huiskahuttaa.
Samalla keksivätkin hänen silmänsä pankinjohtaja Soisalon keskeltä
sankkaa ihmisjoukkoa, joka oli tullihuoneen kahden puolen rantaan
kokoontunut. Itse seisoi hän laivan kannella, nuori, kaunis, vaikka
hiukan kalseahkon näköinen nainen vierellään, ja iloitsi jo edeltäkäsin
siitä herkullisesta illallisesta, jonka hän nyt kuukauden kestäneen
ulkomaa-matkan jälkeen aikoi vaimonsa ja parhaan ystävänsä Soisalon
seurassa syödä Luodolla tai Kappelissa.
--Terve! Terve! huusi hän yli laivanlaidan ja viittasi iloisesti
kädellään.
--Hei! huusi toinen ja kiversi siroja, lyhyiksi leikattuja viiksiään.
Kaunis matka?
Viimeinen kysymys oli Antin vaimolle tarkoitettu, kuten uudistettu,
äskeistäkin vielä kunnioittavampi ja kohteliaampi hatunkohotus todisti.
Rouva vastasi siihen vain ystävällisesti päätään nyykäyttelemällä.
Kyllä, matka oli ollut todellakin kaunis aina Köpenhaminasta alkaen,
Gottlannin kohdalla vain ruvennut tuulemaan hieman. Mutta sekin uhka oli
laannut leppoisaksi ja tämä päivä oli tulla lekoteltu pitkin melkein
peilityyntä merta, jonka rajatonta kauneutta vain joku valkoinen purje
tai kaukaisen höyryaluksen savu olivat ikäänkuin inhimillisemmäksi
määritelleet. Sentään tuntui niin tuiki hauskalta tulla kotiin. Eikä
Helsingin Eteläsataman pieni, iltapäiväinen idylli suinkaan ollut omiaan
muukalaisenkaan matkailijan mieltä tuonne takaisin Suomenlahden tällä
hetkellä niin lempeille ja ystävällisille ulapoille käännyttämään.
Viipyi jonkun verran, ennen kuin laiva, Suomen Höyrylaiva-osakeyhtiön
uusimpia ja suurimpia, oli paikalleen tullihuoneen eteen asettunut.
Antille kävi pitkäksi ystävänsä ilahtuneisiin silmiin tuijottaa. Hän
kääntyi jälleen vaimonsa kera juttelemaan.
--Katsopas! virkahti hän, viitaten kävelykepillä ympärilleen. Ei tätä
näköalaa vain tarvitse kenenkään ulkomaalaisenkaan edessä hävetä.
--Ei, vastasi toinen, seuraten silmin hänen viittaustaan. Vaikka kyllä
minä omasta puolestani pidän enemmän Tukholman satamasta.
Anttia ei oikein miellyttänyt tuo vastaus, mutta ei hän myöskään
viitsinyt ruveta siitä kiistelemäänkään. Olkoon vain oma makunsa
kullakin! Ja kaunishan se oli Tukholmankin satamaan tulo, raikas virta
varsinkin, silloin kun siinä vilppaan aamupäivän aurinko silmiä
huikaisevasti välähteli.
Helsingin satama taas oli nähtävä iltapäivällä. Ja Antti antoi katseensa
vielä hetkisen hyväillä sen hänelle niin tutunomaista ja kotoista
ihanuutta.
Kesäisen auringon paiste siivilöityi sulana kultana Tähtitornimäen
herkkien lehdistöjen lomitse, saaden kaikki satamanvarret
sunnuntaillista rauhaa helottamaan. Tuulta ei tuntunut ilmassa
ollenkaan, vain loiva merenläikkä ajeli pitkiä, kimaltelevia
maininkejaan, joiden päällä lepäilevät valkeat lokkilinnut keinuivat
hiljaa ja kauniisti kuin vaahtokellot. Toisia kaarteli taivaan
korkeudessa melkein ylimaailmallisina olentoina kuin jonkun oudon
pilven tai meren jumalan lähettiläät.
Viiltyi veteen suuren lastilaivan leveä, punainen raita tuolta
Katajanokan rannasta. Mutta toisella rannalla sitä vastapäätä purettiin
juuri toista vielä suurempaa englantilaista kivihiili-alusta, vivut
vinkuivat, kettingit kolisivat, kantoivat notkuvin polvin raskaita
säkkejään kumaraselkäiset, kiiltävät mustat miehet. Heidän yllään
karkeloiva hieno kivihiilen tomu sai auringon siltä kohden hehkumaan
aivan punertavana, niinkuin pohjolan juhannus-yössä, nähtynä yli matalan
rimmen ja metsänrajan.
Uspenskin katedrali kimalteli kaikessa byzantisessa kunniassaan
yksinäisellä kalliopaadellaan. Mutta vielä uljaampana, alta
synkänsinisen ukkospilven, kohosi korkean talorivin yli Nikolainkirkon
valtava hahmo, halliten maata, merta ja koko pohjoista taivaankantta.
Juuri tuon samaisen ukkospilven vuoksi, jonka nopea nousu oli jo kauaksi
merelle kumottanut, mahtoikin auringonpaiste olla tällä kertaa niin
kirpeän väkevä ja hellittävä.
--Hyvä, että säästyimme tuon käsistä, huomautti Antti ukkospilveä
osoittaen vaimolleen. Se olisi voinut meille merellä aika myräkän
nostaa.
Mutta porrassilta oli jo laivan sivuun asetettu, laiva itse seisoi
kiltisti rannassa kiinni kuin ei olisi ikinä siitä etääntyä aikonutkaan
ja ihmiset alkoivat jo virrata tullimiesten rakentamaa kujaa pitkin
tarkastushuoneeseen. Siinä vielä pari kiusallista silmänräpäystä, ja he
olivat Helsingissä.
Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli tervehtiä johtaja Soisaloa, joka
monien kysymysten sadellessa seurasi heitä autolla heidän
kaupunkikotiinsa. Sitten jätti hän heidät hetkeksi kaksin ja he
päättivät tavata toisensa tunnin päästä Luodon verannalla, jossa
Soisalon asia oli hankkia paikat ja tilata jo ennakolta illalliset
heille.
Siitä tuli täydellinen juhlahetki, kosteikko elämän erämaassa.
Luonnollisesti puhuivat aluksi enin Antti ja hänen rouvansa, jotka
olivat ulkomailla olleet ja joilla siis täytyikin olla paljon uutta
kertomista. Johtaja Soisalo kuunteli vain päältä ja teki joskus jonkun
kysymyksen, johon toiset olivat heti liiankin kärkkäät vastaamaan.
--No, ja kuinka kauan teidän matkanne kesti oikein? saattoi hän esim.
kysyä.
--Vain kuusi viikkoa, alkoi Antti selittää. Mutta se on ollutkin
kymmeneen vuoteen minun ensimmäinen loma-aikani. Kerroinhan kaiketi jo
keväällä sinulle matkasuunnitelmani. Ensin Tukholmaan, sieltä
Köpenhaminaan, sieltä Brysseliin, Antverpeniin ja Parisiin...
--Niin, ja sieltä Rivieralle, jatkoi rouva, sieltä Genuan kautta
laivalla Napoliin...
--Vai olitte te Napolissakin? pisti Soisalo siihen väliin.
--Kyllä, selitti Antti, ja olisimme käyneet Algierissakin, jos vain
olisi aikaa ja rahaa ollut...
--No, tuota jälkimmäistä syytä minä en nyt ota oikein vakavasti sinun
kohdaltasi, hymyili Soisalo.
--Älä sano, virkahti Antti, tilaten samalla uuden pullon kallista
ranskalaista punaviiniä. Tuli maksamaan niin helkkaristi.
