IV OSA.

1.

Neljä vuotta oli kulunut pikku Gunnin kuolemasta, ja Gunnel oli

päässyt surunsa katkeruuden ohi, vaikka hänet joskus vielä saattoi

vallata viiltävä kaipaus pienokaiseen, joka oli ollut kokonaan hänen,

sillä miten paljon tuo lämminsydäminen Estrid pitikin äidistään, oli

hän yhä kuitenkin eniten ihastunut isäänsä. Niiden kahden välillä

oli olemassa erikoinen keskinäinen ymmärtämys, ja niin pieni kuin

Estrid olikin, näytti hän jo paremmin kuin äiti voivan käsittää sitä

henkistä maailmaa, missä hänen isänsä eli. Hän oli ilmeisesti syntynyt

senmielisenä. Molemmat vanhemmat huomasivat sen, isä ilolla, äiti

levottomuudella, sillä hän piti sen äkkikypsyytenä ja oli senvuoksi

iloinen, että Estrid pian ei olisi enää ainoana lapsena.

Tänä aikana kuohahti yli Ruotsinmaan kansallisen heräämisen,

innostuksen ja isänmaanrakkauden aalto. Niiden välillä, joita sama

henki innostutti, muodostui yhteenliittyminen, mutta ne, jotka eivät

tunteneet ja ajatelleet samalla tavalla, kiihoittuivat ja riitautuivat

keskenään.

Henning Garth kulki isänmaanystävien eturivissä, lauloi vanhoja

ruotsalaisia lauluja kaikesta sydämestään ja hurrasi äänensä käheäksi

kuninkaan ja maan kunniaksi. Hänellä oli voimakas vastenmielisyys niitä

kohtaan, jotka saattoivat olla penseitä silloin kun isänmaa vaati

voimakasta puolustusta vapautensa suojaksi.

Gunnelinkin vei innostus mukaansa, vaikka ei niin kokonaan kuin

hänen miehensä. Hän ei ollut luopunut toiminnastaan sosialistien

keskuudessa, ja siellä häntä kohtasi henki, joka vei kokonaan toiseen

suuntaan kuin se, mikä henkevöitti hänen miehensä. Täällä luokan

edut olivat etusijassa, eivät isänmaan. Gunnel, joka piti kunnianaan

ymmärtää yhteiskunnan tyytymättömiä, puolusteli heidän puutteellista

isänmaanrakkauttaan ja hänen omansa laimeni siten. Hänen mielestään

hänen miehensä meni liian pitkälle omassa innostuksessaan ja kävi

yksipuoliseksi.

-- Sinä puhut ikäänkuin sota olisi ovella, sanoi Gunnel. Diplomatia voi

kyllä ohjata sodan syrjään vastaisuudessa niinkuin tähänkin saakka.

Euroopassa ei ole yhtään hallitusta, joka tahtoisi sotaa.

-- Ei, kukaan ei tahdo sitä, mutta se voi yllättää meidät käden

käänteessä kuitenkin, sanoi Garth.

Hänen sanansa toteutuivat ennenkuin hän aavistikaan. Sodan ukkospilvet,

joita huolettomat eivät olleet tahtoneet nähdä ja joiden valveutuneet

olivat toivoneet hälvenevän, laukesivat kauhistavan nopeasti yli

Euroopan ja levittivät pian palon muihin maanosiin. Kansa nousi kansaa

vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan.

Ruotsissa soivat mobilisoimiskellot, ja miehet kokoontuivat lippujen

alle, sillä koska tahansa saattoi maailmanpalon kipinä sytyttää palon

täälläkin.

Gunnel kuuli kellojen soiton ja joutui pois suunniltaan. Ne kaikuivat

kuin kuolinkellot hänen korvissaan, ja ne kutsuivat hänen miestänsä

pois hänen luotaan. Hän ei _voinut_ päästää häntä. Hänen tyyni

rohkeutensa, hänen intonsa lähteä maataan puolustamaan saattoi Gunnelin

epätoivoon.

Garthilla oli vain muutama tunti käytettävänään ja Gunnelin piti auttaa

häntä valmistuksissa. Eihän hän voinut, sehän olisi ollut samaa kuin

auttaa häntä kurjuuteen ja kuolemaan.

Kuohuvassa mielentilassaan Gunnel ei nähnyt mitään erotusta

liikekannallepanon ja sodan välillä. Jos hän antaisi Garthin nyt mennä,

ei hän koskaan saisi enää nähdä häntä, siitä hän oli varma.

