Francis hyppäsi maihin, ja sillä välin kuin miehistö kerääntyi

upseeriensa ympärille, ei hänen ollut laisinkaan vaikea päästä

huomaamatta pakoon. Koska hän ei tuntenut tietä ja pelkäsi että hänet

huomattaisiin, kätkeytyi hän kallioiden taakse, kunnes kuuli, että

miehet komennettiin lähtöön. Hän hiipi nyt varovaisesti piilostaan,

pysytteli kyllin kaukana toisista jottei kukaan huomaisi häntä, ja

seurasi merirosvojen askelten ääntä.

Francis oli pitkän matkansa kuluessa tuuminut, mitä hän tekisi

päästyään maihin. Koska paikkakunta oli hänelle aivan vieras,

kohdisti hän kaiken toivonsa siihen, että saisi oppaan, joka

saattaisi hänet Polanin huvilaan ennen kuin Mocenigo joukkoineen

ennättäisi perille. Mutta koska miehistö oli nyt jakautunut viiteen

ryhmään, joiden oli määrä kulkea eri teitä, eikä hän tiennyt, mitä

ryhmää kapteeni johti, joutui hän ymmälle. Jos hän nyt seuraisikin

joukkoa, joka kulkisi aivan päinvastaiseen suuntaan, niin Mocenigo

ennättäisi perille, ennen kuin hän saisi käsiinsä oppaan.

Hän ei voinut tehdä muuta kuin koettaa kiiruhtaa ennen miehistöä

siinä toivossa, että hän kohtaisi jonkun ihmisasunnon. Niin pian kuin

viimeinen joukko oli kadonnut näkyvistä, hän teki kierroksen ja alkoi

juosta kaikin voimin. Maa oli tasaista, vain jonkin kerran viivytti

muuri tai aita hänen kulkuaan. Kun hän oli juossut niin pitkälle,

että otaksui päässeensä merirosvojen edelle, muutti hän suuntaa

päästäkseen samalle tielle, jota myöten hän aluksi oli kulkenut.

Juostuaan noin mailin verran hän näki valoa edessään ja saapui

pienelle majalle. Hän kolkutti ovelle ja astui sisään. Huoneen

asukkaat -- mies, nainen ja pari lasta -- hyökkäsivät pystyyn vieraan

äkillisen tulon johdosta.

"Hyvät ihmiset", sanoi Francis, "olen vastikään tullut maihin ja

minulla on tärkeää asiaa Polanin tyttärille. Olen kulkenut harhaan,

mutta minun pitää välttämättä heti paikalla jatkaa matkaani. Voitteko

sanoa, kuinka pitkälti on Polanin huvilaan?"

"Se on noin kolmen mailin päässä täältä", sanoi mies.

"Teidän poikanne saa dukaatin, jos hän heti seuraa minua."

Mies näytti epäilevän. Francisin puku ja ulkomuoto eivät tehneet

luotettavaa vaikutusta. Hän oli kuusi päivää ollut suljettuna

lastiruumaan eikä hänellä ollut koko aikana ollut tilaisuutta pestä

itseään.

"Katsokaas", sanoi hän ottaen esille dukaatin, "tässä on raha. Saatte

sen heti paikalla, jos käskette poikanne seurata minua niin pian kuin

suinkin."

"Maksu on hyvä", sanoi mies. "Kuules, Ruffe, lähde tuon herran kanssa

heti paikalla."

"Tulkaa, herra", sanoi poika, ja sen enempää sanomatta hän läksi

Francisin kanssa ulos, ja molemmat alkoivat juosta tietä pitkin.

