PYHÄN MARKUKSEN LEIJONA
Kirj.
G. A. HENTY
Suomentanut Helmi Krohn
Otava, Helsinki, 1916.
SISÄLLYS:
1. Venetsia.
2. Salaliitto.
3. Suuri Kanaali.
4. Ryöstetyt.
5. Oikeilla jäljillä.
6. Mökki San Nicolon saarella.
7. Kauppalaivalla.
8. Merirosvojen hyökkäys.
9. "Lido" anastetaan.
10. Pelastettu.
11. Anzion taistelu.
12. Moceningon käsissä.
13. Merirosvojen ryöstöretki.
14. Merirosvolaivan häviö.
15. Polan taistelu.
16. Pluto vallataan takaisin.
17. Kiittämätön tasavalta.
18. Pisani päästetään vapaaksi.
19. Chioggian piiritys.
20. Venetsian voitto.
ENSIMMÄINEN LUKU
Venetsia
"Näin ihania iltoja et varmasti koskaan ole nähnyt sumuisella
saarellasi, Francesco?"
"Olenpa niinkin", vastasi toinen varmasti. "Aivan yhtä kirkkaita
iltoja on Thamesillakin. Olen seisonut St. Paul -kirkon portailla
ja katsellut, miten kuun säteet ovat leikitelleet veden kalvolla,
tuhannet valot kimallelleet ikkunoista ja ohikiitävistä laivoista,
aivan niin kuin täällä nyt. Mutta", lisäsi hän, "täytyyhän minun
tunnustaa, että Lontoossa on harvemmin niin tyyniä ja kirkkaita
iltoja kuin teillä täällä Venetsiassa."
"Mutta pidäthän kuitenkin enemmän meidän maastamme kuin Englannista
ja olet mielissäsi siitä, että isäsi on muuttanut tänne asumaan?"
Francis Hammond ei vastannut heti.
"Olen iloinen siitä, että hän muutti tänne asumaan", sanoi hän hetken
kuluttua, "sillä olen saanut nähdä paljon kaunista ja oppinut teidän
kielenne, Matteo. Mutta en tiedä, viihdynkö täällä paremmin kuin
kotona. Kaikki on täällä niin toisenlaista. Kotona oli hauskempaa.
Isällä oli konttorissa pari, kolme nuorta apulaista, ja heidän
kanssaan minä seurustelin iltapäivisin. Me ammuimme maaliin, panimme
toimeen kaikenlaisia kilpailuja ja tappelimme toisten poikien kanssa.
Ihmiset ovat siellä vapaampia ja iloisempia kuin täällä. Me olemme
kauppiaskansaa niin kuin tekin; mutta Lontoossa kauppiaalla on kaikki
valta, heidän ei tarvitse pelätä aatelismiehiä niin kuin teidän,
eikä siellä tapahdu koskaan salaisia ilmiantoja. Meillä ei ole
'jalopeurankitaa' eikä mitään kymmenmiehistöä."
"Hiljaa, Francesco", sanoi toinen. "Älä puhu sanaakaan
neuvoskunnasta. Ei voi koskaan tietää, vaikka joku sattuisi
kuulemaan."
"Siinä näet", sanoi hänen seuralaisensa. "Ei kenenkään viattoman
tarvitse pelätä mitään Lontoossa; täällä ei voi koskaan tietää,
milloin joutuu heitetyksi Pyhän Markuksen vankiloihin, vaikkei olisi
tehnyt mitään pahaa."
"Hiljaa, Francesco", sanoi Matteo levottomasti, "puhutaan jostain
muusta. Kun ihminen voi ylpeillä niin paljosta kuin me täällä
Venetsiassa, niin on turha vaivata päätään, vaikkei kaikki olisikaan
aivan mielen mukaista."
"Niin, kyllä teillä on tosiaankin paljon ylpeilyn syytä", myönsi
Francis Hammond. "Kaikki Euroopan maathan pyrkivät kilpaa teidän
liittolaisiksenne, sillä toista niin mahtavaa merikansaa ei ole kuin
Venetsia. Jollen olisi englantilainen, tahtoisin olla venetsialainen."
Nuorukaiset seisoivat rannalla Markuspalatsin edustalla. Piazzalla
heidän takanaan liikkui paljon väkeä keskustelemassa viimeisistä
uutisista, Venetsian vihatun kilpailijan, Genovan hankkeista, tai
paavin kirjelmästä, jonka niin kuin jokainen tiesi, Trevison piispa
oli jättänyt neuvoskunnalle.
Francis oli viiden-, kuudentoista ikäinen poika. Hänen isänsä oli
lontoolainen kauppias, joka muutamia vuosia sitten oli jättänyt
liikkeensä toisten hoitoon ja muuttanut Venetsiaan voidakseen ostaa
itämaisia tavaroita itse suoraan kaupan pääpaikasta ilman välikäsiä.
Hänen yrityksensä olikin onnistunut erinomaisesti, sillä usein hän
saattoi halvalla hinnalla ostaa tavaraa meritaisteluissa kaapatuista
laivoista. Tosin sattui joskus, että laiva, jolla hän lähetti
ostamansa tavarat Englantiin, joutui vuorostaan taas vihollisten tai
rosvojen käsiin, mutta sittenkin hänen voittonsa oli hyvin suuri.
Ja kaikki Venetsiassa kunnioittivat tätä tunnollista ja tarkkaa
kauppiasta.
Venetsiassa asui paljon ulkomaalaisia kauppiaita, sillä alusta
alkaen tasavalta oli rohkaissut muukalaisia asettumaan kaupunkiin
ja myöntänyt heille etuoikeuksia. Englannin ja Venetsian välillä
oli aina vallinnut hyvät suhteet. Venetsialaiset kadehtivat tosin
muukalaisia, mutta Englanti oli jo vuodesta 1304 myöntänyt heille
vapaat kauppaoikeudet Lontoossa, Southamptonissa ja eräissä muissa
kaupungeissa, eikä näiden molempien kansojen tarvinnut kadehtia
toisiaan. Sen sijaan Venetsia oli levottomana pannut merkille miten
Ranska, Saksa, Itävalta ja Unkari pyrkivät sekaantumaan heidän
asioihinsa milloin siihen vain tilaisuus tarjoutui.
* * * * *
Pojat lähtivät hiljakseen kävelemään ja sekaantuivat kirjavaan
ihmisjoukkoon. Siinä oli silkkipukuisia aatelismiehiä, yksinkertaisia
kalastajia, kaikkien maiden edustajia, kukkakauppiaita, raikkaan
veden myyjiä, kaikenlaisten virvokkeiden kaupustelijoita.
Englantilaisen pojan toveri, Matteo Giustiniani, joka oli
ylhäistä venetsialaista sukua, mainitsi Francisille ohikulkevien
aatelismiesten ja muiden merkkihenkilöiden nimet.
"Tuo on Pisani", hän sanoi, "kai sinä hänet tunnet. Kerrotaan, että
hänet nimitetään laivaston päälliköksi. Merimiehet ovatkin valmiit
menemään vaikka tuleen hänen tähtensä. Pääsisinpä hänen mukaansa
merelle. Mikä ihana taistelu siitä tulisikaan, kun hän joutuisi
genovalaisten kanssa vastatusten. Tuo toinen aatelismies hänen
takanaan on Fiofio Dandolo; hänen suvussaan on ollut monta kuuluisaa
miestä. Ja tuo nuori aatelismies tuossa, jolla on samettihattu
päässä, on Ruggiero Mocenigo. Hän on ollut kaksi viimeistä vuotta
Konstantinopolissa maanpaossa siksi, että hän murhasi Paolo
Morosinin, vaikka hän itse tosin väitti sen tapahtuneen rehellisessä
taistelussa. Hänen maineensa on aina ollut huono, mutta hänellä on
voimakkaita suosijoita."
