upseeriensa ympärille, ei hänen ollut laisinkaan vaikea päästä
huomaamatta pakoon. Koska hän ei tuntenut tietä ja pelkäsi että hänet
huomattaisiin, kätkeytyi hän kallioiden taakse, kunnes kuuli, että
miehet komennettiin lähtöön. Hän hiipi nyt varovaisesti piilostaan,
pysytteli kyllin kaukana toisista jottei kukaan huomaisi häntä, ja
seurasi merirosvojen askelten ääntä.
Francis oli pitkän matkansa kuluessa tuuminut, mitä hän tekisi
päästyään maihin. Koska paikkakunta oli hänelle aivan vieras,
kohdisti hän kaiken toivonsa siihen, että saisi oppaan, joka
saattaisi hänet Polanin huvilaan ennen kuin Mocenigo joukkoineen
ennättäisi perille. Mutta koska miehistö oli nyt jakautunut viiteen
ryhmään, joiden oli määrä kulkea eri teitä, eikä hän tiennyt, mitä
ryhmää kapteeni johti, joutui hän ymmälle. Jos hän nyt seuraisikin
joukkoa, joka kulkisi aivan päinvastaiseen suuntaan, niin Mocenigo
ennättäisi perille, ennen kuin hän saisi käsiinsä oppaan.
Hän ei voinut tehdä muuta kuin koettaa kiiruhtaa ennen miehistöä
siinä toivossa, että hän kohtaisi jonkun ihmisasunnon. Niin pian kuin
viimeinen joukko oli kadonnut näkyvistä, hän teki kierroksen ja alkoi
juosta kaikin voimin. Maa oli tasaista, vain jonkin kerran viivytti
muuri tai aita hänen kulkuaan. Kun hän oli juossut niin pitkälle,
että otaksui päässeensä merirosvojen edelle, muutti hän suuntaa
päästäkseen samalle tielle, jota myöten hän aluksi oli kulkenut.
Juostuaan noin mailin verran hän näki valoa edessään ja saapui
pienelle majalle. Hän kolkutti ovelle ja astui sisään. Huoneen
asukkaat -- mies, nainen ja pari lasta -- hyökkäsivät pystyyn vieraan
äkillisen tulon johdosta.
"Hyvät ihmiset", sanoi Francis, "olen vastikään tullut maihin ja
minulla on tärkeää asiaa Polanin tyttärille. Olen kulkenut harhaan,
mutta minun pitää välttämättä heti paikalla jatkaa matkaani. Voitteko
sanoa, kuinka pitkälti on Polanin huvilaan?"
"Se on noin kolmen mailin päässä täältä", sanoi mies.
"Teidän poikanne saa dukaatin, jos hän heti seuraa minua."
Mies näytti epäilevän. Francisin puku ja ulkomuoto eivät tehneet
luotettavaa vaikutusta. Hän oli kuusi päivää ollut suljettuna
lastiruumaan eikä hänellä ollut koko aikana ollut tilaisuutta pestä
itseään.
"Katsokaas", sanoi hän ottaen esille dukaatin, "tässä on raha. Saatte
sen heti paikalla, jos käskette poikanne seurata minua niin pian kuin
suinkin."
"Maksu on hyvä", sanoi mies. "Kuules, Ruffe, lähde tuon herran kanssa
heti paikalla."
"Tulkaa, herra", sanoi poika, ja sen enempää sanomatta hän läksi
Francisin kanssa ulos, ja molemmat alkoivat juosta tietä pitkin.