Francis ei ollut maininnut mitään merirosvojen maihinnoususta, sillä

hän tiesi, että silloin mökin asukkaat olisivat vain lähteneet

pakoon eivätkä välittäneet hänestä. Heille tuskin mitään pahaa

tapahtuisikaan, sillä merirosvot ryöstivät mieluummin rikkaitten

huviloita, eivätkä halunneet herättää turhaa melua häiritsemällä

sellaisten ihmisten rauhaa, joilta he eivät kuitenkaan voineet toivoa

saavansa mitään. Juostuaan vähän matkaa poika kääntyi sivupolulle,

joka kulki melkein kohtisuoraan entistä tietä vastaan, ja siitä

Francis saattoi päättää, että hän oli tehnyt pitkän mutkan ja että

huvilaan kulkeva joukko oli päässyt paljon edelle. Mutta koska hän

juoksi kolme kertaa niin nopeasti kuin miehet saattoivat marssia, hän

toivoi kuitenkin pääsevänsä ajoissa perille.

Pojat eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään. Maalaispoika ihmetteli

mielessään, mikähän asia saattoi olla näin kiireellinen, ja Francis

ymmärsi, että jokainen hengenveto oli hänelle tarpeen voidakseen

suorittaa tehtävänsä. Vain pari kertaa hän kysyi, pitkältikö vielä

oli matkaa. Viimeinen vastaus oli rohkaiseva: "Vain pari sataa

askelta enää."

"Tuolta näkyvät jo tulet, herra. He eivät ole vielä menneet maate,

tässä on ovi."

Francis kolkutti kovasti ja yhtä mittaa miekankahvallaan. Pari

minuuttia kului, ennen kuin kasvot ilmestyivät yläpuolella olevaan

ikkunaan.

"Kuka kolkuttaa noin väkivaltaisesti näin myöhään?"

"Francis Hammond. Avatkaa heti paikalla! Vaara uhkaa neitejä. Pian,

henki on kysymyksessä."

Palvelija tunsi äänen ja juoksi empimättä alas avaamaan oven. Mutta

jo seuraavassa hetkessä hän luuli erehtyneensä Francisin hyökätessä

valoisaan eteiseen.

"Missä neidit ovat?" kysyi hän. "Viekää minut heti heidän luokseen!"

Hänen puhuessaan ovi avautui, ja herra Polani itse sekä molemmat

tytöt näyttäytyivät kynnyksellä. He olivat juuri aikoneet mennä

levolle, kun kolkutus kuului, ja kauppias seisoi ovella miekka

kädessä. Samassa hän tunsi Francisin äänen. He aikoivat juuri

ilmaista ilonsa saadessaan nähdä hänet, mutta ilo vaihtuikin

hämmästykseksi hänen astuessaan heidän eteensä.

"Meillä ei ole aikaa moniin sanoihin", huudahti Francis, "teidän

täytyy paeta. Ruggiero Mocenigo on minun kintereilläni ja hänen

mukanaan parikymmentä miestä."

Tytöt huudahtivat kauhusta, ja kauppias sanoi: "Emmekö voi

puolustautua, Francesco? Minulla on kahdeksan palvelijaa täällä, ehkä

voimme pitää puoliamme, kunnes saamme apua."

"Ruggierolla on sata miestä", sanoi Francis, "ja he voivat kerääntyä

kaikki tänne hetken kuluttua -- teidän täytyy paeta. Jumalan tähden,

älkää viivytelkö! He voivat olla täällä minä hetkenä hyvänsä."

"Tulkaa, tytöt", sanoi Polani, "ja te myöskin", lisäsi hän kääntyen

palvelijoiden puoleen, jotka kova kolkutus oli kutsunut paikalle;

"seuratkaa mukanamme, menetätte vain henkenne, jos teette vastarintaa.

Tartu käteeni, Maria. Sinä, Francesco, saat pitää huolta Juliasta.

Se, joka viimeisenä lähtee ulos, sulkekoon oven. Kestää aina jonkin

hetken, ennen kuin he saavat sen murretuksi ja keksivät, että olemme

poissa. Mitä tietä nuo roistot saapuvat?"

