pujotellessa kanaalien umpisokkeloissa.
"Täytin juuri kuusitoista vuotta."
"Ette sen vanhempi!" sanoi kauppias ihmeissään. "Luulin teitä
vanhemmaksi. Tulen juuri Giustinianien luota, ja Matteo sanoi, ettei
miekkailukoulussa ole ainoatakaan aatelismiestä, joka vetäisi teille
vertoja."
"Pelkäänpä, että olen hukannut enemmän aikaa aseharjoituksiin, kuin
rauhallisen kauppiaan pojalle sopii."
"Ette lainkaan. Meidän kauppiaitten täytyy puolustaa vapauksiamme
ja oikeuksiamme, tavaraamme ja laivojamme yhtä hyvin kuin
aatelistenkin. Sellaista säätyeroa ei täällä Venetsiassa ole.
Vanhemmilla ja rikkaimmilla perheillä on tietenkin etuoikeutensa ja
heidän jäsenensä muodostavat senaatin ja aateliston. Mutta kaikilla
tasavallan kansalaisilla on oikeutensa, joita ei kukaan saa loukata;
ja köyhinkin kansalainen yhtä hyvin kuin itse dogi saa harjoitella
aseiden käyttöä ja puolustaa isänmaata."
"Olen itsekin", jatkoi venetsialainen, "puolustanut laivojani
merirosvoja, genovalaisia ja muita vihollisia vastaan. Olen
taistellut kreikkalaisten kanssa ja minun on monta kertaa ollut pakko
sekaantua kahakkoihin Konstantinopolin kaduilla, Aleksandriassa ja
muissa satamakaupungeissa, ja olen palvellut valtion sotalaivoissa.
Kaikki, jotka elävät kaupalla, haluavat elää rauhassa, mutta heidän
täytyy myös olla valmiit puolustamaan omaisuuttaan, ja mitä paremmin
he kykenevät sen tekemään, sitä kunniakkaampaa heille itselleen."
He saapuivat nyt piazzettalle. Aatelismiehiä seisoi rannassa,
ja herra Polani astui heti heidän luokseen ja esitti Francisin
tyttäriensä pelastajana. Herrat astuivat palatsiin, mutta Francis jäi
ulkopuolelle odottamaan ystävänsä Matteon kanssa, joka myöskin oli
saapunut paikalle.
"Onnittelen sinua, joskin kadehdin sinua hiukan", sanoi Matteo.
"Olipa se todellakin onni, että saavuit paikalle juuri samassa, kun
tuo konna Ruggiero Mocenigo aikoi ryöstää kauniit serkkuni."
"Oletko varma siitä, että se oli Ruggiero, Matteo?"
"Siitä ei ole epäilystäkään. Tiedät, että kun hän oli kosinut Mariaa
ja saanut rukkaset, uhkasi hän kostaa. Hän voi tehdä mitä tahansa,
sitä paitsi kerrotaan, että hän pelaamalla ja huonolla elämällä on
kadottanut omaisuutensa Konstantinopolissa ja joutunut juutalaisten
koronkiskurien käsiin. Jos hänen onnistuisi ryöstää Maria, voisi hän
selvittää raha-asiansa. En koskaan enää moiti soutamiskiihkoasi,
kun tällainen onni on sinua potkaissut, sillä on tosiaankin onni,
Francis, että olet voinut tehdä palveluksen Polanille. Monet nuoret
miehet Venetsiassa uhraisivat oikean kätensä, jos he olisivat voineet
tehdä sen minkä sinä."
"Minä olisin kernaasti tehnyt saman palveluksen mille tytölle
tahansa, jota vaara uhkaisi, vaikka kalastajatytöllekin", sanoi
Francis, "mutta olen erityisen onnellinen siitä, että nuo tytöt ovat
sinun sukulaisiasi, Matteo."
"Puhumattakaan siitä, että he ovat Venetsian kauneimpia neitoja",
sanoi Matteo veitikkamaisesti.
"Merkitseehän sekin jotain, vaikka en ole tullut sitä ajatelleeksi.
Heitinköhän minä itse Ruggieron veteen", lisäsi Francis vakavasti,
"ja onkohan hänet saatu ylös? Hänellä on mahtavia ystäviä, Matteo.
Jos olen nyt hankkinut itselleni ystäviä, niin olen myös saanut
vihollisia tuolla yöllisellä seikkailullani."