--Eikö totta? ehätti rouva siihen sanomaan. Antin taloudellisessa
asemassa ei miehen tarvitse surkeilla muutamia markkoja.
--Varmasti ei, virkahti Soisalo lasiaan tervehdykseksi kohottaen. Kunpa
vain kaikki suomalaiset Europa-matkustajat olisivat yhtä
vakavaraisia!... No, te ette käyneet sitten Algierissa?
--Emmehän me miten, selitti Antti, kun täytyi vielä Rooma, Firenze ja
Venetsia nähdä, siirtyä sieltä Wieniin, Budapestiin ja Pragiin ja
tietysti vielä tehdä lyhyt huvimatka Harzin vuoristoon...
--No, nyt te tulette suoraan Berlinistä? kysyi Soisalo.
--Sano pikemmin: suoraan Wertheimin makasiineista, naljaili Antti, sillä
kyllä me siellä suurimman osan Berlini-aikaamme vietimme. Minun
vaimollani oli niin paljon ostoksia...
--Olin huomaavinani eräitä kollyja, yhtyi Soisalo pilaan.
--Taas te syytätte minua tuhlaavaisuudesta, torui rouva. Niinkuin ei
olisi juuri hyvää taloudenpitoa ostaa halvalla, mistä saa...
--Tarpeetonta tavaraa, huomautti Antti filosofin tyyneydellä.
--Sinun tuhmuuksiasi taas ei saa ostaa rahallakaan, nauroi rouva. Ne
tulevat aivan ilmaiseksi.
Noin he naljailivat. Soisalo katseli heitä syrjäsilmällään. Näyttivät
todellakin olevan varsin tyytyväiset matkaansa. Ja mikäs oli ollessa,
kun rahaa oli pantu menemään, oltiin nuoret ja terveet ja vielä mitä
onnellisimmassa aviossa, kuten kuulsi läpi jokaisesta heidän ilmeestään
ja eleestään.
Ei Soisalo olisi aikoinaan uskonut heistä noin sopusointuista paria
tulevan. Hän oli tuntenut Antin jo koulunpenkiltä, rouvan kanssa taas
vasta nuorena maisterina tutustunut. Hän se oikeastaan olikin heidät
eräissä hilpeissä ylioppilastanssijaisissa toisilleen esitellyt.
Sitten oli mennyt monta vuotta, kunnes Soisalo oli kummakseen saanut
ulkomaille heidän kihlauskorttinsa.
Antti oli ollut silloin noin kolmenkymmenen korvissa, hänen rouvansa
paria vuotta vanhempi häntä. Jo tämä oli suuresti Soisaloa arveluttanut.
Mutta mitä enemmän hän oli miettinyt asiaa, sitä suuremmaksi oli
kasvanut hänen epäilynsä. Noista kahdesta ei koskaan mitään kunnon paria
tulisi! Heidän luonteensa eroavaisuudet olivat liian huomattavat ja
vielä huomattavampi oli ero syntyperän, kasvatuksen ja kummankin
kotoisen ympäristön välillä. Varmaankin oli Antti hyppäämässä
onnettomaan kirnuun tuossa. Mutta mitäs tehdä, rakkaus oli sokea,
eivätkä parhaankaan ystävän varoitukset moisissa asioissa olleet omiaan
tulta sammuttamaan, vaan päinvastoin sytyttämään.
Antti oli vaatimattomien vanhempien lapsi läheltä Helsinkiä,
kaupustelijoita, pieniä käsityöläisiä tai mitä lienevät olleet. Hänen
rouvansa taas oli köyhtyneen, mutta vanhan ja sukuperästään ylpeän
aatelisperheen tytär, selkeä, kylmä ja itsetietoinen leima koko
olennossaan, joka kyllä näytti tietävän, mitä hän teki, ja varmaankin
oli ottanut Antin eikä Antti häntä. Tuskin oli se tapahtunut rakkaudesta
ollenkaan, sillä tuo nainen ei juuri näyttänyt miltään tunne-ihmiseltä,
vaan pikemmin naisellisesta vaistosta hankkia itselleen, ja ehkä
perheelleenkin, hyvä, kiltti ja kunnollinen elättäjä. Ja siihen näytti
Antti kuin luodulta sinisine, ihanteellisine silmineen, vaaleine
hiuksineen ja siistine, säännöllisine kasvonpiirteineen. Eräänlaista
sisällistä pehmeyttä, joka kuvastui hänen hiukan turvattoman suunsa
muodoista, korvasi taas tiukka, energinen ryppy kulmakarvojen välissä.
Mikään ei Antissa muistuttanut hänen talonpoikaisesta tai ainakin
lähellä talonpoikaa olevasta syntyperästään. Sepä se juuri olikin
ihmeellistä Antissa, että hän oli niin helposti uuteen ympäristöönsä
sulautunut, omaksunut sen tavat ja tottumukset eikä vähimmän sen
yhteiskunnallisia mielipiteitä ja koko vanhanaikaista, kansaa vierovaa,
jumalaa pelkäävää, itseään rakastavaa maailmankatsomusta. Hän oli
muutamassa vuodessa kehittynyt täydelliseksi aristokraatiksi, vieläpä
niin täydelliseksi, että sai hakea Suomen vanhoista kartanoistakaan
hänen vertaistaan. Soisalo itse, joka kuitenkin oli korkean virkamiehen
poika, mutta elämänsä varrella sentään sangen kauas vasemmistolaiseksi
muodostunut, oli usein ihmetellyt, miten tuo Antin nykyinen
maailmankatsomus voi olla oikeastaan sielullisesti selitettävissä.
Epäilemättä se oli vaimon vaikutusta. Muuhun johtopäätökseen hän ei
ollut voinut tulla, eikä voinut vieläkään. Mutta sittenhän Antti oli
tuiki riippuvainen vaimostaan? Epäilemättä oli, ja kävihän se niin kauan
kuin kaikki oli hyvin ja toinen tunsi yhtä suureksi onnekseen riippua
kuin toinen riiputtaa.
Näin pitkälle oli Soisalo päässyt mietteissään, kun Antti, nähtävästi
huomaten äkkiä hänen hetkellisen hajamielisyytensä, käänsi puheen
toisaalle ja rupesi kyselemään heidän yhteisistä helsinkiläisistä
tuttavuuksistaan ja tiesikö Soisalo mitään heistä, kuka mahtoi olla
kaupungissa ja missäkin kesää viettämässä?
Äkkiä mainittiin myös erään suuren liikkeen toimitusjohtajan nimi.
Soisalo synkistyi ja katsoi kysyvästi Anttiin. Antti ei ollenkaan voinut
ymmärtää hänen katsettaan.
--Sinä et siis tiedä, virkahti Soisalo verkalleen, että yhteinen
ystävämme on muutamia päiviä sitten ampunut itsensä.
Antti hypähti.
--Ampunut? Herran nimessä! Miksi, missä ja milloin? Selitä toki!
--Kuten sanoin, muutamia päiviä sitten, omassa tyhjässä
kaupunkikodissaan.
--Mahdotonta! Siinä täytyy olla erehdys! Lauri Toivio? Kuolla voi Lauri
Toivio, mutta ei koskaan ampua itseään.
--En tiedä, virkahti Soisalo hiljaisesti. Asia seisoo niin
sanomalehdissä.
--Minä en ole nähnyt mitään sanomalehtiä. Ampunut? Ja miksi? Täytyyhän
olla joku syy! Terve mies parhaassa ijässään, onnellinen perheen-isä,
hyvät liikeasiat...
--Jos ne nyt olivat niin hyvät, huomautti toinen yhtä hiljaisesti.
Antti katsoi miltei nuhtelevasti Soisaloon.
