aikaa, ja kuuli, miten yksi miehistä sanoi:
"Mitäs minä sanoin teille? Enkö sanonut, että herra Hammond kerran
ennen on jo pelastanut meidät genovalaisten kynsistä ja että voin
vaikka lyödä vetoa siitä, että hän tekee sen uudestaankin, jos siihen
on vain hiukankin mahdollisuutta?"
"Sen sinä sanoit, Pietro, ja oikeassa olit. Mikä ilo onkaan palvella
sellaista kapteenia. Hän ei ole samanlainen kuin muut aatelisherrat,
jotka eivät osaa erottaa köydenpäätä toisesta ja jotka nyrpistävät
nenäänsä, jos on pakko hiukankin liata käsiään. Ajatelkaahan vain,
miten hyvää huolta hän piti meistä talvella! Jos kävisi päinsä, niin
hurraisin hänelle, mutta sen saamme tehdä sitten, kun olemme päässeet
tästä pinteestä. Ja nyt, Rinaldo, ryhtykäämme heti työhön. Kun
kaikki käy ympäri, niin ehkeipä meidän tarvitsekaan mädätä Genovan
vankiloissa."
Kun Francis huomasi, että työ tuli suoritetuksi hänen käskyjensä
mukaan, hän hiipi säkkipinolta alas ja etsi asevarastosta kaksi
heittokeihästä, jotka saivat tehdä poran virkaa; hän pisti ne reiästä
merimiehille.
"Nyt me olemme suorittaneet työmme", sanoi hän tovereilleen. "Paolo
ja hänen joukkonsa voi helposti suurentaa reikää sen verran, että
tikarit mahtuvat siitä läpi."
Miehet palasivat lastiruuman toiselle puolelle, siirsivät tieltä
lankut ja olivat taaskin toveriensa luona. Francis selitti nyt
Parucchille, miten pitkälle he olivat päässeet ja mitä käskyjä hän
oli antanut merimiehille. "Kun reikä on kyllin suuri, anna heille
nämä viisi tikaria ja tule sitten tänne takaisin. Minä näytän sinulle
tietä."
Kun päivänvalo tunkeutui lastiruumaan, heräsi Matteo ja huomasi
ihmeekseen, että kaikki hänen toverinsa olivat panneet maata
herättämättä häntä. Hän ei voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan
herätti Francisin. "Onko jotain hullusti, Francesco? On valoisa
päivä, ja kaikki toverit nukkuvat hyvässä rauhassa, mutta meitä ei
ole lainkaan herätetty!"
"Kaikki on käynyt hyvin, Matteo, mutta me emme herättäneet
teitä siksi, ettei teillä ollut mitään tehtävää. Me olemme jo
antaneet tikareita ja keihäitä merimiehille, ja parasta aikaa he
porautuvat väliseinän läpi. Kun se on tehty, kohtaamme me toisemme
keskimmäisessä ruumassa, otamme aseita ja hyökkäämme genovalaisten
kimppuun, niin pian kuin suotuisa tilaisuus vain tarjoutuu."
"Se on hyvä ajatus, Francesco, mutta minä olisin toivonut, että
olisimme saaneet suorittaa oman osan työstämme. -- Miten kauan luulet
kestävän, ennen kuin merimiehet saavat väliseinän rikotuksi?"
"Luulenpa melkein, että he ovat jo suorittaneet työnsä. Missään
tapauksessa he eivät jatka pitemmälle tänään."
"Me pääsemme siis pian vapaiksi!" huudahti Matteo riemuiten.
"Saadaan nähdä, Matteo. Meidän täytyy odottaa suotuisaa tilaisuutta,
jotta saamme vallatuksi laivan niin, että laivan miehistö ei voi
antaa merkkiä toisille laivoille, jotka varmaan purjehtivat yhdessä
meidän kanssamme. Mutta jollei sinulla ole sen enempää sanottavaa,
niin minä rupean uudestaan nukkumaan, sillä meillä on vielä pari
tuntia aikaa levätä. En ole vielä nukkunut kyllikseni, ja päivät ovat
niin pitkiä, että on parasta nukkua, kun siihen on hiukankin halua."
