heidän kuuluvan Zenon laivastoon, mutta niin pian kuin he olivat
laskeneet ankkurinsa ja väestö sai tietää, että he olivatkin Pisanin
laivoja, ei heidän riemullaan ollut rajoja. Laivojen ympärille
kerääntyi joukoittain pikkuveneitä, joissa saapui Polan taistelussa
vangittujen sukulaisia ja ystäviä, ja laivan kansi oli täynnä väkeä,
jotka kyselijät omaisiaan tai iloisina syleilivät ystäviään, joiden
he luulivat kuolleen tai kituvan Genovan vankiloissa.
Ensimmäisiä, joka saapui laivaan, oli Polani, sillä hänelle oli heti
ilmoitettu, että saapuneiden laivojen joukossa oli Plutokin.
"Mikä ihme on tapahtunut?" kysyi hän syleillessään nuorta ystäväänsä.
"Ei mitään ihmettä, herra Polani. Genovalaiset luulivat, että
viisikymmentä miestä voisi pitää sataaviittäkymmentä venetsialaista
aisoissa, mutta me näytimme heille, että he olivat erehtyneet."
"Meidän ansioksemme sitä ei voi sanoa", sanoi Matteo puristaessaan
sukulaisensa kättä. "Me emme ajatelleetkaan pakenemista; Francescoa
yksin saamme kiittää pelastumisesta."
"Olisin voinut vaikka vannoa, etteivät he kauan voisi pitää sinua
vankina", sanoi Polani. "Turhaan tytöt ja minä olimme levottomia
sinun puolestasi. Mutta miten ihmeellä se tapahtui?"
"Jos tahdotte saattaa minut gondolissanne piazzettalle, niin kerron
kaikki matkalla", vastasi Francis, "sillä niin mahdottomalta kuin
se kuulostaakin, niin minä olen nyt vanhin laivaston upseereista
ja minun velvollisuuteni on kai ilmoittaa neuvoskunnalle, mitä on
tapahtunut."
"Anna minun tulla mukaasi", sanoi Matteo, "tunnen Francescon siksi
hyvin, että olen varma siitä, ettei hän kerro totuuden mukaisesti
mitä itse on tehnyt, vaan väittää aivan yksinkertaisesti meidän
murtautuneen ulos lastiruumasta ja anastaneen toiset laivat."
"Se on hyvä ehdotus, Matteo. Tulkaa siis ja kertokaa kaikki, niin
minä pidän kyllä huolen siitä, että neuvoskunta saa tietää totuuden."
"Toivottavasti amiraali pääsi onnellisesti kotiin?" sanoi Francis.
"Me näimme, miten hänen kaleerinsa viiden laivan kanssa murtautui
Genovan laivaston läpi, mutta tietysti emme tienneet, pääsikö
urhoollinen amiraali itse ehjin nahoin siitä pelistä."
"Kyllä hän palasi onnellisesti kotiin", vastasi Polani, "mutta tunnet
kai siksi hyvin venetsialaiset ettet hämmästy kuullessasi, että
hänet on tuomittu kuuden kuukauden vankeuteen huonon taisteluonnensa
vuoksi."
"Sehän on halpamaista", huudahti Francis harmissaan. "Kuulin
kapteeniltamme, joka oli läsnä sotaneuvottelussa, että hän vastusti
taisteluun ryhtymistä, mutta toiset äänestivät hänet kumoon. Se
on halpamaista. Minä nousen nyt maihin ja teen tiliä teoistamme,
mutta sitten minä palaan teidän luoksenne, sillä minä vannon, etten
puolusta miekallani tasavaltaa niin kauan kuin Pisani on vangittuna."