Hän joutui niin pois suunniltaan, ettei tiennyt mitä teki, hän ei

laskenut tekonsa seurauksia, tiesi vain, että hänen _täytyi_ estää

hänet menemästä, että hänellä oli vähän aikaa eikä ketään liittolaista

-- kaikkein vähimmin Garthissa, -- ja että hänen täytyi toimia ripeästi

ja rohkeasti.

Hän tuskin tiesi, mitä oli tehnyt, ennenkuin Garth makasi jalkaan

ammuttuna. Ja kuitenkin Gunnel oli tähdännyt tarkkaan harkiten, ja

käsi, joka oli pidellyt revolveria, ei ollut vavissut. Oli ollut

tarkoitus haavoittaa Garth vaikeasti, mutta ei hengenvaarallisesti.

Gunnel oli kaamean levollinen epätoivoisen teon jälkeen, sai Garthin

vuoteeseen ja lähetti noutamaan Hilma Grotia. He eivät sanaakaan

vaihtaneet, mies ja vaimo. Gunnel näki kyllä Garthin luulevan hänen

menettäneen järkensä. Se oli hänestä yhdentekevää, mitä Garth luuli

siitä, hänestä oli yhdentekevää, vaikka hän todellakin olisi kadottanut

järkensä, kunhan hän vain sai pitää Garthin.

Hilma Grot tuli, ja Gunnel vei hänet haavoittuneen luo.

-- Hänelle on sattunut tapaturma, sanoi hän tyynesti.

Hän osoitti tohtorin tutkiessa ja käsitellessä haavaa sellaista

mielenmalttia, neuvokkaisuutta ja käsitystä, että Garthin pelko

hänen järkensä suhteen haihtui ja hän alkoi käsittää, mikä oli ollut

varsinaisena syynä hänen menettelyynsä.

Silloin hänet valtasi syvä viha ja hän piti katseensa itsepintaisesti

Gunnelista pois käännettynä eikä sanonut sanaakaan enemmän kuin mihin

hän oli pakotettu.

Pikku tohtoriakin kohtaan hän oli harvasanainen ja nurja.

Tohtori ei tehnyt mitään ikäviä kysymyksiä eikä osoittanut

uteliaisuutta "tapaturman" suhteen.

Hän tahtoi lähettää noutamaan kirurgia, mutta se kohtasi niin

hermostunutta vastustusta sekä Garthin että Gunnelin puolelta, että

hänen täytyi tyytyä yksin kantamaan edesvastuu haavan hoidosta.

Hän ei kysynyt, mitä varten he olivat niin sitä vastaan, että joku muu

kuin hän näkisi haavan, sillä hän aavisti totuuden. Mutta siitä, mitä

hän aavisti, hän ei ollut tietääkseenkään.

Ennen lähtöään hän kirjoitti lääkärintodistuksen, että lehtori Garth

oli kykenemätön saapumaan sotapalvelukseen. Riemastus Gunnelin

silmissä, kun hän vastaanotti tämän todistuksen, ei jäänyt tohtorilta

huomaamatta. Mutta varjoa, joka samalla laskeutui hyväntahtoisiin

piirteisiin, ei Gunnel ollenkaan huomannut. Nyt hän saisi pitää

Henninginsä luonaan, nyt ei kukaan voisi ottaa häntä häneltä, riemuitsi

hänen sisässään niin valtavasti, ettei hän kuullut mitään muuta.

Jäätyään nyt yksin miehensä kanssa, hän odotti, että tämä sanoisi

jotain siitä, mitä Gunnel oli tehnyt hänelle, ja hän valmistautui

vastaamaan nuhteisiin.

Mutta Garth ei sanonut sanaakaan, makasi vain hiljaa kasvot seinään

päin.

Gunnelkin pysytteli hiljaa luullen Garthin nukkuvan. Huomattuaan hänen

olevan valveilla, hoiteli Gunnel häntä ja kysyi eikö hän tahtoisi sitä

tai sitä. Mutta Garth ei tahtonut mitään. Ei hän edes tahtonut antaa

Estridin tulla sisään.

"Ei" tai "kyllä", vastasi hän vain, eikä hän kertaakaan katsonut

Gunneliin.