"Aivan niin", sanoi Matteo. "Sinun tähtesi toivoisin, että Ruggiero
makaisi kanaalin pohjassa. Hän ei ole tuottanut kunniaa ystävilleen,
enkä luule, että kukaan häntä suuresti surisikaan. Mutta jos he ovat
pelastaneet hänet, niin sinun täytyy olla varuillasi, sillä Ruggiero
on vaarallinen vihamies."
"En tiedä, mitä toivoisin", sanoi Francis. "Jos hän elää, saan hänet
vihamiehekseni, mutta en tahtoisi myöskään olla syypää ihmisen
kuolemaan."
"Minä sinun sijassasi en siitä välittäisi", sanoi Matteo. "Ellet sinä
olisi tappanut häntä, hän varmaan olisi tappanut sinut. Se oli yhtä
rehellistä taistelua kuin jos olisit ottanut osaa oikeaan kahakkaan
merellä, ja mitä varten sinun tarvitsisi olla huolissasi siitä, että
olisit vapauttanut Venetsian sen kehnoimmasta kansalaisesta?"
"Niinkuin tiedät, Matteo, on minut kasvatettu aivan toisenlaisten
periaatteiden mukaan. Isäni vihaa kaikkea taistelua, paitsi isänmaan
puolustusta, ja vaikkei hän ole moittinut minua yöllisestä kahakasta,
huomaan sittenkin, että hän on levoton, sillä hän aikoo lähettää
minut pikimmiten Englantiin."
"Toivottavasti hän ei tee sitä", sanoi Matteo vakavasti. "Tähän
asti olemme olleet hyviä ystäviä, mutta tästä lähin olemme vieläkin
parempia. Polanin ystävät tulevat tämän jälkeen pitämään sinua
miltei perheen jäsenenä, ja mieleeni juolahti juuri, että me ehkä
parin vuoden kuluttua voisimme ruveta valtion palvelukseen ja tulla
komennetuiksi yhdessä sotalaivaan."
"Isäni kauhistuisi jos vain puhuisinkin hänelle jostain sellaisesta.
Minulla taas ei olisi mitään sitä vastaan. En mitenkään haluaisi
lähteä täältä. Olen ollut täällä onnellinen ja saanut monta hyvää
ystävää. Elämä Lontoossa sitä vastoin tuntuisi kovin ikävältä. --
Mutta tuolla saapuu oikeudenpalvelija palatsista."
Oikeudenpalvelija tiedusteli, oliko jompikumpi heistä herra Hammond,
ja pyysi häntä sitten seuraamaan mukanansa.
NELJÄS LUKU
Ryöstetyt
Levottomin mielin Francis seurasi oikeudenpalvelijaa suuren
neuvoskunnan kokoussaliin. Hevosenkengän muotoisen pöydän ääressä,
komeassa salissa, jonka seiniä koristavat taulut esittivät
Venetsian historiaa, istui yksitoista neuvosherraa purppuraisissa,
kärpännahalla reunustetuissa viitoissaan. Dogi itse oli
puheenjohtajana. Herra Polani ja hänen seuralaisensa istuivat pöytää
vastapäätä. Kun Francis astui sisään, kuulusteltiin parasta aikaa
gondolinkuljettajaa. Kerrottuaan koko tapauksen hän sai poistua.
Sen jälkeen Francis vuorostaan kertoi mitä tiesi.
"Mikä oli syynä siihen, että te, vaikka olette niin nuori ja vieras
paikkakunnalla, sekaannuitte tuollaiseen kahakkaan?" kysyi yksi
neuvosherroista.
"En minä ennättänyt ajatella nuoruuttani enkä muukalaisuuttani",
sanoi Francis. "Kuulin naisten hätähuudot, ja pidin velvollisuutenani
kiiruhtaa apuun."
"Tiesittekö keitä he olivat?"
"Tunsin heidät vain ulkomuodolta. Kun heidän gondolinsa hetkeä
aikaisemmin oli kulkenut omani ohitse, erotin heidän kasvonsa
soihtujen valossa."
"Huomasitteko mitään merkkiä sen gondolin kyljessä, joka teki
hyökkäyksen?"
"En", sanoi Francis, "toinen soihduista sammui kahakan aikana."
"Luulisitteko tuntevanne jonkun ahdistajista, jos näkisitte heidät?"
