Francis Hammond, ja vanhempani ovat englantilaisia."
"Toivottavasti ette ole palkkasoturi?" sanoi genovalainen kapteeni
vakavasti.
"En", vastasi Francis. "Olen Venetsian kansalainen, ja nimeni on
merkitty sen kirjoihin, sen toverini voivat todistaa."
"Se ilahduttaa minua", sanoi genovalainen, "sillä Pietro Doria, joka
veljensä jälkeen on nyt ylin päällikkömme, on käskenyt, että kaikki
palkkasoturit on tapettava."
"Se on julma käsky", sanoi Francis pelottomasti, "olkoon se kenen
hyvänsä määräämä! Palkkasoturilla, joka rehellisessä taistelussa
joutuu vangiksi, on yhtä suuri oikeus tulla lunastetuksi tai
vaihdetuksi kuin kellä muulla hyvänsä, ja jos teidän amiraalinne
siten rikkoo sodan lakeja vastaan, niin ei ole ainoatakaan
ritaria koko Italiassa, joka ei pitäisi sitä henkilökohtaisena
taisteluvaatimuksena."
Genovalainen rypisti otsaansa kuullessaan Francisin rohkeat
sanat, mutta sydämessään hän myönsi hänen olevan oikeassa, sillä
genovalaiset upseerit olivat yleensä sitä mieltä, että tämä julma
käsky oli sekä järjetön että häpeällinen.
Vangitut upseerit suljettiin nyt laivan keularuumaan, ja miehistö
peräruumaan. Pian he huomasivat laivan liikkeistä, että purjeet oli
nostettu.
"Nyt olemme siis matkalla genovalaiseen vankilaan, Francesco", sanoi
Matteo. "Hädin tuskin me viime kerralla vältimme sen, mutta nyt ei
mikään taida siitä meitä pelastaa."
"Ei meillä ole suurta vapautumisen toivoa", sanoi Francis; "mutta
liian varhaista on sanoa, ettemme voisi paeta. Mahdollisuudet olivat
paljoa pienemmät minun ollessani Ruggieron vallassa, mutta sittenkin
pääsin pakenemaan; silloin olin yksin ja ankarasti vartioitu, nyt
meitä on laivassa lähes kaksisataa ystävää ja vaikka olemmekin
vankeja, sittenkin voimme saada paljon aikaan, jos pysymme yhdessä.
Sitä paitsi genovalaiset ovat kai niin ylpeitä voitostansa, etteivät
viitsi vartioida meitä kovin tarkasti. Sanalla sanoen, tahtoisin
väittää, että olosuhteet ovat nyt meille suotuisia. Jos olisin
varma siitä, että Pluto purjehtii yksin, niin voisimme varmaankin
vallata sen takaisin, mutta luultavasti kaikki viisitoista vallattua
laivaa ovat yhdessä, ja toiset tulisivat tietenkin heti toveriensa
avuksi, jos huomaisivat, että olisi täällä taistelu käynnissä ja on
varmaankin mahdotonta vallata laiva aivan äänettömästi."
"Sen minäkin uskon", sanoi Matteo.
"Mutta vaikka emme voisikaan päästä miehistön yhteyteen ja sen avulla
anastaa laivaa haltuumme, niin ehkäpä me molemmat voimme sittenkin
päästä vapaiksi."
"Kun sinä sen sanot, Francesco, niin uskon sen heti. Sinä pelastit
meidät pulasta Girgentissä. Sinä pelastit Polanin tyttäret vieläkin
suuremmasta hädästä, kun he olivat vangittuina San Nicolon saarella,
ja kaikkein pahimmasta sinä vapautit itsesi paetessasi Ruggieron
käsistä. Kun sinä siis sanot, että meillä voi olla pakenemisen
toiveita, niin tuntuu minusta, ikään kuin se olisi meiltä jo
onnistunut."