"Ikävä juttu se on, poikani", sanoi Polani, "mutta niin kuin tiedät,
ei Pisanilla ole paljon ystäviä aateliston parissa. He kadehtivat
häntä hänen maineensa ja kansansuosionsa vuoksi, ja totta puhuakseni
hän onkin usein loukannut heitä kohtelemalla heitä epäkohteliaasti
ja halveksimalla heidän mielipiteitään, ja siksi hänen kärsimänsä
tappio oli heille nyt tervetullut tekosyy, jonka varjolla he saivat
hänet syytteeseen. Neuvoskunnassa oli puhetta hänen hengiltä
ottamisestaankin, ja siksi hän voi olla hyvillään päästessään siksi
vähällä. En usko, että häntä pidetään kauan vankilassa. Parin päivän
kuluttua voimme odottaa Genovan laivaston tuloa, sillä Padovan
sotajoukko on jo liikkeellä, ja varmaankin sen tarkoituksena on
toimia yhdessä laivaston kanssa. Kun vaara on ovella, vaatii väestö
Pisanin vapauttamista. On jo kuulunut piazzalla eläköönhuutoja
Pisanille. Mutta minä pyydän, Francis, älä osoita neuvoskunnalle
harmiasi Pisanin vuoksi. Sillä et tekisi amiraalille mitään
palvelusta, vaan yllyttäisit vain hänen vihamiehiään häntä vastaan."
"Tietysti tahdon seurata teidän neuvoanne", sanoi Francis, "mutta
minä olen päättänyt, etten palvele valtiota ennen kuin Pisani on
jälleen vapaa."
Useat neuvosherroista olivat jo koolla, kun tuli tiedoksi, että
neljä menetettyä laivaa oli saapunut satamaan. Kun Francis ilmoitti
asiansa, kutsuttiin hänet heti sisään. Polani seurasi häntä ja
puolusti läsnäoloaan seuraavin sanoin:
"Olen tullut nuoren ystäväni mukana antaakseni teille
yksityiskohtaisia tietoja, joita korkea raati tuskin muuten saisi
kuulla. Tulen juuri Pluton laivalta ja olen kuullut tapahtumain
kulusta sukulaiseltani, Matteo Giustinianilta."
"Emmekö me ole nähneet tämän nuoren herran jo ennenkin, herra
Polani?" kysyi eräs neuvosherroista.
"Kyllä", vastasi Polani. "Korkea raati muistanee, että hän
kunnostautui Anzion taistelussa, että amiraali lähetti hänen mukanaan
tärkeitä tiedonantoja ja että hän ansioittensa palkaksi sai Venetsian
kansalaisoikeudet."
"Nyt muistan", sanoi neuvosherra, ja toisten suosiollinen mutina
ilmaisi, että hekin muistivat nämä tapahtumat. "Onko päällikkö
lähettänyt hänet nytkin tuomaan meille tietoja pienestä laivastosta,
joka kuin ihmeen kautta on saapunut satamaan; mutta minkä vuoksi
päällikkö itse ei tullut puheillemme?"
"Päällikkö itse on saapuvilla", sanoi Polani. "Herra Hammond on
niiden neljän laivan päällikkö, jotka äsken saapuivat satamaan. Hän
ei ole laivan päällikkö vain siksi, että hän on vanhin upseereista,
vaan etupäässä sen vuoksi, että hänen ansiokseen yksin on luettava
laivojen takaisin voittaminen."
Epäilyksen mutinaa kuului neuvoskunnan parista, mutta Polani jatkoi
levollisesti:
"Se voi tuntua teistä melkein mahdottomalta, mutta sanani pitävät
täysin paikkansa. Jos herra Hammond ensin kertoo päätapahtumat, niin
minä lisään sitten yksityiskohdat, jotka hän mahdollisesti sivuuttaa."
Francis kertoi nyt lyhyesti, miten he olivat anastaneet takaisin nuo
neljä kaleeria. Hän lopetti seuraavin sanoin:
"Te arvelette varmaan, korkeat neuvosherrat, että meidän olisi
pitänyt samalla tapaa anastaa takaisin kaikki muutkin laivat,
ja ettei se meille onnistunut, olikin minulle katkera pettymys,
mutta myrsky oli niin kova, että laivat olivat vähällä murskautua
rikki toisiansa vastaan. Kaikkien laivojen partaat ovat pahasti
rikkoontuneet, ja Pluton iso masto taittui meidän vallatessamme
viimeistä laivaa. Ja koska myrsky pikemminkin vain yltyi, täytyi
meidän suureksi suruksemme jättää toiset laivat oman onnensa nojaan,
jotta emme menettäisi sekä henkeämme että niitä laivoja, jotka olimme
ennättäneet saada valtaamme."
"Tämä on tosiaankin kaunis teko, herra Hammond, ja näiden neljän
laivan takaisin voittaminen merkitsee tällä hetkellä hyvin paljon
tasavallalle, jota uhataan sekä maan että meren puolelta. Jos te
herra Polani, tahdotte nyt kertoa meille kaikki yksityiskohdatkin,
niin olemme hyvin tyytyväisiä."