"Se on häpeällistä", sanoi Francis Hammond, "että ihmiset, joilla
on mahtavia suosijoita, saavat vapaasti tehdä sellaista, mistä muut
joutuisivat hirsipuuhun. Miksikä ei sama laki tuomitse sekä rikkaita
että köyhiä?"
"Kaikissa valtion asioissa laki on sama kaikille", sanoi hänen
toverinsa; "yhtä hyvin aatelismies kuin köyhä kalastajakin voi joutua
vankityrmään. Mutta muissa asioissa on tietysti eroa."
"Miksikä tietysti?" kysyi Francis. "Sinä kuulut ylhäiseen sukuun,
ja minun isäni on vain kauppias, mutta ei sinulla silti saisi olla
suurempaa oikeutta pistää minua tikarilla kuin minulla tappaa sinut."
"Voit olla oikeassa", sanoi Matteo nauraen. "Ja totta puhuen, olot
ovat meillä kehittyneet sellaisiksi, että aateliset kaipaisivat
ankaraa kuritusta."
"Nyt minun täytyy lähteä", sanoi Francis, "isäni ei pidä siitä, jos
viivyn ulkona kymmenen jälkeen."
* * * * *
"Kello löi juuri kymmenen, Francis", sanoi hänen isänsä, kun poika
astui sisään.
"Joko se on niin paljon. Piazzetta oli vielä täynnä ihmisiä. Enpä
luule, että kukaan koko Venetsiassa menee niin varhain nukkumaan kuin
me."
"Yöllä on nukuttava ja päivällä valvottava. Sitä paitsi iltaisin on
kaduilla kovin levotonta: milloin tahansa voi saada tikariniskun
selkäänsä. En tahdo kuitenkaan moittia venetsialaisia, vaikka he
iltaisin huvittelevatkin, sillä pian he saavat ruveta ajattelemaan
vakavampia asioita."
"Mutta nykyäänhän pitäisi olla rauha koko maailmassa, isä. Tekihän
Venetsia aivan vastikään rauhansopimuksen Itävallan kanssa."
"Se ei merkitse mitään; Venetsia suostui rauhansopimukseen vain sen
tähden, että tiedettiin Itävallan liittoutuneen Unkarin, Paduan ja
Genovan kanssa. Toiset eivät olleet vielä taisteluvalmiita, mutta
pian puhkeaa myrsky. Mutta ei huolita puhua tästä sen enempää.
Mennään levolle."
Mutta Francis ei mennyt vielä vuoteeseen. Hän kävi istumaan
ikkunaansa, josta oli näköala Suuren kanaalin ylitse. Hän ajatteli
sotaa, joka ehkä piankin syttyisi, ja hän toivoi vain, että olisi
ollut pari vuotta vanhempi. Venetsian laivasto oli kuuluisa
urhoollisuudestaan, ja tähän aikaan, jolloin sotapalvelus oli ainoa
tie, joka johti onneen ja kunniaan, jokainen nuorukainen toivoi
kerran pääsevänsä mukaan.
Francis oli innokkaasti harrastanut urheilua, olipa saanut luvan
käydä asekouluakin, jossa aatelisten poikia opetettiin käyttämään
miekkaa ja tikaria ja heiluttamaan sotakirvestä. Hän oli kehittynyt
niin taitavaksi, että venetsialaiset kadehtivat häntä täydellä
syyllä. Usein hän lähti myös jollekin hiekkasaarelle ampumaan maaliin
ja hänen suurimpia huvejaan oli niinikään soutu.
Joka ilta hänellä oli tapana lähteä gondolissa soutelemaan yhdessä
isänsä gondolinkuljettajan pojan, Giuseppen kanssa, ja päästyään
syrjäisemmille seuduille hän tavallisesti itse otti airon käteensä
ja ohjasi kevyttä alusta. Molemmat pojat olivat siten kehittyneet
hyvin taitaviksi, ja heidän gondolinsa oli nopeampi kuin useimmat
muut kaksiairoiset alukset. Mutta tätä urheilua Francis ei voinut
harjoittaa muuten kuin salaa, sillä kukaan ylhäinen venetsialainen ei
pitänyt sellaista urheilua sopivana.
Aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä Francis astui portaille, joiden
juurella Giuseppe ja hänen isänsä Beppo odottivat herra Hammondia,
jonka oli määrä lähteä gondolissaan kauppa-asioitaan toimittamaan.
"Herra Francesco, olen löytänyt gondolin, joka sopisi teille
erinomaisesti." Giuseppe sanoi ja hyppäsi maihin.
"Miltä se näyttää?"
"Eräs mies Lidolla omistaa sen. Se on vain kahden vuoden vanha ja
tavattoman kevyt. Se on neljän dukaatin arvoinen, mutta hän myy sen
kahdesta."
"Hyvä, Giuseppe; me lähdemme illalla sitä katsomaan."
Hetken kuluttua herra Hammond tuli rantaan ja astui gondoliin.
Huoaten Francis palasi taloon oppitunnillensa.
Hänen opiskelunsa rajoittui pääasiallisesti kieliin, sillä muuta
eivät nuoret miehet juuri siihen aikaan opiskelleet. Latinaa puhuivat
kaikki oppineet, ja ranska oli hovien ja aatelisten kielenä.
Latinaa Francis puhuikin jo varsin sujuvasti, ranskaa hän ymmärsi
ja italiankieltä hän osasi kuin italialainen. Saksaakin hän oli jo
vähän opetellut. Saman opettajan johdolla kuin hänkin opiskeli useita
venetsialaisten aatelismiesten poikia, ja siten hän oli tutustunut
Matteo Giustinianiinkin, joka oli hänen paras ystävänsä.
Samana iltana Francis läksi katsomaan gondolia, josta Giuseppe
oli hänelle maininnut. Se olikin hänelle mieleen, sillä se oli
harvinaisen kevyt ja ohut kuin pähkinänkuori. Francis osti sen,
ja kuljettaessaan sitä kotiin, hän huomasi, että se oli paljon
nopeakulkuisempi kuin useimmat muut gondolit.
"Minä olen ostanut uuden gondolin, isä", sanoi Francis seuraavana
aamuna isälleen. "Halusin saada oman veneen, jotta voisin iltaisinkin
soudella, kun sinä olet melkein aina ulkona. Sitä paitsi tämä on
paljon kevyempi kuin sinun omasi, ja minusta on hauska päästä
liikkumaan nopeammin kuin muut."
"Nuoret tahtovat aina kulkea nopeasti", sanoi herra, Hammond,
"vaikka en voi käsittää, mitä hyötyä siitä on. Mutta ei minulla ole
mitään sitä vastaan, että olet hankkinut itsellesi oman gondolin,
jolla voit mielin määrin liikkua. Kernaasti saat tästä lähin viipyä
hiukan myöhempäänkin iltaisin ulkona, kunhan vain lupaat, ettet
kuljeskele pitkin katuja. Soudellessa ei ole mitään vaaraa, toista on
kaupungilla, jossa sattuu niin usein tappeluja ja onnettomuuksia."
Francis oli mielissään, sillä useinkin oli hänestä tuntunut kovin
ikävältä palata kotiin jo kymmeneltä, jolloin ilma oli ihanimmillaan,
ja Suurella kanaalilla elämä kaikkein vilkkain. Sen sijaan ei hänen
tehnyt mielensäkään kuljeskella kaduilla, sillä hirveä tungos
piazzettalla ei ollut koskaan miellyttänyt häntä.
TOINEN LUKU
Salaliitto
"Keitä nuo naiset ovat, Matteo?" kysyi Francis eräänä iltana
Matteolta, kun tämä tervehti kahta nuorta tyttöä, jotka saapuivat
toisessa gondolissa heitä vastaan Suuressa kanaalissa.