Sinä päivänä vangit olivat levottomammalla mielellä kuin koko
vankeusaikanaan. Alussa he olivat olleet niin masennuksissaan, ettei
heidän tehnyt mielensä edes jutella. Laivaston häviö, Venetsiaa
uhkaava vaara, vankeus Genovan pimeissä vankikopeissa, kaikki tämä
oli alussa masentanut kokonaan heidän mielensä. Mutta nyt, kun
vapautuksen toivo oli niin lähellä, kun he milloin hyvänsä saattoivat
ottaa itselleen aseita ja voittaa genovalaiset, tuntui tosiaankin
kovalta olla toimettomana.
Muutamat ehdottivat, että vielä samana yönä tehtäisiin yritys, mutta
Francis pani vastaan.
"Te otatte huomioon vain sen vihollisen, jonka näette", sanoi hän.
"Se ei ole vaarallisin, vaan toinen, jota emme näe. Meidän täytyy
odottaa sopivaa tilaisuutta."
"Mutta ehkäpä sellaista ei tule koskaan", sanoi joku joukosta.
"Onhan sekin mahdollista", myönsi Francis, "mutta jollei suotuisaa
tilaisuutta ilmaannu, niin emme menetä myöskään mitään odottamalla
jonkun aikaa, sillä aina voimme yrittää toisella kertaa yhtä hyvin
kuin tänäkin yönä. Voisihan se onnistuakin -- voisimmehan ehkä
vangita vahdin kannella, ennen kuin hän ennättäisi nostaa melua
-- mutta meidän ei kannata antautua sellaiseen vaaraan ennen kuin
tiedämme, ettei muuta mahdollisuutta ole. Aamun sarastaessa avataan
luukku, mutta vaikkapa voisimmekin vapauttaa toverimme ja yhdessä
heidän kanssaan päästä kannelle, niin kohtaisimme genovalaiset
täysilukuisina siellä, ja ennen kuin saisimme heidät voitetuiksi,
ennättäisivät he antaa merkin toisille laivoille. Yöllä sen sijaan
voisimme helposti kokoontua miehistömme kanssa, mutta silloin on
luukku kiinni, luultavasti vielä lukittukin ulkopuolelta."
"Mutta jollemme voi hyökätä heidän kimppuunsa päivällä emmekä liioin
yöllä, niin mitä me voisimme sitten tehdä?"
"Siitä meidän pitäisikin sopia", sanoi Francis. "Meidän täytyy joko
täältä tai toisesta lastiruumasta porata itsellemme pääsy kannelle.
Siihen voi kulua useita päiviä, mutta eihän se tee mitään, sillä
meillä on yllin kyllin aikaa ennen kuin saavumme Genovaan. Vaikeus on
itse työssä; vaikeinta on suorittaa se herättämättä huomiota."
"Se on tosiaankin vaikeata", sanoi Matteo, "kun merimiehet on
sijoitettu skanssiin etumaisen lastiruuman yläpuolelle ja upseerit
meidän päällemme perähytteihin."
"Se on totta, Matteo, ja siksipä meidän eikä merimiesten onkin
sahattava poikki kansiluukut. Kaikeksi onneksi tiedämme tarkoin,
miten hytit sijaitsevat, ja voimme siis valita sellaisen paikan,
jossa luultavasti meidän hommiamme ei huomata."
"Ja sitäpaitsi", sanoi Matteo, "ei heillä ole yhtä monta upseeria
kuin meillä, ja muutamat hytit ovat sen vuoksi tyhjinä. Emmekö voisi
tarkkaamalla askelten ääntä arvata mitkä ovat tyhjiä?"
"Minäkin ajattelin aivan samaa, mutta en usko, että voimme luottaa
siihen. Useilla heistä on pehmeät jalkineet, joissa voi liikkua
aivan äänettömästi, ja olisi paha, jos erehtyisimme. Tarkasti asiaa
tuumittuani olen tullut siihen päätökseen, että viisainta olisi
porautua kapteenin hyttiin."
"Mutta siinä kapteeni aivan varmaan asustaa", sanoi Parucchi.
"Niin kyllä, mutta siinä on meillä sittenkin suurin mahdollisuus.
Niin kuin tiedätte, oli Carlo Bottini kauan oleskellut
Konstantinopolissa ja Itämailla ja oli mukavuutta rakastava. Ettekö
muista, että hän teetti peräikkunan alle leveän ja matalan sohvan,
joka oli melkein koko hytin leveä, hän nimitti sitä divaanikseen ja
vietti enimmän osan päiväänsä loikoillen sillä, jollen erehdy, on
se vain jalan korkuinen, ja neljä jalkaa leveä. Siksi lie varsin
helppoa sahata poikki takimmaiset lankut hytissä sisällä olijoiden
huomaamatta."