Francis ei ollut maininnut mitään merirosvojen maihinnoususta, sillä
hän tiesi, että silloin mökin asukkaat olisivat vain lähteneet
pakoon eivätkä välittäneet hänestä. Heille tuskin mitään pahaa
tapahtuisikaan, sillä merirosvot ryöstivät mieluummin rikkaitten
huviloita, eivätkä halunneet herättää turhaa melua häiritsemällä
sellaisten ihmisten rauhaa, joilta he eivät kuitenkaan voineet toivoa
saavansa mitään. Juostuaan vähän matkaa poika kääntyi sivupolulle,
joka kulki melkein kohtisuoraan entistä tietä vastaan, ja siitä
Francis saattoi päättää, että hän oli tehnyt pitkän mutkan ja että
huvilaan kulkeva joukko oli päässyt paljon edelle. Mutta koska hän
juoksi kolme kertaa niin nopeasti kuin miehet saattoivat marssia, hän
toivoi kuitenkin pääsevänsä ajoissa perille.
Pojat eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään. Maalaispoika ihmetteli
mielessään, mikähän asia saattoi olla näin kiireellinen, ja Francis
ymmärsi, että jokainen hengenveto oli hänelle tarpeen voidakseen
suorittaa tehtävänsä. Vain pari kertaa hän kysyi, pitkältikö vielä
oli matkaa. Viimeinen vastaus oli rohkaiseva: "Vain pari sataa
askelta enää."
"Tuolta näkyvät jo tulet, herra. He eivät ole vielä menneet maate,
tässä on ovi."
Francis kolkutti kovasti ja yhtä mittaa miekankahvallaan. Pari
minuuttia kului, ennen kuin kasvot ilmestyivät yläpuolella olevaan
ikkunaan.
"Kuka kolkuttaa noin väkivaltaisesti näin myöhään?"
"Francis Hammond. Avatkaa heti paikalla! Vaara uhkaa neitejä. Pian,
henki on kysymyksessä."
Palvelija tunsi äänen ja juoksi empimättä alas avaamaan oven. Mutta
jo seuraavassa hetkessä hän luuli erehtyneensä Francisin hyökätessä
valoisaan eteiseen.
"Missä neidit ovat?" kysyi hän. "Viekää minut heti heidän luokseen!"
Hänen puhuessaan ovi avautui, ja herra Polani itse sekä molemmat
tytöt näyttäytyivät kynnyksellä. He olivat juuri aikoneet mennä
levolle, kun kolkutus kuului, ja kauppias seisoi ovella miekka
kädessä. Samassa hän tunsi Francisin äänen. He aikoivat juuri
ilmaista ilonsa saadessaan nähdä hänet, mutta ilo vaihtuikin
hämmästykseksi hänen astuessaan heidän eteensä.
"Meillä ei ole aikaa moniin sanoihin", huudahti Francis, "teidän
täytyy paeta. Ruggiero Mocenigo on minun kintereilläni ja hänen
mukanaan parikymmentä miestä."
Tytöt huudahtivat kauhusta, ja kauppias sanoi: "Emmekö voi
puolustautua, Francesco? Minulla on kahdeksan palvelijaa täällä, ehkä
voimme pitää puoliamme, kunnes saamme apua."
"Ruggierolla on sata miestä", sanoi Francis, "ja he voivat kerääntyä
kaikki tänne hetken kuluttua -- teidän täytyy paeta. Jumalan tähden,
älkää viivytelkö! He voivat olla täällä minä hetkenä hyvänsä."
"Tulkaa, tytöt", sanoi Polani, "ja te myöskin", lisäsi hän kääntyen
palvelijoiden puoleen, jotka kova kolkutus oli kutsunut paikalle;
"seuratkaa mukanamme, menetätte vain henkenne, jos teette vastarintaa.
Tartu käteeni, Maria. Sinä, Francesco, saat pitää huolta Juliasta.
Se, joka viimeisenä lähtee ulos, sulkekoon oven. Kestää aina jonkin
hetken, ennen kuin he saavat sen murretuksi ja keksivät, että olemme
poissa. Mitä tietä nuo roistot saapuvat?"