Tätä jatkui. Ja mitä kauemmin sitä kesti, sitä enemmän se koski

Gunneliin. Ensimmäisessä ilossaan, kun sai pitää Henningin

luonaan. Gunnel tuskin oli huomannut Garthin äänettömyyttä muuna

kuin odotettujen nuhteiden enteenä. Mutta kun tätä äänettömyyttä

jatkui, alkoi se jäädyttää häntä. Uusi pelko hiipi häneen ja otti

hänet valtoihinsa. Oliko hän säilyttänyt miehensä itselleen vain

kadottaakseen hänet toisella tavalla.

Oi, jospa hän tahtoisi moittia häntä, torua häntä, raivostua häneen!

Kaikki olisi parempaa kuin tämä alituinen äänettömyys ja tämä ainainen

poiskäännetty katse. Hänestä alkoi tuntua ikäänkuin sen täytyisi

merkitä sitä, että Garthin sydän kääntyi hänestä pois.

Se oli niin kauheaa.

Pelossaan hän koetti pehmittää häntä keskittämällä hienoimmalla tavalla

kaiken hellyytensä siihen hoitoon, jonka hän omisti hänelle.

Garth ei edelleenkään sanonut mitään, ja kasvavalla pelolla luuli

Gunnel huomaavansa, että hänen hellyytensä vain vaivasi Garthia.

Usein hän oli jo kysymäisillään siitä, mitä Garth maatessaan ajatteli,

mutta juuri kun hänen piti se tehdä alkoi hänen sydämensä tykyttää

pelosta eikä hän uskaltanut tuoda esiin kysymystä. Gunnel ikävöi

saada puhua Garthille, miten epätoivoissaan hän oli siitä, mitä oli

tehnyt hänelle sekä puolustautua sillä, miten epätoivoinen hän oli

ollut sen tehdessään. Mutta hän ajatteli, että tuon kaiken Garth kyllä

ymmärsi kuitenkin eikä pehmenisi siitä, että hän sen sanoisi. Hän

tahtoi kerjätä hänen anteeksiantoaan, mutta pelko saada kuulla hänen

vastaavan, ettei hän voi anteeksi antaa, pidätti häntä.

Ja kun hän ei mitään uskaltanut sanoa siitä, mikä poltti häntä yhä

kiivaammin, kävi hänelle vaikeaksi puhua muusta, ja senvuoksi hän pian

kävi yhtä äänettömäksi kuin Garth.

Ja tässä kiusallisessa molemminpuolisessa äänettömyydessä tuli ja meni

pikku tohtori, uskollisena kutsumuksessaan ja ystävyydessään. Hän hoiti

haavaa huolellisesti, mutta hänen tarkkaavaisuutensa oli yhtä valpas

sekä potilaan että hoitajan sieluntilaan nähden ja hän oli huolissaan

kummastakin.

Hän tunsi Gunnelin ja hän olisi ilman tuota silminnähtävää

todistettakin, jonka haavan laatu samoinkuin molempien olento antoi

hänelle, voinut laskea minkälaiseen tekoon sellainen itsekäs, välitön

ja intohimoinen luonne kuin Gunnel saattaisi ryhtyä sinä epätoivoisena

hetkenä, jolloin hänen rakastettunsa piti lähteä hänen luotaan -- jos

hän voi lähteä. Ja hän tunsi Garthiakin tarpeeksi ymmärtääkseen hänen

suuttumuksensa sellaisen kohtelun alaiseksi joutumisesta. Häneen koski

niin kipeästi noiden kumpaisenkin takia, ja hän tunsi itsensä syvästi

huolestuneeksi heidän tähtensä.

Hän huomasi vaarallisen äänettömyyden heidän välillään ja odotettuaan

turhaan, että jompikumpi itsestään katkaisisi sen, käsitti hän, että

hänen oli käytävä asiaan.

Jos hän olisi ollut sellainen, joka antaa sattumien johtaa itseään,

olisi hän, valitessaan kummanko kanssa hänen ensiksi pitäisi puhua,

tullut valinneeksi Gunnelin, sillä hänen kanssaan hänen oli helppo

päästä kahden kesken. Mutta hän neuvotteli tapansa mukaan viisautensa

kanssa, ja hänen viisautensa sanoi hänelle, että se, jonka kanssa hänen

pitäisi puhua, oli Garth.

Ei ollut helppoa päästä kahdenkeskiseen keskusteluun Garthin kanssa,

sillä Gunnel oli aina sairaan huoneessa, eikä tohtorin suunnitelmaan

kuulunut että Gunnel aavistaisi hänen miehensä saaneen mitään ulkoapäin

tulevaa sysäystä äänettömyytensä katkaisemiseen.