Kaikki hyväksyivät tämän ehdotuksen.
"Tietysti meidän täytyy työskennellä varovaisesti", jatkoi Francis.
"Meidän täytyy puhkaista puu tikarilla, emmekä saa sahata emmekä
raaputtaa. Hirret ovat kahden jalan päässä toisistaan, täytyy
siis katkaista kaksi lankkua aivan niiden läheltä, siten vältämme
naulankohdat. Tietenkään emme saa sahata niitä kokonaan poikki, ennen
kuin uskallamme ryhtyä itse hyökkäykseen, vaan ne täytyy jättää sen
verran ehjiksi, että ne pysyvät koossa, muuten lakaistessa voitaisiin
helposti keksiä reikä."
"Emmekö voi heti ryhtyä työhön?" kysyi Matteo. "Ei mikään ole
hirveämpää kuin tämä toimettomuus."
"Aivan hyvin, Matteo, jos niin haluat. Kaksi voi tehdä yhtä aikaa
työtä, yksi kummaltakin puolelta. Te saatte ottaa terävimmät tikarit,
mutta varokaa, ettei synny kovin kovaa ääntä. Voihan olla, että he
sittenkin kuulevat jotain tuonne ylös, mutta siinä tapauksessa he
saattavat otaksua, että rotat vain nakertelevat."
Matteo ja eräs toinen nuorista miehistä ryhtyi heti työhön, mutta
vasta seuraavan päivän iltana olivat uurteet kyllin syvät. Vain
neljännestuuman verran oli enää sahaamatta.
Seuraavana päivänä laiva laski ankkurin ja seisoi kaksi päivää
jossakin satamassa. Ruokavaroja tuotiin lastiruumaan, ja vangit
olivat varmoja, että he olivat jossakin Sisilian tai Etelä-Italian
satamassa. Pari tuntia sen jälkeen, kun he olivat lähteneet
matkalle, he huomasivat laivan liikkeistä, että tuuli kovasti.
Yöllä laiva keinui ankarasti ja aallot loiskivat sen kylkiä vasten
niin voimakkaasti, että kannen alla olijat töin tuskin saattoivat
kuulla toistensa puhetta. Heidän toiveensa kiihtyivät kilpaa laivan
keinumisen kera: nyt vihdoinkin oli tullut tilaisuus, jota he niin
kauan olivat odottaneet, sillä myrskyssä täytyi laivojen pysytellä
kaukana toisistaan, jotta ne eivät törmäisi vastatusten, ja kaikki
äänet häviäisivät myrskyn ja aaltojen pauhuun.
Joka yö Francis oli käynyt tervehtimässä merimiehiä ja kehoittanut
heitä kärsivällisesti odottamaan. He olivat kauan sitten poranneet
lankut puhki, ja ne pysyivät vain säkkien painon avulla paikallaan.
Francis oli pyytänyt heitä olemaan valmiina heti, kun kova myrsky
nousisi, ja hän tiesi siis, että he odottivat nyt vain sovittua
merkkiä.
Niin pian kuin tuli pimeä ja keskimmäisen lastiruuman luukku oli
suljettu, irrotettiin lankut, ja Francis alkoi tovereineen siirtää
säkkejä pois nurkasta, josta merimiehet vuorostaan olivat irrottaneet
lankkuja. Pian tämä oli tehty, ja Francis astui aukosta sisään.
"Kaikki on valmista", sanoi hän. "Rinaldo, pidä huolta siitä, että
merimiehet astuvat yksitellen ulos. Sitä mukaa kuin he tulevat
lastiruumaan, he saavat aseen käteensä ja sitten heidän tulee
asettua tuulensuojanpuolelle odottamaan, kunnes annetaan uusi käsky.
Muista, että he eivät saa pitää vähintäkään melua, sillä jos joku
kompastuu ja kaatuu, niin voidaan luulla, että lasti on alkanut
liikkua, ja silloin lähetetään tänne alas miehiä kiinnittämään sitä
tiukemmalle. Silloin he ennättävät antaa merkin toisille laivoille
ja tehdä koko meidän suunnitelmamme tyhjäksi. Kun kaikki miehet ovat
järjestyksessä, niin kuin olen käskenyt, he saavat odottaa hiukan,
kunnes valmistukset on tehty."
