kertoivat, että odotetut kauppiaat olivat saapuneet. Giuseppe, joka
tähän asti oli ollut rohkealla mielellä, purskahti epätoivoiseen
itkuun, kun hänen oli erottava Francisista. Hän heittäytyi maahan,
repi hiuksiaan ja pyysi, että vartijat sallisivat hänen jäädä
herransa luo. Hän selitti, että hän ottaisi itsensä hengiltä, jos
hänen täytyisi erota hänestä, ja vartijoiden olisi pitänyt käyttää
väkivaltaa, jollei Francis olisi pyytänyt Giuseppeä kärsivällisesti
alistumaan kohtaloonsa ja luvannut, jos itse pääsisi vapaaksi,
tehdä kaikkensa Giuseppen vapauttamiseksi. Vihdoin poika rauhoittui
ja seurasi vartijoita. Ei ainoakaan vangeista palannut majaan, ja
Francis kohdisti nyt koko huomionsa kahleittensa katkomiseen. Hän oli
jo ajatuksissaan suunnitellut jos jonkinlaisia pakoyrityksiä -- hän
oli tutkinut vahvaa rautaristikkoa ikkunan edessä, mutta huomannut,
että se oli niin hyvin liitetty seinään, ettei sitä tietä voinut
pakoa ajatellakaan; ja jos hän olisikin voinut päästä ulos ikkunasta,
niin kahleet olisivat sittenkin estäneet hänen pakonsa.
Hänellä oli kaksi kahletta, kumpikin kahden jalan pituista, joista
toinen kulki oikeasta ranteesta vasempaan nilkkaan ja toinen
vasemmasta ranteesta oikeaan nilkkaan. Hänen oli siis mahdoton seisoa
täysin suorana eikä hän voinut tehdä ainoatakaan nopeaa liikettä.
Ikkuna oli noin neljän jalan korkeudella maasta, ja seisomalla
toisella jalallaan ja nostamalla toista niin korkealle kuin suinkin
hän saattoi ulottua ristikkoon ja koetella sen vahvuutta. Ne
tiedot, joita hänen vankitoverinsa olivat hänelle tuoneet, tekivät
hänet melkein hulluksi, ja hän ajatteli paljon vähemmän omaa
kohtaloaan kuin tyttöjen, jotka elivät rauhallisessa turvapaikassaan
aavistamatta, mistä vaara heitä uhkasi.
Hän oli jo ensimmäisenä päivänä koettanut, voisiko hän saada kätensä
vedetyiksi rautarenkaiden läpi, jotka ympäröivät hänen ranteitaan,
mutta huomasi heti, että se oli mahdotonta, sillä ne oli niitattu
niin tiukalle, että painuivat syvälle lihaan. Siten oli mahdoton
päästä vapaaksi. Ainoa keino oli sahata poikki renkaat, mutta siihen
tarvittiin työaseita.
Äkkiä Hän keksi hyvän tuuman. Vartija, joka toi hänelle ruokaa, oli
sisilialainen ja varmaankin hyvin puhelias luonteeltaan, sillä monta
kertaa hän oli keskustellut vankien kanssa. Paitsi pitkää veistä
oli hänellä vyössään pieni tikari. Jos saisi sen haltuunsa, tuumi
Francis, niin ehkäpä voisi vapautua kahleista. Sen vuoksi hän asettui
ikkunan ääreen seisomaan siihen aikaan, jolloin tiesi vartijan tuovan
hänelle ruokaa, ja katseli ulos. Kun hän kuuli vartijan astuvan
sisään ja sulkevan oven perässään, kääntyi hän taakseen ja sanoi:
"Kuka oli tuo nuori nainen? Hän on hyvin kaunis ja kulkee usein tästä
ohi. Hän on nyt tuolla puiden luona."
Vartija astui ikkunan luo ja katseli ulos.
"Ettekö näe, hän astuu juuri kulmauksen ohi? Voi, nyt hän katosi."