"En", sanoi Francis, "he olivat kaikki naamioituja."
"Teillä ei ole siis syytä epäillä ketään tämän hyökkäyksen
johtajaksi?"
"Ei", sanoi Francis, "en huomannut gondolissa mitään merkkiä enkä
liioin miesten puvuissa mitään, minkä johdosta voisin epäillä ketään."
"Joka tapauksessa", sanoi dogi, "olette osoittanut harvinaista
rohkeutta ja neuvokkuutta, ja tasavallan nimessä kiitän teitä siitä,
että olette saanut estetyksi hirveän rikoksen. Pyydän teitä jäämään
tänne. Ehkäpä te sittenkin voisitte tuntea sen henkilön, jota
rikoksesta on syytetty."
Hetkeä myöhemmin ovenvartija ilmoitti, että herra Ruggiero Mocenigo
odotti ulkopuolella.
"Astukoon sisään!" sanoi dogi.
Kun Ruggiero Mocenigo astui sisään, kumarsi hän neuvoskunnalle ikään
kuin odottaen, että häntä puhuteltaisiin.
"Teitä syytetään herra Polanin tyttärien ryöstämisyrityksestä sekä
mainitun herran palvelijan murhasta", sanoi dogi.
"Miksi minua siitä syytetään?" kysyi Ruggiero ylpeästi.
"Sen vuoksi, että te kosiessanne herra Polanin vanhempaa tytärtä ja
saadessanne rukkaset, uhkasitte hänelle kostavanne."
"Tuollainen syy tuntuu kuitenkin varsin löyhältä", sanoi
Ruggiero pilkallisesti. "Jos jokaisen kosijan, joka ilmaisee
tyytymättömyyttään saadessaan rukkaset, täytyy vastata kaikista
onnettomuuksista, jotka kohtaavat hänen ihailunsa esineen perhettä,
niin pelkään, että tämä loistava ja kunnioitettava neuvoskunta saa
kovin paljon työtä osakseen."
"Teidän entinen elämänne antaa jo kylliksi syytä epäilyksiin", sanoi
dogi vakavasti. "Kaksi vuotta olette ollut maanpaossa salamurhan
vuoksi, ja huhu on tietänyt kaikkea muuta kuin hyvää teidän
elämästänne Konstantinopolissa."
"Sitä paitsi voin todistaa", sanoi Ruggiero, "ettei minulla ole
minkäänlaista osaa herra Polanin tyttärien ryöstöyritykseen, sillä
koko sen illan ja yön, aina kello kolmeen asti, pelasin korttia
kotona ystävieni kanssa, ja tuskinpa herra Polanin tyttäret niin
myöhään enää olivat liikkeellä."
"Mihin aikaan ystävänne tulivat luoksenne?"
"Kello yhdeksältä."
"Ketkä olivat luonanne?"
Ruggiero mainitsi kuuden nuoren miehen nimet, joita heti lähetettiin
hakemaan.
"Sillä välin te, herra Hammond, voitte sanoa, tunnetteko syytettyä ja
luuletteko hänen olleen hyökkääjien parissa?"
"Minä en tunne häntä", vastasi Francis, "mutta sen voin varmasti
sanoa, ettei hän ollut hyökkääjien johtaja, jota minä iskin
airollani. Sillä minä osuin häntä ohimoon, ja sellaisen iskun jälki
näkyisi varmaan vielä."
Francisin puhuessa Ruggiero loi häneen kylmän, läpitunkevan katseen,
joka ilmaisi kaikkea muuta kuin kiitollisuutta, ja Francis tunsi
väristyksen ruumiissaan istahtaessaan herra Polanin viereen.
Hetken kuluttua todistajat saapuivat, ja toinen nuori mies toisensa
jälkeen todisti, että he olivat viettäneet koko illan Ruggiero
Mocenigon luona, aina kello yhdeksästä kolmeen saakka.
"Luovutteko syytteestänne, herra Polani", kysyi dogi, kun kaikkia
todistajia oli kuulusteltu.
"Minä tunnustan", sanoi Polani nousten ylös, "että Ruggiero
Mocenigo on todistanut, ettei hän persoonallisesti ole ottanut osaa
ilkityöhön, mutta silti ei ole todistettu, ettei hän olisi sitä
toimeenpannut. Hän saattoi tietenkin aavistaa, että epäilykseni
kohdistuisivat häneen, ja siksi hän on antanut toisten toimia ja
itse ryhtynyt varokeinoihin, voidakseen todistaa syyttömyytensä.