"Siihen on vielä pitkälti", sanoi Francis nauraen, "mutta minä
toivon, että se onnistuu tavalla tai toisella. Minä kammoan koko
sielustani genovalaista vankilaa, sillä yleisesti tiedetään, että
he kohtelevat sotavankejaan häpeällisellä tavalla, enkä minä aio
antaa teljetä itseäni sellaiseen pesään, jos vain jollakin tavalla
voin siitä pelastua, mutta tänään en viitsi sitä vielä ajatella.
Ensiksikin särkee päätäni kaikkien niiden kolhujen jälkeen, joita
olen saanut, toiseksi olen aika heikko kovasta verenhukasta ja
kolmanneksi haavani kirvelevät oikein toden perästä."
"Niin minunkin", sanoi Matteo; "ja sitä paitsi minun on nälkä, sillä
leipä, jonka me tänä aamuna saimme, ei kelpaisi edes koirille, vaikka
täytyihän minun tyytyä siihen, kun ei muuta ollut saatavana."
"Ja nyt minä koetan nukkua muutaman tunnin. Viime yönä ei uni tullut
silmiini kovien tuskien vuoksi, mutta nyt luulen voivani nukahtaa."
Laivan tasainen heiluminen sekä ruumiillinen väsymys vaikuttivat
osaltaan, että Francis haavoistaan huolimatta vaipui syvään uneen.
Hän ei herännyt, ennen kuin valoa virtasi avonaisesta luukusta
sisään. Matteo, joka makasi hänen vieressään, heräsi myöskin ja
ojenteli jäseniään, ja myöskin heidän kymmenen kohtalotoveriaan
havahtuivat.
"Tässä on aamiaisenne", kuului ääni luukulta, ja kori, jossa oli
leipää ja pullo vettä, laskettiin nuoran varassa alas.
"Aamiaista!" sanoi Matteo. "Eihän siitä ole kuin pari tuntia, kun me
viimeksi söimme."
"Epäilen, että siitä on kaksikymmentä tuntia. Me olemme nukkuneet
oikein perinpohjaisesti, ja minä voin nyt paljon paremmin. Jakakaamme
nyt keskenämme erinomainen aamiaisemme, jota meille täällä tarjotaan.
Onneksi tulee kylliksi valoa ylhäältä luukusta, jotta voimme sen
tehdä perinpohjaisesti."
Toverit purskahtivat nauruun Francisin hyväntuulisen leikinlaskun
johdosta. Vain yksi ainoa heistä oli ollut upseerina Plutossa. Muut
olivat samoin kuin Matteo, vapaaehtoisia ja ylhäisten perheiden
jäseniä. Syödessä laskettiin leikkiä ja naurettiin huolettomasti. Kun
ateria oli ohi, sanoi Francis:
"Nyt pidetään sotaneuvottelu."
"Te olette joka tapauksessa onnellisemmassa asemassa kuin Pisani",
sanoi eräs nuorista miehistä, "sillä ei mikään siviilineuvosto
rajoita teidän valtaanne, ja me hyväksymme kaikki, mitä kapteeni
ehdottaa."
"En minä ole enää teidän kapteeninne", vastasi Francis. "Nyt me
olemme kaikki vankeja ja yhdenvertaisia, ja jokainen saa vapaasti
ilmaista mielipiteensä ja antaa äänensä."
"Silloin minä lausun heti mielipiteeni, Francesco", sanoi Matteo,
"ja ehdotan, että sinä edelleen olisit meidän kapteenimme ja että
me tottelisimme sinua yhtä ehdottomasti kuin jos seisoisit Pluton
välikannella etkä olisi teljettynä tähän lastiruumaan. Ensiksikin
sinut määrättiin Carlon kaaduttua meidän lailliseksi johtajaksemme;
toiseksi sinulla on enemmän kokemusta kuin meillä kaikilla yhteensä
ja paljon terävämpi pää kuin kellään meistä muista. Siksi, toverit,
ehdotan, että pitäisimme herra Francesco Hammondia edelleen
kapteeninamme ja että tottelisimme häntä."