Polani kertoi nyt tarkasti, miten Pluton miehistö oli vapautunut
vankilastaan, ja osoitti, että kaikki oli riippunut Francisin
kekseliäisyydestä ja neuvokkuudesta. Hän lopetti sanoen:
"Jos pelkäätte, että sukulaiseni Matteon kertomus on puolueellinen,
niin voi herra Parucchi sekä kaikki muutkin herrat, jotka
olivat heidän kanssaan lastiruumaan vangittuina, todistaa hänen
kertomuksensa todeksi. Parucchin todistus voisi olla sitä
arvokkaampi, koska hän alussa oli nurjamielinen herra Hammondia
kohtaan, ja arveli kohtuuttomaksi, että niin nuori mies, joka vielä
lisäksi oli muukalainen syntyperältään, sai olla venetsialaisten
aatelismiesten ja vieläpä itseään vanhempien päällikkönä. Mutta ne
seikat, joita olen tässä maininnut, ovat kerrassaan muuttaneet näiden
upseerien mielen ja he ihailevat nyt yhtä suuresti herra Hammondia
kuin minun sukulaisenikin ja muuten koko miehistökin."
"Mieleeni muistuu nyt", sanoi eräs neuvosherroista, "että
kevätpuolella saimme kirjeen amiraalilta, jossa hän mainitsi, miten
hirveästi miehistö oli saanut kärsiä talven aikana, mutta hän sanoi
samalla, että Pluton miehistö oli hyvissä voimissa, ja että siitä
saatiin kiittää etupäässä kapteenin lähintä miestä, herra Hammondia,
joka oli pitänyt heistä niin erinomaisen hyvää huolta."
"Kiitämme teitä, herra Polani", sanoi raadin puheenjohtaja,
"antamistanne tiedoista. Ja te, herra Hammond, olette tehnyt
valtiolle korvaamattomia palveluksia. Ensi tilassa päätämme, miten
palkitsemme teitä, mutta sillä välin pyydämme teitä edelleen olemaan
sen pienen laivaston päällikkönä, jonka niin onnekkaasti saatoitte
satamaan."
Francis kiitti puheenjohtajaa hänen lupauksestaan, mutta sanoi
samalla, että hän halusi erota päällikkyydestä.
"Minä olen herra Polanin palveluksessa", sanoi hän, "ja vaikka
joksikin aikaa luovuinkin kaupankäynnistä palvellakseni amiraali
Pisanin laivastossa, niin tahtoisin nyt monestakin syystä palata
entiseen toimeeni niin pian kuin seuraajani on nimitetty. Pyytäisin
saada mitä lämpimimmin suositella päälliköksi herra Parrucchia,
joka lukuunottamatta minua itseäni, on ainoa elossa oleva Pluton
upseereista. Hän avusti minua hyvin tarmokkaasti yrityksessämme
ja oli itse päällikkönä eräässä anastamassamme laivassa. Myöskin
vapaaehtoiset työskentelivät urhoollisesti ja rohkeasti. Varsinkin on
tasavalta suuressa kiitoksenvelassa Matteo Giustinianille, joka toimi
kolmantena upseerina."
Kun herra Polani oli lähtenyt laivasta, oli hän lähettänyt veneen
kotiinsa ilmoittamaan Francisin takaisintulosta, ja kun he palasivat
palatsista, odotti Julia kärsimättömästi heitä. Hetken kuluttua
saapui Matteokin veljensä Rufinon ja Marian kanssa. Nuori rouva
tervehti Francisia hyvin sydämellisesti.
"Matteo on kertonut meille kaikki, Francesco, ja hän sanoo, että
hän ja hänen toverinsa saavat kiittää teidän neuvokkuuttanne siitä,
etteivät he joutuneet Genovan vankiloihin."