Vanginvartija painoi kasvonsa rautaristikkoa vasten nähdäkseen
paremmin, ja Francis käytti tilaisuutta hyväkseen vetääkseen tikarin
tupesta ja pistääkseen sen housuntaskuunsa.
"Te ette ennättänyt nähdä", sanoi hän, "mutta varmaankin te tapaatte
hänet usein."
"En ole koskaan nähnyt ketään kaunista naista tässä kirotussa
pesässä", sanoi mies. "Varmaankin se oli kylävoudin tytär. Sanotaan,
että hänellä on kauniita tyttäriä, mutta hän on siksi varovainen,
ettei salli niiden kulkea ulkona sinä aikana kuin me olemme täällä.
Hän luuli kai saavansa kulkea rauhassa tällä tiellä. Minä pidän
silmäni tästä lähin auki."
"Älkää pelottako häntä pois täältä", sanoi Francis nauraen, "täällä
ei ole mitään muuta miellyttävää katseltavaa kuin hän."
Heidän vaihdettuaan vielä muutamia sanoja mies poistui, ja Francis
tarkasteli saalistaan. Terä oli hieno ja hän kätki aarteensa heti
multaan, joka oli majan lattiana. Tuntia myöhemmin vartija avasi
äkkiä oven. Oli melkein pimeä, ja Francis istui kaikessa rauhassa
huoneen nurkassa.
"Tuo tulta, Tomaso", huusi vartija ulkopuolella seisovalle
toverilleen, "täällä alkaa olla pimeä."
Toinen kantoi soihtua, ja he etsivät tarkasti joka nurkan.
"Mitä etsitte?" kysyi Francis.
"Olen pudottanut tikarini", vastasi mies, "ja minun on aivan mahdoton
käsittää, miten se on kadonnut."
"Milloin näitte sen viimeksi?"
"En ole nähnyt sitä päivällisen jälkeen. Tiedän varmaan, että se
silloin oli vyössäni. Arvelin, että mahdollisesti olisin pudottanut
sen tänne, tikari ei ole sopiva leikkikalu vangille."
"Mitäpä hyötyä minulla näin kahlehdittuna voisi olla tikarista",
sanoi Francis.
"Se on kyllä totta", myönsi mies. "Ette voisi tehdä sillä juuri muuta
kuin iskeä sen omien kylkiluittenne väliin."
"En sitäkään voisi tehdä kuin istuvassa asennossa."
"Se on totta, poikaseni. Minun asiani ei ole arvostella kapteenin
käskyjä, minun on vain toteltava. Mutta kyllä minun mielestäni on
julmaa pitää nuorta miestä kahlehdittuna aivan kuin petoeläintä. Jos
hän olisi saanut Pisanin tai Zenon vangiksi ja tahtoisi olla oikein
varma siitä, etteivät he pääsisi karkuun, niin olisi asia aivan
toinen, mutta kahlehtia teidät, kun mies seisoo oven edessä vartiossa
ja ikkunassa on rautaristikot, niin ettei edes leijona voisi
murtautua ulos, tuntuu minusta liian kovalta. Ja pahinta on se, että
meidän täytyy jäädä tänne teitä vartioimaan, kunnes kapteeni palaa
takaisin, ja se voi kestää kolme viikkoa tai kokonaisen kuukaudenkin."
"Ole vaiti", murahteli toinen mies. "Sinä et sitten koskaan osaa olla
hiljaa. Meidät on asetettu tänne siksi, että kapteeni luuli voivansa
luottaa meihin."
"Hän voi luottaa keneen hyvänsä" sanoi Filippo, "joka tietää
menettävänsä päänsä, jollei hän täytä velvollisuuttaan."
"Tule pois nyt", sanoi toinen. "Minä en aio seistä täällä koko yötä.