"He ovat minun kaukaisia sukulaisiani, Maria ja Julia Polani; heidän
isänsä on rikas venetsialainen kauppias, joka on ollut kolme vuotta
Korfussa ja vastikään muuttanut tyttärineen tänne. Suku on hyvin
vanha ja ylhäinen. Tytöt ovat Venetsian rikkaimpia perijättäriä,
sillä heillä ei ole veljiä. Heidän äitinsä on kuollut."
"He näyttivät hyvin nuorilta", sanoi Francis.
"Maria on kuudentoista ja Julia kaksi vuotta nuorempi."
"Kuka se vanhempi nainen oli, joka istui heidän välissään?"
"Heidän seuranaisensa. Hän on ollut talossa siitä saakka, kun tytöt
olivat aivan pieniä, ja heidän isänsä luottaa häneen täydellisesti.
Mutta tarpeen se onkin, sillä Maria herättää aivan varmaan pian
nuorten aatelismiesten huomiota."
"Sen voin kyllä uskoa", sanoi Francis, "koska hän on sekä kaunis että
rikas. Mutta varmaankin hänen isänsä on jo edeltäpäin määrännyt hänen
tulevaisuutensa."
"Luultavasti kyllä", sanoi Matteo.
"Tuo kirous seuraa ylhäistä sukuperää. Nuorten tyttöjen täytyy tyytyä
siihen mieheen, jonka heidän isänsä heille määrää, eivätkä he saa
valita vapaasti oman mielensä mukaan. Minun mielestäni niin tärkeässä
asiassa pitäisi jokaisen saada itse määrätä kohtalonsa."
"Samaa mieltä minäkin olen -- ainakin toistaiseksi", sanoi Matteo
nauraen; "mutta varmaankin muutan mieleni, kun minun vuoroni on
naittaa tyttäreni. Sinun gondolisi on todellakin erinomainen, sillä
vaikka meillä on vain yksi soutaja, niin pysymme sittenkin toisten
kaksiairoisten tasalla."
"Näkisitpä vain, kun Giuseppe ja minä kumpikin soudamme. Silloin
se aivan lentää, enkä näinä kymmenenä päivänä, jolloin se on ollut
minun, ole tavannut ainoatakaan, joka olisi päässyt nopeampaa."
"Nopeakulkuinen vene on aina hyvään tarpeeseen", sanoi Matteo;
"varsinkin jos sattuu joutumaan pulaan ja joku kaupunginvahdin
veneistä on kintereillä."
"Toivottavasti en tule tarvitsemaan sitä sellaiseen."
"En minäkään luule, mutta eihän sitä koskaan voi tietää."
Muutamia päiviä myöhemmin Francis oli jälleen soutelemassa. Kello
läheni jo puolta kymmentä, ja heidän soutaessaan erästä autiota
sivukanaalia pitkin, pyrki eräs mies heidän gondoliinsa.
"Otammeko hänet mukaan, herra Francesco?" kuiskasi Giuseppe
Francisille, sillä monta kertaa ennenkin he olivat kuljettaneet
gondolissaan matkustajia. Oli näet usein sattunut, että ohikulkijat
olivat luulleet heitä työtä etsiviksi gondolinkuljettajiksi, sillä
kumpikin oli tavallisesti paitahihasillaan. Francisia huvitti
ottaa selkoa siitä, mitä väkeä iltaisin oli liikkeellä ja minne
kukin oli menossa -- hän koetti arvata, oliko siinä rakastaja,
joka kiiruhti rakastettunsa luo, vai pelaaja, joka oli menossa
johonkin hämäräperäiseen paikkaan, vai aivan yksinkertaisesti
vain joku myöhästynyt kulkija, joka kiiruhti kotiinsa. Hänestä
oli yhdentekevää, mitä tietä hän kulki, kunhan hän vain sai kokea
seikkailuja, ja sitä paitsi matkustajien kuljetus tuotti Giuseppelle
sievän lisäansion.
"Otetaan hänet vain matkaan", vastasi Francis.
"Ei kai teillä ole kiire päästä levolle?" sanoi mies, kun vene laski
rantaan.
"Kyllä me valvomme, kunhan meille maksetaan", sanoi Giuseppe.
Tällaisissa tapauksissa hän johti aina puhetta.
"Te tiedätte, missä San Nicolo sijaitsee?"
"Kyllä, mutta sinne on pitkä matka."
"Teidän pitää odottaa siellä pari tuntia, mutta saatte myös puolen
dukaattia."
"Mitäs arvelet?" sanoi Giuseppe kääntyen Francisin puoleen.
"Samapa se", vastasi poika hetkeäkään epäröimättä.
Matka oli pitkä, mutta yö miellyttävä, ja puoli dukaattia houkutteli
Giuseppea. Mutta Francis tahtoi tyydyttää uteliaisuuttaan. San Nicolo
oli pieni hiekkasaari, uloimpia koko saariryhmässä. Siellä asui vain
muutamia kalastajia, ja siksi Francis ihmetteli suuresti, mitähän
asiaa sinne saattoi olla tähän aikaan vuorokaudesta miehellä, joka
puvusta ja puheesta päätellen kuului yläluokkaan. Sitä paitsi mies
oli naamioitu, sen Francis saattoi nähdä tähtien valossa. Mutta siinä
ei ollut mitään outoa, sillä nuoret aatelismiehet käyttivät usein
naamiota yöllä, kun he eivät tahtoneet tulla tunnetuiksi.
Koko matkan aikana ei kukaan puhunut mitään, gondoli soljui vain
tasaisesti eteenpäin. Mutta kun he saapuivat rantaan, sanoi vieras:
"Te soudatte hyvin. Käyttäisin teitä mielelläni toistekin."
"Me olemme aina valmiit", sanoi Francis käheällä äänellä.
"Hyvä. Takaisin palatessamme sanon, milloin tarvitsen teitä jälleen.
Toivon, että osaatte olla vaiti ettekä puhu tovereillenne mitään
siitä tehtävästä, jonka annan teille?"
"Sen lupaamme", sanoi Francis.
Vieras astui nyt maihin ja kiiruhtaessaan pois hän sanoi: "Voi kestää
kaksikin tuntia ennen kuin palaan takaisin."
"Kuulkaahan, herra Francesco", sanoi Giuseppe kun he olivat yksin,
"mitä ajattelitte suostuessanne tällaiseen kyytiin? Minä tosin
kernaasti ansaitsen puolen dukaattia, mutta nyt pääsemme kotiin vasta
myöhään. Ja silloin isäntä suuttuu."
"En suostunut tähän siksi, että sinä ansaitsisit puolen dukaattia,
Giuseppe, vaan sen tähden, että toivoin seikkailua. Tässä piilee
jokin salaisuus. Aatelismies sitä hän varmaan oli -- ei koskaan
lähtisi San Nicolon saarelle näin myöhään, jollei hänellä olisi
tärkeää asiaa. Varmaankin täällä on jokin salainen kokous, sillä
äsken näin kaksi gondolia, jotka suuntasivat myös kulkunsa tänne
päin. Joka tapauksessa aion ottaa selkoa siitä, mitä tämä merkitsee."
"Älkää tehkö sitä", sanoi Giuseppe vakavasti. "Olisi parasta palata
nyt heti takaisin, sillä ei sitä tiedä, mitä voi tapahtua."
"Koetan ensiksi tutkia asiaa, jos mahdollista. Jää sinä tänne siksi
aikaa, niin minä lähden vakoilemaan."