Vihdoinkin eräänä päivänä olot olivat suotuiset pikku tohtorille. Hänen

käyntinsä aikana kutsuttiin Gunnelia ottamaan vastaan vieraita, joita

ei voitu palauttaa takaisin.

Garth makasi silmät ummessa eikä osoittanut huomanneensa vaimonsa

poistumista huoneesta.

Hilma Grot asetti sormensa hänen valtimolleen. Hänellä oli virallinen

ilmeensä eikä hänen kosketuksessaan ollut mitään, joka oli aiottu

ilmaisemaan hänen toivomustaan puhua Garthin kanssa. Mutta kuitenkin

tämä katsoi pikaisesti ylös ja kiinnitti kysyvän katseen tohtorin

kasvoihin aivankuin tämä olisi sanonut jotain.

Tohtori ei muuttanut virallista ilmettään.

-- Puhu Gunnelin kanssa, sanoi hän hiljaa.

Garthin katse tuli terävän tutkivaksi, ikäänkuin hän olisi tahtonut

lukea toisen ajatukset.

-- Mistä? kysyi hän pikaisesti.

-- -- "Tapaturmasta".

Äänenpaino sitä sanoessa ilmaisi yhtä ja toista.

-- Mitä sinä siitä tiedät! kysyi Garth terävästi.

-- Totuuden.

Garthin hengitys kävi nopeammaksi, ja tohtori huomasi selvästi, että

hän tunsi helpotusta.

-- Onko hän puhunut siitä, miten se tapahtui?

-- Ei. Mutta tunnen Gunnelin, ja voin ymmärtää.

Kiihkeydessään Garth teki liikkeen ikäänkuin kohotakseen ylös, mutta

tohtori painoi hänet alas pielusta vasten ja käski hänen maata

hiljaa. Garth totteli ja antoi lihastensa laueta jännityksestä, mutta

katseesta, jonka hän piti kiinnitettynä tohtorin kasvoihin, näkyi tulva

tunteita, näkyi koko hänen kiehuva suuttumuksensa Gunneliin.

Pikku tohtori ymmärsi hänet niin hyvin, olisi hänen sijassaan tuntenut

samaa ja senvuoksi hänen pyynnössään oli yhtä paljon myötätuntoa häntä

kuin Gunnelia kohtaan, jonka hyväksi hän pyynnön teki.

-- Gunnelia ei saa liian paljon sääliä, sillä silloin se voi käydä

vaaralliseksi hänelle, sanoi hän liikuttavalla äänensävyllä.

Garth liikahti levottomasti. Hilma Grot luki hänestä kuin avoimesta

kirjasta ja ymmärsi sovittaa neuvonsa Garthin voimien mukaan.

-- Ellet voi antaa anteeksi hänelle, niin nuhtele häntä, mutta elä ole

enää noin murhaavan äänetön häntä kohtaan.

Nyt kuuluivat Gunnelin askeleet viereisestä huoneesta.

Hilma ehti mennä ikkunan luo ja istui siellä kirjoittamassa reseptiä,

kun Gunnel tuli sisään, ja Garth oli seinään päin kääntyneenä kuten

tavallisesti, joten Gunnel ei saanut aavistustakaan siitä, että nuo

kaksi olivat puhuneet keskenään.

Samana iltana, kun Gunnel hämärissä tuli miehensä luo tuoden kahvia,

jonka hän asetti hänen vuoteensa viereen pöydälle, kääntyi Garth ja

katsoi häneen ensimmäisen kerran "tapaturman" jälkeen.

Se tuli niin odottamatta, että se tärisytti Gunnelia ja kaikki väri

pakeni hänen poskiltaan, jotka seuraavana hetkenä sävähtivät taas

punaisiksi.

Garth huomasi hänen kovan liikutuksensa, mutta ei heltynyt.

-- Gunnel, minkätähden sinä teit sen?

Hänen äänensä oli matala ja hillitty, mutta siinä kiehui. Gunnel alkoi

vavista ja vaipui polvilleen Garthin vuoteen viereen, koetti vastata,

mutta ei voinut ja kätki kasvonsa avuttomuudessaan peittoon.

Garth ei sanonut mitään, eikä hän pannut kättään Gunnelin päälaelle,

niinkuin Gunnel vaistomaisesti oli odottanut.