Francis viittasi siihen suuntaan, mistä oli tullut, ja koko seurue
lähti nopeasti päinvastaiseen suuntaan. He eivät olleet kulkeneet
montakaan minuuttia, ennen kuin kuului kovaa kolkutusta keskeltä yön
hiljaisuutta.
"Olipa todellakin aika lähteä, Francesco", sanoi kauppias heidän
kiiruhtaessaan eteenpäin. "Koko juttu tuntuu minusta kuin unennäöltä,
mutta sinä kerrot kyllä pian, miten kaikki on tapahtunut."
He saapuivat nyt huvilan alueen ulkopuolelle, ja muutamat
palvelijoista, jotka tunsivat seudun, näyttivät tietä. Hetken
kuluttua kauppias hiljensi vauhtiaan.
"Nyt olemme turvassa", sanoi hän. "He eivät voi tietää, mistä meitä
on haettava, ja jos he hajaantuvat eri tahoille etsiäkseen meitä,
voimme helposti suoriutua niistä, jotka joutuvat tiellemme."
"En usko, että olemme vieläkään turvassa", sanoi Francis. "Sata
miestä nousi maihin, Mocenigo ja kaksikymmentä miestä hänen
seurassaan lähti teidän taloonne, mutta muut ovat hajaantuneet pitkin
koko saarta murhaamaan ja ryöstämään. Siksi on parasta jatkaa matkaa,
kunnes pääsemme sen alueen ulkopuolelle, jota he luultavimmin aikovat
ryöstää -- jos naiset eivät vain ole liian väsyneitä."
"Väsyneitä!" huudahti Maria. "Julia ja minä teemme joka päivä pitkiä
kävelyretkiä ja jaksamme juosta vaikka kokonaisen tunnin, jos on
tarpeen."
"Lähdetään sitten, lapsikullat!" sanoi kauppias. "Olen äärettömän
utelias kuulemaan, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee, ja
luulenpa, että te olette yhtä uteliaita, mutta emme voi saada mitään
tietää, ennen kuin olemme turvassa."
Seurue jatkoi siis matkaa kovalla kiireellä. Hetken kuluttua yksi
palvelijoista, joka oli kääntynyt taakseen, huusi:
"He ovat sytyttäneet talon tuleen. Liekit tunkeutuvat jo ulos
alakerroksen ikkunoista."
"Minä arvasin sen", sanoi kauppias katsomatta taakseen. "Tuon roiston
täytyi tietenkin kostaa, kun hän ei löytänyt meitä. Onneksi olemme
näin paljon edellä, sillä tulipalo valaisee pitkälti seutua."
"Vähän matkan päässä alkaa metsä", sanoi eräs palvelijoista. "Kun
pääsemme sinne, ei meitä voi nähdä voimakkaassakaan valossa."
Metsään saavuttuaan he hiljensivät taas kulkuaan. Vähän matkan päässä
maa kohosi, ja sieltä voi nähdä laajalti.
"Jäädään tänne", sanoi kauppias; "nyt olemme turvassa. Meidän ja
merirosvojen välillä on kahden mailin matka."
Huvila on nyt yhtenä ainoana tulimerenä. Palvelijat kiroilivat,
naiset itkivät surusta.
"Älkää surko!" sanoi kauppias. "Talo voidaan rakentaa uudestaan,
ja minä pidän kyllä huolta siitä, ettei kukaan teistä köyhdy tämän
onnettomuuden vuoksi. Nyt istumme tänne ja annamme Francescon kertoa,
miten hän taaskin on pelastanut meidät."
"Ennen kuin ryhdyn siihen, sanokaahan minulle, onko satamassa
sotalaivoja, ja miten kaukana ne ovat täältä?"
"Sinne ei ole kuin kuuden mailin matka suoraan saaren poikki, mutta
me olemme kulkeneet nyt koko ajan siihen suuntaan. Kas", keskeytti
kauppias puhettaan, "nyt liekkejä kohoaa kolmelta, neljältä taholta!
Muutkin roistot ovat työssä."