Sinun tikarisi ei ole täällä, se on varma, ja koska minä olen nyt
vapaa vartiosta, niin aion lähteä tieheni." Niin pian kuin Francis
oli jäänyt yksin, kaivoi hän tikarin esille, sillä hän piti täysin
varmana, ettei kukaan enää tänä iltana tulisi hänen luokseen. Jo ensi
yrityksellä selvisi, että rauta oli pehmeää, sillä terävä tikari
uursi heti syvän loven rautarenkaaseen. Hän yritti yhä uudelleen, ja
lovi syveni syvenemistään. Aika ajoin hän tarkasteli tikarin terää,
mutta se oli kova ja aivan vahingoittumaton. Hän oli nyt varma, että
kärsivällisesti ahertamalla saisi renkaan poikki ja kätensä vapaiksi.
Hän tutki nyt nilkkarautoja. Ne olivat paljon raskaammat, ja kun hän
koetteli niitä tikarilla, oli rauta myös paljon kovempaa. Mutta oli
liian myöhäistä nähdä mitään, siksi hän piiloitti tikarin jälleen
ja kävi kevyemmällä mielellä kuin pitkään aikaan olkivuoteelleen
maate. Vaikka hän huomaisikin, ettei voisi saada poikki paksumpia
renkaita, saattoi hän aina irrottaa kummankin ketjun päät, kiertää ne
jalkojensa ympäri ja päästä sittenkin vapaasti liikkumaan.
KOLMASTOISTA LUKU
Merirosvojen ryöstöretki
Heti kun seuraava aamu valkeni, Francis tarttui työhönsä. Edellisen
illan kokemukset toistuivat. Kolmessa, neljässä tunnissa hän saattoi
saada kätensä vapaiksi, mutta nilkkarenkaihin tikari ei pystynyt.
Hetken aikaa koetettuaan hän luopui tästä yrityksestä, sillä hän
pelkäsi, että tikarin terä tylsyisi.
Hän tuumi kokonaisen tunnin, ja keksi vihdoin keinon. Rautaahan
voitiin teroittaa hankaamalla sitä kiveä vasten, ja vaikka hän
ei voinutkaan katkaista tikarilla rautarengasta, niin ehkäpä se
onnistuisi kivellä. Hän alkoi heti tutkia kammion seiniä. Ne eivät
olleet raa'asta savesta, niin kuin köyhälistön asunnot yleensä
Pohjois-Egyptissä, vaan rakennus oli alun pitäen aiottu joko
vankilaksi tai kallisarvoisten kauppatavaroiden säilytyspaikaksi.
Se oli rakennettu kovista kivenlohkareista. Francis luuli, että ne
olivat hiekkakiveä, ja tutkiakseen kiven laatua hän kävi istumaan
nurkkaan, jonne vartija edellisenä iltana oli laskenut hänen ruokansa
ja vesiannoksensa. Ensin hän kostutti osan seinää, sitten hän hieroi
kahleen rengasta sitä vasten. Vihdoin hän suureksi ilokseen huomasi
kiiltävän kohdan, josta hän näki, että kivi saattoi hangata rautaa.
Mutta turhaan hän väänsi jalkojaan voidakseen hangata niitä muuria
vasten, ja siksi hän luopui yrityksestä. Hän tarvitsi irtonaisen
kiven, ja hän alkoi sen vuoksi heti kaivaa tikarillaan maata
seinän vierestä nähdäkseen, voisiko löytää sellaista. Hetkeen hän
ei tavannut ainoatakaan sirua, ja hän tallasi tarkalleen maan
paikoilleen hävittääkseen kaikki jäljet.
Kun aamiaisen aika lähestyi, hän lakkasi työstään, mutta syötyään
hän jatkoi sitä taaskin. Tutkittuaan seinäviertä aina ovelle
saakka hän vihdoin löysi erisuuruisia kiviä, jotka epäilemättä oli
hakattu kivilohkareista ovea paikoilleen sijoitettaessa. Sitten hän
tasoitti hyvin tarkasti maan pinnan, otti yhden kiven käteensä, ja
kostutettuaan sitä alkoi työnsä.