Francis nousi maihin ja aikoi tarkastella lähemmin muutamia
kalastajamökkejä, jotka sijaitsivat rannalla, mutta ei missään
näkynyt tulta eikä kuulunut vähintäkään ääntä. Hän tiesi, että
kauempana rannasta oli myös asuntoja, mutta kun hänellä ei ollut
muuta ohjausta kuin tähtien valo taivaalla, palasi hän rantaan.
"En löytänyt mitään jälkiä, Giuseppe."
"Parasta olikin, herra Francesco. On olemassa sellaista riistaa, jota
on paras olla pyydystämättä. Tulin oikein iloiseksi, kun palasitte
takaisin rantaan. Viisainta on nyt hetken aikaa nukahtaa."
Mutta Francis ei voinut ajatella unta. Hän kävi veneeseen istumaan
ja tuumi, maksaisiko vaivaa jonakuna toisena iltana jatkaa tätä
seikkailua. Että jonkinlainen salaliitto oli kysymyksessä, siitä
hän oli varma. Venetsiassa oli aina kaksi puoluetta, jotka kumpikin
tarkoittivat tasavallan parasta, mutta jotka olivat eri mieltä
siitä, mitä keinoja olisi paras käyttää sen onnen ja hyvinvoinnin
takaamiseksi. Sitä paitsi oli aina köyhiä ja onnettomia, jotka olivat
valmiit ottamaan vastaan lahjoja ja auttamaan tasavallan vihollisia.
Francis oli englantilainen, mutta hän oli kiintynyt Venetsiaan ja
seikkailunhalunsa ohella hän tunsi miltei velvollisuudekseen ottaa
selkoa salaliitosta, jonka olemassaolosta hän oli melkein varma.
Giuseppe oli nukkunut veneen pohjalla kaikessa rauhassa, kun rannalta
kuului askelten ääniä ja Francis herätti hänet. Itse hän nousi myös
ja oikoi jäseniään, ikään kuin hänkin olisi nukkunut.
"Viekää minut takaisin samaan paikkaan, josta lähdimmekin!" sanoi
vieras ja istuutui veneeseen. Pojat tarttuivat airoihinsa, ja vene
soljui kaupunkia kohti. Mutta juuri kun he saapuivat Suuren kanaalin
suulle, ilmestyi kuuden airon soutama gondoli heidän eteensä ja ääni
huusi:
"Tasavallan nimessä, keitä te olette!"
"Soutakaa!" sanoi vieras pojille ja nousi pystyyn. "Kymmenen
dukaattia, jos saatte minut onnellisesti maihin!"
Jos pojat olisivat olleet tavallisia gondolinkuljettajia, niin
tuskinpa he edullisen tarjouksenkaan vuoksi olisivat uskaltaneet
uhmata ankaraa käskyä. Mutta Francis ei tahtonut joutua tekemisiin
viranomaisten kanssa, ehkäpä vielä joutua vankeuteenkin. Siksi
hän käänsi äkkiä gondolinsa ja souti kaikin voimin eteenpäin.
Gondoli kiiti kuin nuoli, mutta toinen gondoli, jossa oli kuusi
soutajaa, seurasi sen kintereillä, ja epäilemättä se olisi hyvin
pian saavuttanut heidät, jollei Francis olisi äkkiä poikennut
sivukanaaliin ja sitten ketterästi pujotellut toisesta kanaalista
toiseen, kunnes suuri gondoli, joka ei yhtä nopeasti voinut suoriutua
monista käännöksistä, jäi hyvän matkaa jälkeen. Vihdoin he kaikessa
rauhassa pääsivät määräpaikkaan.
"Pyhän Paavalin nimessä", vieras sanoi, "hyvin tehty! Osaattepa te
hyvin ohjata gondolianne ja nopeasti soutaa. Ei minulla ole mitään
syytä pelätä heitä, mutta en olisi suonut, että tasavallan kätyrit
olisivat sekaantuneet minun toimiini."
Noustessaan maihin vieras antoi Giuseppelle luvatun palkkion. "Ensi
torstaina, puoli yksitoista", sanoi hän sitten.
"Tämä näyttää olevan vaarallinen toimi", sanoi Giuseppe epäröiden.
"Ei ole mitään lastenleikkiä ruveta uhmaamaan tasavallan upseereja,
eikä ole sanottu, että ensi kerralla onnistumme yhtä hyvin."
"Voihan sitä hiukan uskaltaakin, kun hyvä maksu on tiedossa", sanoi
vieras kääntyen pois; "sitä paitsi tokkopa me toisella kertaa
kohtaammekaan noita valtion urkkijoita."
"Ja nyt kotiin", sanoi Francis. "Tämän parempaa ansiota ei sinulla
ole ollut, ja jos minä pääsen vielä jännittävään seikkailuun, niin
voimme olla tyytyväisiä."
Seuraavina päivinä Francis tuumi vakavasti, jatkaisiko hän
seikkailua. Lopulta hän päätti sen tehdä, koska siihen ei liittynyt
mitään todellista vaaraa. Voisihan hän sanoa jos hänet keksittäisiin,
että hän oli tahtonut ottaa vain selkoa, olisiko jokin salaliitto
valtiota vastaan tekeillä. Ja koska hän oli vain keskenkasvuinen
poika, niin tuskinpa hänen sekaantumistaan asiaan pidettäisiin
kovinkaan vaarallisena.
Giuseppe ei pannut vastaan, kun Francis selitti, että hän aikoi
seuraavana torstaina lähteä jälleen San Nicolon saarelle. Giuseppe
tuumi, että jos hän voisi ansaita vielä toisenkin niin suuren summan,
niin hän pian voisi mennä naimisiin ja tulla omaksi herrakseen.
Ja jollei Francis pelännyt vaaraa, niin eipä hänkään sitä tehnyt.
Korkeintaan hän voisi saada pari kuukautta vankeutta.
Ennen tuota määräpäivää Matteo Giustiniani kertoi Francisille
uutisen, joka huvitti häntä suuresti.
"Muistathan Serkkuni, Maria Polanin, jonka me kohtasimme kerran
Suurella kanaalilla?" kysyi Matteo.
"Tietysti. Mitä hänestä?"
"Niin, ajattelehan! Ruggiero Mocenigo, tuo aatelismies, jonka kerran
näytin sinulle piazzalla ja joka on ollut kaksi vuotta maanpaossa, on
kosinut häntä."
"Häntä hän toivottavasti ei saa", sanoi Francis harmistuneena.
"Häpeällistä olisi antaa hänet sellaiselle miehelle."
"Samaa Marian isäkin ajattelee, ja siksi hän antoi heti kieltävän
vastauksen. Mutta Ruggiero oli nostanut hirveän jutun sen johdosta ja
vannonut, että Polani saisi sitä vielä katua."
"Toivottavasti sukulaisesi ei välitä hänen uhkauksestaan", sanoi
Francis.
"Ei hän siitä välitäkään", vastasi Matteo, "mutta Ruggierolla on
mahtavia ystäviä ja hän voi vahingoittaa häntä, puhumattakaan
siitä, että hän voi palkata jonkun pistämään Polanin kuoliaaksi
jossakin sopivassa tilaisuudessa. Isäni on kehottanut häntä olemaan
hyvin varovainen. Ruggiero on vaarallinen vihollinen. Vaikka häntä
epäiltäisiinkin salamurhasta, niin olisi melkein mahdoton saada häntä
syytteeseen. Hänellä on kaksi sukulaista neuvostossa, ja vaikka hän
polttaisi Polanin talon tai ryöstäisi Marian, niin tuskinpa häntä
sittenkään rangaistaisiin, varsinkin jos hän pysyttelisi jonkin aikaa
poissa kaupungista."
"Tietysti minä sen ymmärrän, että aatelismiehet kaikissa maissa
voivat tehdä sellaista, mitä pidettäisiin rikoksena, jos joku muu
sen tekisi. Mutta että sellaisessa kaupungissa kuin Venetsiassa
yksityiset ihmiset voivat kostaa ja tappaa, on inhottavaa."
