esiin ja onnitteli Francista sydämellisesti hänen sankaritekonsa
johdosta.
"Minä näin, miten hyökkäsitte esille juuri sinä hetkenä, jolloin
ystäväni Polani kaatui, ja aloitte taistella hänen vastustajansa
kanssa. Aluksi luulin teidän olevan mennyttä kalua, sillä Mocenigoa
on pidetty erittäin taitavana miekkailijana, ja tehän olette vain
poika, mutta te ette väistynyt tuumankaan vertaa, vaan seisoitte
paikallanne kuin mies, ja minäpä luulen, että te ilman toisten
apuakin olisitte voittanut hänet, sillä käytitte miekkaanne
kylmäverisemmin kuin hän, mutta minä tunsin suurta helpotusta,
kun hän kaatui, sillä taistelu oli vielä ratkaisematta, ja hänen
miehensä iskivät ympärilleen kuin paholaiset, se tunnustus heille on
annettava. Miten ihmeessä niin nuori mies kuin te on niin taitava
miekkailija?"
"Nuori ystäväni ei ensi kertaa tee suurta palvelusta valtiolle",
sanoi Polani. "Hän oli erään minun laivani päällikkönä ja auttoi
Pisania, kun genovalaiset Anzion taistelussa anastivat hänen
laivansa."
"Hänkö se on?" sanoi kuvernööri ihmeissään. "Minä olen tietenkin
kuullut, miten teidän laivanne miehistö nuoren englantilaisen
johtamana riensi Pisanin avuksi viime hetkellä, mutta en voinut
koskaan uneksiakaan, että tuo englantilainen olisi vain nuori poika.
Miten vanha te olette?"
"Olen juuri täyttänyt kahdeksantoista vuotta", vastasi Francis.
"Minun maanmieheni harrastavat paljon urheilua, ja siitä kai johtuu,
että olen hiukan tottuneempi käyttämään aseita kuin minun ikäiseni
yleensä."
Kello yhdeksältä pieni laivasto palasi satamaan kuljettaen mukanaan
anastetun kaleerin. Niin pian kuin heidän tulonsa huomattiin,
kerääntyi koko väestö rantaan tervehtimään voittajia ja kuulemaan
tietoja taistelun kulusta.
"Mene heti maihin, Francesco", sanoi Polani, "ja lähde rauhoittamaan
tyttöjä! Minun täytyy seurata kuvernööriä, ja kestää ehkä jonkin
aikaa, ennen kuin hän pääsee tunkeutumaan tuon taajan ihmisjoukon
läpi."
Palvelijat tunsivat heti Francisin, kun hän saapui palatsiin, ja
saattoivat hänet siihen huoneeseen, jossa tytöt odottivat häntä.
He olivat jo kuulleet, että merirosvolaiva oli anastettu, sillä
ratsastava pikalähetti oli tuonut tämän sanoman saaren toiselta
rannalta.
"Missä isä on?" huudahti Maria, kun Francis astui yksin sisään.
"Hän voi hyvin ja lähetti minut edeltä rauhoittamaan teitä."
"Kiitetty olkoon pyhä Markus!" sanoi Maria. "Olemme olleet kovin
huolissamme teidän kumpaisenkin vuoksi. Sanantuoja kertoi nähneensä
rannalta, miten merirosvolaivalla taisteltiin epätoivon vimmalla ja
että vain yksi kaleereista ahdisti sitä. Me olimme varmoja, että se
oli juuri se kaleeri, jossa kuvernööri oli, ja mehän tiesimme, että
olitte samassa laivassa mukana. Ja isä oli niin hirveän harmistunut,
että me pelkäsimme hänen itsensä ottavan taisteluun osaa."
"Sen hän tekikin", sanoi Francis; "antautuipa vielä kaksintaisteluun
Mocenigon kanssa ja olisi varmaan tappanut hänet, jollei olisi
kaatunut. Minä olin tietysti hänen rinnallaan ja pidin tuota roistoa
lämpimänä, kunnes nuoli osui häneen. Nyt kaikki kärsimykset, joita
hän meille on tuottanut, ovat lopussa."