"Mutta onko satamassa sotalaivoja?"
"On kyllä, kolme laivaa lähetettiin tänne, kun tuli tiedoksi, että
maurilainen merirosvolaiva risteili näillä vesillä ja että useita
aluksia oli kadonnut. Ensiksi en uskonut tuota tietoa todeksi.
Kapteeni, joka toi uutisen, kertoi tavanneensa teidät puolitiessä
Venetsian ja Korfun välillä ja ilmoittaneensa teille asiasta. Neljä
päivää myöhemmin saapui toisen laivan mukana asiamieheltäni kirje,
jossa hän ei sanallakaan maininnut teidän tuloanne. Silloin tulin
levottomaksi, ja kun yhä useampia tietoja saapui Korfusta, mutta ei
sanaakaan teistä, olin varma että teille oli jotakin tapahtunut. Ja
koska pelkäsin teidän joutuneen merirosvojen käsiin, lähdin heti
matkaan eräässä kaleerissa, jonka hallitus lähetti saaren kuvernöörin
pyynnöstä tänne."
"Siinä tapauksessa emme saa hukata hetkeäkään. Kuvernöörin täytyy
saada tietää, että merirosvolaiva on saaren toisella rannalla ja
että miehistö on noussut maihin ja polttaa ja ryöstää parhaillansa.
Jos heti annettaisiin käsky, voisivat sotalaivat vielä ennen
aamun koittoa purjehtia saaren ympäri ja estää noiden roistojen
paluumatkan."
"Olet oikeassa", sanoi Polani nousten heti. "Jatkakaamme viipymättä
matkaa. Tytöt voivat seurata hitaasti jäljessä palvelijoiden mukana."
"Isä", sanoi Maria, "et suinkaan vie pois Francescoa, ennen kuin
olemme saaneet kuulla hänen seikkailunsa! Etkö voi lähettää
palvelijoita edeltä viemään sanaa kuvernöörille?"
"En, kultaseni. Kuvernööri on varmaankin mennyt jo levolle, eivätkä
palvelijat pääsisi hänen puheilleen. Minun täytyy mennä itse. Teen
sen yhtä paljon sinun tähtesi kuin itsenikin. Emme koskaan voi olla
turvassa, niin kauan kuin tuo roisto Mocenigo on vapaana. Francescon
kertomuksen saamme kuulla huomenna. Sinä ja minä, me emme voi sanoin
ilmaista kiitollisuuttamme. Hänen täytyy vain ymmärtää, mitä me
tunnemme, kun melkein ihmeen kautta pelastuit ahdistajasi vallasta.
Tule nyt, Francesco! Yksi palvelijoista, joka tuntee tien, saa
seurata meitä. Kahden mailin päässä, niinkuin tiedätte, on Carlo
Maffensin huvila. Jos olette väsyneitä, pyytäkää sieltä suojaa.
Teidän ei tarvitse pelätä, että merirosvot tulevat niin pitkälle. He
pysyttelevät varmaankin tuolla puolen saarta ehtiäkseen laivaansa
ennen aamun sarastusta."
NELJÄSTOISTA LUKU
Merirosvolaivan häviö
Herra Polani oli niin hyvin tunnettu, että kun kuvernöörin palvelijat
heräsivät hänen saapuessaan taloon, he eivät hetkeäkään epäröineet
herättää herraansa. Heti kun tämä sai kuulla että merirosvot olivat
nousseet maihin ja hävittäneet saarta, ja että heidän laivansa oli
aivan lähellä rantaa vain parin kolmen miehen vartioimana, lähetti
hän sanan kaleerien päälliköille käskien heidän herättää miehistönsä
ja lähteä heti merelle. Hän lupasi itse hetken kuluttua saapua
paikalle ja lähteä mukaan. Sen lisäksi hän käski soittaa kelloa ja
kutsua saaren asukkaat aseihin. Eräs upseeri sai komennettavakseen
sotaväen, ja hänen oli määrä heti lähteä saaren toiselle puolelle
ja hyökätä merirosvojen kimppuun kesken heidän ryöstöään. Muutamat
miehet saivat käskyn lähteä Polanin tyttäriä vastaan ja saattaa
heidät kantotuoleissa kaupunkiin, ja heille valmistettiin asunto
kuvernöörin omassa talossa.