Toverit hyväksyivät riemuiten ehdotuksen, sillä kaikki kunnioittivat
ja ihailivat Francisia, hänen tarmoaan kärsivällisyyttä koettelevan
talven aikana, ja tapaa, jolla hän oli johtanut miehistöä
epätoivoisessa taistelussa.
"No niin", sanoi Francis, "jos haluatte, olen edelleenkin teidän
johtajanne, mutta sittenkin pidämme sotaneuvottelun. Ensimmäinen
kysymys, jonka tahdon esittää mietittäväksenne, on se, miten voimme
anastaa takaisin Pluton."
Nuoret miehet purskahtivat äänekkääseen nauruun. Vakava tapa, jolla
Francis teki heidän mielestään kerrassaan mahdottoman ehdotuksen,
huvitti heitä suuresti.
"Minä tarkoitan täyttä totta", jatkoi Francis, kun nauru oli
lakannut. "Jos pieninkin mahdollisuus vain on, niin aion anastaa
takaisin Pluton, enkä epäile, ettei se voisi onnistua, jos vain
menettelemme oikealla tavalla. Ensiksikin voimme pitää aivan varmana,
että meitä täällä laivalla on paljon enemmän kuin genovalaisia.
Tietysti he ovat kadottaneet taistelussa yhtä paljon väkeä kuin
mekin. Toiseksi: jos Doria aikoo hyötyä voitostaan, niin hänen on
täytynyt pidättää omissa kaleereissaan kylliksi taistelukykyisiä
miehiä eikä hän ole siis voinut luovuttaa anastamilleen
viidelletoista kaleerille kuin suhteellisesti pienen joukon.
Tahtoisinpa väittää, ettei Pluto ole saanut osalleen kuin enintään
viisikymmentä miestä, jota vastoin meitä on kolme kertaa enemmän. Jo
sekin, että he nuorassa hilaavat meille ruokaa, osoittaa, että he
tietävät olevansa meitä heikommat."
"Siinä sinä olet varmaan oikeassa", sanoi Paolo Parucchi, toinen
Pluton upseereista, "mutta heitä on viisikymmentä aseistettua miestä,
ja meidän sadanviidenkymmenen joukkomme on aseeton ja vangittu.
Heiltä puuttuu pää, joka ajattelisi heidän puolestaan, ja meiltä
puuttuvat aseet, joiden avulla voisimme panna aikeemme täytäntöön."
Hyväksymisen murinaa kuului muutamien nuorten miesten parista.
"En ole koskaan luullut, että voisimme suoriutua yrityksestä
vaikeuksitta", sanoi Francis levollisesti, "tai ettei meidän
tarvitsisi tehdä muuta ensi kerralla, kun luukku avautuu, kuin
sanoa niille, jotka seisovat tuolla ylhäällä: Hyvät herrat, meidän
joukkomme on lukuisampi kuin teidän, siksi me vaadimme teitä
vaihtamaan paikkaa meidän kanssamme. Olen vain väittänyt, että meillä
on voimaa vallata laiva takaisin, jos suotuisa tilaisuus tarjoutuu.
Nyt meidän täytyy ensiksikin päättää, miten voimme hankkia itsellemme
sellaisen tilaisuuden. Onko kellään teistä tikaria tai veistä, jota
vahdin silmä ei ole keksinyt?"
Ei kukaan vastannut.
"Minä pelkäsin kyllä, että niin huonosti olisikin asia. Mutta koska
meillä ei ole aseita eikä työkaluja, niin meidän täytyy tutkia, eikö
ruumassa ole mitään, mikä voisi tehdä sellaisen virkaa. Onneksi
olemme saaneet jäädä Plutoon, jossa tunnemme joka sopen, sillä paljon
pahempi olisi, jos meidät olisi siirretty muualle. Tuossa hirressä
näkyy olevan muutamia rautakoukkuja, varmaankin niihin joskus on
ripustettu lihaa. Katsotaanpas, voimmeko saada ne irti."