Francis viittasi siihen suuntaan, mistä oli tullut, ja koko seurue

lähti nopeasti päinvastaiseen suuntaan. He eivät olleet kulkeneet

montakaan minuuttia, ennen kuin kuului kovaa kolkutusta keskeltä yön

hiljaisuutta.

"Olipa todellakin aika lähteä, Francesco", sanoi kauppias heidän

kiiruhtaessaan eteenpäin. "Koko juttu tuntuu minusta kuin unennäöltä,

mutta sinä kerrot kyllä pian, miten kaikki on tapahtunut."

He saapuivat nyt huvilan alueen ulkopuolelle, ja muutamat

palvelijoista, jotka tunsivat seudun, näyttivät tietä. Hetken

kuluttua kauppias hiljensi vauhtiaan.

"Nyt olemme turvassa", sanoi hän. "He eivät voi tietää, mistä meitä

on haettava, ja jos he hajaantuvat eri tahoille etsiäkseen meitä,

voimme helposti suoriutua niistä, jotka joutuvat tiellemme."

"En usko, että olemme vieläkään turvassa", sanoi Francis. "Sata

miestä nousi maihin, Mocenigo ja kaksikymmentä miestä hänen

seurassaan lähti teidän taloonne, mutta muut ovat hajaantuneet pitkin

koko saarta murhaamaan ja ryöstämään. Siksi on parasta jatkaa matkaa,

kunnes pääsemme sen alueen ulkopuolelle, jota he luultavimmin aikovat

ryöstää -- jos naiset eivät vain ole liian väsyneitä."

"Väsyneitä!" huudahti Maria. "Julia ja minä teemme joka päivä pitkiä

kävelyretkiä ja jaksamme juosta vaikka kokonaisen tunnin, jos on

tarpeen."

"Lähdetään sitten, lapsikullat!" sanoi kauppias. "Olen äärettömän

utelias kuulemaan, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee, ja

luulenpa, että te olette yhtä uteliaita, mutta emme voi saada mitään

tietää, ennen kuin olemme turvassa."

Seurue jatkoi siis matkaa kovalla kiireellä. Hetken kuluttua yksi

palvelijoista, joka oli kääntynyt taakseen, huusi:

"He ovat sytyttäneet talon tuleen. Liekit tunkeutuvat jo ulos

alakerroksen ikkunoista."

"Minä arvasin sen", sanoi kauppias katsomatta taakseen. "Tuon roiston

täytyi tietenkin kostaa, kun hän ei löytänyt meitä. Onneksi olemme

näin paljon edellä, sillä tulipalo valaisee pitkälti seutua."

"Vähän matkan päässä alkaa metsä", sanoi eräs palvelijoista. "Kun

pääsemme sinne, ei meitä voi nähdä voimakkaassakaan valossa."

Metsään saavuttuaan he hiljensivät taas kulkuaan. Vähän matkan päässä

maa kohosi, ja sieltä voi nähdä laajalti.

"Jäädään tänne", sanoi kauppias; "nyt olemme turvassa. Meidän ja

merirosvojen välillä on kahden mailin matka."

Huvila on nyt yhtenä ainoana tulimerenä. Palvelijat kiroilivat,

naiset itkivät surusta.

"Älkää surko!" sanoi kauppias. "Talo voidaan rakentaa uudestaan,

ja minä pidän kyllä huolta siitä, ettei kukaan teistä köyhdy tämän

onnettomuuden vuoksi. Nyt istumme tänne ja annamme Francescon kertoa,

miten hän taaskin on pelastanut meidät."

"Ennen kuin ryhdyn siihen, sanokaahan minulle, onko satamassa

sotalaivoja, ja miten kaukana ne ovat täältä?"

"Sinne ei ole kuin kuuden mailin matka suoraan saaren poikki, mutta

me olemme kulkeneet nyt koko ajan siihen suuntaan. Kas", keskeytti

kauppias puhettaan, "nyt liekkejä kohoaa kolmelta, neljältä taholta!