Kun kaikki merimiehet olivat saaneet aseita, Francis astui
peräruumaan, jossa Matteo ja eräs toinen tovereista paraillaan
sahasivat kattolankkuja kokonaan poikki. Francis oli jo määrännyt,
missä järjestyksessä heidän tuli nousta kannelle. Heikko valonsäde
virtasi aukosta. Kaksi tovereista nosti Francisin niin korkealle,
että hän saattoi nähdä hytin sisään. Se näytti olevan tyhjä,
vaikka olihan mahdollista, että päällikkö makasi sohvalla, hänen
yläpuolellaan. Luultavaa se ei kuitenkaan ollut, pikemminkin hän näin
kovassa myrskyssä oli ylhäällä kannella ohjaamassa laivaa.
Francis antoi nyt merkin, ja toverit nostivat hänet niin korkealle,
että hän pääsi ryömimään hyttiin ja makasi sitten aivan hiljaa,
kunnes Matteo ja Parucchi pääsivät myös kannelle. Sitten hän antoi
uuden merkin ja kaikki kolme kierivät lattialle ja hyökkäsivät
tikarit kädessä esille, valmiina käymään kapteenin kimppuun, jos
hän makaisi sohvalla. Mutta niin kuin he olivat olettaneetkin, oli
kajuutta tyhjänä. Toiset seurasivat nyt jäljessä aukon kautta, kunnes
koko kajuutta oli täynnä. Noin viisikymmentä miestä seisoi siinä.
"Meitä on enemmän kuin tarpeeksi", sanoi Francis, "koska he ovat
aseettomia ja valmistumattomia. Me voimme ensin hiipiä yksitellen
ulos, mutta niin pian kuin annan merkin, rynnätkää kaikki joukolla
ulos. Meidän ei tarvitse kuin iskeä miekankahvalla heidät maahan,
sillä on turhaa vuodattaa verta, jolleivät he tee vastarintaa, mutta
meidän täytyy olla varuillamme ja muistaa, että heillä on puukot
vyöllä."
Francis avasi oven ja kulki käytävän läpi, josta hän ulko-oven kautta
pääsi kannelle. Tuuli puhalsi hyvin kovasti, mutta myrsky ei ollut
niin raivoisa kuin hän oli olettanut kannen alla. Yö oli pimeä, mutta
Francisin silmät olivat tottuneet pimeään, ja hän saattoi erottaa
melkein joka esineen. Välikannella oli vain muutamia merimiehiä,
upseerit olivat varmaankin peräkannella, ja ne merimiehet, joita ei
tarvittu laivan hoitoon, alhaalla skanssissa. Pian noin kolmekymmentä
miestä oli kerääntynyt Francisin ympärille laivan partaalle. Samassa
eräs upseeri peräkannelta huomasi heidät merkkilyhdyn valossa, joka
riippui heidän yläpuolellaan.
"Mitä te teette siellä, miehet?" kysyi hän. "Teidän ei tarvitse
kerääntyä kannelle ennen kuin teitä kutsutaan."
"Lähtekää eteenpäin näiden miesten kanssa, Parucchi, iskekää maahan
kaikki, jotka ovat kannella, kiiruhtakaa sitten skanssiin ja
vangitkaa kaikki, ennen kuin he ennättävät tarttua aseisiin. Sillä
välin minä huudan paikalle muut miehet ja otan osalleni upseerit."
Hän kiiruhti takaisin kajuutan ovelle ja käski miesten seurata
mukanaan. Kun he tulivat ulos, syntyi melua kannella, ja taaskin eräs
upseereista huusi:
"Mitä on tapahtunut? Mitä tämä merkitsee?"
Francis juoksi portaita myöten peräkannelle miestensä seuraamana,
ja ennen kuin siellä seisova upseeri ymmärsi, mitä tuo joukko
merkitsi, tai ennätti vetää miekkaansa esille, oli hän jo kaadettu
kumoon. Kapteeni ja kolme muuta upseeria, jotka seisoivat ruorissa,
paljastivat miekkansa ja hyökkäsivät esille siinä luulossa, että
kapina oli syttynyt miehistön parissa. Mutta Francis huusi:
"Laskekaa aseenne, kaikki! Olemme anastaneet laivan takaisin,
vastustus on turhaa, se maksaisi vain teidän henkenne!"