Mutta minä pysyn yhä siinä väitteessä, että hänen uhkauksensa sekä se
seikka, että tyttäreni tietenkin tulee perimään osan omaisuuttani, ja
että Ruggiero Mocenigon on ollut pakko lainata rahoja juutalaisilta,
sanalla sanoen, että kaikki viittaa siihen, että hän on pannut
toimeen tämän väkivallanteon, joka samalla kertaa olisi tyydyttänyt
hänen kostonhimoaan sekä parantanut hänen raha-asiansa."
Neuvosherrat keskustelivat hetken aikaa ja sitten sanoi dogi:
"Kaikki läsnäolijat saavat nyt poistua, ja meidän päätöksemme tulee
aikanaan julistettavaksi kummallekin osapuolelle."
Kolme päivää kului eikä päätöksestä vieläkään kuulunut mitään. Mutta
neljännen päivän aamuna saapui Francisille tieto, että hänen tuli
kello yhdeksältä olla neuvoskunnan kokouksessa läsnä. Määräajalla
saapui oikeudenpalvelija hakemaan häntä katetulla gondolilla.
"Näyttääpä melkein siltä kuin olisin vanki", tuumi Francis mielessään
istuessaan oikeudenpalvelijan rinnalla suljettujen verhojen takana.
"Mutta onhan se melkein mahdotonta, sillä enhän minä ole syyttänyt
Ruggieroa mistään, enhän edes tuntenut häntä ilkityöntekijäksi. Se
vain on varma, että gondoli kulkee vankilaa kohti."
Vene sivuutti piazzettan pysähtymättä palatsin edustalle ja kääntyi
sivukanaaliin, joka palatsin takaa virtasi vankilan ohi. Se pysähtyi
aivan Huokausten sillan viereen, ja Francis ja hänen saattajansa
astuivat palatsin takaovesta sisään. Kuljettuaan parin kolmen
käytävän läpi he pysähtyivät ovelle, jonka edustalla seisoi vartija.
Vasta kun tunnussanat oli lausuttu, he pääsivät sisään.
He astuivat holvattuun huoneeseen, jossa ei ollut minkäänlaisia
huonekaluja, perällä oli vain kivipaasi, jolla lepäsi jotain peitteen
alla. Neljä neuvoskunnan jäsentä seisoi sen ympärillä. Herra Polani
ja pari hänen ystäväänsä olivat huoneen toisessa päässä ja toisessa
Ruggiero ystävineen. Francisin mielestä Ruggiero näytti tällä kertaa
paljon synkemmältä ja levottomammalta kuin edellisessä tutkinnossa.
"Olemme lähettäneet hakemaan teitä, Francesco Hammond, jotta te
mahdollisesti voisitte antaa meille joitain tietoja tästä ruumiista,
joka tänään löydettiin Suuresta kanaalista."
Peite poistettiin ja nuoren miehen ruumis tuli esiin. Hänellä oli
vasemmassa ohimossaan suuri mustelma ja nahka oli siltä kohtaa
repeytynyt.
"Tunnetteko te ruumiin?"
"Kasvoja en tunne", sanoi Francis, "enkä tiedä koskaan ennen nähneeni
häntä."
"Onko haava ohimossa sellainen, että teidän aironiskunne olisi voinut
sen aiheuttaa?"
"Sitäkään en voi sanoa", sanoi Francis, "mutta se on juuri samalla
kohtaa, johon iskin miestä, kun hän miekka kädessä yritti hyökätä
gondoliini."
"Katsokaa nyt vaatteita! Eikö niissä ole mitään, mikä voisi todistaa
teille että tämä mies on sama henkilö?"
"Hän oli puettu mustiin niin kuin tämäkin. Mitään tunnusmerkkejä en
voinut huomata, mutta soihdun valo osui hänen tikarinsa kahvaan.
Näin sen vain silmänräpäyksen ajan, mutta huomasin, että siinä oli
jalokiviä."
"Ottakaa tikari esille!" sanoi neuvosherra oikeudenpalvelijalle.
Tämä veti kuolleen vyöstä kauniin tikarin, jonka kahva oli
jalokivillä koristettu.