Muutkin roistot ovat työssä."

"Mutta onko satamassa sotalaivoja?"

"On kyllä, kolme laivaa lähetettiin tänne, kun tuli tiedoksi, että

maurilainen merirosvolaiva risteili näillä vesillä ja että useita

aluksia oli kadonnut. Ensiksi en uskonut tuota tietoa todeksi.

Kapteeni, joka toi uutisen, kertoi tavanneensa teidät puolitiessä

Venetsian ja Korfun välillä ja ilmoittaneensa teille asiasta. Neljä

päivää myöhemmin saapui toisen laivan mukana asiamieheltäni kirje,

jossa hän ei sanallakaan maininnut teidän tuloanne. Silloin tulin

levottomaksi, ja kun yhä useampia tietoja saapui Korfusta, mutta ei

sanaakaan teistä, olin varma että teille oli jotakin tapahtunut. Ja

koska pelkäsin teidän joutuneen merirosvojen käsiin, lähdin heti

matkaan eräässä kaleerissa, jonka hallitus lähetti saaren kuvernöörin

pyynnöstä tänne."

"Siinä tapauksessa emme saa hukata hetkeäkään. Kuvernöörin täytyy

saada tietää, että merirosvolaiva on saaren toisella rannalla ja

että miehistö on noussut maihin ja polttaa ja ryöstää parhaillansa.

Jos heti annettaisiin käsky, voisivat sotalaivat vielä ennen

aamun koittoa purjehtia saaren ympäri ja estää noiden roistojen

paluumatkan."

"Olet oikeassa", sanoi Polani nousten heti. "Jatkakaamme viipymättä

matkaa. Tytöt voivat seurata hitaasti jäljessä palvelijoiden mukana."

"Isä", sanoi Maria, "et suinkaan vie pois Francescoa, ennen kuin

olemme saaneet kuulla hänen seikkailunsa! Etkö voi lähettää

palvelijoita edeltä viemään sanaa kuvernöörille?"

"En, kultaseni. Kuvernööri on varmaankin mennyt jo levolle, eivätkä

palvelijat pääsisi hänen puheilleen. Minun täytyy mennä itse. Teen

sen yhtä paljon sinun tähtesi kuin itsenikin. Emme koskaan voi olla

turvassa, niin kauan kuin tuo roisto Mocenigo on vapaana. Francescon

kertomuksen saamme kuulla huomenna. Sinä ja minä, me emme voi sanoin

ilmaista kiitollisuuttamme. Hänen täytyy vain ymmärtää, mitä me

tunnemme, kun melkein ihmeen kautta pelastuit ahdistajasi vallasta.

Tule nyt, Francesco! Yksi palvelijoista, joka tuntee tien, saa

seurata meitä. Kahden mailin päässä, niinkuin tiedätte, on Carlo

Maffensin huvila. Jos olette väsyneitä, pyytäkää sieltä suojaa.

Teidän ei tarvitse pelätä, että merirosvot tulevat niin pitkälle. He

pysyttelevät varmaankin tuolla puolen saarta ehtiäkseen laivaansa

ennen aamun sarastusta."

NELJÄSTOISTA LUKU

Merirosvolaivan häviö

Herra Polani oli niin hyvin tunnettu, että kun kuvernöörin palvelijat

heräsivät hänen saapuessaan taloon, he eivät hetkeäkään epäröineet

herättää herraansa. Heti kun tämä sai kuulla että merirosvot olivat

nousseet maihin ja hävittäneet saarta, ja että heidän laivansa oli

aivan lähellä rantaa vain parin kolmen miehen vartioimana, lähetti

hän sanan kaleerien päälliköille käskien heidän herättää miehistönsä

ja lähteä heti merelle. Hän lupasi itse hetken kuluttua saapua

paikalle ja lähteä mukaan. Sen lisäksi hän käski soittaa kelloa ja

kutsua saaren asukkaat aseihin. Eräs upseeri sai komennettavakseen

sotaväen, ja hänen oli määrä heti lähteä saaren toiselle puolelle

ja hyökätä merirosvojen kimppuun kesken heidän ryöstöään. Muutamat

miehet saivat käskyn lähteä Polanin tyttäriä vastaan ja saattaa

heidät kantotuoleissa kaupunkiin, ja heille valmistettiin asunto

kuvernöörin omassa talossa.