Se kävi hyvin hitaasti, mutta hän huomasi sittenkin, että se
onnistui. Hän teki työtä lakkaamatta koko päivän ja kietoi rievun
kiven ympärille ehkäistäkseen sen ääntä. Lopulta hänen sormiaan
alkoi särkeä, ja hänen oli mahdoton pidellä kivestä kiinni, mutta
levättyään pari tuntia jatkoi hän jälleen työtään. Kun vartija tuli
sisään, kysyi hän, milloin kaleerin oli määrä lähteä matkaan.
"Se olisi lähtenyt jo tänään", sanoi mies, "mutta kapteeni on
sairastunut kuumeeseen. Hän lähetti hakemaan lääkäriä Tunisista,
ja vaikka hän on hyvin heikko, hänellä on niin kova kiihko päästä
matkaan, että hän olisi kannattanut itsensä laivaan, jollei lääkäri
olisi kieltänyt. Siksi hän on päättänyt odottaa kolme päivää."
Francis ei voinut yöllä jatkaa työtään, sillä hiljaisuudessa kiven
hankaus rautaa vasten olisi varmaankin kuulunut, sen sijaan hän uursi
tikarilla käsirautojaan pari tuntia. Seuraavana aamuna hän jatkoi
taas työtä heti, kun sirkat virittivät laulunsa, sillä niiden ääni
oli paljon kovempi kuin se, mikä syntyi hänen tehdessään työtä.
Illalla jalkaraudat olivat niin pitkälti poikki, että hän parin
tunnin työn jälkeen toivoi voivansa saada ne irti jaloistaan, ja
ennen kuin hän pani maate, olivat käsiraudatkin yhtä pitkällä.
Vartijaltaan hän seuraavana aamuna sai tietää, että kapteeni oli
parempi ja että hänet oli määrä kantaa laivaan heti, kun ilma illalla
hiukan viileni. Laiva lähtisi matkaan varhain aamulla. Iltapuolella
molemmat vartijat tulivat sisään ja käskivät hänen seurata mukana.
Hänet vietiin kylän komeimpaan taloon ja saatettiin huoneeseen, missä
Ruggiero makasi vuoteella.
"Olen lähettänyt sinua hakemaan", sanoi Ruggiero, "ilmoittaakseni,
etten ole unohtanut sinua. Ei ole minun syyni, että kosto on
viivästynyt, mutta sitä suloisempi se on oleva, kun sen hetki
koittaa. Minä lähden nyt ryöstämään Polanin tyttäriä. Olen kuullut,
että sinä olet päässyt perheen ystäväksi sen jälkeen kuin teit
tyhjiksi minun aikeeni, ja että Polanin tyttäret suosivat sinua
suuresti. Olen saanut tietoja kaikesta, mitä Venetsiassa on
tapahtunut, ja kaikki olen merkinnyt siihen laskuun, joka minulla on
tilitettävänä sinun kanssasi. Aion tuoda tytöt tänne ja ottaa Marian
vaimokseni, ja sitten minä näytän hänelle, miten minä kohtelen niitä,
jotka asettuvat minun tielleni. Se on oleva terveellinen läksy sekä
hänelle että sinulle. Tulet toivomaan kuolemaa tuhat kertaa ennen
kuin se kohtaa sinua."
"Olen aina tiennyt, että olette roisto, Ruggiero Mocenigo", sanoi
Francis levollisesti, "mutta enpä olisi luullut, että mies, joka
kerran on kuulunut Venetsian aatelistoon, voisi vajota näin syvälle
ja tulla merirosvoksi ja isänmaanpetturiksi. Te voitte tosin ryöstää
Marian, mutta hänen kauttansa te ette koskaan pääse hänen isänsä
omaisuuteen käsiksi, sillä minä tiedän, että samassa hetkessä kun
Maria saa kätensä vapaiksi, hän mieluummin työntää tikarin sydämeensä
kuin antautuu tällaisen roiston valtaan."
Kuullessaan nämä sanat Ruggiero tarttui tikariin, joka oli pöydällä
hänen vuoteensa vieressä, mutta laski sen jälleen pois.