"Ei niin paljon hänen neuvokkuuttaan", oikaisi Matteo, "vaikka hän
onkin tavattoman neuvokas, kuin hänen tarmoaan, päättäväisyyttään ja
kestävyyttään. Olimme kaikki aivan varmoja siitä, että joutuisimme
Genovan vankiloihin, ja kun Francis alkoi puhua Pluton takaisin
anastamisesta ikään kuin jostakin aivan luonnollisesta ja helposta
asiasta, saatoimme töin tuskin olla hänelle nauramatta. Mutta hän
johti meidän työtämme niin rauhallisesti, aivan kuin kysymyksessä
olisi ollut vain tavallinen virantoimitus. Hänen luottamuksensa
tarttui vähitellen meihinkin, ja kun aloimme huomata, että hänen
hulluudessaan oli järjestelmällisyyttä, koetimme me parhaamme mukaan
täyttää hänen käskyjään."
"Ihmeellistä", sanoi Maria. "Tiedättekö, Francesco, kun ensin opimme
teidät tuntemaan sen jälkeen, kuin ensi kerran pelastitte meidät,
niin olitte te minun mielestäni varsin reipas, suora ja kunnollinen
poika, mutta verrattuna samanikäisiin venetsialaisiin nuorukaisiin
hiukan yksinkertainen. Mutta sen jälkeen olen huomannut kerrassaan
erehtyneeni."
Francis nauroi. "Luulen, että arvostelunne oli aivan oikea", sanoi
hän. "Matteo voi todistaa, että koulussa olin kaikkein huonoimpia
lukemaan, ja niin pian kuin oli kysymys keskustelusta tai pilailusta,
olin kerrassaan mahdoton. Olen varma siitä, että kaikki naiset, joita
tapasin kutsuissa, pitivät minua tavattoman typeränä, ja sitä minä
kai olenkin enimmäkseen, joskin minulla on hieman tervettä järkeä ja
olen tottunut pitämään itsestäni huolta. Siinä, mitä Matteo kertoi,
ei ollut mitään merkillistä. Aivan samalla tavalla kävi, kun olin
vangittuna Tunisissa. Minä tahdoin päästä pois vankilasta ja uskoin,
että oli olemassa joku keino, kunhan sen vain keksin, ja sitten aloin
tuumia, mitä olisi paras tehdä, ja punnittuani kaikki mahdolliset
keinot keksin tietysti vihdoin oikean. Siihen ei tarvita paljon
taitoa."
"Minä en ole vielä kuullut koko asiasta mitään", sanoi Julia, "mutta
kaikki muut näyttävät tietävän, miten te pelastuitte."
"Kerro sinä, Matteo, Julialle", sanoi Maria, "minulla on puhuttavaa
Francescon kanssa."
"Sivumennen sanoen, Francesco", sanoi herra Polani, "voin ilokseni
kertoa, että minun on onnistunut löytää palvelijasi Giuseppe.
Hän palasi kaksi päivää sitten, ja luullakseni hän odottaa sinua
alhaalla."
"Minä menen heti häntä tapaamaan", sanoi Francis kiiruhtaen ulos
huoneesta. "Miten hauska, että hän on vapaa."
Maria nauroi, kun Francis sulki oven jälkeensä.
"Siinä näet, Rufino", sanoi hän, "sinä yrität joskus olla
mustasukkainen Francescolle, ja juuri kun minä sanon, että minulla on
jotain puhuttavaa hänen kanssaan, hyökkää hän ulos ovesta sanaakaan
sanomatta kuultuaan, että hänen palvelijansa Giuseppe on palannut
takaisin."
"Ja siinä hän tekee aivan oikein", sanoi Matteo harmissaan. "Giuseppe
olisi valmis uhraamaan vaikka henkensä Francescon puolesta, ja he
ovat kuusi, seitsemän vuotta olleet joka päivä yhdessä. Olen varma
siitä, että tuo uskollinen poika itkee nyt ilosta. Francesco tekee
oikein, kun ei anna hänen odottaa hetkeäkään."
"Voisihan olla, että minäkin olisin itkenyt ilosta", sanoi Maria.
"Minusta näytti todellakin, kuin sinulla olisi ollut kyyneliä
silmissäsi, mutta minä otin ne omalle osalleni. Olihan aivan
luonnollista, että sinä iloitsit lankosi pelastumisesta,
puhumattakaan siitä, että perheen ei tarvinnut uhrata tuhatta
dukaattia minun lunastamiseeni."
"Tuhat dukaattia, Matteo! Tuhat soldiakin olisi sinusta hyvä hinta,
jos genovalaiset tuntisivat sinut oikein. Mutta miksi et kerro
seikkailuistanne Julialle, niin kuin sanoin?"