Äänettömyys tuntui laskeutuvan heidän välilleen uudelleen. Oi, vaikka

mitä tahansa, mutta ei sitä! Gunnel pakottautui katsomaan ylös ja

vastaamaan.

-- En voinut kestää sitä, että sinä menisit luotani pois ja sotaan.

Hänen äänensä ja huulensa vapisivat, ja hänen silmiänsä poltti.

Mutta Garth ei heltynyt. Hän noudatti kuitenkin pikku tohtorinsa

neuvoa ja nuhteli, kun ei voinut anteeksi antaa. Se olisi parempaa

kuin äänettömyys, oli hän sanonut. Hän puhui tohtorin edesvastuulla,

huolimatta seurauksista.

-- Sinä olit pelkuri ja velvollisuudesta piittaamaton ja pakotit minun

vasten tahtoani menettelemään niin kuin minäkin olisin samanlainen. Ja

sinä olet tehnyt minut _naurettavaksi_.

Hän puhui armottoman selvästi, ja koko hänen pidätetty vihansa kiehui

hillityssä, matalassa äänessä.

Gunnel vääntelihe kuin piiskan iskujen satuttamana, ja kuitenkin oli

siinä jonkinlaista helpotusta, että Garth vihdoinkin puhui. Hänen

äänettömyytensä oli sanonut samaa ennen, nyt Gunnel sai edes koettaa

puolustautua.

-- Niin, olen ollut pelkuri ja velvollisuuteni unohtava ja itsekäs ja

kurja, tunnusti hän. Mutta minähän vain olen ollut sellainen, et sinä.

Ei kukaan voi soimata sinua siitä, mitä minä olen tehnyt.

-- Vaikkapa syy onkin sinun, niin tosiasia on, että minä makaan tässä

toimettomana toverieni kokoontuessa maata puolustamaan. Minun paikkani,

siellä, missä minun pitäisi olla, on tyhjänä. Ja se surettaa minua, oi,

se _surettaa_ minua.

Gunnel nyyhkytti ilman kyyneliä ja liitti kätensä

kouristuksentapaisesti yhteen.

-- Eikö sinun paikkasi sitten ole täälläkin Estridin ja -- ja -- sen

luona, joka tulee? kysyi hän tukahdutetulla äänellä.

Hän olisi tahtonut lisätä: ja minun luonani? Mutta hän ei voinut.

Garth huomasi tämän, mutta ei heltynyt hänen nöyryydestään.

-- Ei, kun isänmaa kutsuu, vastasi hän lyhyesti.

-- Mutta sotaahan ei tullut, kuten luulimme. Sitä ei ehkä tulekaan, ja

silloinhan et ole laiminlyönyt mitään, sanoi Gunnel ahdistuksessaan.

Garth ei välittänyt vastata tuohon typerään väitteeseen, ja Gunnel

punastui häpeästä hänen ylenkatseensa edessä. Mutta tämä ylenkatse

sattui kiihoittavasti hänen ylpeyteensä. Hän, joka tuokio sitten

oli vain janonnut Garthin anteeksiantoa, yltyi nyt puolustamaan

menettelyään.

Hän nosti päänsä sillä kauniin ylpeällä liikkeellä, joka oli hänelle

ominaista, ja katsoi Garthiin katseessa rukousta ja uhmaa.

-- Se ei ollut vain itsekkäisyyttä, sanoi hän kiireiseen, kuumeiseen

tapaansa. Tahdoin myöskin pelastaa sinut jumalattomuudesta mennä sotaan

surmaamaan.

Garth ei vastannut, katsoi vain häneen. Gunnel huomasi, ettei hän

uskonut hänellä olleen sellaista tarkoitusta, ja hän puolusti itseään

heti sitä epäluuloa vastaan.

-- En ollut ehkä täysin tietoinen siitä tarkoituksesta, järkytetty

ja epätoivoinen kun olin, mutta se oli olemassa ikäänkuin vaistona

minussa. Sinun intosi lähteä sotaan ei sopinut yhteen kristillisyytesi

kanssa.

-- Ei kristillisyydelle vastakkaista ole maansa lakien ja hallituksen

totteleminen, vastasi Garth katkaisevalla äänellä.

Gunnelin silmät liekehtivät. Hän nousi polvistuneesta asennostaan.

-- Voitko sinä kristittynä hyväksyä sodan? kysyi hän kiivaasti.