Kuvernöörin jaellessa käskyjä tuotiin pöytään virvokkeita, ja Polania

ja hänen seuralaisiaan kehoitettiin syömään, ennen kuin he jatkoivat

matkaa. Francis ei odottanut toista kutsua. Hän ei ollut syönyt

moneen tuntiin, ja siksi hän heti ryhtyi nälkäänsä sammuttamaan.

Sillä välin kuin hän söi, piti kuvernööri huolta siitä, että hänen

käskynsä täytettiin. Kaksisataa saaren asukasta oli jo aseissa ja he

paloivat kiihkosta saada kostaa merirosvoille heidän ilkitöitään. Kun

kaikki valmistukset oli tehty, läksi kuvernööri Polanin ja Francisin

kanssa satamaan, ja he soudattivat itsensä kaleeriin. Kaikki oli

valmista lähtöön. Purjeet nostettiin heti ja soutajat asettuivat

paikoilleen auttaakseen laivan vauhtia heikossa tuulessa.

Kuvernööri ilmoitti nyt päällikölle syyn äkilliseen lähtöön.

Molempien toisten kaleerien kapteeneille annettiin myös lähtökäskyt,

ankkurit nostettiin ja kaikki lähtivät liikkeelle. Francisilta

tiedusteltiin, missä merirosvolaiva sijaitsi, mutta hän ei voinut

antaa muuta selitystä, kuin että se oli noin neljän mailin päässä

Polanin huvilasta.

"Mutta ettekö voi antaa minkäänlaista selitystä itse rannasta?" kysyi

päällikkö.

"Sitä en voi" vastasi Francis, "olin piiloutunut lastiruumaan ja

tulin kannelle vasta pimeän tultua, jolloin maa näytti mustalta

möhkäleeltä."

"Herra Polani on kertonut", sanoi päällikkö, "että olette hänen hyvä

ystävänsä, vaikkei sitä teidän puvustanne voisi päätellä, mutta hän

ei ole kertonut, miten jouduitte merirosvolaivaan."

"Hän kertoi sen minulle matkalla tänne", vastasi Polani, "ja

merkillinen juttu se tosiaankin on. Hän oli matkalla Korfuun Naxos

laivalla, jonka merirosvot, niin kuin me oletimmekin, anastivat.

Merirosvolaivan päällikkönä oli Mocenigo, joka oli tuomittu

elinkautiseen maanpakoon, vaikkakaan kukaan ei tiennyt, minne hän oli

joutunut.

"Naxoksen miehistö vangittiin ja suljettiin laivan lastiruumaan,

jossa jo ennestäänkin oli muista laivoista ryöstettyjä vankeja.

Merirosvolaiva purjehti Afrikkaan, missä kaikki muut vangit myytiin

maurilaisille orjiksi paitsi tämä minun ystäväni, sillä Mocenigo

kantoi vanhaa vihaa häntä kohtaan ja hänellä oli aivan erikoiset

aikeet hänen suhteensa. Kun Francesco sai tietää, että Mocenigo aikoi

lähteä rosvoamaan Korfuun ja ryöstää minun tyttäreni, onnistui hänen

kenenkään huomaamatta piiloutua laivan ruumaan.

"Maalle noustessa hän pääsi pimeässä muiden mukana rantaan, kiiruhti

toisten edeltä, ja saatuaan oppaan ennätti paikalle viisi minuuttia

ennen merirosvoja."