"Siksi, että Julia paljoa kernaammin kuulee ne Francescon suusta, ja
luulenpa sitäpaitsi, että Francesco itsekin tahtoisi kertoa niistä
hänelle, joskin hän on aivan kelvoton kehumaan omia urotöitään. Mutta
joka tapauksessa suon hänelle sen ilon, ja voinhan täyttää aukot
perästäpäin."
Kaksi päivää myöhemmin ilmoitettiin, että neuvoskunta oli myöntänyt
Francisille palkaksi siitä suuresta palveluksesta, jonka hän oli
tehnyt valtiolle, kolmensadan dukaatin vuotuisen eläkkeen koko
loppuiäkseen.
"Rahoja sinä et tarvitse, Francesco", sanoi Polani kerrottuaan tämän
uutisen, "sillä minä olen aikonut ottaa sinut liikekumppanikseni
niin pian kuin kaikki tämä touhu on päättynyt. Lupasin sen
isällesi. Sinä olet osoittanut olevasi opinhaluinen, sukkela ja
kykenevä asioita hoitamaan, mutta kaiken sen ohella olet lisännyt
kiitollisuudenvelkaani pelastamalla vielä kolmannenkin kerran
tyttäreni tuon roiston käsistä. Lupasin myös isällesi, että pitäisin
sinua omana poikanani, ja sen minä teenkin ja voin täydellä syyllä
ylpeillä sinusta.
"Sinun ei pidä kiittää minua, poikaseni. Minä jään sittenkin kiitoksen
velkaa. Olet kunnostautunut paljon enemmän kuin mitä koskaan olisin
voinut ajatellakaan, ja voin huoleti siirtää osan liikkeestä
sinun hartioillesi. Sinä et siis tarvitse niitä kolmeasataa
dukaattia, joita valtio vuotuisesti sinulle myöntää. Mutta sinä
olet sittenkin onniteltava, sillä tuon eläkkeen ansiosta sinun
arvosi ja vaikutuksesi yhteiskunnassa kohoaa, ja niin kauan kuin et
niitä tarvitse, voit uhrata tuon summan kaupungin köyhille ja siten
saavuttaa kansan suosion."
"Sen teen mielelläni", sanoi Francis, "joskaan kansan suosio ei näytä
olevan suuren arvoinen Venetsiassa. Se ei ole pelastanut epäsuosiosta
eikä vankeudesta sitä miestä, jota kansa vastikään tervehti isänään."
"Se on kyllä totta, Francesco, mutta se pelasti hänen henkensä. Usko
minua, hänet olisi varmaan mestattu, niin kuin neuvoskunta ehdotti,
jollei olisi pelätty kansaa, ja voihan olla, että kansa pelastaa
hänet vielä vankeudestakin ennen kuin määräaika on kulunut umpeen.
Kansansuosiota ei pidä halveksia, sillä se on suuri valta, ja sinun
nimesi on jo jokaisen huulilla."
Onneksi genovalaiset Polan taistelun jälkeen anastivat edelleen
Venetsian kaukaisempia alusmaita, eivätkä hyökänneet itse
pääkaupungin kimppuun. Heinäkuun lopulla ilmestyi seitsemäntoista
genovalaista laivaa Brondolon edustalle, missä he tutkivat väylän
syvyyttä. Mutta he purjehtivat varsin pian rannikolle päin. Viikkoa
myöhemmin näkyi jälleen kaukaa kuusi kaleeria. Amiraali Giustiniani,
jolle laivaston ylin johto oli uskottu, lähti heti Lidosta yhtä
suurella laivastolla heitä vastaan ryhtyäkseen taisteluun. Mutta
matkan varrella he huomasivat mustan esineen vedessä. Kun he
katsoivat sitä lähempää, he huomasivat, että se olikin uivan miehen
pää. Mies otettiin laivaan, ja silloin saatiin tietää, että hän
oli venetsialainen porvari, joka oli joutunut vangiksi, mutta
päässyt pakoon. Hän oli koettanut uiden ennättää maihin voidakseen
ilmoittaa maanmiehilleen, että koko Genovan laivasto, kaikkiaan
neljäkymmentäseitsemän alusta, oli Pietro Dorian johtamana tulossa,
ja että nuo kuusi laivaa, jotka olivat näkyneet merellä, oli
lähetetty vain viekoittelemaan venetsialaisia ulos satamasta ja
ryhtymään taisteluun.