Kuvernöörin jaellessa käskyjä tuotiin pöytään virvokkeita, ja Polania
ja hänen seuralaisiaan kehoitettiin syömään, ennen kuin he jatkoivat
matkaa. Francis ei odottanut toista kutsua. Hän ei ollut syönyt
moneen tuntiin, ja siksi hän heti ryhtyi nälkäänsä sammuttamaan.
Sillä välin kuin hän söi, piti kuvernööri huolta siitä, että hänen
käskynsä täytettiin. Kaksisataa saaren asukasta oli jo aseissa ja he
paloivat kiihkosta saada kostaa merirosvoille heidän ilkitöitään. Kun
kaikki valmistukset oli tehty, läksi kuvernööri Polanin ja Francisin
kanssa satamaan, ja he soudattivat itsensä kaleeriin. Kaikki oli
valmista lähtöön. Purjeet nostettiin heti ja soutajat asettuivat
paikoilleen auttaakseen laivan vauhtia heikossa tuulessa.
Kuvernööri ilmoitti nyt päällikölle syyn äkilliseen lähtöön.
Molempien toisten kaleerien kapteeneille annettiin myös lähtökäskyt,
ankkurit nostettiin ja kaikki lähtivät liikkeelle. Francisilta
tiedusteltiin, missä merirosvolaiva sijaitsi, mutta hän ei voinut
antaa muuta selitystä, kuin että se oli noin neljän mailin päässä
Polanin huvilasta.
"Mutta ettekö voi antaa minkäänlaista selitystä itse rannasta?" kysyi
päällikkö.
"Sitä en voi" vastasi Francis, "olin piiloutunut lastiruumaan ja
tulin kannelle vasta pimeän tultua, jolloin maa näytti mustalta
möhkäleeltä."
"Herra Polani on kertonut", sanoi päällikkö, "että olette hänen hyvä
ystävänsä, vaikkei sitä teidän puvustanne voisi päätellä, mutta hän
ei ole kertonut, miten jouduitte merirosvolaivaan."
"Hän kertoi sen minulle matkalla tänne", vastasi Polani, "ja
merkillinen juttu se tosiaankin on. Hän oli matkalla Korfuun Naxos
laivalla, jonka merirosvot, niin kuin me oletimmekin, anastivat.
Merirosvolaivan päällikkönä oli Mocenigo, joka oli tuomittu
elinkautiseen maanpakoon, vaikkakaan kukaan ei tiennyt, minne hän oli
joutunut.
"Naxoksen miehistö vangittiin ja suljettiin laivan lastiruumaan,
jossa jo ennestäänkin oli muista laivoista ryöstettyjä vankeja.
Merirosvolaiva purjehti Afrikkaan, missä kaikki muut vangit myytiin
maurilaisille orjiksi paitsi tämä minun ystäväni, sillä Mocenigo
kantoi vanhaa vihaa häntä kohtaan ja hänellä oli aivan erikoiset
aikeet hänen suhteensa. Kun Francesco sai tietää, että Mocenigo aikoi
lähteä rosvoamaan Korfuun ja ryöstää minun tyttäreni, onnistui hänen
kenenkään huomaamatta piiloutua laivan ruumaan.
"Maalle noustessa hän pääsi pimeässä muiden mukana rantaan, kiiruhti
toisten edeltä, ja saatuaan oppaan ennätti paikalle viisi minuuttia
ennen merirosvoja."