"Ihmeellistä tosiaankin! Olemme hänelle suuressa

kiitollisuudenvelassa, sillä ilman häntä ei meillä olisi ollut

aavistustakaan tuon roisto joukon pahanteoista, ennen kuin olisi

ollut myöhäistä estää heidän pakoaan. Ja jos he olisivat päässeet

pakoon, he olisivat vielä kauan häirinneet meidän kauppaamme,

ennen kuin mikään kaleeri olisi saanut heidät nujerretuiksi.

Mitä Mocenigoon tulee, hän on oikea häpeäpilkku venetsialaiselle

nimelle, ja on surullista ajatella, että eräs meidän ylhäisimpiä

sukujamme tulee hänen tähtensä häväistyksi. Mutta toivottavasti hänen

ilkityönsä nyt loppuvat. Onko hänen laivansa nopeakulkuinen?"

"Sitäkään en voi sanoa", vastasi Francis, "mutta joka tapauksessa se

on kevytsoutuinen."

"Toivottavasti saamme sen vallatuksi, ennen kuin se ennättää nostaa

purjeet", sanoi päällikkö. "Meidän aluksemme eivät ole rakennetut

soutua varten, vaikka me käytämmekin airoja tyynellä ilmalla."

"Mitä aiotte siis tehdä?" kysyi kauppias.

"Kun saavumme paikalle, annan käskyn molemmille muille kapteeneille

pysytellä parin mailin päässä rannasta, jotta merirosvolaiva ei

pääsisi pakoon, jos se yrittäisi lähteä merelle. Me seuraamme

rantaa pitkin ja laskemme niin lähelle sitä kuin suinkin. Sillä

tavoin voimme ehkä salaa yllättää heidät. Ja jollemme tapaa heitä,

kokoonnumme heti aamun koitteessa toisten laivojen kanssa ulapalla ja

pidämme varamme, kunnes merirosvot uskaltavat lähteä liikkeelle."

Kello oli nyt kolme, ja tuntia myöhemmin laivat erosivat toisistaan.

Kun päällikkölaiva saapui lähelle maata, käski päällikkö nostaa airot.

"Tuuli on aivan heikko", sanoi hän, "mutta siitä on vain etua,

sillä sitä äänettömämmin me pääsemme liikkumaan. Jos jatkaisimme

soutamista, voisivat he huomata tulomme, nostaa ankkurinsa ja paeta,

ennen kuin ehtisimme edes nähdä heitä. Näin tyynenä yönä kuuluu

airojen loiske kauaksi."

Laiva jatkoi äänettömästi kulkuaan rantaa pitkin. Saaren yläpuolella

hohti taivas punaisena palavien talojen liekeistä, mutta sitä

pimeämpi oli rannan varjossa. Kapteenin käskystä vallitsi laivassa

täydellinen hiljaisuus, ja jokainen terästi näköhermojaan keksiäkseen

merirosvojen aluksen. Äkkiä kaikki olivat kuulevinaan kumeata melua,

joka nousi rannalta jonkin matkan päästä. Heidän päästyään edemmäksi

kuului selvästi huutoa ja aseiden kalinaa.

"Luultavasti aseistettu joukkomme on kohdannut merirosvot", sanoi

kuvernööri kapteenille, "ja he pakenevat laivaansa."

"Mutta silloin laiva ei voi olla kaukana", sanoi kapteeni. "Aamu

alkaa jo sarastaa idässä, ja pian voimme erottaa laivan taivasta

vasten, jos se nimittäin on vielä ankkurissa."

Kun he sivuuttivat seuraavan niemen, he näkivät laivan selvästi

edessään. Huuto maaltakin kuului nyt lähempää, eikä ollut

epäilystäkään enää: epätoivoinen taistelu oli käynnissä lähellä

rantaa.

"Nyt lasketaan vene laivasta", sanoi eräs merimiehistä.