Giustiniani kääntyi heti takaisin, ja tuskin hän oli ennättänyt
satamaan, ennen kuin koko Genovan laivasto tuli näkyville.
Se läheni Lidon salmen suuta, mutta venetsialaiset olivat
ennättäneet valmistautua, ja kun genovalaiset huomasivat suureksi
pettymyksekseen, että upotetut laivat, paalutukset ja ketjut sulkivat
heiltä tien, kiiruhtivat he etsimään toista sisäänpääsyä.
Jos samanlaisiin varokeinoihin olisi ryhdytty joka salmen suussa,
olisi Venetsia voinut estää genovalaisten hyökkäykset. Mutta
pahaksi onneksi Brondolon kanaalia ei ollut suljettu. Oli tosin
ryhdytty sellaisiin valmistuksiin, mutta viimeiseen asti tahdottiin
säilyttää kauppalaivoille vapaa pääsy satamaan ja ulos. Läheisten
saarien asukkaat arvelivat myöskin ennättävänsä vielä lopettaa työn
vihollisen saapuessakin. Mutta Dorian äkkitulo Brondoloon teki kaikki
nämä laskut tyhjiksi, ja genovalaiset saivat helposti valtaansa
sataman suun. Osa Chioggian kaupunkia, jonka Santa Caterinan kanaali
erottaa muusta kaupungista, valloitettiin, mutta kanaalin yli johtava
silta oli vahvasti linnoitettu, ja täällä Pietro Emo teki lujaa
vastarintaa kolmentuhannen viidensadan miehensä kanssa.
Vihollinen pystytti heti patterinsa, ja elokuun kahdentenatoista
se alkoi ampua. Venetsialaiset vastasivat voimakkaasti, ja kolme
päivää kesti kiivasta tykkitulta. Miehistölle lähetettiin vahvistusta
Venetsiasta, ja joka tunti nopeakulkuiset veneet saattoivat tietoja
taistelun kulusta kaupunkiin. Venetsiassa vallitsi hirveä hätä.
Toivottiin, että Chioggia jaksaisi pitää puoliaan, mutta jos sen
oli pakko antautua, olisivat seuraukset aivan kauheat. Genovan
liittolaiset olivat katkaisseet kaiken yhteyden mannermaahan, ja jos
Chioggia antautuisi, voisivat genovalaiset kevyillä gondoleillaan
päästä laguuneille ja piirittää kaupungin tältäkin puolen. Siinä
tapauksessa nälänhätä uhkaisi Venetsiaa.
Polani oli ryhtynyt toimenpiteisiin siltä varalta, että genovalaisten
onnistuisi päästä kaupunkiin. Osan kalleuksista hän piiloitti
palatsin lattian alle, osan hän vei laivaansa, joka oli valmiina
kuljettamaan Marian ja Julian pois kaupungista. Kauppias kävi yhdessä
Francisin kanssa Chioggiassa nähdäkseen omin silmin, miten asiat
olivat, ja palasi sieltä levollisempana takaisin.
Francis vietti suuren osan päiväänsä satamassa. Hän kävi Polanin
laivoilla, keskusteli merimiesten kanssa ja lausui ilmi sen
mielipiteen, etteivät genovalaiset koskaan olisi uskaltaneet
piirittää Chioggiaa, jolleivät he olisi tienneet, että Pisani oli
erotettu päällikkyydestä. "Minun mielestäni", sanoi hän, "nykyiset
onnettomat olot ovat rangaistuksena valtiolle siitä, että se on
kohdellut niin kiittämättömästi urhoollista amiraalia, ja olen varma,
ettei asemamme koskaan parane, jollemme saa häntä jälleen laivaston
päälliköksi.
"Giustiniani on epäilemättä taitava mies, mutta mitä hän on tehnyt,
jota voisi verrata Pisanin urotöihin? Miksikä meidän täytyy kohdistaa
kaikki toiveemme kokemattomaan mieheen? Minä vakuutan, että jos
Pisani olisi vapaa, niin koko Venetsia nousisi yhtenä miehenä
vastustamaan vihollista.