-- En, en hyväksy sitä, se on välttämätön paha, vastasi Garth

pikaisesti.

-- Paha! Ja sinä tahdot ehdoin tahdoin, vieläpä innostuneena olla

mukana! virkahti Gunnel intohimoisesti.

-- Sinä et saa kiihoittaa itseäsi noin, Gunnel! Istu ja koeta olla

tyyni.

-- Oh, sinä et halua vastata minulle! Sinä et osaa vastata! virkkoi hän

voitonriemuisesti.

Gunnelilla ei ollut todellakaan rauhaa istuutuakseen, hän seisoi siinä

joustavana, elämää ja liikettä joka jäntereessä.

Hänen kiintymyksensä teki Garthin tyyneksi ja hän vastasi maltillisesti.

-- Jos menisin sotaan innostuneena, olisi minun innostukseni sellaista,

jota tuntee mennessään uhrautumaan sen puolesta, jota rakastaa enemmän

kuin elämää -- _isänmaan_ ja kaiken sen puolesta, mitä siihen kuuluu:

lähimpien, kodin, uskonnon, kulttuurin, maitten ja merien, isien

perinnön puolesta, joka pitää jakamattomana jättää tuleville polville.

Suuttumus väistyi hänen kasvoistaan, hänen puhuessaan,

isänmaanrakkauden tulen tieltä.

Mutta se ei vaikuttanut Gunneliin.

-- Jos menet sotaan, et mene sinne vain uhraamaan itseäsi, vaan

tehdäksesi kaiken, mikä on sinun vallassasi, uhrataksesi vihollisesi.

Onko se Kristuksen tottelemista? Eikö hän sano: "rakasta vihollistasi".

-- Voin rakastaa vihollistani, vaikka tapankin hänet.

-- Sepä oli merkillistä!

-- Jos minun pitää valita toinen kahdesta: joko tappaa viholliseni tai

antaa hänen tappaa ystäväni ja vallata ja sortaa maatani, en voi valita

jälkimmäistä, sillä siihen sisältyy paljon enemmän kuolemaa.

-- Miten sinä puhut ja lasket! Luulin, ettei se soveltuisi Kristuksen

rakkauskäskyyn. Mutta senvuoksi te kristityt teette niin, että se käsky

on kadottanut kaiken voimansa maailmassa.

Hän seisoi siinä ivallisena ja voitonriemuisena. Hänen sanansa ja

asentonsa kiusasivat Garthia. Tämä ei huomannut itse, että hänen

suuttumuksensa Gunnelia kohtaan, joka ei ollut lauhtunut hänen

mielipahastaan, nyt väistyi tämän kiihkeän hyökkäyksen tähden

kristinuskoa vastaan. Voiko siinä olla jotain perää, mitä hän sanoi?

Yht'äkkiä Gunnel huomasi, että Garth makasi siinä niin kalpeana ja

ääneti, ja heti upposi kaikki hänen kiihkeytensä katumuksen hyökyyn.

-- Oi Henning, olenko tehnyt sinulle pahaa sillä mitä sanoin?

Hän kumartui hänen puoleensa täynnä levottomuutta ja nöyryyttä.

-- Ei se tee mitään, mutisi Garth.

Gunnel huomasi, ettei hän enää tuntunut suuttuneelta, ja hänen

sydämensä löi voimakkaasti toivosta. Hän polvistui taas vuoteen viereen

ja otti Garthin käden molempien omiensa väliin, epäröiden, ikäänkuin

hän tuskin olisi uskaltanut.

-- Oi Henning, alkoi hän rukoilevasti, mutta ei päässyt pitemmälle.

Garth käänsi päätään pieluksella ja katsoi kysyvästi häneen. Katseessa

ei ollut enää kaunaa. Gunnel huomasi sen ja sai rohkeutta jatkaa.

-- Oi Henning, jos tahtoisit... jos voisit... Onko se liian paljon

pyydetty!

Garthin käsi lepäsi liikkumattomana hänen kädessään ja hän katsoi

vakavasti häneen. Hän aavisti, mitä Gunnel tahtoi, mutta vastaus

viipyi, epävarma kun hän oli siitä, minkälaisen vastauksen hän saattoi

antaa.

Gunnelin huulet vapisivat, hän hengitti kiivaasti, ja hänen silmissään

oli nöyrä katse, täynnä katumusta ja surua.