"Ihmeellistä tosiaankin! Olemme hänelle suuressa
kiitollisuudenvelassa, sillä ilman häntä ei meillä olisi ollut
aavistustakaan tuon roisto joukon pahanteoista, ennen kuin olisi
ollut myöhäistä estää heidän pakoaan. Ja jos he olisivat päässeet
pakoon, he olisivat vielä kauan häirinneet meidän kauppaamme,
ennen kuin mikään kaleeri olisi saanut heidät nujerretuiksi.
Mitä Mocenigoon tulee, hän on oikea häpeäpilkku venetsialaiselle
nimelle, ja on surullista ajatella, että eräs meidän ylhäisimpiä
sukujamme tulee hänen tähtensä häväistyksi. Mutta toivottavasti hänen
ilkityönsä nyt loppuvat. Onko hänen laivansa nopeakulkuinen?"
"Sitäkään en voi sanoa", vastasi Francis, "mutta joka tapauksessa se
on kevytsoutuinen."
"Toivottavasti saamme sen vallatuksi, ennen kuin se ennättää nostaa
purjeet", sanoi päällikkö. "Meidän aluksemme eivät ole rakennetut
soutua varten, vaikka me käytämmekin airoja tyynellä ilmalla."
"Mitä aiotte siis tehdä?" kysyi kauppias.
"Kun saavumme paikalle, annan käskyn molemmille muille kapteeneille
pysytellä parin mailin päässä rannasta, jotta merirosvolaiva ei
pääsisi pakoon, jos se yrittäisi lähteä merelle. Me seuraamme
rantaa pitkin ja laskemme niin lähelle sitä kuin suinkin. Sillä
tavoin voimme ehkä salaa yllättää heidät. Ja jollemme tapaa heitä,
kokoonnumme heti aamun koitteessa toisten laivojen kanssa ulapalla ja
pidämme varamme, kunnes merirosvot uskaltavat lähteä liikkeelle."
Kello oli nyt kolme, ja tuntia myöhemmin laivat erosivat toisistaan.
Kun päällikkölaiva saapui lähelle maata, käski päällikkö nostaa airot.
"Tuuli on aivan heikko", sanoi hän, "mutta siitä on vain etua,
sillä sitä äänettömämmin me pääsemme liikkumaan. Jos jatkaisimme
soutamista, voisivat he huomata tulomme, nostaa ankkurinsa ja paeta,
ennen kuin ehtisimme edes nähdä heitä. Näin tyynenä yönä kuuluu
airojen loiske kauaksi."
Laiva jatkoi äänettömästi kulkuaan rantaa pitkin. Saaren yläpuolella
hohti taivas punaisena palavien talojen liekeistä, mutta sitä
pimeämpi oli rannan varjossa. Kapteenin käskystä vallitsi laivassa
täydellinen hiljaisuus, ja jokainen terästi näköhermojaan keksiäkseen
merirosvojen aluksen. Äkkiä kaikki olivat kuulevinaan kumeata melua,
joka nousi rannalta jonkin matkan päästä. Heidän päästyään edemmäksi
kuului selvästi huutoa ja aseiden kalinaa.
"Luultavasti aseistettu joukkomme on kohdannut merirosvot", sanoi
kuvernööri kapteenille, "ja he pakenevat laivaansa."
"Mutta silloin laiva ei voi olla kaukana", sanoi kapteeni. "Aamu
alkaa jo sarastaa idässä, ja pian voimme erottaa laivan taivasta
vasten, jos se nimittäin on vielä ankkurissa."
Kun he sivuuttivat seuraavan niemen, he näkivät laivan selvästi
edessään. Huuto maaltakin kuului nyt lähempää, eikä ollut
epäilystäkään enää: epätoivoinen taistelu oli käynnissä lähellä
rantaa.
"Nyt lasketaan vene laivasta", sanoi eräs merimiehistä.