Mutta koukut olivat niin lujassa, että kaikista ponnistuksista
huolimatta ne eivät liikahtaneet vähääkään.
"Meidän täytyy toistaiseksi luopua siitä yrityksestä", sanoi Francis,
"ja katsoa voimmeko löytää jotain muuta käyttökelpoista."
Mutta vaikka he etsivät hyvin tarkasti joka paikan, ei löytynyt
mitään.
"Voisikohan ämpärien rautasangoista olla mitään hyötyä", sanoi Matteo.
"Voisi kyllä, kunhan ne vain saisi irti."
"Se ei ole vaikeaa", sanoi eräs toinen tarkastettuaan niitä hetken
aikaa. "Tämä ämpäri on tyhjä, ja sanka on melkein irti."
'Hetken kuluttua oli irrotettu sangat neljästä ämpäristä.
"Suurta hyötyä niistä ei ole", sanoi Matteo; "rauta on ruosteista, ja
ne murtuisivat heti tuottamatta pahempia haavoja."
"Niin, ei niistä tikareiksi ole", sanoi Francis, "mutta ehkäpä ne
varovasti käyttäen kelpaavat sahoiksi. Katkaise jalan pituinen pala,
revi kaistale paidastasi ja kierrä se moneen kertaan toisen pään
ympäri, niin että voit pitää siitä kiinni. Ja koeta sitten hangata
sillä hirrenpäätä!"
"Se pystyy todellakin", ilmoitti Matteo koetettuaan, "mutta nopeasti
työ ei edisty."
"Voimme olla hyvillämme, jos rauta ollenkaan pystyy", sanoi Francis
rohkaisevasti. "Meillä on ainakin viikon verran aikaa tehdä työtä, ja
jos tuuli on epäsuotuisa, niin ehkäpä koko kuukausikin. Nyt taitamme
sangat sopiviin kappaleisiin ja käytämme niitä varovasti."
"Entäs sitten, kapteeni?"
"Päämäärämme on tietenkin se, että murtaudumme suureen lastiruumaan,
joka erottaa meidät miehistöstä. Siellä on varmaan kylliksi
aseitakin. Mutta voidaksemme käyttää sahojamme, täytyy meidän ensiksi
löytää reikä väliseinästä. Tutkikaamme siis tarkasti, eikö seinässä
olisi minkäänlaista reikää."
Oli jo liian pimeä, jotta olisi voitu tarkasti nähdä, ja siksi
kaikki koettelivat sormillaan pitkin seiniä löytämättä kuitenkaan
pienintäkään aukkoa.
"Siinä tapauksessa meidän täytyy kaikkein ensiksi koettaa sahata irti
nuo rautakoukut", sanoi Francis. "Ehdotan, että valitsemme nuo kolme,
jotka ovat tuon hirren alapuolella. Meitä on kaksitoista, siis neljä
kutakin koukkua kohti, ja voimme vuorotella joka viides minuutti.
Muistakaa, että tarvitaan enemmän kärsivällisyyttä kuin voimaa."
Työhön ryhdyttiin heti. Nuoret miehet käsittivät nyt täydellisesti,
mistä oli kysymys. Huomattuaan miten levollisesti ja asiallisesti
Francis johti heidän työtään, he tulivat varmoiksi siitä, että
ainakin hän itse uskoi yrityksen mahdollisuuteen. Oli siis hiukan
toivoa pelastua Genovan pelottavista vankiloista.
Työ kävi hitaasti ja pari rautakappaletta taittui heti paikalla,
kun työntekijät olivat liian innokkaita, mutta kun huomattiin,
että työkalut varovasti käsitellessäkin vähitellen tunkeutuivat
puuhun, jatkettiin työtä säännöllisesti. Onneksi se hirsi, jota he
sahasivat, oli varsin pehmeä, ja selvästi saattoi nähdä, miten pienet
sahajauhokasat lisääntyivät.