"Sitten alamme jälleen soutaa. Merirosvojen alus on vain puolen

mailin päässä täältä eikä se ennätä paeta, ennen kuin pääsemme sen

luo. Sitä paitsi taistelun tuoksinasta päätellen, merirosvot ovat

menettäneet jo koko joukon miehiä, eivätkä voi käyttää kaikkia

airojaan, vaikka ehtisivätkin laivaansa."

Merimiehet tarttuivat innokkaasti airoihin. Jokaisen mielestä tuntui

miltei henkilökohtaiselta loukkaukselta, että merirosvot uskalsivat

tulla Venetsian vesille ryöstämään. Tuleen sytytetyt talot olivat

myös lisänneet heidän katkeruuttaan, ja kaikki olivat valmiit

taisteluun. Kolme venettä souti nyt rannasta laivaan.

"Soutakaa reippaasti, miehet!" huusi kapteeni. "Meidän täytyy päästä

heidän rinnalleen, ennen kuin he laskevat aironsa veteen."

Merirosvot olivat nyt huomanneet heidät, ja Francis, joka seisoi

kokassa ja innokkaana seurasi jokaista liikettä laivassa, kuuli

miten käskyjä jaettiin veneille. Hän näki myös, miten ne laskivat

laivan kylkeen ja miehet kiipesivät kiireesti laivaan. Sekavaa äänten

sorinaa kuului, jotkut koettivat nostaa purjeita, toiset laskivat

airot veteen: mitä hirvein sekasorto näytti vallitsevan. Purjeet

laskettiin jälleen alas, ja kaikki kävivät airoihin, mutta tuskin

he olivat saaneet aironsa veteen, ennen kuin venetsialainen kaleeri

laski heidän rinnalleen. Valtaushaat iskettiin laivan kylkeen,

miehistö tarttui aseisiin ja hyökkäsi merirosvolaivan kannelle.

Merirosvot tiesivät, ettei heitä armahdettaisi, ja vaikka he

olivat menettäneet kolmannen osan miehistään taistellessaan

maalla, hyökkäsivät he ylös soututuhdoiltaan ja valmistautuivat

ankaraan vastarintaan. Ruggiero Mocenigo johti heitä, sillä hän oli

raivoissaan aikeittensa epäonnistumisesta, ja mieluummin hän tahtoi

kuolla kuin kestää sitä häpeää, että hänet vietäisiin merirosvona ja

petturina Venetsiaan. Hän hyökkäsi nyt venetsialaisia vastaan niin

kiivaasti, että kaikki vastarinta tuntui turhalta. Onnistuipa hänen

maurilaistensa avulla karkottaa melkein kaikki hyökkääjät laivansa

kannelta.

Hän antautui nyt kaksintaisteluun venetsialaisen kaleerin päällikön

kanssa ja kolmannella hyökkäyksellä hän lävisti miekallaan tämän

kaulan, mutta venetsialaiset, jotka väistyivät ensimmäistä kiivasta

hyökkäystä, kiiruhtivat uudelleen suurin joukoin kaleerin partaan

yli. Polani, joka paloi halusta saada kostaa sille miehelle, joka

lukemattomia kertoja oli niin syvästi loukannut häntä, seurasi heitä

Francisin mukana.

"Ruggiero Mocenigo, petturi ja roisto, sinun hetkesi on lyönyt!"

Ruggiero säpsähti, kun hän kuuli nimeänsä mainittavan, sillä

laivallaan hän oli vain "kapteeni", mutta hämärässä hän tunsi Polanin

ja alkoi miekkailla hänen kanssaan.

"Älä ole niin varma, Polani, ehkäpä sinun hetkesi onkin lyönyt!"

He iskivät yhteen raivoisan kiihkeästi. Polani oli vielä voimakas

ja ketterä liikkeiltään, mutta hänen vastustajalleen oli se suuri

etu, että hän oli nuori ja notkea. Polanin voima ja rotevuus tekivät

kuitenkin tehtävänsä, ja hän pakotti vastustajansa peräytymään, mutta

samassa hänen jalkansa luiskahti verisellä kannella. Hän kaatui

suulleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Ruggiero olisi lävistänyt

hänet miekallaan, jollei Francis olisi hyökännyt esiin ja lyönyt

syrjään hänen aseensa.