--Älä viitsi, virkahti hän sitten, edes sylkäistä hänen haudalleen, jos
hän todellakin on kuollut, kuten sanot. Ainakin Laurin asiat minä tunnen
ja menen niistä koko sielullani vastuuseen.
--Kunhan et vain koko kukkarollasi, väitti Soisalo äskeiseen tyyneen,
hiljaiseen, mutta juuri senvuoksi onnettomuutta-uhkaavaan tapaansa.
Huhutaan, että siitä tulee tavallista järkyttävämpi vararikko.
--Siitä? Vararikko? Laurin liikkeestä? huudahteli Antti säkenöivin
silmin. Ei ikinä! Panen pääni pantiksi!
--Älä pane, varoitti Soisalo. Vararikko sekä liikkeestä että pesästä.
Sitäpaitsi se on jo _varma_, lisäsi hän painokkaasti.
--Sitten on joku heittiö mahtanut väärinkäyttää hänen luottoaan, ärjäisi
Antti. Mutta minua ihmetyttää, että sinäkin...
Soisalo teki torjuvan liikkeen kädellään.
--Älä kiivastu, sanoi hän, sillä näinä aikoina vasta on tyynenä
pysyttäväkin. Mitä heittiöihin tulee, niin ainahan niitä on maailmassa.
--Ehkä epäilet jo minuakin yhdeksi niistä? virkahti Antti
ylenkatseellisesti.
Soisalo ei vastannut mitään siihen. Seurasi hetken vaitiolo, jonka
aikana Antti katsoi tiukasti ja suuttuneena merelle ja Soisalo puhalteli
tyynesti savuja sikaristaan.
Rouva ei ollut edellisen keskustelun aikana sanonut mitään, mutta
kuunnellut sitä tarkkaavammin, seuraten jännitetyllä ilmeellä jokaista
Soisalon sanaa ja äänenpainoa. Hän ei vieläkään virkkanut mitään, vaan
näytti koko keskitetyllä tarmollaan tahtovan tunkeutua kaikkeen siihen
hämärään, mitä toisen sanojen takana oli, eikä vähimmin niihin
salaperäisiin syvyyksiin, joista tuon niin odottamattoman itsemurhan
syyt olivat kummunneet.
Ukkospilvi oli kohonnut ja purkautunut kaupungin päältä. Ulkona merellä
jyrisi, satoi ja salamoi.
2.
Seuraavana päivänä olivat kuin olivatkin Lauri Toivion hautajaiset.
Ei itsemurha, yhtä vähän kuin jo yleisesti liikkeellä olevat, vainajalle
vähemmän edulliset huhut olleet voineet haihduttaa kaupungin ja
yhteiskunnan vanhaa sympatiaa ja luottamusta häntä kohtaan. Kaikki
olivat siellä, ensin omaiset ja suuri sukulaisten paljous, sitten
kaikkien niiden seurojen, yhdistysten, yhtiöiden ja liittojen edustajat,
joiden johtokuntiin hän oli kuulunut, tai joiden tarkoitusperien hyväksi
hän muuten oli tehokkaasti myötävaikuttanut, lopuksi lukemattomien
ystävien ja tuttavien sarja. Kaikki kukkineen, seppeleineen, puheineen
ja kyyneleineen. Se oli todellakin ruhtinaallinen hautasaatto, joka
soittokunnan surumarssia soittaessa, kansan katsellessa ja kesäisen
auringon täydeltä terältä paahtaessa eteni hiljakseen pitkin
Pohjois-Esplanadia.
Täytyi huomata syrjäisenkin, että siinä vietiin hautaan yhteiskunnan
pylvästä ja kansan mahtimiestä, yhtä noista suurista, jonka oli suotu
tavallista etevämmillä kansalaislahjoillaan itsensä tuhansien muiden yli
ansioittaa. Se oli ikäänkuin yhteiskunnan vastalause sitä himmeää,
hiipivää, arvostelevaa henkistä huliganisuutta vastaan, joka tämänkin
kuolemantapauksen takaa oli jälleen vainuavinaan yläluokan taloudellisen
pohjan horjuvaisuutta ja siveellistä mädännäisyyttä.
Myöskin Antti ja Soisalo olivat mukana hautasaatossa. Edellinen ajoi
rouvineen, jälkimmäinen yhdessä vanhan kamreeri Jäkälän kanssa, joka
aikoinaan oli ollut hyvin lähellä vainajaa ja kuuluikin erääseen tämän
perustamaan liikeyhtiöön.
Ukko Jäkälä oli tunnettu pessimisti. Hän kuvaili asioidentilaa vieläkin
synkemmillä väreillä kuin itse Soisalokaan olisi odottanut.
--Minua ei miellytä tämä komeus, sanoi hän omilla omituisilla,
kurnuttavilla kurkku-äänillään. Tästä tulee lyhyt loppu. Tänäpäivänä
sanomalehdet vaikenevat vielä kunnioituksesta kuoleman majesteettia
kohtaan, huomenna sensijaan...
--Huomenna? kysyi Soisalo huolestuneena. Tietääkö setä jotakin?
Ukko Jäkälä korjasi nenäkakkuloitaan ja rykästeli kuivaa
kurkku-yskäänsä, joka ei koskaan luopunut hänestä.
--Tiedän, mitä tiedän, sanoi hän. Sinä et tule paljoa häviämään...
--Vain parikymmentä tuhatta, keskeytti Soisalo tyynesti. Heti
kuolemantapauksesta kuultuani olen sen ottanut mukaan laskuihini.
--Eikä sinun pankkisikaan, jatkoi ukko. Ei ainakaan suoranaisesti...
--Eikä välillisesti, väitti Soisalo. Sillä eihän ystävämme Toivio ollut
missään tekemisissä meidän liikkeemme kanssa.
--Tosin ei, mutta eräät hänen ystävänsä, joita vielä tänään pidetään
vakavaraisina, mutta ovat parin päivän perästä keppikerjäläisiä.
--Setä tietää siis?
Ukko katsoi viekkaasti häneen.
--En sanoisi, rykästeli hän, vaikka tietäisinkin. Pääasia on, että sinun
ja sinun pankkisi häviöt tulevat olemaan varsin vähäpätöisiä. Toista on
erään toisen pankin...
--Minkä?
--Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, missä pankissa vainaja teki asiansa.
Se häviää miljonia.
--Miljonia? toisti Soisalo matalalla äänellä. Sehän on mahdotonta. Eihän
Toivio toki niin laajoissa asioissa ollut.
--Ei täällä, mutta ulkomailla, kärisi ukko. Siellä hän myöskin kärsi
suuret häviönsä.
--Olen aavistanut jotakin sentapaista, mutisi Soisalo.
--Jos olisin sinun pankkisi pääjohtaja, pitäisin nyt tavallista
komeammat kemut kaikille osakkaillenne. Sillä nyt on teidän asemanne
järkkymätön.
--On aina ollut, huomautti Soisalo itsetietoisesti.
--Älä ole niin varma siitä! tiuvasi ukko. On ollut aikoja, jotka
olisivat voineet käydä teille hyvinkin vaarallisiksi, jos nuo toiset
vain olisivat osanneet oikein käyttää niitä hyväkseen.
Soisalo tiesi, että kamreeri Jäkälä oli maan etevimpiä finanssimiehiä.
Hän ei sentähden tahtonut väittää vastaan mitään, hyvin arvaten, ettei
väittely ukon itsepintaisuuden vuoksi päättyisi vainajan haudallakaan
ja että hänen kaikissa tapauksissa täytyisi lopulta tunnustaa itsensä
voitetuksi.
Hän sanoi senvuoksi vain yksikantaan:
--He häviävät siis?