"Onko hän todellakin kuollut?" sanoi Maria. "Oi, Francesco, miten
kiitollinen minä olenkaan! Aloin todellakin pelätä, että hänen
tarmokkaat yrityksensä vihdoin onnistuisivat. Ei silti, että koskaan
olisin suostunut hänen vaimokseen, sillä olin tehnyt sen pyhän
lupauksen, että ottaisin itseni hengiltä, ennen kuin sellaista saisi
tapahtua. Minun mielestäni hänen olisi pitänyt ymmärtää, ettei hän
koskaan olisi voinut pakottaa minua siihen."
"Minä sanoin hänelle samaa, mutta hän vastasi, että hän ryöstäisi
myös teidän sisarenne valtaansa ja ottaisi hänet vaimokseen, jos te
tekisitte lopun itsestänne."
Tytöt huudahtivat kauhusta.
"Sitä en koskaan tullut ajatelleeksi", sanoi Maria; "mutta
sellaisella uhkauksella hän tosiaankin olisi riisunut aseet
kädestäni. Hirveätä olisi ollut joutua sellaisen miehen vaimoksi,
mutta luulenpa, että mieluummin olisin sittenkin kestänyt sen, kuin
uhrannut Julian hänelle. Mutta tuossahan on isä!"
"Pääsin pikemmin kuin luulinkaan", sanoi Polani astuessaan sisään.
"Kuvernööri käski minun heti lähteä teidän luoksenne. Olette
varmaankin jo kuulleet kaikki uutiset ja tiedätte, ettei vihollisenne
enää voi ahdistaa teitä?"
"Kyllä, isä, ja olemme kuulleet senkin, että sinä itse taistelit
hänen kanssaan, mikä oli kauheata, mutta samalla kovin reippaasti
tehty."
"Sanoiko Francis senkin, että ilman häntä en olisi nyt hengissä?"
"Ei, isä; hän kertoi vain, että kun sinä kompastuit, piti hän
Ruggieroa lämpimänä, kunnes nuoli osui häneen."
"Sekin on totta, kultaseni, mutta jollei Francis olisi kääntänyt
hänen huomiotaan toisaalle, olisin minä nyt kuollut. Hän tähtäsi
iskunsa minuun, kun minä kaaduin, ja olisi lävistänyt minut, jollei
Francis olisi hyökännyt esiin ja estänyt sitä. Sitten Francis alkoi
taistella Mocenigon kanssa, joka kaikista virheistään huolimatta oli
taitava miekkailija. Ja sittenkin olisi Francis, niin kuin kuvernööri
sanoi, varmaankin voittanut hänet, jollei taistelu olisi päättynyt
niin kuin se päättyi. Mutta nyt meidän täytyy saada kuulla hänen
kertomuksensa alusta loppuun. Te ette tiedä siitä vielä mitään, ja
minä olen kuullut sen vain osittain. Tahdon tietää, miten hän pääsi
tuon miehen käsistä."
"Sen mekin tahdomme kuulla. Mehän tiedämme, miten ankarasti Ruggiero
antoi vartioida meitä, ja olen varma siitä, ettei hän ollut lempeämpi
Francescolle."
"Niin, kyllähän minua vieläkin kovemmin vartioitiin", sanoi Francis
hymyillen, "sillä oikea käteni oli kahlehdittuna vasempaan jalkaani
ja päin vastoin, ja ketjut olivat niin lyhyet, etten voinut seisoa
suorassa. Mutta luulenpa toisaalta, etteivät vartijani olleet yhtä
valppaat kuin teidän. Joka tapauksessa tahdon kertoa teille koko
jutun."
Tytöt seurasivat innostuneina Francisin kertomusta vankeudesta ja
paosta sekä siitä, miten hän oli piiloutunut merirosvolaivan ruumaan
voidakseen ajoissa varoittaa heitä.
"Pakosi onnistui tosiaan hyvin", sanoi kauppias, kun Francis oli
lopettanut. "Onneksi sekä sinulle itsellesi että meille, sillä
olen varma siitä, että Mocenigo palattuaan olisi kiduttanut sinut
hengiltä. Mitä tyttöihin tulee, niin ei mikään olisi voinut pelastaa
heitä kovasta kohtalosta, jollet sinä olisi ennättänyt ennen tuota
roistoa perille."
"Mitä me voimme tehdä Francescolle isä?" huudahti Maria. "Me emme voi
koskaan kylliksi kiittää häntä, ja hän vihaa kiitosta. Jospa hän vain
kerran joutuisi oikein pahaan pulaan, niin Julia ja minä lähtisimme
heti häntä pelastamaan, mutta niin kuin olemme nähneet, hän pelastaa
itsensä jo paljon ennen kuin edes aavistamme hänen joutuneen kiinni.