"Eihän se ole oikein", sanoi Matteo välinpitämättömästi, "mutta en
tiedä, miten se voitaisiin estää. Sitä paitsi täällä ratkaistaan
riidat mies miestä vastaan, jota vastoin toisissa maissa aatelisten
kiistellessä keskenään sadoittain ihmisiä, joilla ei ole mitään
tekemistä itse riidan kanssa, voidaan ottaa hengiltä."
Tältä kannalta Francis ei ollut ennen ajatellut asiaa, ja hänen
täytyi myöntää, että niin inhottavaa kuin salamurha olikin, niin se
tuotti maalle sittenkin vähemmän kärsimystä kuin sisäiset sodat,
mutta sittenkään hän ei tahtonut yhtyä ystävänsä mielipiteeseen.
"Totta kyllä, Matteo, mutta sota on aina rehellinen sota, jota
vastoin salamurha on aina konnantyö."
"Ei sotakaan aina ole rehellistä", vastasi Matteo. "Usein linnoja
anastetaan, kokonaisia kyliä poltetaan ja ihmisiä teurastetaan niin
että heillä ei ole vähintäkään puolustuksen mahdollisuutta. Se ei ole
minun mielestäni sen rehellisempää kuin salamurha. Polani tietää,
että hänen täytyy olla varuillaan, ja jos hän tahtoo, voi hän palkata
salamurhaajan, joka raivaa Ruggieron pois tieltä, aivan niin kuin
Ruggierokin voi tehdä."
Torstai-iltana oli gondoli määräpaikalla. Francis oli melkein varma
siitä, että mies tällä kertaa kyselisi jotain heidän asunnostaan ja
tavallisesta venepaikastaan, ja siksi hän oli käskenyt Giuseppen olla
hyvin varovainen vastauksissaan. Heti kellon lyötyä puoli yksitoista
saapuikin vieras rantaan.
"Te näytätte olevan täsmällisiä", sanoi hän, "eikä samaa voi sanoa
teidän ammatistanne yleensä."
Francis souti kokkatuhdolla ja seisoi selin vieraaseen. Siksipä ei
ollut luultavaa, että vieras puhuttelisi häntä, vaan kernaammin
Giuseppea, joka souti aivan hänen takanaan. Niin pian kuin he
olivat päässeet laguunille, alkoikin vieras kysellä yhtä ja toista
Giuseppelta, niin kuin Francis oli otaksunut.
"En voi nähdä teidän kasvojanne, mutta vartaloistanne päättäen olette
kumpikin hyvin nuoria, vai kuinka?"
"Minä olen kahdenkolmatta", sanoi Giuseppe, "ja veljeni on minua
vuotta nuorempi."
"Ja mikä on teidän nimenne?"
"Giovanni ja Beppo Morani."
"Onko vene teidän omanne?"
"On herra. Isämme kuoli kolme vuotta sitten ja jätti gondolin meille."
"Ja missä on venepaikkanne?"
"Missä milloinkin. Joskus toinen paikka on parempi, joskus toinen."
"Entäs missä te asutte?"
"Emme me asu missään, herra. Kun päivän työ on lopussa, sidomme me
veneen paaluun ja nukumme gondolin pohjalla. Se ei maksa mitään, ja
kuitenkin meillä on yhtä mukava kuin olkivuoteella."
"Sitten te kai saatte runsaasti rahaa kokoon?"
"Me panemme hiukan rahaa säästöön. Varmaankin me ennemmin tai
myöhemmin menemme naimisiin, ja silloin me tarvitsemme oikean
asunnon. Sitä paitsi me laiskottelemme myös joskus. Täytyyhän ihmisen
joskus saada hiukan huvitellakin."
"Ettekö tahtoisi ruveta palvelukseeni?"
"Olemme mieluimmin omat herramme."
"Teillä ei ole siis mitään varmaa paikkaa, missä päivän kuluessa
voisin tavata teitä?"
"Ei, herra. Mutta jos te tahtoisitte kirjoittaa palatsin pilariin,
piazzettan varrella, ajan, milloin meidän pitäisi olla saapuvilla,
niin voisimme päivän kuluessa käydä siellä katsomassa."
"Osaatko sinä siis lukea ja kirjoittaa?"
"En osaa, herra", sanoi Giuseppe, "mutta tunnen numerot. Sehän on
välttämätöntä, sillä mitenkä me muuten voisimme olla täsmällisiä."
"Hyvä on", sanoi vieras, "minä merkitsen siis pilariin, milloin
tarvitsen teitä, jollen erotessamme voisi sitä määrätä."
Siihen keskustelu päättyi, ja loppumatkan saaren rantaan asti he
soutivat ääneti.
"Tulen takaisin samaan aikaan kuin viime kerrallakin", sanoi vieras
noustessaan maihin.
Francis seurasi pimeässä hänen jäljessään. Hän astui ääneti, sillä
hän oli avojaloin, ja koska saarella ei kasvanut puita eikä pensaita,
saattoi hän esteettä seurata häntä pitemmänkin matkan päästä.
Niin kuin hän oli aavistanut, ei vieras astunut kylää kohti, vaan
kulki pitkin saaren rantaa. Äkkiä Francis kuuli aironloisketta,
ja vene laski rantaan vähän matkan päässä hänestä. Hän heittäytyi
pitkäkseen maahan. Kaksi miestä nousi maihin ja astui samaan suuntaan
kuin vieraskin, jota Francis oli veneessään kuljettanut. Francis teki
kierroksen, ja pääsi venemiesten huomaamatta jälleen toisten jäljille.
Kun miehet olivat kulkeneet jonkun matkaa rantaa pitkin, he
suuntasivat kulkunsa sisemmälle saareen. Francis seurasi pimeässä,
ja hetken kuluttua he pysähtyivät mustan rakennuksen eteen ja
kolkuttivat ovelle. Kuului epäselvää mutinaa, sitten he astuivat
sisään, ja ovi sulkeutui jälleen.
Francis hiipi rakennuksen luo; se oli varsin suuri mökki, joka
kohosi kahden hiekkasärkän välissä, eikä minkäänlaista puutarhaa tai
aitausta ollut sen ympärillä. Ulkoapäin katsoen olisi luullut sitä
asumattomaksi, sillä ikkunoiden edessä oli luukut, eikä vähintäkään
valoa tunkeutunut ulos. Francis jäi nurkan taakse oven lähelle
odottamaan.
Pian kuului askeleita -- kolme kolkutusta ovelle, ja ääni sisältä,
joka kysyi: "Kuka siellä?" Vastaus: "Hädänalainen." Taaskin
kysyttiin: "Mikä teitä vaivaa?" -- "Minä kärsin!" Sitten salvat
työnnettiin syrjään, ovi avautui ja sulkeutui jälleen.
Vieläkin neljä henkilöä saapui. Joka kerta samat kysymykset ja
vastaukset uudistuivat. Kun kymmeneen minuuttiin ei tullut enää
ketään, luuli Francis seuran olevan täysilukuisen. Hän heittäytyi
maahan ja alkoi kaivaa tikarilla reikää seinään, joka oli vanha
ja mätä, niin että hän helposti saattoi puhkaista sen. Hän painoi
silmänsä reikää vasten ja näki kaksitoista miestä pitkän pöydän
ympärillä.