Upseerit joutuivat aivan ymmälle nähdessään edessään ainakin
kaksikymmentä aseellista miestä, ja heittivät aseet käsistään.
Francis käski neljän merimiehen viedä heidät kapteenin hyttiin
ja tarkasti vartioida heitä, toisten miesten kanssa hän kiiruhti
kokkapuolelle auttamaan Parucchia ja hänen miehiään. Mutta nämä
olivat jo suorittaneet työnsä, äkkiyllätettyinä genovalaiset
antautuivat heti, kun aseellinen joukko hyökkäsi skanssiin. Niin
pian kuin vangit oli viety varmaan talteen, avattiin luukku, ja ne,
jotka eivät vielä olleet ennättäneet ryömiä aukosta esille, nousivat
kannelle.
"Rinaldo", sanoi Francis, niin pian kuin miehistö oli asettunut
paikoilleen, "lähettäkää mies mastoon sammuttamaan lyhtyä."
"Voimmehan me laskea sen alas kannelle, kapteeni."
"Niin, tietysti me voimme sen tehdä, mutta en tahdo, että se
lasketaan alas, vaan sammutetaan aivan äkkiä."
Rinaldo lähetti heti miehen mastoon, ja hetken kuluttua oli valo
kadonnut.
"Jos toisista laivoista olisi nähty, että laskimme valon alas", sanoi
Francis Matteolle, "olisivat heidän epäilynsä heti heränneet, mutta
kun valo sammuu äkkiä, niin he voivat luulla, että tuuli on sen
sammuttanut. Nyt meidän ei tarvitse muuta kuin vähentää purjeita ja
sitten jäädä toisten jälkeen heidän huomaamatta mitään."
"Olen laskenut juuri kuusitoista lyhtyä", sanoi Matteo.
"Varmaankin siinä on ne neljätoista laivaa, jotka anastettiin samalla
kertaa kuin meidätkin, sekä kaksi genovalaista kaleeria. Parucchi,
voisitko heti tarkastaa miehistön ja pitää huolta siitä, että kaikki
ovat aseissa ja valmiita taisteluun. Sinä Matteo ja pari toveriasi
saatte auttaa luutnanttia."
Vähän myöhemmin ilmoitti Parucchi, että kaikki olivat valmiita
taisteluun.
"Rinaldo, antakaa reivata purjeita, jotta jättäydymme laivaston
jälkeen. Pitäkää silmällä meidän takanamme olevia lyhtyjä, ja
ohjatkaa laivaa siten, että ne kulkevat ohitsemme niin kaukaa kuin
suinkin."
Tätä käskyä merimiehet juuri olivat odottaneetkin, mutta juuri
kun viimeinen lyhty oli aivan heidän kohdallaan, hämmästyivät he
suuresti, kun Francis antoi käskyn lisätä taas purjeita.
"Herra Parucchi, valitkaa viisikymmentä miestä! Minä aion anastaa
takaisin tuon laivan, he eivät voi nähdä meitä ennen kuin olemme
aivan heidän vieressään, ja he pitävät yhteentörmäystä vain
onnettomuutena. Epäilemättä heillä on samoin kuin Plutollakin
enintään viisikymmentä miestä, ja siinä tapauksessa me voitamme
heidät, ennen kuin he ennättävät ryhtyä vastarintaan. Varmaan
heilläkin on vankeja ruumassa. Niin pian kuin olemme vallanneet
laivan, palaan minä tänne ja te saatte jäädä sinne vartioimaan laivaa
viidenkymmenen miehen kanssa. Kun olette saaneet genovalaiset hyvään
talteen, vapautatte vangit, jotka ovat lastiruumassa. Minä pysyttelen
teidän lähellänne, jotta voimme puhua keskenämme ja te ilmoitatte
minulle, miten monta heitä on."
Pluto ohjattiin nyt aivan toisen laivan rinnalle. Miehistö, joka
riemuitsi vastasaavutetun voiton johdosta ja halusi kiihkeästi
anastaa takaisin toisenkin menetetyistä kaleereista, kerääntyi
keskilaivalle. Kaikki tarttuivat aseihin. Laivaa ei huomattu, ennen
kuin he olivat kaapelin pituuden päässä toisesta, mutta samalla
kuului myös hämmästynyt huuto:
"Mitä te aiotte? Laskekaa alemmaksi, muuten purjehditte meidän
päällemme! Miksi teillä ei ole lyhtyä?"