"Hölmö!" sanoi hän. "Minä olen nyt menossa ryöstämään heitä. Etkö
ymmärrä, että Marian itsepäinen luonne talttuu täysin kun hän saa
tietää, että tekemällä itsemurhan hän luovuttaa sisarelleen kunnian
päästä minun vaimokseni?"
Kun Ruggiero säesti sanojaan ivallisella naurulla, hyökkäsi Francis
eteenpäin aikoen karata roiston päälle, mutta hän oli unohtanut
kahleensa ja kaatui pitkäkseen maahan.
"Vahti!" huusi Ruggiero, "viekää pois tuo lurjus, ja muistakaa, että
henkenne on vaarassa, jos hän pääsee karkuun!"
"Teidän ei tarvitse uhata meitä, herra", sanoi Filippo. "Luottakaa
valppauteemme, mutta minun ymmärtääkseni lapsikin voisi vartioida
häntä, niin raskaasti kahlehdittu hän on kopissaan."
Ruggiero viittasi kärsimättömästi kädellään, ja molemmat miehet
poistuivat vankinsa kera.
"Jos olisin saanut osani viime matkan saaliista", sanoi Filippo
heidän poistuessaan talosta, "niin en palvelisi häntä päivääkään
enää. Mutta niin pian kuin kaleeri palaa takaisin ja rahat on
jaettu, karkaan minä tieheni. Olen saanut kyllikseni tästä elämästä.
Maurilaisten kanssa ei ole hauska elää, vaikkei saisikaan koiran
kohtelua osakseen."
Niin pian kuin Francis oli yksin, ryhtyi hän taas työhönsä, ja
iltapuolella olivat renkaat niin pitkälle murrettu, että hän vain
hiukan painamalla saattoi saada kätensä ja jalkansa niistä irti.
Mutta hän odotti iltaan asti siltä varalta, että joku tulisi jälleen
hänen luokseen. Vaikka hän olisikin ollut ilman kahleita, ei hän
sittenkään ennen iltaa olisi voinut lähteä pakoon.
Filippo toi tavallista myöhemmin ruokaa, ja Francis kuuli, miten
hänen toverinsa torui häntä sen johdosta, ettei hän ennemmin ollut
tullut hänen sijalleen.
"Onko kaikki valmista matkaan?" kysyi Francis, kun vanginvartija
astui sisään.
"Kyllä, koko miehistö on laivassa. Veneen tulee olla rannassa kello
yhdeksältä, ja koska tuuli on varsin heikko, luulen heidän lähtevän
heti matkaan."
Hetken kuluttua mies lähti, ja niin pian kuin oli pimeä, Francis
irroitti kahleet käsistään ja jaloistaan. Sitten hän kalisteli
voimakkaasti kahleitaan ja viskasi ne lattialle. Samassa hän kuuli,
että vartija astui ovelle, työnsi avaimen lukkoon ja astui sisään.
"Mitä ihmettä te nyt teette?" kysyi Filippo.
Francis seisoi oven lähellä, niin että vartija astuessaan sisään
joutui selin häneen, ja ennen kuin tämä oli ehtinyt lopettaa
lauseensa hyökkäsi Francis hänen kimppuunsa ja kaatoi hänet maahan.
Hämmästynyt mies ei ennättänyt saada sanaakaan suustaan, kun Francis
painoi polvensa hänen rintaansa ja uhkasi häntä tikarilla.
"Jos päästät ääntäkään", kähisi hän, "niin pistän tikarin kurkkuusi."
Filippo tunsi, miten tikarin kärki kosketteli hänen ihoaan, ja hän
pysytteli aivan hiljaa.
"En tahdo ottaa sinua hengiltä, Filippo. Et ole kohdellut minua
pahasti, ja säästän mielelläni henkesi, jos suinkin voin. Nosta
kätesi pääsi yläpuolelle ja anna minun sitoa ne, niin sitten saat
nousta."