-- En pyydä sinua antamaan minulle anteeksi, ymmärrän, ettet voi sitä

vielä, pyydän vain että koettaisit. Oi Henning, -- hän käänsi kasvonsa

pois ja hänen äänensä hiljeni melkein kuiskaukseksi -- etkö tahdo

rukoilla Jumalaa, että hän auttaa sinua antamaan minulle anteeksi?

Se vaikutti vihdoinkin, tuo viimeinen rukous, intohimoinen

nöyryydessään, se sattui häneen ja liikutti häntä. Hänen käteensä, joka

oli ollut velttona Gunnelin molempien käsien välissä, tuli eloa ja se

vapautui Gunnelin hermostuneesta otteesta, mutta vain ottaakseen heti

hänen toisen kätensä ja puristaakseen sitä.

Gunnel uskalsi katsoa häneen ja kohtasi arasti hänen tyynen, vakavan

katseensa.

-- _Tahdon_ antaa sinulle anteeksi, Gunnel, sanoi hän.

Hänen anteeksiannossaan oli enemmän tahtoa kuin tunnetta, sen Gunnel

huomasi salaisella tuskalla, mutta hän sanoi itselleen, ettei hän voi

pyytää enemmän nyt, siinähän oli kylliksi jo, että Garth ainakin tahtoi.

2.

Garthin tahto antaa anteeksi Gunnelille oli vilpitön, mutta se ei

käynyt kuitenkaan helpoksi hänelle. Ei kaikilla ystävillä ja tuttavilla

ollut Hilma Grotin hienotunteisuutta. Kun he tulivat vieraisille, oli

heidän ensimmäinen kysymyksensä, miten tapaturma oli tapahtunut. He

odottivat saavansa kuulla seikkaperäisen kuvauksen. Koska Garth ei

tahtonut totta puhumalla paljastaa Gunnelia ja koska hän ei tahtonut

myöskään valehdella eikä hänellä ollut mitään harjaantumista kierrellä,

kävi hänen asemansa vaikeaksi. Hän vastasi ratkaisevasti, että hän

mieluimmin olisi puhumatta tapaturmasta. Ja siihen täytyi tyytyä.

Kun Gunnelilta kysyttiin, vastasi hän osaksi totuudenmukaisesti.

-- Minä olin kömpelö, ja onnettomuus tapahtui minun tähteni. Siitä

puhuminen kiusaa minua, niin että antakaa minun olla puhumatta.

Tietysti ei kukaan enää tahtonut kysyä sellaisten vastausten jälkeen,

mutta uteliaisuus oli vain yltynyt. Ihmeteltiin ja pohdittiin ja

arvailtiin, vaikka ei sanottu mitään enää Garthille tai Gunnelille

suoraan.

He tunsivat kuitenkin, mitä oli ilmassa, ja Garthia se kiusasi kaikkein

enin sen vuoksi, että se uudelleen herätti hänen mielipahansa Gunnelia

kohtaan, joka oli aiheuttanut heille tämän pulmallisen aseman.

Hän teki kuitenkin kaikki mitä voi, salatakseen näitä suuttumuksen

leimahduksia ja voittaakseen ne.

Hän pakotti itseään, ettei vaipuisi takaisin äänettömyyteensä Gunnelia

kohtaan, hän puhui hänen kanssaan ja onnistuipa toisinaan puhumaan

ystävällisestikin. Hänen tahtonsa anteeksiantamiseen oli rehellinen,

mutta tunnettaan hänen oli vaikea saada mukaan.

Gunnel tunsi tämän ja kärsi sanomattomasti, vaikka hän puolestaan

teki kaikki salatakseen kärsimyksensä, niinkuin Garth teki kaikki

salatakseen mielipahansa. Gunnel ymmärsi tekevänsä helpommaksi

Garthille anteeksiantamisen, jos hän voisi näyttää uskovansa hänen

anteeksiantoonsa.

Sellainen oli heidän suhteensa kun Gunnelin vaikea hetki tuli. Se

tuli aikaisemmin kuin hän oli odottanut, mutta hän oli kuitenkin

tehnyt valmistelujansa. Miehensä tietämättä hän oli tilannut itselleen

huoneen eräästä yksityisestä sairaalasta. Kun hän nyt odottamatta tunsi

tulevansa sairaaksi, telefonoi hän ensin sinne ja sai vastauksen, että

hän saisi tulla heti. Sitten hän soitti Hilma Grotille ja pyysi, että

tämä tulisi saattamaan häntä sairaalaan, minkä tämä lupasikin.