"Tämäkö tikari se oli?" kysyi neuvosherra Francisilta.
"En voi varmasti sanoa, että tikari on sama, mutta joka tapauksessa
se on samanlainen."
"Kun nyt näette haavan ohimossa ja tikarin vyöllä sekä huomaatte,
että ruumis on maannut muutamia päiviä vedessä, niin olette kai
varma, että tämä on sama mies, jonka te kahakassa syöksitte
kanaaliin?"
"Niin, herra, en epäile, että se on sama henkilö."
"Hyvä, nyt voitte mennä. Ja oikeuden nimessä kiitämme teitä
todistuksestanne."
Francis saatettiin jälleen gondoliin ja vietiin takaisin kotiin.
Tunnin kuluttua saapui herra Polani.
"Asia on ratkaistu", kertoi hän, "tosin ei tyydyttävällä tavalla,
mutta aivan ilman rangaistusta hän ei kuitenkaan ole jäänyt. Teidän
lähdettyänne kävi selville, että kuollut oli Ruggiero Mocenigon
sukulainen ja läheinen ystävä, jonka kanssa hän on seurustellut
ahkerasti palattuaan kotiin Konstantinopolista. Ruggiero koetti
väittää, että hänen serkkunsa luultavasti itse oli aikonut ryöstää
tyttäreni ja ettei tämä asia liikuttanut häntä vähääkään. Mutta kun
lähetettiin Mariaa hakemaan ja hän todisti, ettei hän tuntenut edes
ulkomuodoltaan tuota nuorta miestä, niin neuvoston enemmistö tuli
siihen päätökseen, että hän oli toiminut Ruggieron kätyrinä. Ja sen
johdosta Ruggiero karkoitettiin kolmeksi vuodeksi Venetsiasta."
"Minä olisin ollut tyytyväisempi", sanoi herra Hammond, "jos hänet
samalla olisi karkoitettu Itämaille saakka, sillä jos hän saa
oleskella mannermaalla, ei hänen tarvitse poistua täältä kuin parin
kolmen peninkulman päähän, ja sieltä käsin hän voi tuottaa paljonkin
ikävyyttä niille, jotka ovat joutuneet hänen vihansa kohteiksi."
"Se on kyllä totta", myönsi herra Polani, "mutta hänen ystävänsä
arvelevat, että häntä on kohdeltu liiankin kovasti. Mitä minun
tyttäriini tulee, niin pidän kyllä huolen siitä, etteivät he toista
kertaa joudu tuollaiseen vaaraan. Olen kieltänyt heitä liikkumasta
ulkosalla pimeän tultua, jollen itse ole mukana, ja aseistettujen
palvelijoitteni lukua olen myös lisännyt. En tosin voi uskoa, että
Ruggiero olisi niin rohkea, että hän uskaltaisi koettaa ryöstää
heitä väkivallalla omasta talostani, mutta kun kerran on joutunut
tekemisiin sellaisen miehen kuin hänen kanssaan, ei voi koskaan olla
kyllin varovainen."
"Minäkin olen kieltänyt poikaani liikkumasta kaduilla pimeän tultua",
sanoi herra Hammond. "Sen sijaan soudelkoon vain gondolissaan, sillä
toista gondolia on mahdoton erottaa toisesta, jollei niissä ole
erikoista tuntomerkkiä. Mutta en kuitenkaan voi olla levollisella
mielellä niin kauan kuin hän on täällä, ja siksi aion ensi tilassa
lähettää hänet Lontooseen."
"Toivottavasti sellaista tilaisuutta ei satu hyvin pian", sanoi herra
Polani. "Olisin kovin pahoillani, jos poikanne joutuisi lähtemään.
Toivon että voimme keksiä jonkin keinon, millä hän voi välttää
vaaran, johon hän meidän tähtemme on joutunut, sekä samalla hyötyä
olostaan täällä."
Seuraavan kahden viikon kuluessa Francis enimmäkseen oleskeli Polanin
palatsissa. Kauppias tarkoitti täyttä totta pyytäessään häntä käymään
talossaan kuin omassa kodissaan, ja jos Francis jonakin päivänä ei
saapunut, nuhteli hän tätä lempeästi. Itse hän oli usein mukana, kun
nuo neljä nuorta -- Matteo liittyi myös tavallisesti heidän seuraansa
-- juttelivat yhdessä parvekkeella, seuranaisen istuessa vieressä ja
usein osoittaessa tyytymättömyyttään, kun ilo ja nauru nuorten kesken
yltyi kovaääniseksi.