Filippo teki niin kuin Francis käski, ja Francis sitoi lujasti hänen
kätensä yhteen kankaasta kierretyllä nuoralla. Sitten hän antoi hänen
nousta.
"Nyt minun täytyy panna suukapula suuhusi ja sitoa kätesi seipääseen
pääsi yläpuolelle, jotta et voi hampain avata nuoraa, ja saat jäädä
tänne, kunnes toverisi saapuu aamulla."
"Parempi teidän olisi heti ottaa minut hengiltä, herra", sanoi mies.
"Tomaso raivostuu, kun näkee, että olette karannut, sillä hänkin saa
osansa kapteenin vihasta. Kolme tai neljä miestä jää tänne, ja he
aivan varmaan pitävät minua vankina, kunnes laiva palaa takaisin, ja
silloin kapteeni täyttää uhkauksensa. Parempi, että heti tappaisitte
minut."
"Mutta mitä minä voin tehdä, Filippo? Minun täytyy ajatella omaa
turvallisuuttani. Jos voit antaa minulle hyvän neuvon, niin seuraan
sitä."
"Minä vannon pyhän valan, etten petä teitä. Minä lähden saaren
toiselle puolelle ja hankin sieltä veneen, jotta olen jo kaukana
poissa, ennen kuin teidän pakonne keksitään varhain huomenaamulla."
"Minä uskon sinua, Filippo. Vanno valasi."
"Te voitte seurata minun mukanani, jos tahdotte. Pitäkää käteni
sidottuina, kunnes pääsemme saaren toiselle puolelle, ja iskekää
tikari rintaani, jos nostan melua."
"Sitä en tee, Filippo. Minä luotan sinuun sittenkin, mutta vanno
ensin."
Filippo vannoi, ettei hän antaisi ilmi Francisia, vaan lähtisi saaren
toiselle puolelle ja sieltä mannermaalle. Francis leikkasi heti
nuorat poikki.
"Sinä kadotat osasi saaliista, Filippo, ja sinun täytyy pysytellä
piilossa, jotta kapteenin raivo ei kohdistuisi sinuun. Siksi neuvon
sinua, että heti Tunisiin päästyäsi nousisit ensimmäiseen laivaan
ja tultuasi Venetsiaan tiedustelisit minua. Minä korvaan vahinkosi
ja hankin sinulle tilaisuuden viettää rehellistä elämää. Mutta
ennen lähtöäsi täytyy sinun vaihtaa vaatteita kanssani. Voit myydä
pukuni Tunisissa ja saat niistä kylliksi rahoja ostaaksesi vaikka
kymmenen tällaista vaatekertaa, mutta sinun pitää antaa minulle osa
rahoistasi, jotka sinulla nyt on, sillä en pääse tyhjin taskuin
pakenemaan."
"Kiitän teitä hyvyydestänne", sanoi mies. "Olisitte voinut iskeä
minut tikarilla kuoliaaksi, mutta ette tehnyt sitä, ja vaikka en
olisi vannonutkaan, olisin kurja koira, jos pettäisin teidät. En
tiedä, mitä aikeita teillä on, mutta neuvoisin teitä seuraamaan
esimerkkiäni ja lähtemään täältä ennen aamun sarastusta. Koko väestö
tulee etsimään teitä, ja koska saari ei ole kovin suuri, niin he
saavat teidät pian kiinni. Saari on vuosikausia ollut merirosvojen
kokoontumispaikkana, ja tänne he tuovat saaliinsa myydäkseen ne
kauppiaille, jotka saapuvat tänne mannermaalta."
"Kiitos neuvostasi, Filippo! Voit olla huoleti, että katoan ennen
aamun valkenemista, mutta sitä ennen minulla on jotain toimitettavaa,
ja siksi en voi seurata mukanasi."