Francis mutisi jotain vastaukseksi. Rinaldo laski alas peräsimen,
ja hetken kuluttua Pluto oli toisen laivan kyljessä. Kymmenkunta
merimiestä hyökkäsi partaan yli ja köysitti alukset toisiinsa kiinni,
sillä välin kun Francis miehistön seuraamana hyökkäsi toisen laivan
kannelle.
Tuskin ainoatakaan miekaniskua vaihdeltiin. Genovalaiset, jotka
joutuivat aivan ymmälle nähdessään äkkiä aseellisia miehiä edessään,
pakenivat joko kannen alle tai antautuivat hyvällä, ja parissa
minuutissa venetsialaiset olivat laivan herroina.
"Takaisin Plutoon!" komensi Francis; "muuten laivat murskaavat
toisensa."
Melkein yhtä nopeasti kuin he olivat saaneet valtaansa kaleerin,
palasivat venetsialaiset jälleen Plutoon ja jättivät luutnantin
viidenkymmenen miehen kanssa vartioimaan saalistaan. Köydet
irrotettiin, ruori käännettiin, ja Pluto laski kauemmaksi
genovalaisen kaleerin luota. Laivan parras oli pahasti hankaantunut
molempien alusten törmätessä toisiaan vasten kovassa aallokossa, ja
Rinaldo ilmoitti hetken kuluttua, että pari liitettä oli auennut ja
vettä vuoti sisään.
"Antakaa puuseppien ja muutamien merimiesten tilkitä liitteet
sisäpuolelta niin hyvin kuin se käy päinsä, ja pankaa pumput heti
käyntiin. Paha tosiaankin, että tuulee näin kovasti. Jos myrsky olisi
asettunut, olisimme voineet voittaa koko laivaston."
Pluto pysytteli anastetun laivan läheisyydessä, ja pian Parucchi
ilmoitti vapauttaneensa kaksisataa vankia.
"Antakaa heille heti aseita!" vatsasi Francis. "Sammuttakaa lyhtynne
ja anastakaa alus, jonka lyhty näkyy tuulen alapuolella! Kun olette
saaneet sen valtaanne, niin vähentäkää purjeita, minä aion tehdä
samoin. Sitten annamme toisten laivojen purjehtia pois niin pian kuin
suinkin."
Pluto ohjasi kulkunsa lähimmän laivan luo. Se voitettiin yhtä
helposti kuin edellinenkin. Mutta tällä kertaa ei yksin Pluton parras
särkynyt, vaan myöskin rustiraudat murtuivat, ja kun vantit eivät
enää tukeneet isoa mastoa, se kaatui kovalla rätinällä partaan yli
mereen.
Tässä aluksessa oli vain satakunta vankia. Heidän ilonsa ja
hämmästyksensä oli rajaton, kun he huomasivat, että venetsialaiset
olivat anastaneet laivan takaisin. Francis käski heidän pysytellä yön
aikana Pluton läheisyydessä, koska hän mahdollisesti saattoi tarvita
heidän apuaan.
Myrsky yltyi seuraavina tunteina. Pluto ajelehti kokka tuulessa,
sillä masto teki ajo-ankkurin virkaa. Niin pian kuin genovalaisen
laivaston tulet olivat kadonneet, Francis nosti lyhdyn laivan mastoon
merkiksi, että muut alukset pysyttelisivät hänen läheisyydessään.
Kun aamu valkeni, oli viimeksi anastettu laiva puolen mailin päässä,
jota vastoin toisia saattoi töin tuskin erottaa noin kuuden mailin
takaa. Myrsky asettui heti aamunsarastuksessa, ja Francis antoi
miestensä hilata maston laivaan ja punoa sen tynkään kiinni. Se
oli vaikeaa työtä, sillä laiva keinui kovasti, mutta iltapuolella
masto oli pystyssä, lujasti köysitetty kiinni ja vahvasti tuettu, ja
purjeet voitiin jälleen nostaa.