--Miljonia, nyykäytti ukko päätään. Mutta pankki kestää sen, kestää
kyllä, vaikka sen toiminta tulee pitkiksi ajoiksi olemaan lamautettu.
Pahempi on, että niin monet yksityiset viattomat ihmiset joutuvat
kärsimään.
--Jotka eivät kestä sitä?
--Saamme kuulla seuraavina päivinä. Omasta puolestani näen minä
ympärilläni vararikkoja, pelkkiä vararikkoja.
--Setä nyt maalaa kaikki niin mustaksi aina, hymyili Soisalo
hiljaisesti.
--Niin sinä luulet, ärähti ukko myrkyllisesti. Sentään minä en tee sitä
vielä kylläksikään.
--Setä tarkoittaa...?
--Varkaita, pelkkiä varkaita, väärentäjiä ja vaillingintekijöitä. Niitä
näen minä ympärilläni. Onnelliset ne, jotka vain menettävät
omaisuutensa. Tässäkin hautasaatossa...
--Sht, sht! koetti Soisalo kiivasta äijää hillitä. Eikö setä voisi puhua
hiukan hiljempaa?
--Kyllä, murisi ukko, ja haudalla minä en tule sanomaan halaistua
sanaakaan. Mutta jos tarvitset hyvää neuvoa, niin muista yksi seikka:
älä ole missään liikeasioissa pankinjohtaja Antti Puuhaaran kanssa!
Antin kanssa! Ei liikeasioissa! Joko hänenkin päivänsä siis olivat
luetut? Uhkasiko siis kaikenhäviö?
Soisalon selkäpiitä karmi. Tuo ukko ennusti aina pahaa, mutta harvoin
turhan tautta.
--Pitääkö setä jo häntäkin epävarmana?
--Tänään varma, huomenna epävarma, ärisi ukko. Mutta näin meidän kesken
sanoen: hän tulee menettämään kaiken omaisuutensa.
Samalla oltiinkin jo kirkkomaan portilla. Oli pakko loppua tämän tuskin
ylösrakentavan hautasaatto-puheen.
Soisalo katseli miltei taika-uskoisella kauhulla tuota käyrää
ukonkääppää vierellään. Mitä kaikkea mahtoi hän tietää ja mitä vain
aavistaa? Jos puolikin siitä oli totta, uhkasi perikato paljon laajempia
piirejä kuin hän itse oli uskaltanut ajatellakaan.
Hänenkö tulisi siis loitota Antista? Ei milloinkaan!
Mahdollisesti häviäisi Anttikin jotakin, sillä olihan tämänkin omaisuus
monenlaisiin eri osakkeisiin ja arvopapereihin sijoitettu. Mutta jos
niin olisikin, paljon ei se missään tapauksessa voisi olla. Eiväthän
kaikki yhtiöt voineet yht'aikaa horjua, kaikki liikkeet yht'aikaa
romahtaa!
Talo-osakkeiden täytyi ainakin olla varmoja... Hyvä, että hänen oma eikä
aivan pieni varallisuutensa oli pääasiallisesti kiinteimistöihin
sijoitettu.
Ukko horisi honkiin! Kaikessa ei häneenkään voinut olla luottamista.
Mutta niin paljon olivat vanhan kamreerin sanat kuitenkin Soisaloon
vaikuttaneet, ettei hän nähnyt eikä kuullut juuri mitään koko
hautatoimituksesta. Alituisesti soivat hänen korvissaan sanat: varkaita,
varkaita, väärentäjiä ja vaillingintekijöitä!
Hän heräsi hetkiseksi, kun tuli vuoro hänen astua hautakummulle
kukkiansa laskemaan. Mutta hänen äänensä vavahteli kummallisesti, kun
hän luki nauhoihin painetut sanat: "Rakkaalle ystävälle, rehelliselle
kansalaiselle ja työntekijälle."
Rehelliselle? Kuka voi mennä enää kenenkään rehellisyydestä takuuseen?
Hän loi hätääntyneen, pöyristyneen katseen ympärilleen.
Ei, ei! Olihan se vain pahaa unta. Seisoihan tuossa koko
kunnianarvoisa, vakavarainen yhteiskunta hänen ympärillään. Kaikki
kunnan ja valtion toimissa koeteltuja miehiä, useimmat jo kunnialla
harmenneita, päässä moitteettomat silinterit, silmien katse ja koko
ryhti niin luottamusta herättävät, ettei pieninkään epäluulo heihin
nähden voinut olla mahdollinen.
Soisalo tunsi rintaansa helpottavan. Onnettomuus voi kohdata ketä
hyvänsä, salama terveenkin puun pirstota, mutta olihan sentään vielä
lupa uskoa ihmisten kuntoon ja kunniaan.
3.
Ukko Jäkälä oli oikein ennustanut. Lauri Toivion liikkeen ja kuolinpesän
vararikko vei mukanaan monta muuta, jotka jollakin tapaa olivat hänen
laajoihin asioihinsa sekaantuneet.
Pahinta oli, että esiintyi vaillinkeja, järjestelmällisesti vuosikausia
jatkuneita kavalluksia, joiden olisi täytynyt ilmi tulla samoina päivinä
kuin hän itse oli ehättänyt tekemään oikeutta itselleen. Oli arvoitus
kaikille, kuinka tuo sympaattinen, aina jäntevä, aina herttainen ja
rattoisa mies oli voinut tehdä itsensä syypääksi sellaisiin. Monet
kirosivat hänen muistoaan. Toiset taas eivät voineet olla ihailematta
sitä mielenlujuutta ja tahdontarmoa, jota hän viimeiseen hetkeensä
saakka ja myöskin viimeisellä teollaan oli osoittanut.
Antti kadotti kaikki, mitä hänellä oli, Soisalo myöskin jonkun verran.
He olivat kuitenkin monien muiden joukosta onnellisimpia, sillä heillä
oli kumpaisellakin vakinainen paikkansa ja tukeva yhteiskunnallinen
asemansa. Kaikkien ei käynyt yhtä hyvin. Pari viatonta maanviljelijää
Helsingin lähistöltä teki vararikon ja Antin lanko, nuori suomalainen
liikemies Kivimäki, katsoi parhaaksi pudistaa epäkiitollisen isänmaan
tomut jaloistaan ja livistää Etelä-Amerikaan, suruksi ja kaipaukseksi
kaikille velkojilleen, enin kuitenkin sille pankille, missä Antti
työskenteli.
Se hävisi enimmän kaikista.
Myöskin Antti oli osaksi syypää siihen. Mikäli hänen äänensä pääsi
johtokunnassa kuuluviin, hän oli aina puoltanut luoton myöntämistä juuri
Toiviolle ja Kivimäelle, joita hän piti aivan varmoina, kuten kaikki
muutkin olivat heitä pitäneet. Nyt hän tunsi, että hänen asemansa
pankissa oli järkytetty. Pääjohtaja ei enää luottanut häneen niinkuin
ennen eikä hän itsekään enää kysyttäessä voinut esiintyä samalla
arvovallalla.
Kului sitten kesä ja syksy tuli.
Johtaja Soisalo istui eräänä sunnuntaina Kappelissa. Poikamiehenä, joka
hän oli, hän söi kaikki ateriansa ulkona, pitäen vain huoneuston ja
vanhan siivoojatar-eukon, joka samalla laittoi aamu-teen hänelle.
Hänen siinä peilin alla istuessaan ja päivän sanomalehtiä katsellessaan
ilmestyikin Antti sisälle.
--Hei!
--Hei! Hei! Eipä ole pitkään aikaan tavattukaan.
--Eipä kyllä. Täällä sitä vain eletään kuin talviset jänikset ja
poljetaan omia polkujamme.