Sahat olivat koko päivän liikkeessä. Vaikka työ sujui hitaasti, se
piti kuitenkin mielet vireessä, ja kun vihdoin kolme nuorukaista koko
painollaan kävi riippumaan ja sai koukun irti, niin he eivät voineet
olla huudahtamatta ilosta. Yhteisvoimin irrotettiin vihdoin molemmat
muutkin. Rautakoukut olivat päästään terävät ja tuuman paksuiset.
"Nämä eivät ole niinkään huonoja aseita", sanoi Matteo.
"Emme me käytä niitä aseina", sanoi Francis. "Niistä on enemmän
hyötyä kuin mistään aseesta, lukuunottamatta kirvestä. Mutta me
tarvitsemme ainakin kolme lisää. Siksi ehdottaisin, että heti
jatkaisimme työtä. Järjestetään vahtivuorot. Kestää kaksitoista
tuntia, ennen kuin saamme ruoka-annoksemme, siis kolme tuntia työtä
ja yhdeksän tuntia lepoa kullekin. On juuri ensimmäisen vahdin vaihto
kannella, ja koska voimme kuulla tänne, milloin niitä muutetaan,
voimme siitä päätellä, mitä kello kulloinkin on."
"Minä olen valmis tekemään työtä koko yön", sanoi Matteo. "Ensiksi en
suurestikaan uskonut työmme edistymiseen, mutta koska olemme saaneet
irti kolme tuollaista rautaesinettä, niin voisin jatkaa vaikka kuinka
kauan."
"Saatpa nähdä, Matteo, että tehtyäsi kolme tuntia työtä käsivartesi
ovat niin väsyneet, ettet jaksa niitä kohottaa. On kovin väsyttävää
sahata käsivarret kurotettuina pään yläpuolelle. Jo tästä
vähäisestäkin työstä on minun käsivarsia alkanut särkeä. Mutta kunkin
täytyy tehdä työtä niin paljon kuin jaksaa noina kolmena tuntina,
ja pimeässä pitää olla vielä varovaisempi, jotta työkalut eivät
taittuisi."
"Onneksi voimme nyt saada vielä useampia sahoja, jos tarvitsemme",
sanoi Matteo, "sillä näillä vahvoilla raudoilla murramme helposti
sangat muistakin ämpäreistä."
"Siinä olet oikeassa, Matteo. Sitä en ajatellut lainkaan. Niin kuin
näet, alkaa meillä jo olla kokonainen työkaluvarasto."
Vaikka kaikki työskentelivät minkä jaksoivat, ei työ sittenkään
pimeässä suuresti edistynyt. Mutta niin pian kuin päivä alkoi valjeta
ja miehistön liikkeistä saattoi päätellä, että he huuhtelivat kantta,
alkoivat he terävillä rautakoukuilla rikkoa puuta, jotta sahaaminen
kävisi helpommin. Ja kun he sitä paitsi vuorottelivat joka viides
minuutti, edistyi työ sangen nopeasti, ja suureksi ilokseen he saivat
vielä kolme muuta rautakoukkua irti.
"Jos joku olisi sanonut minulle", sanoi yksi nuorukaisista, "että
käsivarret voisivat muutaman tunnin työn jälkeen särkeä näin
kauheasti, niin en olisi häntä uskonut."
Kaikki olivat samaa mieltä, sillä ei kukaan heistä ollut tottunut
raskaaseen ruumiilliseen työhön.
"Anna meidän levätä puoli tuntia, Francesco", sanoi Matteo, "ennen
kuin jakelet uusia käskyjä. Sen verran lepoa ainakin tarvitsen että
käsivarsiini palaa edes hiukan voimaa."