Sillä välin Parucchi laivoineen oli laskenut Pluton rinnalle. Pyhän
Markuksen leijona nostettiin Pluton mastoon, ja pian sama lippu
liehui kolmessa muussakin laivassa miehistön hurratessa riemuissaan.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kiittämätön tasavalta
"Miten ihanaa, Francis", sanoi Matteo, "että olemme saaneet neljä
laivoistamme takaisin!"
"Niin, onhan se varsin hyvä", vastasi Francis, "mutta olisi voinut
käydä vielä paljon paremminkin. Jollei myrsky olisi raivonnut,
olisimme voineet kaapata kaikki toinen toisensa jälkeen. Joka
laivalta, jonka me saimme valtaamme, meidän voimamme kasvoi, ja minä
olin aikonut vallata useimmat takaisin, mutta sellaisessa aallokossa
emme juuri olisi voineet tehdä tämän enempää."
"En minäkään sitä usko", sanoi Matteo. "En ollut koskaan voinut
uneksiakaan, että saisimme anastetuksi muuta kuin enintään Pluton, ja
kun ensin puhuit siitä mahdollisuudesta, tuntui se minusta melkein
mielettömyydeltä. En usko, että kukaan meistä uskoi yrityksen
onnistumiseen."
"Minä uskoin kyllä, että se onnistuisi tavalla tai toisella", sanoi
Francis. "Olisihan se ollut oikea häpeä, jos viisikymmentä miestä
olisi voinut pitää kolme viikkoa sataaviittäkymmentä vankina."
"Ei kukaan muu kuitenkaan olisi ajatellutkaan pelastumisen
mahdollisuutta. Luulenpa melkein, että jos tahtoisit lähteä Genovaa
valloittamaan, niin jokaikinen mies laivassa heti olisi valmis
seuraamaan sinua siinä varmassa vakaumuksessa, että yritys sinulta
myös onnistuisi."
"Siinä tapauksessa", sanoi Francis nauraen, "on tosiaankin onni,
etten ole aivan päästäni vialla. Anna nyt merkki Parucchille,
että hän laskee veneet vesille ja tulee meidän miestemme kanssa
tänne. Voisihan sattua, että vielä kerran kohtaisimme genovalaisen
laivaston. Joka tapauksessa on varminta, että miehistömme on
täysilukuinen."
Parucchi ja hänen miehensä saapuivat pian Plutoon, jonka jälkeen
kaikki neljä laivaa nostivat purjeensa ja laskivat etelää kohti.
Vangeilta he saivat tietää, että he olivat sivuuttaneet Messinan
salmen, ja kun taivas myöhemmin illalla selkeni, he näkivät Kalabrian
vuoret vasemmalla puolellaan. Francis päätti nyt suunnata kulun
takaisin salmea kohti, koska hän vankien kertomuksista saattoi
päätellä, ettei heidän tarvinnut pelätä kohtaavansa enää genovalaisia
sotalaivoja.
"Olisin tahtonut nähdä, miten pitkiksi genovalaisten päällikön kasvot
venyivät, kun neljä hänen laivoistaan tänä aamuna oli hävinnyt",
sanoi Matteo. "Tuskinpa hän saattoi olettaa, että ne olisivat
haaksirikkoontuneet, sillä vaikka tuulikin kovasti, niin ei myrsky
sittenkään ollut niin ankara, että laivoilla olisi ollut suoranaista
vaaraa. Minua ihmetyttää tosiaankin, ettei hän ole lähettänyt paria
kaleeria meitä etsimään."
"Ehkäpä hän on lähettänytkin", sanoi Francis, "mutta koska hän aamun
sarastaessa oli sata mailia meitä pohjoisempana, tarvitsisi hän pari
päivää saavuttaakseen meidät."
Francis oli pienen laivaston päällikkönä koko loppumatkan Venetsiaan
saakka, sillä kapteenit ja useimmat korkeimmista upseereista oli
viety komentavan amiraalin laivaan.
Kun he nyt lähestyivät Venetsiaa, he olivat hyvin varovaisia, sillä
he pelkäsivät, että Doria laivastoineen oli piirittänyt kaupungin
sataman. Mutta hän risteilikin Dalmatian rannikolla anastaen
valtaansa toisen Venetsian alusmaista toisensa jälkeen. Niin pieni
laivasto pääsi kulkemaan Lidon kanaalin kautta liehuvin lipuin.