On tosiaankin masentavaa, kun emme voi tehdä mitään hänelle."
Francis nauroi sydämellisesti.
"Niin, eikö se ole hirveää? Jos joudun jälleen pulaan ja ennätän
lähettää teille sanan, että teen sen aivan varmaan. Mutta
ymmärrättehän, ettei voi joutua pulaan omasta tahdostaan, ja minä
saan kai tyytyä vain teidän ja teidän sisarenne hyviin toivomuksiin."
"Älä ole huolissasi, Maria", sanoi hänen isänsä; "kerran vielä saamme
tilaisuuden maksaa hänelle velkamme, ja siihen mennessä Francesco saa
tyytyä vain siihen, että olemme hänelle kiitollisuuden velassa."
"Ja mitä sinä nyt aiot tehdä, isä."
"Lähden huomenna teidän kanssanne Venetsiaan. Kuvernööri lähettää
kaleerin mukana sanan merirosvolaivan anastamisesta, ja varmaankin
hän sallii meidän matkustaa siinä. Ryhdyn heti toimenpiteisiin, jotta
saan huvilan kevääksi jälleen rakennetuksi, mutta silloin et ole
enää minun huolehdittavanani, nuori neitiseni, enkä minä siitä ole
lainkaan pahoillanikaan, sillä viime aikoina olet tuottanut minulle
kovin paljon huolta."
"Se ei ole ollut minun syytäni", sanoi Maria nyreissään.
"Tiedän sen kyllä, kultaseni. Se on riippunut sinun onnettomasta
kohtalostasi, enkä minä sinua lainkaan moiti."
"Mutta nyt ovat kaikki huolet poissa, isä!"
"Sen parempi Rufinolle", sanoi kauppias. "Hän iloitsee saadessaan
kuulla, ettei Ruggiero enää voi ahdistaa sinua. Mutta nyt jätän
teidät, sillä minun täytyy lähteä kuvernöörin kanssa saaren toiselle
puolelle. Olen kuullut, että useita huviloita on ryöstetty ja
hävitetty ja paljon ihmisiä tapettu."
Seuraavana päivänä he matkustivat Venetsiaan ja saapuivat sinne
enemmittä seikkailuitta. Siellä alettiin heti valmistaa Marian
ja Rufino Giustinianin häitä, ja kuusi viikkoa myöhemmin olivat
vihkiäiset. Francis ei lähtenyt merille ennen tätä juhlatilaisuutta,
sillä kun hän heti kotiin palattuaan puhui uudesta matkasta, selitti
Maria, ettei hän tahtonut lainkaan mennä naimisiin, jollei Francis
jäänyt häihin.
"Te olette pelastanut minut kaikista vaaroista tähän asti, Francesco,
ja siksi teidän täytyy myös nähdä, että pääsen turvalliseen satamaan."
Kun herra Polanikin sanoi Francisille, ettei hän saanut ajatella
matkalle lähtöä ennen kuin häiden jälkeen, täytyi hänen jäädä. Mutta
hän oli hyvin iloinen, kun kaikki oli ohitse, sillä tällä kertaa
oli hänestä oleskelu maissa vielä entistä ikävämpää. Tytöillä oli
paljon puuhaa häiden johdosta, vieraita tuli ja meni, ja kaikki
koko talossa oli entisestään muuttunut. Mutta häiden jälkeenkin
hänen oli pakko vielä viipyä Venetsiassa. Genovalaisten laivasto
risteili merellä, eikä Pisanin ollut päässyt Anzion taistelun jälkeen
taistelemaan uudelleen heidän kanssaan. Seurauksena oli se, että
kauppa oli pysähtynyt, sillä vaara oli siksi suuri etteivät kauppiaat
uskaltaneet lähettää laivojaan merelle.
"Voitto ei korvaisi vaaraa, Francesco", sanoi kauppias eräänä
päivänä, kun hän puhui asiasta hänen kanssaan. "Vaikka vain yhden
laivan lasti kymmenestä joutuisi vihollisen käsiin, niin noista
kymmenestä ei olisi mitään voittoa. Mutta koska näen, miten
kiihkeästi sinä haluat jälleen päästä matkaan, niin voit seurata
valtion kaleerien mukana, jotka ensi viikolla lähtevät täältä
Pisanin laivaston avuksi. Sen palveluksen jälkeen, jonka sinä Anzion
taistelussa teit laivastolle, en epäile, etten voisi hankkia sinulle
luutnantin paikkaa jollakin laivalla. Mitä arvelet siitä?"
"Ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta olettehan ennen
sanonut, että olisi vain turhaa ajanhukkaa, jos rupeaisin valtion
palvelukseen, koska kuitenkin olen päättänyt antautua kauppiaan
uralle."
"Sen olen sanonut, ja se minun mielipiteeni yhä on, mutta niin kuin
näet, on kauppa nykyään pysähdyksissä, etkä siis menettäisi siinä
mitään. Sitä paitsi kauppiaalla on aina etua siitä, että hän on
hyvissä väleissä valtion kanssa. Jos siis tahdot mennä palvelukseen,
kunnes sota Genovan kanssa päättyy, niin se on minusta ainakin yhtä
edullista, kuin jos kuljeksit täällä tyhjin toimin."
"Teidän luvallanne asia on siis päätetty", sanoi Francis. "Tietysti
mieluummin palvelen upseerina, mutta hätätilassa voin ruveta
vapaaehtoiseksikin."
"Sitä sinun ei tarvitse, Francesco. Minun ja Giustinianin
suosituksella sekä omien ansioittesikin nojalla voit aivan varmaan
päästä upseeriksi. Rufino olisi nimitetty laivan päälliköksi,
jolleivät hänen häänsä olisi tulleet väliin."
Seuraavana päivänä Polani toi Francisille neuvoskunnan myöntämän
aliluutnantin valtakirjan Pluto-laivalle.
"Varmaankin iloitset kun kuulet, että Matteo tulee samaan laivaan."
-- Matteo oli näet palannut kotiin veljensä häihin.
"Siitä iloitsen koko sydämestäni", sanoi Francis. "Toivoisin vain,
että Giuseppe-parka olisi myöskin täällä ja saisi seurata mukana.
Tulen kaipaamaan häntä kovasti. Hän oli uskollinen ja hyvä toveri."
"Olen jo lähettänyt käskyn asiamiehelleni Tunisiin, että hän
voimainsa mukaan koettaisi ottaa selkoa siitä, kenelle Naxoksen
miehistö on myyty. Onnetonta, että niin monta vankia myytiin samalla
kertaa, sillä näin on paljon vaikeampi päästä miestemme jäljille.
Olen käskenyt hänen lunastaa joka ainoan niin edullisesta hinnasta
kuin suinkin. Olen lähettänyt hänelle tarkat selitykset kustakin
erikseen, ja se ehkä helpottaa hänen etsimistään. Sitä paitsi olen
kirjeessäni maininnut, että erikoisesti toivoisimme kapteenin ja
Giuseppen vapauttamista. Siksipä toivon, että sinun palatessasi
kotiin voin antaa sinulle tietoja heistä."
Matteo tuli hyvin iloiseksi kuullessaan, että hän saisi purjehtia
samassa laivassa kuin Franciskin.
"Olisi ollut hauskempi", sanoi Francis, "jos kumpikin olisimme olleet
vapaaehtoisia; minusta tuntuu aivan mahdottomalta, että minut on
nimitetty aliluutnantiksi, kun sinä et kuulu päällystöön."
"En ole vähimmässäkään määrässä kateellinen, Francesco.
Lukuunottamatta vähäistä osaani Anzion taistelussa ei minulla ole
minkäänlaista kokemusta, jota vastoin sinä näinä kahtena viime
vuotena olet ollut mukana jos jonkinlaisissa seikkailuissa ja aina
suoriutunut niistä erinomaisen hyvin."
Tuntia myöhemmin Francis sai vastaanottaa Matteon isältä kirjeen,
jossa tämä kutsui hänet samana iltana luokseen. Siellä hän saisi
tutustua useihin Matteon tovereihin Pluto laivassa.
Kun Francis saapui palatsiin, oli siellä paitsi Matteon tovereita,
myös laivan päällikkö ja useita upseereja. Herra Giustiniani itse
esitti Francisin heille, ja Rufino ja Matteo tekivät parastaan
valmistaakseen hänelle niin ystävällisen vastaanoton laivalla kuin
suinkin. He kertoivat kaikille vieraille, missä kiitollisuudenvelassa
he olivat hänelle ja miten urhoollinen hän oli ollut monta kertaa.