"Voimme levätä koko tunninkin, jos haluat, Matteo. Sinä aikana saamme
aamiaista, ja sitten jatkamme jälleen."
"Aamiaista!" sanoi eräs nuorukaisista nyrpeästi. "En minä voi
nimittää tuota mustaa leipää ja vettä aamiaiseksi. Kun ajattelen
niitä aamiaisia, joita olen syönyt ja mitä ruokia olen hyljeksinyt
siksi, ettei niitä ollut valmistettu taiteen kaikkien sääntöjen
mukaan, niin en voi muuta kuin kiroilla hulluuttani, kun lainkaan
tahdoin merelle."
"Tahtoisin ehdottaa teille kaikille", sanoi Francis, "että
käyttäisitte tämän tunnin toistenne lihaksien hieromiseen. Se on
paras keino saada ne pehmenemään. Giuseppellä oli aina tapana tehdä
niin, kun minun jäseneni jäykkenivät soudun jälkeen."
Neuvoa seurattiin, ja sillä välin kun toiset olivat tässä työssä,
lähti Francis tutkimaan väliseinää.
"No, kapteeni, mitä kerrottavaa teillä on?" kysyi Matteo, kun Francis
palasi toisten joukkoon.
"Varsin hyviä uutisia", sanoi Francis. "Lankut on onneksi naulattu
toiselta puolen hirsiin kiinni sekä ylhäältä että alhaalta."
"Mitä hyötyä meillä on siitä?"
"Se merkitsee hyvinkin paljon. Jos ne olisi naulattu kiinni tältä
puolen, olisi meidän pitänyt porata näillä rautakoukuilla reikiä
lankkuihin ja sitten sahata lankut poikki. Mutta nyt luullakseni
voimme irrottaa lankun viidessä minuutissa. Ei tarvitse muuta kuin
työntää rautakärki hirren ja lankun väliin ja käyttää sitä vipuna.
Kylläpä naulojen tosiaankin pitäisi olla kovin vahvat, jotta ei
tällaisilla rautakoukuilla saisi niitä irti."
Kaikki hyppäsivät pystyyn. Tämä odottamaton uutinen sai heidät
unohtamaan kaiken kivun ja nälän, ja kuusi heistä tarttui heti
rautoihin.
"Hiljaa!" sanoi Francis. "Muistakaa, että siellä voi olla miehiä
tavaroita hakemassa. Ennen kuin uskallamme irrottaa ainoatakaan
lankkua, täytyy meidän porata reikä, josta voimme kurkistaa sisään.
Sellaisen poraaminen on paljon helpompaa kuin jos sen täytyisi olla
niin suuri, että saha mahtuisi siitä sisään. Mutta hiukan aikaa
siihenkin kuluu. Parasta on kuitenkin odottaa, kunnes olemme saaneet
aamiaista."
KUUDESTOISTA LUKU
Pluto vallataan takaisin
Niin pian kuin tavallinen aamiainen oli hinattu alas ja he olivat
kuulleet, että raskaat painot oli jälleen asetettu luukun eteen,
otti yksi heistä raudan käteensä ja alkoi porata reikää toisten
syödessä. Rauta tunkeutui aluksi varsin helposti puun läpi, mutta
vaikeudet kasvoivat hetken kuluttua, ja kesti ainakin neljä tuntia,
ennen kuin he kurkistamalla reiästä ulos saattoivat erottaa hiukan
valoa. Tehtyään vielä neljännestunnin ajan työtä he olivat saaneet
aukon niin suureksi, että saattoi nähdä ruumaan. Siellä oli varsin
valoisaa, sillä luukku oli auki, ja he näkivät, että kaksi miestä
avasi parhaillaan laatikkoa.