"Kaikki pyhimykset siunatkoon teitä, herra, ja auttakoon teitä
pääsemään ehjin nahoin täältä! Jos saan elää, niin tulen hyvinkin
pian teitä Venetsiaan tervehtimään -- en rahojen vuoksi, joita
jalomielisesti olette luvannut minulle, vaan siksi, että teidän
avullanne voisin aloittaa rehellisen elämän kristittyjen ihmisten
parissa."
He vaihtoivat nyt vaatteita. Sitten he jakoivat keskenään kuusi
dukaattia, jotka olivat Filippon kukkarossa -- pienen yksityisen
ryöstön tuloksen, sen jälkeen he lähtivät vankilasta, ja Filippo
sulki oven.
"Luuletko, että Tomaso tulee pian tänne?" kysyi Francis. "Siinä
tapauksessa hän tietenkin huomaa sinun olevan poissa ja nostaa melun,
ennen kuin laiva pääsee lähtemään, ja silloin me saisimme koko
miehistön kintereillemme."
"En usko, että hän tulee. Luultavasti hän istuu kapakassa ja juo
pari tuntia, ennen kuin palaa. Mutta minäpä sanon teille, mitä minä
teen. Minä jään tänne, kunnes hän tulee takaisin. Hän vapauttaa minut
vartiosta keskiyöllä, ja pimeässä hän ei huomaa, että olen vaihtanut
vaatteita. Kyllä minä sittenkin ennätän hyvissä ajoin saaren toiselle
puolelle ja pääsen veneellä pakoon, ennen kuin he huomaavat minun
kadonneen. Se tapahtuu vasta kello kuusi, jolloin minun on tultava
taas vahtiin."
"Se on hyvä ehdotus. Filippo, ja hyvästi nyt."
Francis astui rantaan. Siellä ei ollut ainoatakaan venettä, jonka hän
omin voimin olisi voinut saada liikkeelle, mutta hetken kuluttua hän
kuuli airojen loisketta, ja pieni kalastajavene, jossa kaksi nuorta
miestä souti, lähestyi rantaa.
"Tänne, pojat!" sanoi hän. "Tahtoisin päästä laivaan. Minun olisi
pitänyt olla siellä jo kolme tuntia sitten, mutta sain hiukan liikaa
hattuuni ja tulin nukahtaneeksi. Luuletteko, että voisitte soutaa
minut aivan äänettömästi laivan kylkeen, jotta pääsisin toisten
huomaamatta laivaan? Siinä tapauksessa saatte dukaatin vaivoistanne."
"Sen me kyllä osaamme", sanoivat soutajat; "tulemme juuri sieltä
myytyämme päivän saaliimme. Siellä oli puoli tusinaa toisiakin
veneitä kaloja kauppaamassa. Sitä paitsi he lastaavat juuri laivaan
halkoja ja kaikenlaista muuta tavaraa, mikä on jäänyt viime hetkeen.
Hypätkää veneeseen, kyllä me pian sinne pääsemme."
Hetken kuluttua he olivat veneen kyljessä.
"Teillä näyttää olevan vielä hiukan kaloja jäljellä", sanoi Francis.
"Ne eivät ole minkään arvoisia", sanoi toinen miehistä. "Ne kelpaavat
kyllä meille itsellemme ruoaksi, mutta ei niitä kannata myydä
laivaan, jossa rahasta ei ole puutetta. Te saatte kernaasti ottaa ne,
jos haluatte."
"Kiitos", sanoi Francis, "otan pari, kolme kappaletta, jos voitte
antaa. Tahdon tehdä pienen kujeen eräälle toverilleni."
Niin kuin kalastajat olivat sanoneet, oli laivan kyljessä useita
veneitä, ja merimiehet seisoivat partaan ääressä tehden kauppoja.
Francis antoi soutajilleen luvatun palkan ja hyppäsi portaita myöten
laivaan.
Ei kukaan kiinnittänyt huomiota häneen, sillä useat merimiehistä
olivat menneet veneisiin hakemaan kaloja. Hän meni toisten joukkoon
ja vetäytyi luukun luo, joka johti lastiruumaan, astui portaita
alas ja tunkeutui perimmäiseen nurkkaan monien tynnyrien taakse,
joissa oli sekä viiniä että vettä. Maatessaan nyt siellä hän kiitti
sydämestään luojaansa, koska hänen yrityksensä oli niin hyvin
onnistunut tähän asti.