Soisalo ei aluksi huomannut mitään outoa hänen olennossaan. Tavallista
kalpeammalta hän näytti vain. Hän tilasi, hän söi, hän joi, hän jutteli,
hän maksoi, kaikinpuolin säntillisesti, mutta teki tuon kaiken
merkillisen hajamielisesti ja ikäänkuin itsensä ulkopuolelta.
Onpa hänellä ollut surujakin, ajatteli Soisalo. Menettääpäs liki
satatuhatta markkaa ja vielä kuolleen miehen vuoksi, jota ei voi haukkua
edes ja jonka suhteen ei millään tavalla voi keventää sydäntään! Ei
muuta kuin pulita rahat pois vain! Voi se johdattaakin miehen
eriskummallisiin mietteisiin.
--Tuletko luokseni päivällisille? kysyi Antti äkkiä.
--Miksei, vastasi Soisalo hiukan hämmästyneenä, koska hän ei nähnyt
mitään järjellistä syytä evätäkään kutsua. Milloin?
--Heti klo 3:lta, palvelijatarten vuoksi, näetkös, näin sunnuntaina. Me
juttelemme tässä hetkisen ja menemme täältä suoraan. Eikö niin?
Soisalo ei taaskaan nähnyt mitään vastaväittämisen aihetta. Mutta hän
kiinnitti huomiota siihen, ettei hänen ystävänsä mennyt puhelimeen eikä
millään muullakaan tavalla näyttänyt välittävän ilmoittaa kotiinsa uuden
päivällisvieraan saapumisesta.
Noh, olenhan minä siksi tuttu talossa, lohdutteli hän itseään. Teen vain
anteeksipyynnön rouvalle ja Antti saa hoitaa loput. Sillä peijakkaalla
on niin hyvä kyökki!
He vaihtoivat välinpitämättömästi sanasen, ottivat auton ja läksivät
Antin luo. Rouva ei näyttänyt olevan kotona ollenkaan, yhtä vähän kuin
lapset, koska heidän ääniänsä ei kuulunut missään. He juttelivat
hetkisen Antin työhuoneessa, sitten ilmestyi vain palvelijatar, joka
ilmoitti, että herrojen päivällinen oli katettu. He siirtyivät
ruokasaliin.
Oli ribinovkaa, oli tanskalaista oluttakin. Päivällinen oli
yksinkertaisesti ensiluokkainen. Soisalo tuli heti hyvälle tuulelle eikä
Anttikaan tuntunut antavan perään lystikkäiden kaskujen kertomisessa ja
sattuvien vuorosanojen singahuttelemisessa. Ja kun vihdoin Antin
tunnetut kaukasialaiset viinit tulivat esiin, kajahteli koko ruokasali
heidän nauruaan ja toverillista hilpeyttään.
Syötyään he siirtyivät jälleen Antin huoneeseen.
He tupakoivat, he joivat kahvia ja konjakkia. Antin huoneessa oli
korkeakarminen sohva, jonka molemmissa päissä oli patsaanmuotoiset
kaapit ja niiden päällä pari kuvanveistosta. Äkkiä keksi Soisalon tarkka
silmä toisesta riippuvan pitkän hiussuortuvan.
--Mikäs tämä on? hän sanoi leikillisesti sitä Antin silmäin edessä
pitäen. Ai, ai, ettei vaimosi vain näe! Ne ovat vaarallisia tällaiset
viulunkielet.
Oli samalla kuin olisi jotakin ratkennut Antissa. Hänen kasvonsa
vääristyivät, hän heitti hätääntyneen katseen ystäväänsä, peitti pään
käsiinsä ja purskahti hillittömään itkunnyyhkytykseen.
Soisalo säikähti. Antti itki todellakin!
Mikä miehelle tuli? Hän ei voinut käsittää ollenkaan. Eihän hänen
leikkinsä voinut niin vaarallista olla. Ja jos olisi ollutkin, eihän
ollut syytä itkeä aikaisen miehen ystävänsä kokkapuheen takia.
--Minun vaimoni on mennyt pois, sai Antti vihdoin hiljaa sanotuksi.
--Minne? kysyi Soisalo. Ja sinulla on ikävä häntä? Milloin hän palajaa?
--Ei hän palaja enää milloinkaan, sanoi Antti pois kääntyneenä. Hän
meni.
--Ikuteilleen?
--Niin. Eilis-iltana. Tämä on ensimmäinen päivällinen, jonka syön
jälleen poikamiehenä. Siksi pyysin sinua tulemaan.
--Ja lapset?
--Hän vei lapset mukanaan.
Nyt oli Soisalo kiikissä. Hän ei ollut ollenkaan tottunut tämäntapaisia
tuokiotiloja hoitamaan. Ensiksikin pelkäsi hän omasta puolestaan kaikkea
tunteellisuutta kuin myrkkyä ja toisakseen oli kulunut vuosia siitä
ajasta, jolloin hän ylimalkaan oli ollut kenenkään ihmisen kanssa näin
läheisessä ja henkilökohtaisessa kosketuksessa. Hän ei sentähden osannut
aluksi sanoa mitään muuta kuin:
--Voi saakeli!
Mutta sitten säikähti hän itse omien harvojen sanojensa ytimekkäisyyttä,
peljäten ettei ne ehkä tässä tapauksessa oikein vastanneet asian
tunnearvoa, yhtä vähän kuin hetken tunnelmallista merkitystä. Hän nousi
sentähden ylös, korjasi housujaan hermostuneesti, käveli pari kertaa
edes takaisin yli lattian ja ähkäisi:
--Voi sinun saksan saakeli! Mutta mistä tiedät, ettei hän tule takaisin?
--Se oli kiusallinen kohtaus, selitti toinen, suoraan hänen
kysymykseensä vastaamatta. Juristi, vieraat miehet ja kaikki! Hyvä,
etten toki ampunut heitä.
--Häh? säpsähti Soisalo. Ampunut? Jätäpäs vain se temppu tekemättä!
Antti vetäisi auki kirjoituspöydän laatikon, jonka ääressä hän istui, ja
heitti ystävänsä eteen kiiltävän, uuden-uutukaisen revolverin.
--Niinkuin tiedät, hän sanoi, minulla on näitä useampia. Tuon minä
latasin eilen illalla ja olisin osannut varmaan ensin vaimoni sydämeen,
sitten omaani. Juristi sai minut hillityksi.
Soisalo tarkasteli huolellisesti asetta, poimi pois luodit ja ojensi
sen takaisin Antille.
--Pistä se sinne, mistä sen otitkin, hän sanoi. Mutta äläpä viitsi jäädä
lähimpinä vuorokausina kahden kesken tuon kalun kanssa!
--Niin, sanoi Antti ja sulki pöytälaatikon. Voit olla oikeassa. Viime yö
oli uneton helvetti minulle.
--Juuri sellaisina öinä voi johtua jos jotakin mieleen, huomautti
Soisalo. Tietysti sen piippu oli jo monta kertaa kohti kulmaluutasi.
--En tahdo kieltää, etten sitä olisi pari kertaa sormitellut, hymyili
Antti surumielisesti. Mutta mitä minusta nyt tulee? Enhän minä osaa
alkaa enkä ajatella mitään.
--Asia tuli sinulle odottamatta? kysyi Soisalo varovasti.
--Aivan, vastasi Antti vilpittömällä katseella. Kaikki oli järjestetty
valmiiksi minun selkäni takana. Pahoin pelkään, että siinä ovat hänen
sukulaisensakin olleet pelissä mukana.
--Mutta syy? Onhan täytynyt olla joku syy!
--Minä en tiedä, vastasi Antti väsyneesti. Taikka oikeammin, minä en
kehtaa sanoa sitä.