Iltapäivisin nuoret usein lähtivät gondolissa soutelemaan, mutta
palasivat aina ennen hämärän tuloa kotiin.
Tämä aika oli hyvin mieluisaa Francisille. Hänellä ei ollut sisaria,
ja vaikka hän oli tutustunut moneen perheeseen Venetsiassa, ei hän
missään viihtynyt niin hyvin kuin Polanin talossa. Erikoisen hauskaa
he pitivät kotona, mutta gondolissa oli pakko esiintyä hillitymmin.
"Minä en siedä tuota Castaldia", sanoi Francis eräänä iltana
Matteolle, kun he palasivat kotiin Polanin luota.
"Seuranaisia eivät nuoret miehet koskaan voi sietää", vastasi tämä
nauraen.
"Ei, totta puhuen, minä en pidä hänestä, ja olen aivan varma siitä,
että minäkin olen hänelle jostakin syystä yhtä vastenmielinen. Hän
tarkastelee minua aivan kuin kissa hiirtä."
"Ehkäpä hän ei voi unohtaa sitä, että sinä pelastit vain hänen
suojattinsa ja jätit hänet oman onnensa nojaan."
"En tiedä, Matteo. Hänen käytöksensä silloin tuntui minusta hyvin
omituiselta. Ehkäpä hän oli päästään pyörällä, mutta hän takertui
lujasti kiinni tyttöjen vaatteisiin, ikään kuin hän olisi tahtonut
estää heidän pakonsa."
"Luuletko todellakin, että hän toivoi ryöstön onnistuvan?"
"En tiedä, onko minulla oikeutta sitä sanoa, mutta luulenpa melkein.
Hän tuntui minusta epäluotettavalta. Joka tapauksessa olen varma
siitä, että Ruggierolla on liittolainen talossa. Mistä hän muuten
olisi niin varmaan tiennyt, mihin aikaan he palaisivat kotiin sinä
iltana. Sillä olen aivan varma siitä, että gondoli odotti heitä.
"Minä kysyin vastikään Julia-neidiltä, miten he niin myöhään sinä
iltana olivat liikkeellä. Ja hän sanoi, ettei hän ymmärtänyt, miten
se oikeastaan oli käynyt. Hänen sisarensa oli juuri vähää ennen
sanonut, että olisi parasta kääntyä kotiin, mutta seuranainen, joka
muuten on kovin tarkka sellaisissa asioissa, oli vakuuttanut, ettei
heillä ollut kiirettä, koska herra Polani tiesi, missä he olivat.
Julia luuli, että seuranainen oli erehtynyt ajasta eikä tiennyt,
miten myöhäistä jo oli. Tietysti tämä ei todista mitään, mutta
liittäessäni kaikki nämä pikkuseikat yhteen alkavat epäilykseni
herätä."
"Minun on vaikea uskoa tuota naista petturiksi", sanoi Matteo. "Hän
on niin kauan ollut perheen palveluksessa ja nauttinut aina suurta
luottamusta."
"Mutta ehkäpä Ruggiero on luvannut hänelle niin suuren palkkion, että
on saanut taivutetuksi hänet puolelleen."
"Nyt muistuu mieleeni myöskin eräs seikka, joka tuntuu lähemmin
ajatellen omituiselta", sanoi Matteo. "Minä laskin kerran leikkiä
Marialle siitä, miten kovaa ääntä he varmaan pitivät kaikki kolme
huutaessaan apua, mutta hän vastasi siihen: 'Ei, me kaksi vain
-- Julia ja minä -- huusimme täyttä kurkkua. Signora oli aivan
rauhallinen, hän ei päästänyt ainoatakaan ääntä'."
"Ja kuitenkin hän oli niin peloissaan, että hän takertui kaikin
voimin kiinni tyttöjen hameisiin ja oli vähällä estää heitä
pääsemästä pakoon ja itki ja nyyhki kauheasti kotiin tullessaan! Tämä
tuntuu todellakin omituiselta. Tietysti siinä ei ole kyllin epäilyn
syytä, enkä liioin uskaltaisi tämän nojalla koettaa herättää herra
Polanissa epäilyjä häntä vastaan. Mutta toivon, että sinä, minun
lähdettyäni täältä, pidät häntä silmällä."