Useat nuorista miehistä Francis tunsi jo ennestään Matteon ystävinä,
ja nämä tervehtivätkin häntä sydämellisesti, mutta kapteeni ja muut
upseerit kohtelivat häntä kylmästi. Kapteeni, joka oli nimeltään
Carlo Bottini, oli Mocenigon perheen kaukainen sukulainen ja sen
vuoksi hän jo edeltäkäsin oli Francisia vastaan. Toisten upseerien
kylmyys johtui kateudesta, koska Francis, vaikka oli vierasmaalainen
ja monta vuotta heitä nuorempi, oli arvoltaan heitä korkeampi.
VIIDESTOISTA LUKU
Polan taistelu
Laivasto, johon kuului neljä kaleeria, purjehti Kyprokseen, mistä
Pisanin ei ollut onnistunut karkoittaa genovalaisia. Oli elokuun
loppupuoli molempien laivastojen liittyessä yhteen. Pisani otti
Francisin hyvin ystävällisesti vastaan ja ilmaisi useiden upseerien
läsnäollessa ilonsa sen johdosta, että tasavalta palkitsi miehiä
ansion mukaan eikä vain perhesuhteita silmällä pitäen, niin kuin
enimmäkseen tähän asti oli tapahtunut.
Kaksi kuukautta laivasto risteili Itämaiden saaria ympäröivillä
vesillä ja pitkin Kreikan, Istrian ja Dalmatian rannikkoa toivoen
tapaavansa genovalaisten laivaston, mutta turhaan. Kun he
marraskuussa saapuivat Istrian rannalle, yllätti heidät tavattoman
ankara ja kylmä talvi. Pisani kirjoitti hallitukselle pyytäen saada
tuoda laivaston Venetsiaan talven ajaksi. Mutta tähän pyyntöönsä hän
sai kieltävän vastauksen, sillä pelättiin, että jos genovalaiset
saisivat siitä vihiä, niin he käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen
ja anastaisivat muutamia saaria, jotka kuuluivat Venetsialle, ja
yllyttäisivät kapinaan Istrian ja Dalmatian väestön, joka aina oli
taisteluun valmis.
Kylmyys oli tavaton, ja Pisanin yhdeksästätoista kaleerista kykeni
vain kuusi lähtemään täysilukuisella miehistöllä merelle keväällä
1379. Monet laivoista olivat myrskyssä vioittuneet, monia oli
kuollut, vielä useampia lähetetty vaivaisina ja sairaina kotiin, ja
vain kokoamalla kaikki miehet niihin kuuteen laivaan, jotka olivat
vahingoittumattomia, saatiin niiden miehistöt täysilukuisiksi.
Niin pian kuin sää lauhtui, lähetettiin Pisanin avuksi Venetsiasta
kaksitoista laivaa, jotka olivat enimmäkseen yksityisten henkilöjen
rakennuttamia ja varustamia, muun muassa Polani oli varustanut
kaksi laivaa. Kahdeksantoista aluksen kanssa Pisani lähti nyt
merelle uudelleen etsimään genovalaista amiraali Doriaa ja hänen
laivastoaan. Pluto oli yksi niistä kuudesta laivasta, jotka talven
päätyttyä olivat taistelukunnossa, ja siitä saatiin suureksi osaksi
kiittää Francisia, joka erittäin järkevästi oli pitänyt huolta
miehistöstään, ja tässä työssä hänellä oli ollut hyvä apu Matteosta
sekä muutamista muista tovereistaan. Kun amiraali kävi tarkastamassa
Pluton miehistöä, hän hämmästyi kovin nähdessään, miten terveiltä ja
voimakkailta he näyttivät, eikä hän voinut kylliksi kiittää kapteenia
hänen hyvästä huolenpidostaan. Matteon suureksi harmiksi kapteeni
piti hyvänään nämä kiitokset ilmaisematta sanallakaan, mikä osa
Francisilla oli ollut tähän tilanteeseen.
Kolme kuukautta etsittiin turhaan genovalaisten laivastoa. Oli
kuljettu pitkin Apulian rannikkoa, ja kun laivasto sen jälkeen saapui
Polaan, näkivät he toukokuun seitsemäntenä päivänä sataman edustalla
Dorian kahdenkymmenenviiden purjeen kera.