Aika ajoin merimiehet tulivat alas tuoden ruumaan viimeisiä
tavaroita, mutta kukaan ei lähestynyt Francisin piilopaikkaa. Aika
tuntui hänestä hirveän pitkältä, ennen kuin hän kuuli ankkuria
nostettavan. Hetken kuluttua takila alkoi ratista, ja siitä hän
tiesi, että laiva oli liikkeessä. Hän asettui niin mukavaan asentoon
kuin suinkin ja vaipui uneen.
Kun hän heräsi aamulla, virtasi päivänvaloa luukusta, jota pidettiin
vain sadeilmalla suljettuna, koska usein oli haettava vettä ja
ruokavaroja ruumasta. Francis oli ottanut kalat, jotta hänellä olisi
jotain syötävää matkan varrella siltä varalta, ettei hän voisi saada
ruokaa, mutta hän ei tarvinnut niitä, sillä kattohirsissä riippui
yllin kyllin hedelmiä, ja leipävarasto oli myös ruumassa. Päivän
aikana hän ei kuitenkaan uskaltanut liikkua paikaltaan, mutta niin
pian kuin tuli pimeä, verrytteli hän jäseniään, haki hiukan leipää
ja viinirypäleitä, ja juotuaan kulauksen pullosta, joka oli asetettu
vesitynnyrin hanan alle, vetäytyi takaisin nurkkaansa. Syötyään hän
kävi jälleen juomassa ja paneutui sitten maata.
Niin kului kuusi päivää. Veden loiskinasta laivan kylkiä vasten hän
saattoi päätellä, kulkiko laiva hyvällä vauhdilla eteenpäin, vai
oliko tyyni ilma. Kerran hän pimeässä hiipi kannelle. Seitsemäntenä
päivänä hän kuuli merimiesten puhuvan keskenään kannella, että Korfu
oli näkyvissä. Purjeet laskettiin, ja laiva seisoi useita tunteja
liikkumattomana paikallaan, mutta pian kulku suunnattiin maata kohti,
ja muutaman tunnin kuluttua oltiin valmiit nousemaan rantaan.
Kaikki veneet pantiin järjestykseen, ja miehistö tarkastettiin.
Vaikka tyttöjen ryöstö oli yrityksen varsinaisena päämääränä,
tahdottiin kuitenkin samalla kerätä mahdollisimman paljon saalista.
Saari oli rikas, sillä monet varakkaat venetsialaiset asuivat siellä.
Siksi tuli koko miehistön nousta maihin lukuunottamatta muutamia
harvoja, joiden oli määrä jäädä vartioimaan laivaa.
Yhteen veneeseen astui kapteeni, joka oli nyt aivan terve, sekä hänen
mukanaan valittu joukko miehiä, muut saivat jakaantua useampiin
ryhmiin ja hajaantua pitkin saarta ryöstämään ja polttamaan.
Toivottiin, että väestö joutuisi niin suuren sekasorron valtaan,
ettei se kykenisi tekemään varsinaista vastarintaa, ja aamun
valjetessa tuli kaikkien kokoontua maihinnousupaikkaan. Francis ei
tiennyt, miten kaukana se oli itse kaupungista.
Lastiruumassa oli varasto aseita, ja kun Francis oli valinnut
itselleen miekan sekä suuren tikarin, odotti hän, kunnes kaikki
laivalla olivat liikkeellä, silloin hänkin nousi kannelle ja yhtyi
miesjoukkoon, joka parhaillaan laski venettä vesille. Vene oli suuri
kuusitoista-airoinen ja siihen kuului noin kaksikymmentä miestä.
Francis kävi istumaan, ja niin pian kuin kaikki muutkin veneet olivat
vesillä, annettiin käsky soutaa rantaan.