"Luuletteko, että kaikki nämä laivat saisivat maata toimettomina
täällä, jos Pisani olisi päällikkönä? Sanokaa tovereillenne
ja kaikille merimiehille sekä satamassa että maissa, että he
yksimielisesti vaativat Pisanin vapauttamista ja nimittämistä
ylipäälliköksi!"
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Pisani päästetään vapaaksi
Kun Polanin perhe heinäkuun seitsemännentoista päivän aamuna istui
aamiaispöydässä, hyppäsi Julia äkkiä ylös paikaltaan. "Kuulkaahan!"
huudahti hän. Hänen isänsä ja Francis katsoivat ihmeissään häneen,
mutta kuuntelivat myös samalla: syvä, juhlallinen kellonääni kajahti
ilmassa.
"Kampanilen kelloa soitetaan", huudahti kauppias. "Siten annetaan
käsky kaikille kansalaisille tarttua aseihin. Hirveitä uutisia on
varmaankin saapunut."
Kauppias pukeutui heti rautavarustukseensa ja kiiruhti Pyhän
Markuksen torille Francisin seuraamana, joka raskaan kypärän asemesta
oli ottanut teräslakin päähänsä ja sitonut ylleen rintahaarniskan.
Suuri joukko ihmisiä kiiruhti samaan suuntaan. Joukko yhä kasvoi kun
he ennättivät piazzettalle, joka oli tungokseen asti täynnä odottavaa
väkeä.
Kaikkien kasvoilla kuvastui syvä huoli, sillä kaikki käsittivät,
että tärkeät uutiset olivat aiheuttaneet yleisen aseihinkutsun.
Vihdoin astui dogi parvekkeelle neuvosherrojen seuraamana. Syvä
hiljaisuus vallitsi kansanjoukon parissa, kellon ääni vaikeni.
Yksi neuvosherroista astui esiin, sillä dogi Contarini oli
seitsemänkymmenenkahden vuoden vanha eikä hänen äänensä ollut kyllin
kantava näin suuressa joukossa.
"Kansalaiset, rohkaiskaa mielenne ja kuunnelkaa, mitä minulla on
teille sanottavana. Uutiset ovat hyvin huonoja, mutta valituksen
syytä ei ole kuitenkaan, vielä vähemmän epätoivon. Jos Venetsia vain
luottaa itseensä, niin kuin se on aina tehnyt vaaran hetkellä, niin
voimme väistää tämänkin vaaran, niin kuin niin monet aikaisemmat.
Chioggia on antautunut!"
Kauhusta huutaen kansanjoukko otti vastaan tämän tiedon. Vihollisella
oli nyt vapaa pääsy Venetsiaan. Parin tunnin kuluttua vihollinen
saattoi ilmestyä sen kanaaleihin. Neuvosherrat ja aatelismiehet
koettivat kaikella tavoin ylläpitää toivonkipinää epätoivoon
vaipuneen kansan keskuudessa. Sanansaattajia lähetettiin Dorian luo
rauhasta sopimaan.
Seuraavana aamuna saatiin kuulla näiden neuvottelujen tulokset.
Doria, joka luuli saaneensa Venetsian valtaansa, hylkäsi halveksien
kaikki rauhanehdotukset.
"Hyvät Venetsian herrat", hän sanoi, "Genova ei suostu rauhaan, ennen
kuin olemme panneet suitset evankelistanne, Pyhän Markuksen hevosten
suuhun. Niin pian kuin ne ovat vallassamme, suostumme rauhaan.
Sellaiset ovat Genovan rauhanehdot."
Niin pian kuin tämä vastaus oli tullut neuvoskunnan tietoon, kutsui
kellon ääni jälleen kansan kokoon, ja dogin nimessä selitti Pietro
Mocenigo läsnäoleville, mikä ääretön vaara heitä uhkasi lisäten,
ettei heillä nyt ollut muuta tehtävänä kuin luottaa omaan voimaansa.
Hän kehoitti kaikkia yhtymään tasavallan lipun ympärille ja
puolustamaan kotiaan. Kansanjoukon vastaus oli yksimielinen. "Antakaa
meidän tarttua aseihin! Antakaa meidän varustaa ja miehittää kaikki
kaleerit, jotka ovat satamassa. Parempi kuolla puolustaen isänmaata
kuin kuolla nälkään!"