Mutta Pisani ei ollut halukas taistelemaan. Zeno oli poissa sekä
osa laivastoa hänen mukanaan, ja vaikka hän oli saanut uusia
voimia, ei hänellä sittenkään ollut kuin kaksikymmentäyksi laivaa,
ja monet hänen miehistään olivat sairaita, eivätkä pystyneet
hoitamaan tehtäviään. Mutta amiraali ei saanut tehdä niin kuin
katsoi parhaaksi. Venetsialaisilla oli se onneton tapa, että he
rajoittivat päällikkönsä vapautta asettamalla heidän rinnalleen
siviilineuvonantajia, joilla oli valta määrätä varsinaisen päällikön
toimia. Kun siis Pisani kutsui kokoon sotaneuvoston ja esitti syynsä,
miksi hän tahtoi välttää taistelua, panivat neuvonantajat vastaan
äänestäen yksimielisesti taistelun puolesta ja sen lisäksi syyttäen
Pisania pelkuruudesta. Harmistuneena Pisani paljasti miekkansa ja
olisi hyökännyt neuvonantajien kimppuun, jolleivät hänen kapteeninsa
olisi pidättäneet häntä.
Mutta sotaneuvosto äänesti taistelua, ja Pisanin oli pakko panna tämä
päätös heti täytäntöön. Hän nousi kaleerinsa välikannelle ja puhui
äänekkäästi miehistölle, joka oli kerääntynyt hänen ympärilleen.
"Muistakaa, veljeni, että se vihollinen, jota vastaan me nyt lähdemme
taistelemaan, on sama jonka me niin voitokkaasti masensimme Rooman
rannikolla. Älkää antako Luciano Dorian nimen peloittaa teitä;
päällikön nimi ei ratkaise taistelua, vaan venetsialaiset sydämet
ja venetsialaiset kädet. Mutta ne, jotka rakastavat Pyhää Markusta,
seuraavat minua!"
Väki tervehti riemuiten tätä puhetta, ja niin pian kuin päälliköt
olivat palanneet laivoihinsa, läksi laivasto liikkeelle hyökätäkseen
vihollisen kimppuun. Taistelu oli raivoisa. Jokainen laiva valitsi
vastustajansa, jonka kanssa se alkoi kaksintaistelun. Carlo Bottini
kaatui taistelun alussa, ja Francis siirtyi hänen sijalleen. Hänen
kaleerinsa oli hyökännyt genovalaisten suurimman laivan kimppuun,
epätoivoinen taistelu raivosi. Vuoroin venetsialaiset saivat
jalansijaa genovalaisten kannella, vuoroin heidät karkoitettiin
takaisin, ja genovalaiset hyökkäsivät taas vihollisensa laivaan.
Tunnin kestäneen taistelun jälkeen voitto ei kallistunut vielä
kummankaan puolelle.
Pluton miehistö oli paljon vähälukuisempi kuin genovalaisten,
ja vaikka Francis ja Matteo taistelivat toisten etunenässä ja
rohkaisivat miehiään, eivät he voineet huomata aukkoja vihollisen
riveissä. Äkkiä genovalaiset heittivät irti valtaushaat, jotka
kiinnittivät molemmat laivat toisiinsa, ja nostivat purjeensa.
Francis katsoi ympärilleen keksiäkseen syyn tähän odottamattomaan
manööveriin, ja huomasi samalla, että kaikki genovalaiset laivat
olivat pakoon menossa, venetsialaisten seuratessa niiden kintereillä.
Purjeet nostettiin, ja Pluto yhtyi myös takaa-ajoon. Mutta pako oli
vain teeskennelty: sen tarkoituksena oli saada aikaan sekasortoa
venetsialaisten taistelulinjassa.
Purjehdittuaan kaksi mailia genovalaiset kääntyivät äkkiä takaisin ja
hyökkäsivät takaa-ajajiensa kimppuun, jotka seurasivat hajanaisena
joukkona. Tämä juoni vaikutti ratkaisevasti taistelun kulkuun. Useita
venetsialaisten laivoja vallattiin ennen kuin kaikki ennättivät
edes ryhtyä taisteluun, toiset joutuivat monilukuisen vihollisen
piiritykseen. Pisani koetti taistella niin kauan kuin suinkin, mutta
huomatessaan, että kaikki oli menetetty, hän antoi merkin laivoilleen
vetäytyä pois taistelusta. Itse hän pääsi kuuden kaleerin kera
tunkeutumaan vihollisen laivaston läpi ja pakeni Parenzon satamaan.