--Sinä olet ollut uskoton hänelle? kysyi Soisalo, koettaen mielialan
vakavuudesta huolimatta silmäänsä leikillisesti ja kevytmielisesti
vilkuttaa. Antti katsoi nuhtelevasti häneen.
--Minä! hän sanoi, tehden avuttoman liikkeen käsillään. Sitä et sinä
usko itsekään.
--Ei, ei, suo anteeksi...
--En olisi voinut, vaikka olisin tahtonutkin. Tiedäthän kuinka
riippuvainen minä olin hänestä. Nyt minä olen kuin haltijaton koira...
Ääni tyrehtyi häneltä kurkkuun ja hän kääntyi jälleen poispäin ikkunasta
ulos tuijottamaan. Seurasi hetken hiljaisuus.
--Nyt me lähdemme! sanoi Soisalo äkkiä reippaasti ja ratkaisevasti.
Ylös, kolme askelta kohti ovea, mars!
--Minne? kysyi toinen, luoden kuitenkin kiitollisen silmäyksen häneen.
--Minne hyvänsä! Kunhan vain pois tästä talosta! Hulluksihan täällä
tulee.
--Eipä ole juuri ilmankaan, myönsi Antti, nousten ylös pöydän äärestä.
Mutta ymmärrät, etten ole aivan kapakkatuulella.
--Ole vaiti! virkahti toinen. Nyt sinä olet minun vieraani. Ja nyt
määrään minä illan ohjelman. Sinulle on pääasia, ettet jää yksin tuota
yhtä ainoata asiaa tuumimaan, vaan näet ympärilläsi seuraa ja ihmisiä.
--Olkoon sitten! vastasi Antti.
Ystävykset panivat päälleen ja poistuivat nopeasti autiosta talosta,
jonka huoneet alkoivat jo hämärtyä. Ja painaessaan kiinni paraati-oven
tunsi Antti viiltävän tyhjyydenkammon sydämessään ja muisti samalla
kauhistuen hetkeä, jolloin hänen jälleen olisi pakko palata sinne.
Nyt ei häntä siellä enää kukaan odottanut.
4.
Soisalo johdatti heidän askeleensa Kämpin Bariin. He istuivat hetkisen
äänettöminä mukavissa nojatuoleissaan ja imeksivät sherrykobbeliansa.
Soisalo koetti keksiä sopivaa puheen-ainetta, mutta onnistumatta.
--Syy? kysyi hän vihdoin matalalla äänellä. Miksi vaimosi erosi sinusta?
Antti tuijotti eteensä raskasmielisesti.
--Voinhan minä sanoa senkin, hän virkahti huomattavalla ponnistuksella.
Minä olen nyt köyhä mies. Ja kenties hänellä on jo katsottuna joku
toinen varakkaampi.
--Nyt sinä puhut sielusi katkeruudesta, väitti Soisalo. Eihän se voi
mikään todellinen syy olla.
--Minä en ainakaan tiedä mistään muusta. Minulle ei ole mitään
selitetty. On vain sanottu, että on parempi näin ja että minä vien
perheeni ja vaimoni perikatoon.
--Hävisitkö sinä siis todellakin tuossa Toivion vararikossa enemmän kuin
sinulla oli omaisuutta? kysyi Soisalo huolestuneena.
--Kuka sen vielä tietää, vastasi Antti. Eihän kaikkia pesiä ole vielä
selvitetty. Mutta kyllä niistä jotakin sentään pitäisi tulla, niin että
minulle omien laskelmieni mukaan ei syntyisi suurempaa pulaakaan.
--Pulaa! Mitä pulaa sinulle voisi syntyä? Onhan sinulla sitäpaitsi hyvä
paikka ja palkka. Ei, aineelliset syyt eivät ikinä ole voineet vaimoasi
avio-eroon pakottaa.
Soisalolla oli yhä edelleen oma pieni epäilynsä. Ehkäpä poika sittenkin
oli siveellisesti hairahtunut? Tullut tehneeksi tuollaisen pienen,
viattoman tepposen, aivan viattoman ja tilapäisen luonnollisesti,
jollaisia voi sattua kenelle hyvänsä, mutta joiden seuraukset voivat
olla arvaamattomat, jos ne joutuvat vaimon korviin! Muutamat naiset
olivatkin aivan turhantarkkoja noissa asioissa.
--Sitten en tiedä, vastasi Antti vakavasti. Kaikki on minulle
arvoituksentapaista.
--Taikka jos niin on, jatkoi Soisalo, niin hän ei ole sinua ikinä
rakastanut.
--Olen itsekin ruvennut sitä epäilemään. Antti sanoi sen niin raskaasti,
että Soisalo päätti toistaiseksi lopettaa tämän keskustelun. Syntyi
jälleen syvä äänettömyys.
--Lähdemmekö? kysyi Antti äkkiä.
Hän oli nähtävästi hyvin hermostunut.
Soisalo maksoi nopeasti. Juuri heidän Esplanadille astuessaan kulki eräs
tumma, pitkä nainen heidän ohitseen, heittäen omituisen, tutkivan ja
samalla ilkamoivan katseen heihin.
Antti tervehti, Soisalo seurasi hänen esimerkkiään.
--Eikös se ollut rouva Sorvi? kysyi Soisalo.
--Kyllä, vastasi Antti. Vaimoni parhaita ystävättäriä.
--Se on totta! muisti Soisalo. Enkö ole kerran tavannut häntä sinun
luonasi?
--Arvattavasti useitakin kertoja. Hehän olivat ennen joka päivä yksissä.
--Eivätkö viime aikoina enää?
--Mahdollisesti. Ei ole sattunut vain minun silmäini eteen... Eilen
hän kyllä oli siellä, lisäsi Antti katkerasti.
--Todistajana? kysyi Soisalo korviansa heristäen.
--Juuri niin, vastasi Antti. Etkö nähnyt hänen katsettaan?
--Kyllä, myönsi Soisalo, viekkaasti silmiään siristäen. Senpä vuoksi
minä kyselen juuri.
--Tietysti hän on vaimoni puolella, väitti Antti väsyneesti. Tietysti
näkee hän minussa vihollisen.
--Sitä en usko oikein, väitti Soisalo. Tuossa katseessa oli jotakin
muuta.
--Mitä sitten?
--Mielenkiintoa ja vahingon-iloa, eritteli Soisalo miettivästi saamaansa
vaikutusta. Kenties rakkauttakin.
--Rakkautta? kysyi Antti hämmästyneenä. Ja ketä kohtaan?
--Tietysti sinua kohtaan.
Antin täytyi väkisinkin hymyillä ystävälleen, joka vakavana ja otsa
rypyssä kulki hänen rinnallaan.
--Sinä olet hullu! hän sanoi. Mainitsinhan jo, että hän on vaimoni
parhaita ystävättäriä.
Nyt oli vuoro Soisalon hymähtää.
--Ole vaiti! hän sanoi. Sinä olet lapsi näissä asioissa. Niinkuin se
joku este olisi! Mitä enemmän asiaa ajattelen...
--Älä ajattele! keskeytti Antti. Se on aivan turhaa. Siinä ei
todellakaan ole mitään ajattelemista.
--Ole vaiti! pyysi Soisalo uudelleen, ajaen takaa kerran vilahtanutta
ajatus-yhtymäänsä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän varmistuu
minussa vakaumus, että juuri tuo nainen on sinut vaimostasi erottanut.
--Käärme paratiisissa siis! ivasi Antti.
--Voit säästää kompasanasi. Minä en ole näissä asioissa erehtynyt vielä
milloinkaan.
Antti näki turhaksi riidellä hänen kanssaan. Myöskin Soisalo vaikeni
kotvan itsepintaisesti.
--Eikö hänkin ole eronnut? hän kysyi äkkiä. Antti oli jo välillä ollut
aivan toisissa ajatuksissa.