Niistä, jotka istuivat häneen päin, hän tunsi neljä, ja he olivat
kaikki korkeasukuisia. Kaksi heistä oli suuren neuvoston jäseniä,
vaikkeivät he kuuluneetkaan kymmenmiehistöön. Yksi istui pöydän
päässä ja puhui. Mutta vaikka Francis painoi korvansa reikää vasten,
hän ei voinut erottaa sanoja. Hän nousi nyt pystyyn, tukki reiän
hiekalla ja tasoitteli maata siltä kohtaa, missä oli maannut, joskin
hän oli aivan varma siitä, että tuuli huomenaamulla hävittäisi kaikki
jäljet. Sitten hän kiersi mökin toiselle puolelle ja kaivoi toisen
reiän nähdäkseen nekin, jotka olivat istuneet selin häneen.
Ensimmäinen näistä oli Ruggiero Mocenigo. Toista Francis ei tuntenut,
mutta vaatteista päätellen hän oli unkarilainen, muut kolme eivät
olleet aatelismiehiä. Yhden heistä Francis tunsi, hänellä oli suuri
vaikutusvalta kalastajien ja merimiesten parissa. Molemmat muut
olivat tuntemattomia.
Kun aikaa oli kulunut noin tunnin verran reikien poraamiseen ja
huomioiden tekoon, arveli Francis viisaimmaksi palata veneelleen,
varsinkin kun hän huomasi, ettei hän kuitenkaan voisi päästä sen
enemmästä perille. Hävitettyään jälleen kaikki jäljet hän palasi
hiekkasärkkien yli rantaan.
"Jumalan kiitos, että olette jälleen täällä", sanoi Giuseppe
kuullessaan Francisin vihellyksen. "Olen ollut kauheassa tuskassa
siitä asti, kun katositte näkyvistäni. Onnistuiko matkanne?"
"Olen keksinyt salaliiton, ja tunnenkin muutamat osanottajista, mutta
en voinut kuulla, mitä he puhuivat. Onnistuin sittenkin paremmin kuin
uskalsin toivoa, ja olen varsin tyytyväinen."
"Toivottavasti ette palaa tänne enää toista kertaa, herra Francesco.
Ensiksikään ei ole varmaa, että aina pääsette huomaamatta pakoon.
Toiseksi on vaarallista sekaantua salaliittoihin, olkoot ne mitä
puoluetta hyvänsä. Jos tahtoo elää vanhaksi Venetsiassa, on viisainta
olla hankkimatta itselleen vihollisia."
"Sen tiedän kyllä, Giuseppe, enkä ole vielä päättänyt, mitä teen."
Neljännestunnin kuluttua vieras palasi, ja he soutivat kiertotietä
kaupunkiin ja pääsivät onnellisesti maihin.
"En tiedä, milloin ensi kerralla tarvitsen teitä", sanoi vieras
maksaessaan kyydistä, "mutta minä merkitsen ajan pilariin, niin kuin
oli puhe. Käykää joka iltapäivä siellä katsomassa."
Ennen kuin Francis sinä iltana nukahti, tuumi hän kauan asiaa
mielessään ja päätti lopulta, ettei hän sekaantuisi enempää koko
juttuun. Jos hän menisi päivällä San Nicolon saarelle, hän voisi
irrottaa laudan mökin takaseinästä, ja siten esteettömästi nähdä ja
kuulla kaiken, mitä siellä tapahtui; mutta vaikka hän pääsisikin
selville, että suunniteltiin kapinaa Venetsiaa vastaan, niin mitä
hyötyä siitä olisi? Jos hän antaisi heidät ilmi, niin parhaassa
tapauksessa tasavallan upseerit piirittäisivät mökin ja ottaisivat
salaliittolaiset vangiksi, mutta hänen oma asemansa ei sen jälkeen
olisi kadehdittava. Hän saisi vain vihollisikseen useita mahtavia
aatelisperheitä, ja hänen henkensä olisi alituisessa vaarassa. Heidän
katkeruutensa olisi sitä suurempi, koska hän olisi sekaantunut
asioihin, jotka eivät liikuttaneet häntä lainkaan. Tähän asti hän
oli tyydyttänyt vain poikamaista seikkailunhaluaan, mutta nyt,
huomatessaan, että siitä saattaisi koitua juttu, jossa monen ihmisen
henki olisi vaarassa, päätti hän olla sekaantumatta asiaan sen
enempää.
KOLMAS LUKU
Suuri Kanaali
Ilokseen Giuseppe seuraavana aamuna kuuli, ettei Francis aikonut enää
sekaantua San Nicolon salaliittoon. Viime öinä hän töin tuskin oli
voinut nukkua, niin levoton hän oli ollut, ja nukkuessaankin hän oli
nähnyt vain pahoja unia.
Seuraavina päivinä Francis kävi entistä useammin Pyhän Markuksen
torilla, ja saattoi helposti tuntea kaikki ne henkilöt, jotka hän oli
nähnyt mökissä, ja ottaa selkoa heidän nimistään ja perhesuhteistaan.
Yksi heistä omisti suuria suolakaivoksia mannermaalla; toinen hankki
teuraseläimiä Venetsian torille. Francis oli mielissään näistä
tiedoista, sillä ei voinut koskaan tietää, milloin ne saattaisivat
olla hyödyksi. Varmuuden vuoksi hän kirjoitti muistiin, mitä
hän noina kumpaisenakin yönä oli kokenut, sekä kaikkien niiden
henkilöiden nimet, jotka olivat olleet läsnä kokouksessa, ja piilotti
paperin laatikkoonsa. Giuseppelle hän kuitenkin kertoi, mitä oli
tehnyt.
"Ei meidän tarvitse pelätä joutuvamme kiinni", sanoi hän, "oli siksi
pimeä, ettei kukaan voinut erottaa meidän kasvojamme. Mutta jos
minulle tapahtuisi jotain, jos minä esimerkiksi katoaisin, niin ota
tuo paperi ja heitä se jalopeuran kitaan. Ja jos sinua tutkittaisiin,
niin kerro koko juttu!"
[Piazzalla oli pronssinen jalopeuran kuva, jonka avonaiseen kitaan
kuka tahansa saattoi heittää kirjallisen ilmiannon valtiollisia
rikoksista. Siten syytteeseen joutunut henkilö saattoi salaa tulla
tuomituksi ja mestatuksi. Joskus tätä keinoa käytettiin väärin, kun
tahdottiin vapautua epämieluisista vihamiehistä.]
"Ei minua koskaan uskottaisi, herra Francesco", sanoi Giuseppe.
"Kyllä he uskovat, sillä sinä todistat vain kertomukseni todeksi."
"Miksi ette voi heti antaa ilmi heitä ilmoittamatta nimeänne?" kysyi
Giuseppe. "Silloin voitaisiin tutkia asiaa."
"En tahdo tehdä sitä. Nuo miehet eivät ole tehneet minulle mitään
pahaa, enkä minä vierasmaalaisena välitä heidän valtiollisista
kapinahankkeistaan. En voisi olla iloisella mielellä, jos tekisin
itseni syypääksi kahdentoista miehen vangitsemiseen tai ehkä
kuolemantuomioon."
Pariin päivään Francis ei käynyt tavallisilla souturetkillään. Tosin
ei ollut luultavaa, että vieras tuntisi heidät, mutta olisihan
se sittenkin mahdollista. Ainakin oli varmaa että hän tulisi
levottomaksi, kun ei löytäisi gondolia sovitulla paikalla, varsinkin
kun Francis kolmena päivänä perätysten oli nähnyt merkit pilarissa.
Viikkoa myöhemmin Giuseppe sai kuulla, että gondolinkuljettajien
joukosta oli tiedusteltu venettä, jonka kaksi veljestä, Giovanni
ja Beppo omistivat. Tiedustelija, joka oli näyttänyt ylhäisen
perheen palvelijalta, oli luvannut viisi dukaattia palkinnoksi
sille, joka voisi antaa heistä tietoja. Mutta sen nimisiä ei ollut
gondolinkuljettajien luettelossa. Tiedusteluja oli jaettu useampina
päivinä, ja yleisesti oletettiin, että kysymyksessä oli jonkun naisen
ryöstö, jota yritettiin selvittää näin.