Kaikki muut laivat vallattiin. Seitsemän-, kahdeksansataa
venetsialaista kaatui taistelussa, kaksituhatta neljäsataa joutui
vangiksi, kaksitoista päällikköä sai surmansa, ja viisi vangittiin.
Genovalaiset olivat myös kärsineet suuria tappioita, ja Dorian
itsensä tappoi heittokeihäs samalla hetkellä, jolloin hän riemuitsi
voitosta.
Pluto oli kauan aikaa puolustautunut kolmea kaleeria vastaan ja monta
kertaa yrittänyt murtautua vihollisten läpi, mutta genovalaiset
olivat kiinnittäneet laivansa valtaushaoilla toisiinsa, ja kun
vihdoin suurin osa miehistöä oli karkoitettu kannen alle, ja Francis
huomasi, että vastarinta oli hyödytöntä, hän antoi käskyn pienelle,
genovalaisten piirittämälle joukolleen heittää aseensa maahan. Kaikki
olivat enemmän tai vähemmän haavoittuneita.
"Tämä oli onnettomuuden päivä Venetsialle", sanoi Matteo, kun
kaikilta vangeilta oli riistetty aseet ja heidät oli viety kannen
alle. "Kuulin genovalaisten sanovan, että vain kuusi kaleereistamme
oli päässyt pakoon ja että kaikki muut on vallattu. Meidän laivamme
antautui viimeisenä, onhan sekin lohdutus."
"Kaikkein ensiksi minun täytyy sitoa haavasi", sanoi Francis;
"kolmesta eri kohdasta sinä vuodat verta."
"Ja sinä vuodat verta ainakin kymmenestä kohdasta, Francesco. Minun
täytyy saada ensiksi olla tohtorina."
"Kapteenia autetaan aina viimeiseksi. Tee siis niin kuin käsken ja
riisu takki yltäsi! Ja nyt hyvät herrat", sanoi Francis kääntyen
toisten upseerien puoleen, "hoitakaamme toistemme haavoja niin hyvin
kuin osaamme. Me emme voi toivoa apua genovalaisilta lääkäreiltä,
sillä heillä on pitkäksi aikaa kylliksi työtä omissa miehissään. Moni
meistä voi hyvinkin pian menehtyä verenvuotoon, jollei apua saada.
Siksi on parasta, että sidomme ensin vaikeimmat haavat ja kuljemme
sitten miehestä mieheen, kunnes kaikki on sidottu."
Vasta seuraavana aamuna käskettiin vangit kannelle. Monet olivat
kuolleet yön kuluessa, toiset olivat siksi heikkoja, etteivät voineet
totella käskyä. Jäljelle jääneiden nimet kirjoitettiin muistiin, ja
genovalaiset upseerit hämmästyivät suuresti, kun he saivat kuulla,
miten nuori Pluton päällikkö oli.
"Minä olin vain luutnantti", vastasi Francis. "Carlo Bottini oli
päällikkönä, mutta hän kuoli jo taistelun alussa."
"Mutta mitenkä niin nuori mies on päässyt upseeriksi? Te kuulutte
varmaankin hyvin ylhäiseen sukuun, koska teitä siten on kunnioitettu
ennen muita vanhempia."
"Viisas valinta se joka tapauksessa on ollut", sanoi se kaleerin
päällikkö, joka oli ollut taistelussa Pluton kanssa, "sillä jos
tahtoo olla oikeudenmukainen niin täytyy tunnustaa, ettei ainoatakaan
laivaa koko venetsialaisessa laivastossa paremmin ohjattu eikä
rohkeammin puolustettu kuin tätä. Me jouduimme ensin sen kanssa
taisteluun, ja vaikka meitä oli paljon enemmän, eivät he kokonaiseen
tuntiin väistyneet tuumankaan vertaa. Minä huomasin, miten tämä nuori
mies taisteli joukkonsa etunenässä ja ihailin sitä voimaa ja taitoa,
jolla hän käytti miekkaansa. Ja kun meitä lopulta oli kolme häntä
vastassa, tappeli hän kuin karhu, jota koirat ympäröivät. Hän on
varmaankin kelpo nuorukainen ja ansaitsee sen korkean aseman, joka
hänelle on suotu."