"Meidän täytyy odottaa, kunnes tulee pimeä", sanoi Francis. "En usko,
että pidämme kovinkaan suurta melua, mutta sittenkin on parasta,
että odotamme kunnes miehistön nukkuma-aika lähestyy, sillä sitä
ennen heillä on tapana kävellä kannella, jutella ja laulaa, eikä sinä
aikana vähäistä melua niinkään helposti voida kuulla."
"Vaikeinta on pakottaa rauta lankkujen ja hirsien lomaan, jotta
saisimme vankan otteen", sanoi Matteo.
"Kyllä minä luulen, että se sittenkin onnistuu", vastasi Francis.
"Hirret ovat rosoiset, ja jos oikein etsimme, niin varmaankin
löydämme paikan, josta rauta pääsee tunkeutumaan kylliksi syvälle."
Tarkasti tutkittuaan he valitsivat tarkoitukseen sopivan lankun;
sitten he paneutuivat maata tai istuivat juttelemaan, kunnes
oli kylliksi pimeä. Sitä ennen he kuitenkin tirkistivät reiästä
viereiseen ruumaan ja huomasivat, että luukku oli suljettu. Heidän ei
siis tarvinnut pelätä, että kukaan tulisi sinne mitään hakemaan.
"Nyt luullakseni voimme aloittaa", sanoi Francis vihdoin. "Sinä,
Paolo Parucchi, saat ottaa yhden raudoista, minä otan toisen ja
Matteo kolmannen. Useampia kuin kolme ei voi käydä yhden hirren
kimppuun, ja jos naulat eivät ole hirveän lujassa, niin luultavasti
saamme ne irti."
Kesti hetken aikaa, ennen kuin he saivat työnnetyksi raudat hirren ja
laudan väliin.
"Jos olette valmiit", sanoi Francis, "niin iskekää kiinni!"
Niin kuin Francis oli laskenut, tekivät vivut tehtävänsä, ja naulat
heltisivät hiukan.
"Siinä on tuuman levyinen rako", sanoi Francis, joka tunnusteli
seinää kädellään. "Jos annatte rautojenne olla paikoillaan, niin
siirrän omani hiukan syvemmälle. Kas noin, nyt voitte siirtää
rautanne!"
He ponnistelivat uudelleen, ja tällä kertaa naulat irtaantuivat
ainakin kahden tuuman verran. Uuden ponnistuksen jälkeen oli lankun
alapää irti.
"Työntäkää sitä nyt voimienne takaa", sanoi Francis, "sillä välin kun
minä pistän rautani lankun ja ylähirren väliin."
Nämä naulat irtaantuivat vieläkin helpommin kuin edelliset. Pian
koko lankku oli irrallaan ja se laskettiin lattialle. Toiset, jotka
seisoivat vieressä, eivät pimeässä voineet nähdä mitään, mutta
Francisin käskyistä he päättelivät, mitä oli saatu aikaan.
"Pääsettekö jo raosta läpi?"
"Emme", sanoi Francis. "Ensin on poistettava vielä toinenkin lankku,
mutta ehkäpä laihin meistä pääsee siitä läpi ja pitää lankusta
toiselta puolen kiinni, ettei tarvitse pelätä sen kaatuvan kumoon."
Parin minuutin kuluttua oli toinenkin lankku ensimmäisen rinnalla
lattialla.
"Mitäs me nyt teemme?" kysyi Matteo.
"Meidän täytyy päästä merimiesten kanssa yhteyteen. Nyt muodostamme
kolme työryhmää; ensimmäistä johdan minä, toista Paolo Parucchi ja
kolmatta Matteo. Kun pääsemme viereiseen huoneeseen, asetamme lankut
paikoilleen ja painamme naulat kiinni, jotteivät ne kaadu kumoon.
Jos joku sattumalta meidän työskennellessämme tulisi lastiruumaan,
niin voimme sittenkin olla rauhassa, sillä siinä päässä, jossa
työskentelemme, on korkea säkkipino."