Eräänä iltana Francis oli kävellyt tavallista kauemmin piazzalla
yhdessä Matteon kanssa. Käydessään istumaan gondoliinsa hän antoi
Giuseppelle käskyn soudella vielä hetken aikaa Suuressa kanaalissa,
sillä yö oli kuuma. Kuu ei ollut vielä noussut, ja useimmissa
gondoleissa paloivat soihdut. Giuseppen soutaessa aivan rauhallisesti
kaksiairoinen vene sivuutti heidät, ja Francis näki soihdun valossa
siinä Maria ja Julia Polanin yhdessä seuranaisensa kanssa. Kaksi
aseistettua palvelijaa istui heidän takanaan. Francis oletti heidän
olevan kotimatkalla jonkun ystävättären luota. Gondoli oli jo
ennättänyt varsin kauaksi, kun Francis äkkiä kuuli huudon: "Varokaa!"
ja heti sen jälkeen kaksi venettä törmäsi yhteen ja tuskanhuutoja ja
aseitten kilinää kajahti ilmassa.
"Souda, Giuseppe!" huusi Francis hypäten paikaltaan ja tarttuen
toiseen airoon. Voimakkain aironvedoin pojat saapuivat pian paikalle
ja jo ensi silmäyksellä he huomasivat, että kysymyksessä oli
edeltäpäin harkittu hyökkäys. Neliairoinen gondoli oli Polanin veneen
vieressä, ja gondolinkuljettajat sekä palvelijat puolustautuivat
voimainsa mukaan aseistettuja miehiä vastaan, jotka yrittivät kaataa
venettä.
Taistelu oli jo melkein päättynyt, kun Francis saapui paikalle.
Toinen gondolinkuljettajista oli syösty veteen, toinen palvelijoista
oli kaatunut ja toisen kimpussa oli kolme, neljä aseistettua miestä.
Molemmat tytöt seisoivat veneessä huutaen apua.
"Pian, hyvät naiset, tänne veneeseen!" huusi Francis, ja laski
gondolinsa heidän veneensä kylkeen. Sitten hän kumartui eteenpäin ja
auttoi molemmat tytöt gondoliinsa.
Pahasti kiroillen aikoi hyökkääjien johtaja juuri hyökätä Francisin
veneeseen, kun tämä iski voimainsa takaa häntä airolla päähän, ja
mies putosi raskaasti veteen.
Toiset huusivat kauhusta, mutta gondolit olivat jo eronneet
toisistaan, ja Francisin vene kiiti nuolen nopeudella eteenpäin.
"Rauhoittukaa, hyvät naiset!" sanoi Francis. "He eivät seuraa meitä,
siitä olen varma. He koettavat pelastaa johtajansa, ja kun he saavat
hänet ylös vedestä, olemme jo turvassa."
"Mutta miten käy signorinan?" kysyi vanhempi tytöistä.
"Ei hänellä ole hätää", sanoi Francis. "Luultavasti he koettivat
ryöstää teidät, ja kun te pääsitte pakoon, niin eivät he välitä
teidän seuranaisestanne. Hän näytti joutuneen aivan pyörälle
päästään, sillä kun riistin teidät veneeseen, takertui hän niin
lujasti vaatteisiinne kiinni, että pelkään pukunne repeytyneen."
"Tiedättekö te, missä asumme? Kuljette aivan oikeaan suuntaan", sanoi
Maria.
"Polanin palatsissa", vastasi Francis. "Minulla on kunnia olla teidän
serkkunne, Matteo Giustinianin ystävä, ja kun eräänä päivänä näimme
teidän gondolinne, niin kuulin teidän nimenne."
"Oletteko te Matteon ystävä!" huudahti tyttö hämmästyneenä. "Luulin
teitä gondolinkuljettajaksi. On niin pimeä, etten erota kasvojanne,
ja ani harvoin täällä näkee jonkun herran soutavan."
"Minä olen englantilainen. Me pidämme urheilusta, ja siksi usein
iltaisin, kun ystäväni eivät voi siitä loukkaantua, lähden
soutelemaan."
"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni sekä omasta että sisareni
puolesta!" sanoi Maria. "Koko tapahtuma tuntuu unennäöltä. Me
soutelimme kaikessa rauhassa kanaalissa, kun suuri, musta gondoli
äkkiä hyökkäsi esiin eräästä sivukanaalista ja oli ajaa meidät
kumoon. Pari miestä hyppäsi veneeseen ja siinä syntyi kauhea tappelu,
luulin joka hetki veneen kaatuvan. Beppo viskattiin mereen, ja
vanha Nicolini sai surmansa. Juuri kun luulimme olevamme hukassa,
ilmestyitte te äkkiä ja pelastitte meidät veneeseenne."
Gondoli saapui palatsin portaitten edustalle, ja Francis hyppäsi
maihin, soitti kelloa ja auttoi tytöt rannalle. Heti paikalla ovi
avautui ja kaksi palvelijaa ilmestyi soihdut kädessä ulos.
He huudahtivat hämmästyneinä nähdessään tytöt vieraan miehen seurassa.
"Minulla on kunnia tulla huomenna tiedustelemaan teidän vointianne,
signora", sanoi Francis.
"Ei, te ette saa mennä", sanoi Maria; "teidän täytyy seurata meitä
sisään ja tulla tervehtimään isää. Me tahdomme kertoa hänelle mitä
on tapahtunut, ja hän olisi kovin pahoillaan, ellei saisi kiittää
pelastajaamme."
Francis seurasi tyttöjen mukana.
"Mitä on tapahtunut?" huudahti pitkä, komea mies, joka istui
lukemassa komeasti sisustetussa huoneessa. "Missä on seuranaisenne?
Ja kuka on tämä nuori vieras herra?"
"Aseelliset miehet hyökkäsivät kimppuumme kotimatkalla", sanoivat
tytöt yhteen ääneen.
"Kuka sellaista on uskaltanut?" huudahti herra Polani.
"Sitä emme tiedä", sanoi Maria; ja sitten hän kertoi miten kaikki oli
tapahtunut.
"Sehän on häpeällistä", huudahti herra Polani. "Minä
vetoan neuvoskuntaan. Nuori herra, olen teille suuressa
kiitollisuudenvelassa. Te olette pelastanut tyttäreni. Saanko kysyä,
kuka te olette?"
"Nimeni on Francis Hammond. Isäni on englantilainen kauppias, ja hän
on asunut täällä jo neljä vuotta."
"Tunnen hänet nimeltä", sanoi Polani. "Toivon pian saavani tutustua
häneen lähemmin. Mutta missä on seuranaisenne, tyttöseni?"
"Hän jäi gondoliin. Hän näytti joutuneen niin pyörälle päästään,
ettei hän voinut liikkua paikaltaan."
Herra Polani soitti gongongia.
"Lähettäkää heti kuusi aseellista miestä etsimään gondoliamme, ja
viekää sana lääkärille, sillä yksi palvelijoistani on haavoittunut,
ehkäpä kuollutkin."
Mutta herra Polanin käskyä ei tarvinnut täyttää, sillä jo ennen kuin
ehdittiin lähteä matkaan, henkiin jäänyt gondolinkuljettaja palasi
seuranaisen kanssa kotiin.
"Huomasitteko gondolissa, joka hyökkäsi teidän päällenne, mitään
merkkiä, Maria ja Julia?" kysyi herra Polani.
"Emme huomanneet katsoa sitä, säikähdyimme niin kovasti", sanoi Maria.
"Se oli tavallinen mustaksi maalattu gondoli", sanoi Francis, "ja
kaikki miehet olivat mustiin pukeutuneet."