--Kuka? hän kysyi vilpittömästi. Ah, sinä tarkoitat edelleen rouva
Sorvia? Ei, mutta hän elää erossa miehestään.
--Arvasinhan minä sen, sanoi Soisalo päätään nyykähyttäen. Ja sinä
vakuutat, ettei sinulla ole koskaan ollut mitään tekemistä tuon naisen
kanssa?
--Minä vakuutan.
--Hm. Tahdonpa kaikissa tapauksissa ottaa pohdin hänestä. Huomenna
kutsun minä hänet illalliselle.
--Miksi et tänään jo? pilkkasi Antti. Minkäs teet...
--Sen edestäs löydät, päätti Soisalo. Sitäpaitsi hän on kaunis, joten
asia ei suinkaan ole mikään uhraus minun puoleltani.
Esplanadi oli täynnä hitaasti aaltoilevaa, harmaata sunnuntai-yleisöä,
joka oli saapunut esikaupungeista siihen tuhatlukuisin laumoin
torvisoittoa kuulemaan. Ei ollut jakamaton ilo kävellä siinä.
Antti ehdotteli, että he poikkeisivat jollekin syrjäkadulle.
Soisalo oli yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta kun he juuri olivat
Esplanaadin päässä, Ruotsalaisen teatterin kohdalla, he päättivät
sittenkin poiketa Bulevardille.
--Se on rauhallinen, sanoi Antti. Muutenkin pidän minä aivan erikoisesti
siitä kadusta. Juuri tällaisena lämpimänä syyskesän iltana vaikuttavat
sen suuret puut aivan erikoisen tarumaisilta ja eteläisiltä.
--Se on taas Vanhan kirkkopuiston ansio, huomautti Soisalo. Kaunein
kaikista meidän puistoistamme.
Mutta he eivät olleet vielä montakaan askelta Bulevardilla ottaneet, kun
he tulivat huomaamaan, ettei se varhaisesta iltahetkestä huolimatta
niinkään rauhallinen ollut. Juuri Vanhan kirkkopuiston kohdalla seisoi
nainen, joka uhkasi jotakin tunkeilevaa, hävyttömän näköistä
mieshenkilöä päivänvarjostimellaan.
Mies livisti Antin ja Soisalon lähestyessä. He katsoivat tarkemmin
naista ja huomasivat, että se oli rouva Sorvi.
--Hyvää iltaa! tervehti tämä, hilpeästi kätensä ojentaen. Hyvä, että
tulitte. Ei tiedä, kuinka kauan tuo miesroikale olisi muuten minua
ahdistanut.
--Niin, hymyili Soisalo. Hän näytti hiukan itsepintaiselta rakastajalta.
Asutteko täälläpäin muuten?
--Kyllä, vastasi rouva Sorvi. Tuolla Albertinkadun kulmassa. Mutta
olisin minä hänestä sentään omin voiminkin suoriutunut.
--Ehkä on kuitenkin paras, että saatamme teitä, ehdotteli Soisalo. Kuten
näette, olemme mekin matkalla sinnepäin.
He kääntyivät rinnakkain kävelemään.
Antti oli tervehtinyt jäykästi, kättä antamatta, vain täsmällisesti
silinteriään kohottaen. Eilisillan muisto, johon myös rouva Sorvin kuva
läheisesti liittyi, oli vielä liian tuores ja epämiellyttävä hänelle.
Eikä häntä olisi ollenkaan huvittanut tämä kotiinsaattaminen.
Siksi hän muutamia askeleita äänettömänä kuljettuaan kääntyikin ja
kohotti jälleen yhtä jäykästi silinteriään jäähyväisiksi.
--Anteeksi, hän sanoi. Olen unohtanut erään asian. Minunhan piti tavata
juuri tällä hetkellä erästä henkilöä Catanissa.
--Näkemiin, vastasi Soisalo. Me tapaamme vielä tänä iltana. Minäkin
tulen kohta sinne.
Hän meni rouva Sorvin kanssa. Mutta kun Antti vaistomaisesti kääntyi
kadunkulmassa heidän jälkeensä katsomaan, hän näki heidänkin kääntyneen
ja tulevan rinnakkain hänen jäljessään.
Katsos peijakasta, ajatteli hän. Houkuttelihan se nähtävästi tuon naisen
mukaansa, mihin sitten vieneekin.
Asia ei häntä sen enempää huvittanut. Hänellä oli nyt tarpeeksi
tekemistä itsensä kanssa.
5.
Catanissa oli vähän väkeä. Antti sai istua yksin rauhassa ja ajatella.
Hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hänen nykyinen olotilansa
ollut juuri kehuttava. Onnellisesta, vaikutusvaltaisesta,
varakkaasta perheenisästä ja yhteiskunnan tukipylväästä hän oli
muutamissa kuukausissa suistunut avuttomaksi, perheettömäksi
itsemurha-kandidaatiksi, jolla tosin vielä oli virkansa ja palkkansa,
mutta ei paljon muutakaan. Sitäpaitsi hän tunsi kyllin hyvin pankkinsa
pääjohtajan, tiukan vanhuksen, ettei hän tämänkesäisten kolttosten
jälkeen, joista ukko mielessään syytti häntä, pitänyt asemaansa
sielläkään enää pitkä-ikäisenä.
Kuinka oli tämä kaikki tapahtunut, kuinka kaikki voinut näin äkkiä
tapahtua? Miten paljon siihen oli syytä hänellä itsellään ja miten
paljon muilla? Ja mihin tämä johtaisi? Ja kuinka tämä kaikki päättyisi?
Kannattiko elää enää todellakaan vai eikö ollutkin parempi tehdä jo
kerralla loppu kaikesta ja siirtyä johonkin toiseen olotilaan, jos
sellaista ylimalkaan oli olemassa?
Moiset ajatukset askarruttelivat hänen sieluaan. Välillä haihtui taas
kaikki häneltä kuin pilveen ja hän unohti pitkiksi tuokioiksi itsensä,
Catanin, siellä istujat ja koko maailman, herätäkseen jälleen
hämmästyneeseen tietoisuuteen ja luodakseen säikähtyneen katseen
ympärilleen, tokko joku oli kiinnittänyt huomiota hänen sielulliseen
poissa-oloonsa.
Ei kukaan. Hän saattoi istua, ajatella tai olla ajattelematta aivan
rauhallisesti.
Kului kotvasen, ennen kuin Soisalo tuli. Antti oli ehtinyt hänet jo
melkein unohtaa.
--Täytyihän minun sen turkasen kanssa syödä nopea illallinen Apollossa,
sanoi hän Antin pöytään istahtaen ja tervehtien päännyykäyksellä paria
tuttavaansa poikki salin.
--Nopea? hymyili Antti katsoen kelloaan. Taisit pari tuntia syödä.
--Täsmälleen puolitoista, oikaisi toinen. Luuletko hänestä minuutissa
selviäväsi? Hän tuntuu olevan viisaampi kuin mitä osasin aavistaakaan.
--Katso vain, ettei hän kiedo sinuakin pauloihinsa, naljaili Antti.
--Minua? oli toinen hämmästyvinään. Tiedäthän, että minun ainoa
intohimoni vain ovat tämäntapaiset pienet psykologiset erittelyt.
--Tiedän, vastasi Antti äskeiseen keveään äänilajiinsa, tiedän, että se
intohimo on vaarallisin kaikista. Sillä se johdattaa sinut aina uusiin
suhteisiin ja seikkailuihin.