"Sitten alamme jälleen soutaa. Merirosvojen alus on vain puolen
mailin päässä täältä eikä se ennätä paeta, ennen kuin pääsemme sen
luo. Sitä paitsi taistelun tuoksinasta päätellen, merirosvot ovat
menettäneet jo koko joukon miehiä, eivätkä voi käyttää kaikkia
airojaan, vaikka ehtisivätkin laivaansa."
Merimiehet tarttuivat innokkaasti airoihin. Jokaisen mielestä tuntui
miltei henkilökohtaiselta loukkaukselta, että merirosvot uskalsivat
tulla Venetsian vesille ryöstämään. Tuleen sytytetyt talot olivat
myös lisänneet heidän katkeruuttaan, ja kaikki olivat valmiit
taisteluun. Kolme venettä souti nyt rannasta laivaan.
"Soutakaa reippaasti, miehet!" huusi kapteeni. "Meidän täytyy päästä
heidän rinnalleen, ennen kuin he laskevat aironsa veteen."
Merirosvot olivat nyt huomanneet heidät, ja Francis, joka seisoi
kokassa ja innokkaana seurasi jokaista liikettä laivassa, kuuli
miten käskyjä jaettiin veneille. Hän näki myös, miten ne laskivat
laivan kylkeen ja miehet kiipesivät kiireesti laivaan. Sekavaa äänten
sorinaa kuului, jotkut koettivat nostaa purjeita, toiset laskivat
airot veteen: mitä hirvein sekasorto näytti vallitsevan. Purjeet
laskettiin jälleen alas, ja kaikki kävivät airoihin, mutta tuskin
he olivat saaneet aironsa veteen, ennen kuin venetsialainen kaleeri
laski heidän rinnalleen. Valtaushaat iskettiin laivan kylkeen,
miehistö tarttui aseisiin ja hyökkäsi merirosvolaivan kannelle.
Merirosvot tiesivät, ettei heitä armahdettaisi, ja vaikka he
olivat menettäneet kolmannen osan miehistään taistellessaan
maalla, hyökkäsivät he ylös soututuhdoiltaan ja valmistautuivat
ankaraan vastarintaan. Ruggiero Mocenigo johti heitä, sillä hän oli
raivoissaan aikeittensa epäonnistumisesta, ja mieluummin hän tahtoi
kuolla kuin kestää sitä häpeää, että hänet vietäisiin merirosvona ja
petturina Venetsiaan. Hän hyökkäsi nyt venetsialaisia vastaan niin
kiivaasti, että kaikki vastarinta tuntui turhalta. Onnistuipa hänen
maurilaistensa avulla karkottaa melkein kaikki hyökkääjät laivansa
kannelta.
Hän antautui nyt kaksintaisteluun venetsialaisen kaleerin päällikön
kanssa ja kolmannella hyökkäyksellä hän lävisti miekallaan tämän
kaulan, mutta venetsialaiset, jotka väistyivät ensimmäistä kiivasta
hyökkäystä, kiiruhtivat uudelleen suurin joukoin kaleerin partaan
yli. Polani, joka paloi halusta saada kostaa sille miehelle, joka
lukemattomia kertoja oli niin syvästi loukannut häntä, seurasi heitä
Francisin mukana.
"Ruggiero Mocenigo, petturi ja roisto, sinun hetkesi on lyönyt!"
Ruggiero säpsähti, kun hän kuuli nimeänsä mainittavan, sillä
laivallaan hän oli vain "kapteeni", mutta hämärässä hän tunsi Polanin
ja alkoi miekkailla hänen kanssaan.
"Älä ole niin varma, Polani, ehkäpä sinun hetkesi onkin lyönyt!"