"Tällä kertaa, Ruggiero, eivät minun käteni ole kahleissa! Miten

sinun kostosi nyt käy?"

Ruggiero päästi hämmästyksen huudon katsoessaan silmästä silmään

nuorukaista, jonka luuli olevan vangittuna viidensadan mailin päässä.

Hetkeksi hän peräytyi, mutta hyökkäsi heti eteenpäin huutaen: "Nyt

minä sen sijaan kostan"; mutta hänen vastustajansa oli yhtä notkea ja

taitava kuin hän itsekin.

Parin minuutin ajan taistelun ratkaisu näytti epävarmalta, mutta

äkkiä Ruggiero kaatui, sillä muuan venetsialainen oli kaleerin

peräkannelta lennättänyt nuolen hänen otsaansa.

Kun merirosvojen johtaja oli kaatunut, katosi miehistönkin rohkeus.

He taistelivat tosin vielä urhoollisesti ja epätoivoisesti, sillä he

tahtoivat antautua niin kalliista hinnasta kuin suinkin, mutta viisi

minuuttia Ruggieron kaaduttua olivat merirosvot viimeistä miestä

myöten tapetut. Armosta ei ollut puhettakaan.

Juuri kun taistelu loppui, kuului airojen loisketta, ja molemmat muut

kaleerit saapuivat paikalle. Ne tulivat liian myöhään ottaakseen

osaa taisteluun, mutta miehistö riemuitsi ääneen kuullessaan, että

merirosvo ja koko hänen joukkonsa oli tuhottu. Hetken kuluttua

merirosvojen ruumiit oli heitetty mereen, haavoittuneet kannettu

kannen alle, jotta he saisivat tarpeellista hoitoa, ja kolmentoista

kaatuneen venetsialaisen ruumiit laskettu kannelle rinnatusten,

maihin kuljetettavaksi.

"Sinua saan kiittää siitä, etten lepää noiden kaatuneitten rinnalla",

sanoi Polani. "En tiennyt, että sinä olit niin lähellä, ja

kompastuessani luulin viimeisen hetkeni tulleen."

"Te olitte juuri pääsemäisillänne voitolle", sanoi Francis.

"Minä seisoin vain vieressä ollakseni teidän apunanne, jos sitä

tarvitsisitte, mutta siihen hetkeen saakka, jolloin kompastuitte,

luulin, että itse saisitte kostaa kärsimänne vääryyden."

"Mikä onni, että hän kaatui. Kuinka hirveätä, jos olisi ollut

pakko viedä hänet Venetsiaan ja siten tuottaa häpeää niin jalolle

perheelle. Jumalan kiitos, ettei hän voi enää tehdä pahaa! En ole

ollut hetkeäkään rauhassa sen jälkeen, kun hän yritti ryöstää

tyttäreni, enkä olisi rauhoittunut, ennen kuin sanoma hänen

kuolemastaan olisi tullut korviini. Aivan tavattoman tarmokkaasti

hän on ajanut aikeitaan ja koettanut saada tyttäreni vaimokseen.

Näyttääpä siltä, kuin sinun ja hänen välillään olisi ollut

kaksintaistelu aina kuolemaan saakka -- ikään kuin hänen halunsa

saada loukata meitä ja sinun pyrkimyksesi puolustaa meitä olisivat

taistelleet keskenään. Maria voi nyt helpommin hengittää, kun hän

saa kuulla tämän uutisen, sillä niin iloinen ja huoleton kuin hän

luonteeltaan onkin, on hänen alituisesti täytynyt pelolla ajatella

tuota miestä."

Pyhän Markuksen leijona · 第 13 / 20 段