Tämä oli totta, sillä Soisalo oli tunnettu Don Juan. Hänet nähtiin
miltei useammin naisten kuin miesten kanssa, ja jos joku hänen
naistuttavistaan vain tuli vastaan Esplanadilla, hän oli heti valmis
miehiselle kanssakävelijälleen lyhyet hyvästit sanomaan. Olipa toisia,
jotka väittivät hänen seurustelevan naisten kanssa vielä paljon enemmän
salassa kuin julkisuudessa.
Itse väitti hän näitä suhteitaan yksinomaan platoonisiksi ja johtuneiksi
juuri tuosta sangen älyllisestä intohimosta, johon hän äskenkin oli
vedonnut. Kukaan järkevä ihminen ei tietysti ottanut vakavalta kannalta
sitä. Mutta kun hän oli myöskin miesten piireissä iloinen seuramies,
tunnettu hyväksi kortinpelaajaksi, täsmälliseksi pankkimieheksi ja
tavallista työteliäämmäksi valtuuston jäseneksi, olivat hänen
sympatiansa taatut silläkin taholla. Hän oli siis siinä harvinaisessa ja
kadehdittavassa asemassa, että niin miehet kuin naiset pitivät hänestä.
Antti kuului myös kaupungin valtuustoon. Mutta myöhemmin tulleena ja
kortinpeliä taitamattomana, kenties myöskin raskaamman luonteensa takia,
ei hänen tyypillisesti helsinkiläinen, kunnallinen kansansuosionsa
ollut läheskään yhtä suuri.
--Tällä kertaa oli kysymys kokonaan sinusta, väitti Soisalo, viitaten
tarjoilijan luokseen ja tehden tilauksensa. Enkös arvannut, hänen
mielenkiintonsa on aivan erikoisella tavalla sinuun kohdistunut.
--Siis millä tavalla? kysyi Antti hajamielisesti.
--Kysy sitä, nauroi Soisalo, silloin kun on naisista kysymys!
Luonnollisesti eroottisella tavalla. Luuletko hänen muuten olleen niin
kärkäs perheessäsi seurustelemaan?
--Voi sekin erehtyä, joka tahtoo kaikki eroottiselta kannalta selittää.
Arvattavasti hän piti vaimostani.
Antti olisi jo mieluummin jutellut jostakin muusta. Mutta Soisalo piti
itsepintaisesti puoliaan.
--En huoli ruveta tässä selostamaan sinulle kaikkea, mitä me puhuimme,
sanoi hän, koettaen turhaan toisen uteliaisuutta ärsyttää. Mutta minä
sain hänestä sen varman vakaumuksen, ettet ole hänelle samantekevä.
--Minulle hän on samantekevä, huomautti Antti.
--Vahinko kyllä, virkahti Soisalo ulkokullatusti, samalla
tervehdykseksi lasiaan kohottaen. Mielestäni sinä nyt oikeastaan olisit
rakastajattaren tarpeessa...
--Pyydän, ei mitään kyynillisyyksiä, vaati Antti vakavasti. Minun
vaimoni lähti vasta eilen. Tiedät, tai ainakin arvaat, ettei minun ole
niin helppo unohtaa.
--Arvaan, oli Soisalo heti valmis vastaamaan, vakavaksi, miltei
sydämelliseksi äänensä alentaen. Mutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin
minäkin, ettei rakkautta voi tappaa muuten kuin toisella rakkaudella.
--Entä minä en tahtoisikaan sitä tappaa? Entä minä tahtoisinkin elää
tästedes vain vanhoissa muistoissani?
--Silloin sinä olet mennyttä miestä. Ja silloin jää minun tehtäväkseni
vain surkutella sinua kaikesta sydämestäni.
Soisalo puhui totta. Hän tarkoitti, mitä hän sanoi, vaikka hän ei
itsekään voinut oikein ymmärtää, mikä merkillinen halu häneen oli mennyt
holhota ja tukea Anttia, kohottaa häntä taas jaloilleen ja ikäänkuin
kainaloista kannattaa. Eipä se juuri ollut hänen tapaistaan. Ei hän
mielellään puuttunut muiden asioihin, yhtä vähän kuin hän salli muiden
hänen omiinsa sekautuvan. Mutta osaksi piti hän todellakin hyvin paljon
Antista, osaksi huvitti häntä, itsekästä, nautiskelevaa poikamiestä,
näin ensi kerran elämässään leikkiä toisen sielunlääkäriä ja melkein
kuin hyväntekijää.
Anttia puolestaan liikutti suuresti ystävänsä harvinainen osan-otto,
jota hän kaipasi juuri ja johon hänestä oli sangen suloista nojautua.
Oli hänkin tottunut omilla jaloillaan seisomaan eikä hän olisi koskaan
luullut tulevansa niin heikoksi, että hän olisi valmis käyttämään muiden
tarmoa ja tahdonvoimaa tukenaan. Mutta nyt hän tunsi olevansa
täydellisesti lapsentilassa. Kun vain ei tuo toinen äkkiarvaamatta
jättäisi häntä, kun hänen vain ei olisi pakko jäädä yksin eikä
varsinkaan heti astua tuohon kolkkoon, autioon huoneustoon, jossa
menneet muistot vielä niin tuoreina joka taholla kummittelivat ja jossa
hiljaisuus tulisi olemaan tästälähtien niin ehdoton, pilkkopimeä ja
kammottava!
--Mitä tarkoitat sinä siis rakastajattarella? hän kysyi, vaihtaen
äänilajinsa samalla melkein epäluonnollisen keveäksi. Sellaistako, jonka
aion naida, sitten kun avio-eroni on lopullisesti järjestetty, vai
sellaista, jonka kanssa käyn joskus teatterissa ja sirkuksessa, mutta
jota minä tuskin voin tuoda Cataniin? Taikka ehkä sellaista, jonka
kanssa en esiinny julkisuudessa ensinkään, vuokraan vain oman kamarin
hänelle...
Soisalo nauroi.
--Puhutpa aivan kuin et olisikaan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä,
sanoi hän. Toden sanoen, tarkoitan juuri sellaista kuin hän, rouva Sorvi
nimittäin. Reipasta, sivistynyttä, pyöreäpovista, ennakkoluuloista
vapautunutta naista, josta sinulle ei ole suurempia ikävyyksiä, jos
hänet jätätkin, mutta jonka kanssa voit myöskin rakentaa oikean
avioliiton, jos se sinua huvittaa. Sitäpaitsi se olisi juuri sopiva
rangaistus hänelle.
--Rangaistus? kysyi Antti, hullunkurisesti kulmakarvojaan kohottaen. Sen
kyllä uskon, jos oikein itseni tunnen. Mutta kuinka niin sinun
mielestäsi?
--Sanoinhan sinulle, että juuri hän on sinut vaimostasi erottanut,
huomautti Soisalo. Aavistukseni oli oikea, sillä äskeisen keskustelun
kuluessa tulin varmuuteen siitä, että hän on kuiskannut vaimosi korvaan
jotakin...
--Mitä? kysyi Antti, jännitettynä korviaan heristäen. Mitä _hän_ on
voinut kuiskata?
--Jotakin, josta avio-ero on aiheutunut, jatkoi Soisalo, lyöden kuin
lukkoon asian. Jotakin sinulle epäedullista.
--Tiedän ja tunnen itseni viattomaksi.
--Mutta sinä et tunne naisia. He voivat tehdä tyhjästä asian, keksiä
mitä hyvänsä... Vain joku varomaton sana, joku vartioimattomalla
hetkellä päässyt huokaus tai tunnustuksen tapainen...
Soisalo vaikeni äkisti, sillä hän säikähti itsekin Antin kasvojen
ilmettä. Ne olivat kalvenneet ja niiden piirteistä puhui niin
häikäilemätön julmuus ja synkkä totisuus, että hän tuskin tunsi äskeistä
surumielistä, hajoamistilassa olevaa ystäväänsä.