"En tiedä miten saattaisin sen tehdä", sanoi Matteo nauraen, "mutta
voinhan sanoa serkuilleni, ettemme pidä hänestä ja kehoittaa heitä
olemaan varuillaan eikä viipymään myöhään ulkona, vaikka hän antaisi
siihen luvankin, ja jos huomaan jotain epäilyttävää, niin olen heti
valmis puhumaan siitä herra Polanille. Mutta onhan Ruggiero nyt
poissa, ja toivottavasti emme kuule hänestä sen enempää."
"Sitä minäkin toivon, Matteo, mutta pelkään, ettei hän niinkään
helposti luovu päätöksestä, minkä kerran on tehnyt, tai unohda
vääryyttä, joka häntä on kohdannut. Joka tapauksessa olen iloinen,
että olen keventänyt sydäntäni sinulle, ja koska pelkoni mielestäsi
ei ole aivan tuulesta temmattu, niin tahdon tästä lähin olla vielä
entistä valppaampi. Olen varma siitä, että Castaldi on huono
palvelija, ja toivoisin vain että voisimme näyttää sen toteen."
"Minä tulin oikein levottomaksi", sanoi Matteo astuessaan maihin
asuntonsa edustalla. "Puhutaan siitä toisten enemmän."
"Me tapaamme huomenillalla serkkujesi luona. Sitä ennen voimme
tuumia, pitäisikö meidän ilmaista kellekään epäilymme."
Francis ajatteli asiaa yöllä. Hän päätti puhua siitä herra Polanille,
vaikka hän siten loukkaisikin häntä. Niinpä hän seuraavana päivänä
lähti tapaamaan häntä, mutta herra Polani ei ollut kotona, ja
sanottiin hänen palaavan vasta kahden, kolmen tienoissa. Tytöt olivat
lähteneet ystävättäriensä luokse. Kun Francis kello kolmelta tuli
uudestaan, oli herra Polani juuri palannut kotiin.
"Hyvää päivää, Francesco", sanoi kauppias, "oletko unohtanut, että
tyttärieni piti viipyä poissa koko päivä?"
"Ei, en ole sitä unohtanut, mutta haluan puhua teidän kanssanne.
Pelkään, että nauratte minulle, ja pidätte minua tungettelevana ja
juoruilevana, koska puhun asiasta, joka on teille hyvin läheinen."
"Kerro asiasi", sanoi herra Polani huomatessaan miten levoton Francis
oli. "Ja vaikka en olisikaan samaa mieltä sinun kanssasi, niin lupaan
sittenkin olla suuttumatta, sillä tiedän, että tarkoitat parasta."
"Asia koskee signora Castaldia, tyttärienne seuranaista. Tiedän,
että luotatte häneen täydellisesti, mutta sittenkään en voi olla
kertomatta teille epäilyksiäni."
Francis mainitsi nyt kaikki huomionsa, sekä omansa että sen, mitä
Matteo oli kertonut.
"Voihan olla", sanoi hän lopuksi, "että kaikki tämä ei merkitse
paljon. Mutta arvelin velvollisuudekseni kertoa teille kaikki, ja
toivon, että käsitätte minun tehneen sen parhaassa tarkoituksessa."
"Siitä olen aivan varma", sanoi herra Polani sydämellisesti, "ja
sinä teit oikein puhuessasi minulle asiasta. Mutta epäilyksesi ovat
varmaan aivan turhia. Signora Castaldi on ollut talossani lähes
kymmenen vuotta, hän on opettanut ja kasvattanut tyttäriäni, ja
minulla on täysi syy luottaa hänen uskollisuuteensa. Ja vaikka moni
seikka puhuu häntä vastaan, niin en luule kuitenkaan voivani syyttää
häntä muusta laiminlyönnistä kuin siitä, että hän salli tyttärieni
viipyä liian kauan ystävättäriensä luona. Joka tapauksessa olen
kiitollinen sinulle siitä, että ajattelet tyttärieni parasta, ja aion
pitää silmällä heidän seuranaistaan."
"Siinä tapauksessa en ole turhaan kääntynyt puoleenne, vaikka
toivonkin erehtyneeni."
Heti kun Francis oli lähtenyt, katosi vakava ilme kauppiaan kasvoilta
ja hän hymyili itseksensä.