He iskivät yhteen raivoisan kiihkeästi. Polani oli vielä voimakas
ja ketterä liikkeiltään, mutta hänen vastustajalleen oli se suuri
etu, että hän oli nuori ja notkea. Polanin voima ja rotevuus tekivät
kuitenkin tehtävänsä, ja hän pakotti vastustajansa peräytymään, mutta
samassa hänen jalkansa luiskahti verisellä kannella. Hän kaatui
suulleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Ruggiero olisi lävistänyt
hänet miekallaan, jollei Francis olisi hyökännyt esiin ja lyönyt
syrjään hänen aseensa.
"Tällä kertaa, Ruggiero, eivät minun käteni ole kahleissa! Miten
sinun kostosi nyt käy?"
Ruggiero päästi hämmästyksen huudon katsoessaan silmästä silmään
nuorukaista, jonka luuli olevan vangittuna viidensadan mailin päässä.
Hetkeksi hän peräytyi, mutta hyökkäsi heti eteenpäin huutaen: "Nyt
minä sen sijaan kostan"; mutta hänen vastustajansa oli yhtä notkea ja
taitava kuin hän itsekin.
Parin minuutin ajan taistelun ratkaisu näytti epävarmalta, mutta
äkkiä Ruggiero kaatui, sillä muuan venetsialainen oli kaleerin
peräkannelta lennättänyt nuolen hänen otsaansa.
Kun merirosvojen johtaja oli kaatunut, katosi miehistönkin rohkeus.
He taistelivat tosin vielä urhoollisesti ja epätoivoisesti, sillä he
tahtoivat antautua niin kalliista hinnasta kuin suinkin, mutta viisi
minuuttia Ruggieron kaaduttua olivat merirosvot viimeistä miestä
myöten tapetut. Armosta ei ollut puhettakaan.
Juuri kun taistelu loppui, kuului airojen loisketta, ja molemmat muut
kaleerit saapuivat paikalle. Ne tulivat liian myöhään ottaakseen
osaa taisteluun, mutta miehistö riemuitsi ääneen kuullessaan, että
merirosvo ja koko hänen joukkonsa oli tuhottu. Hetken kuluttua
merirosvojen ruumiit oli heitetty mereen, haavoittuneet kannettu
kannen alle, jotta he saisivat tarpeellista hoitoa, ja kolmentoista
kaatuneen venetsialaisen ruumiit laskettu kannelle rinnatusten,
maihin kuljetettavaksi.
"Sinua saan kiittää siitä, etten lepää noiden kaatuneitten rinnalla",
sanoi Polani. "En tiennyt, että sinä olit niin lähellä, ja
kompastuessani luulin viimeisen hetkeni tulleen."
"Te olitte juuri pääsemäisillänne voitolle", sanoi Francis.
"Minä seisoin vain vieressä ollakseni teidän apunanne, jos sitä
tarvitsisitte, mutta siihen hetkeen saakka, jolloin kompastuitte,
luulin, että itse saisitte kostaa kärsimänne vääryyden."
"Mikä onni, että hän kaatui. Kuinka hirveätä, jos olisi ollut
pakko viedä hänet Venetsiaan ja siten tuottaa häpeää niin jalolle
perheelle. Jumalan kiitos, ettei hän voi enää tehdä pahaa! En ole
ollut hetkeäkään rauhassa sen jälkeen, kun hän yritti ryöstää
tyttäreni, enkä olisi rauhoittunut, ennen kuin sanoma hänen
kuolemastaan olisi tullut korviini. Aivan tavattoman tarmokkaasti
hän on ajanut aikeitaan ja koettanut saada tyttäreni vaimokseen.
Näyttääpä siltä, kuin sinun ja hänen välillään olisi ollut
kaksintaistelu aina kuolemaan saakka -- ikään kuin hänen halunsa
saada loukata meitä ja sinun pyrkimyksesi puolustaa meitä olisivat
taistelleet keskenään. Maria voi nyt helpommin hengittää, kun hän
saa kuulla tämän uutisen, sillä niin iloinen ja huoleton kuin hän
luonteeltaan onkin, on hänen alituisesti täytynyt pelolla ajatella
tuota miestä."