"Mutta miten te tulitte sekaantuneeksi leikkiin, nuori herra?" kysyi
herra Polani.
"Minä tunsin tyttärenne gondolin kulkiessa ohitseni, ja tiesin, että
he olivat hyvän ystäväni, Matteo Giustinianin serkkuja. Siksi riensin
heti avuksi, kun kuulin heidän huutavan."
"Siinä teitte oikein", sanoi Polani sydämellisesti. "Olen varma
siitä, että mies, jonka syöksitte veteen, oli hyökkäyksen johtaja.
Tuskinpa minun tarvitsee etsiä häntä kovin kaukaa. Huomenna esitän
epäilyni jo neuvoskunnalle ja vaadin hyvitystä."
Francis sanoi hyvästi, ja Polani seurasi häntä portaille. "Me
tapaamme huomenna", sanoi hän, "tulen tervehtimään isäänne ja
kiittämään häntä siitä suuresta palveluksesta, jonka olette meille
tehnyt."
Seuraavana päivänä aamiaispöydässä Francis kertoi tapahtumasta
isälleen.
"Teit varomattomasti poikani sekaantuessasi kiistaan, joka ei
koskenut sinua", sanoi herra Hammond. "Mutta voihan olla, että
sinulle tulee olemaan hyötyäkin tästä seikkailusta. Herra Polani on
Venetsian ensimmäisiä kauppiaita, hänen nimensä tunnetaan kaikkialla
Itämailla, eikä siellä ole ainoatakaan satamaa, jossa hänen laivansa
eivät kävisi. Sellaisen miehen ystävyys voi olla minullekin suureksi
hyödyksi. Mutta toisaalta olet varmaan hankkinut itsellesi monta
vihollista sekaantumalla tunnottoman aatelismiehen hankkeihin,
eikä kenenkään, jolla on mahtavia vihamiehiä, ole hyvä oleskella
Venetsiassa. Mutta edut ovat kai sittenkin suuremmat kuin vaara."
"Rakas Francis", jatkoi herra Hammond, kun Francis ei vastannut
mitään, "sinun pitää koettaa hillitä seikkailunhaluasi. Isäsi ei
ole mikään kreivi eikä paroni, eikä sinulle voi olla mitään hyötyä
taisteluissa saavutetusta kunniasta. Kauppiaan pitää olla rehellinen
ja ahkera. Ja parasta olisikin, jos piakkoin lähtisit kotiin ja
rupeaisit työskentelemään liikkeemme konttorissa. Tähän saakka en
ole yrittänyt estää aseharjoituksiasi ja seurusteluasi nuorten
miesten kanssa, jotka arvoltaan ovat olleet sinua korkeammalla,
mutta olen ruvennut epäilemään, tokko tein viisaasti ottaessani
sinut tänne ja kadunpa melkein, etten jättänyt sinua kotimaahan.
Viime yön tapahtumat osoittavat, ettei sinua enää kauan voi pitää
keskenkasvuisena poikana, ja siksi on parasta, että nyt heti antaudut
sille uralle, joka on oleva omasi, etkä jatka enää tätä elämää, joka
ei kuitenkaan sovellu lontoolaiselle kauppiaalle."
Isän sanat vaikuttivat masentavasti Francisin mieleen, sillä hän
tiesi, että muutos tuntuisi kauhean ikävältä, jos hänen nykyisen
vapaan elämänsä jälkeen täytyisi sulkeutua konttorin seinien sisälle.
Tosin hän oli tiennyt, että tuo kohtalo kerran odottaisi häntä, mutta
kun se nyt näin äkkiä nousi hänen eteensä, tunsi hän mitä syvintä
vastenmielisyyttä kauppiaan ammattia kohtaan. Hänestä oli kuitenkin
mahdotonta nousta isänsä tahtoa vastaan ja valita itselleen toinen
elinkeino. Raja aatelismiehen ja porvarin välillä oli sitäpaitsi tänä
aikana niin jyrkkä, ettei kukaan voinut uneksiakaan sen rikkomista.
Heti aamiaisen jälkeen soi eteisen kello, ja palvelija ilmoitti
herra Polanin olevan ulkopuolella ja haluavan keskustella herra
Hammondin kanssa. Tämä meni heti vierastaan vastaan, tervehti häntä
kohteliaasti ja saattoi hänet sisään.
"Te tunnette minut varmaan nimeltä, herra Hammond, niin kuin minäkin
tunnen teidät", sanoi venetsialainen kauppias. "En ole mikään
kursailujen ystävä, eivätkä ne olisikaan paikallaan. Teidän poikanne
on varmaan kertonut teille, minkä suuren palveluksen hän on tehnyt
minulle pelastamalla tyttäreni, tai oikeammin vanhemman tyttäreni --
sillä häntä nuo konnat epäilemättä ajoivat takaa -- ja estäen siten
hänet joutumasta kaikkein huonomaineisimman nuoren miehen valtaan,
mitä tässä kaupungissa on."
"Iloitsen suuresti, herra Polani, että poikani on voinut olla teille
avuksi", vastasi herra Hammond. "Olen moittinut itseäni siitä,
että olen sallinut hänen elää liiaksi omin päin ja harjoitella
aseiden käyttöä, mikä soveltuu paremmin sotaiselle aatelismiehelle
kuin rauhalliselle kauppiaalle, mutta se reippaus ja rohkeus, jota
aseitten taitava käyttö tuo mukanaan, oli eilen hänelle hyväksi
avuksi. Ja siksi en kadu, että häneltä siihen on kulunut aikaa, koska
hän siten saattoi tehdä palveluksen tyttärillenne."
"On aina hyödyllistä osata käyttää aseita, yhdentekevää aikooko
antautua porvarien rauhalliseen ammattiin vai saavuttaa kunniaa
ja mainetta sotilaan uralla", vastasi herra Polani. "Me Välimeren
kauppiaat saisimme heti lopettaa kaupankäynnin, jollemme pystyisi
puolustamaan laivojamme merirosvoja vastaan, joita vilisee joka
salmessa ja saaressa Itämailla. Ja onhan myös jokaisen kansalaisen
velvollisuus puolustaa syntymäkaupunkiaan vihollista vastaan. Sitä
paitsi kuka hyvänsä voi helposti saada vihamiehiä. Täällä Venetsiassa
jokainen on sotilas ja merimies, eikä teidän tarvitse pelätä, että
pojastanne tulisi huonompi kauppias sen vuoksi, että hän osaa myös
käyttää tikaria ja miekkaa. Jo nyt", hän lisäsi hymyillen, "voi
hänellä olla hyötyä tästä taidostaan, sillä Nicolo Polanilla on
vaikutusvaltaa, ja tästä lähin tulee teidän poikanne olemaan kaikkein
läheisimpiä ystäviäni. Tänään en ennätä kuitenkaan kauan viipyä,
sillä olen juuri menossa neuvoskuntaan tekemään valitustani. Useat
neuvoskunnan jäsenistä ovat jo luvanneet asettua puolelleni, sillä he
ovat kovin suuttuneet tästä ilkityöstä. Jos sallitte, vien poikanne
mukanani, jotta hän voisi antaa tarpeellisia tietoja."
"Tietysti hänen velvollisuutensa on seurata mukananne", sanoi herra
Hammond, "mutta olen hyvilläni siitä, ettei hän huomannut mitään
merkkiä gondolissa eikä voi siis antaa ilmi ketään. Sillä Venetsiassa
ei ole hyvä hankkia itselleen vihamiehiä, vaikka olisi miten mahtavia
suojelijoita hyvänsä."
Francis seurasi ilomielin herra Polanin mukana, ja hetken kuluttua he
istuivat rinnan gondolissa.