Francis ja hänen miehensä hiipivät ensiksi asevaraston luo, jonka
he olivat huomanneet kurkistaessaan reiästä sisään. Hetken aikaa
etsittyään he löysivät täältä tikarin; sitten he hapuilivat pimeässä
säkkipinolle. Se ylettyi melkein kattohirsiin saakka, niin että he
juuri ja juuri pääsivät sen yli kiipeämään.
"Älkää vain kolauttako päätänne kattoon", sanoi Francis; "sellainen
melu voisi herättää huomiota. Ja maatkaa nyt alallanne, kunnes löydän
sopivan paikan, mistä voimme aloittaa työn."
Niin pian kuin Francis oli löytänyt liitteen kahden lankun lomasta,
hän alkoi tikarilla kaivaa reikää. Kymmenen minuutin kuluttua hän
kosketti kädellään viereisen miehen olkapäätä, painoi hänen kätensä
reikää vasten ja siirtyi syrjään päästäen toisen omalle paikalleen.
Tunnin kuluttua he olivat siten saaneet tuuman läpimittaisen reiän
poratuksi lankkuun. Francis käänsi korvansa reikää vasten kuunnellen
ääntä viereisestä suojasta. Sitten hän painoi suunsa sitä vasten ja
kysyi:
"Nukutteko te siellä?" Taaskin hän kuunteli. Muutamat merimiehistä
juttelivat keskenään ja kyselivät toisiltaan, mikähän ääni näin äkkiä
häiritsi hiljaisuutta.
Ei kukaan vastannut, toiset vain uhkailivat yörauhan häiritsijää.
Niin pian kuin kaikki oli taas hiljaista, sanoi Francis:
"Olkaa ääneti! Missä on venemies Rinaldo!"
"Tässä", vastasi ääni. "Mutta kuka puhuu? Olen tuntevinani herra
Hammondin äänen."
"Minun ääneni se onkin, Rinaldo. Me olemme tunkeutuneet lastiruuman
läpi irrotettuamme muutamia lankkuja seinästä. Nyt teidän vuoronne
on tehdä samoin. Me annamme teille tikareita, kunhan saamme reiän
hiukan suuremmaksi. Valitkaa joku nurkkalankuista, sillä sieltä käsin
vähimmin huomataan meidän hommiamme."
"Eivät he huomaa mitään, sillä he eivät tule koskaan tänne alas,
hilaavat vain korissa meille ruoan."
"Mutta aloittakaa sittenkin nurkasta", sanoi Francis, "sillä
voisihan sattua, että joku tulisi alas ennen kuin olette saaneet
työnne valmiiksi. Teidän täytyy irrottaa kaksi lankkua päästäksenne
tunkeutumaan läpi. Parasta, että heti paikalla ryhdytte työhön. Tältä
puolelta ei kukaan teitä huomaa, täällä on edessä korkea säkkipino,
joka ulottuu aivan kattoon saakka. Mutta teidän täytyy tehdä hiljaa
työtä, ettei ylhäällä kannella epäillä mitään.
"Kun olette saaneet lankut irti, niin pankaa ne takaisin paikoilleen
ja pistäkää kiiloja väliin, etteivät ne kaatuisi. Työn tulee olla
valmista huomisaamuna. Tehtyänne sen odottakaa minun määräyksiäni.
Hyökkäys tuskin tällä hetkellä voisi onnistua, sillä varmaankin
toiset laivat ovat vielä meidän lähellämme, ja vaikka voisimmekin
voittaa miehistön, niin toiset laivat heti voittaisivat meidät
takaisin. Siksi teidän täytyy pysytellä alallanne, kunnes minä annan
teille käskyn, kulukoon siihen päivä tai vaikka kymmenenkin. Kaikki
ne aseet, jotka he ovat riistäneet meiltä, ovat täällä, ja kun aika
on käsissä, voimme me vaivatta hyökätä genovalaisten kimppuun ja
viedä Pluton takaisin Venetsian satamaan."