Kun Gunnel tämän jälkeen oli pannut kuulotorven paikoilleen, seisoi

hän epätietoisena. Oliko hänellä voimaa mennä sisään sanomaan hyvästiä

miehelleen? Saattoiko hän tehdä sen hänen miehensä epäilemättä mitään?

Sillä hän oli päättänyt, ettei hän, jos mahdollista, saisi tietää

mitään ennenkuin kaikki oli ohi.

Hän meni epäröiden miehensä huoneeseen ja seisoi muutaman minuutin oven

ulkopuolella kahdenvaiheilla.

Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, ettei hänellä ollut kuin noin

neljännestunti ennenkuin Hilma saapuisi autolla. Kukapa tietäisi,

milloin hän saisi ja saisiko hän koskaan tilaisuutta enää nähdä

miestään? Hänenhän saattaisi käydä pahasti ja silloin hän ei koskaan

enää saisi nähdä häntä, ei ikinä, sillä eihän hän saisi tulla siihen

taivaaseen, joka oli valmistettu Garthille.

Hänen silmänsä punertuivat siitä ajatuksesta, mutta hän voitti itsensä

heti. Tyyneyttä, tyyneyttä!

Hän avasi oven ja meni hiljaa huoneeseen, niin hiljaa, että se herätti

Garthin huomiota. Garth katsoi kysyvästi häneen.

Gunnel järjesti hänen peittonsa ja lakanansa, jotka olivat liukuneet

syrjään. Garth katsoi yhä häneen, hän näytti erilaiselta.

-- Onko jotain tapahtunut! kysyi hän.

-- Ei. Ei meidän maailmassamme ainakaan. Muuallahan tapahtuu kauhean

paljon joka hetki. Onko jotain, jota voin tehdä hyväksesi?

Hänessä oli jotain niin pehmeää ja hiljaista, hänen äänensä kuului

ikäänkuin hyväilyltä, ja hän katsoi Garthiin erikoisella tavalla.

Hänessä oli ollut, hänen ollessaan Garthia vastaan tekemänsä synnin

painon alla, jotain masentuneen nöyrää, nyt häneen oli tullut yht'äkkiä

jotain uutta arvokkaisuutta, joka miellytti Garthia.

Gunnel taputti keveästi hänen kättään, joka oli peitolla. Jos hän

jonkun kerran viimeksi kuluneina päivinä oli uskaltanut hyväillä häntä,

oli hän tehnyt sen niin arasti kuin olisi kerjännyt saada tehdä sitä.

Nyt hän teki sen ikäänkuin tahtoen antaa jotain. Ja siitä Garth piti.

Garth käänsi kätensä ja tarttui Gunnelin käteen ja veti sen itseään

kohti ojentaen samalla toisen käsivarren häntä kohti. Gunnel ymmärsi,

mitä hän tahtoi ja kumartui hänen ylitseen, ja he suutelivat toisiaan

sydämellisesti. Se suutelo sanoi Gunnelille, että nyt tuli tunnekin

anteeksiantoon. Hänen lävitseen virtasi onnen tunne, joka teki hänet

voimakkaaksi.

Hän suuteli Garthia vielä kerran ja katsoi lämpimästi häneen. Hänen

katseessaan oli jotain äidillistä. Hän ajatteli, että Garth kyllä

jälkeenpäin olisi kiitollinen näistä hetkistä.

Kello soi, ja Gunnel ymmärsi, että sen täytyi olla Hilma Grot.

-- Menen katsomaan kuka tuli, sanoi hän tyynesti, korjaili yhtä ja

toista Garthin ympärillä ja nosti kirjan, jota tämä oli alkanut lukea,

hänen saatavilleen, nyökkäsi hänelle iloisemmin hymyillen kuin pitkiin

aikoihin ja jätti hänet sitten.

Istuessaan autossa Hilman vieressä, puristi hän kovasti ystävänsä

pientä lujaa, leveää kättä.

-- Henning oli sydämellinen minulle, hän katsoi minuun kuten ennen,

vaikka hän ei tiennyt minun olevan tulemaisillani sairaaksi ja

lähtemäisilläni kotoa! Hän pitää minusta jälleen! riemuitsi Gunnel. Se

tekee minut niin onnelliseksi, niin että nyt en välitä yhtään kivuista,

en välitä edes siitä, jos kuolen. Sano se hänelle, kun kaikki on ohi.

3.

Kun Gunnel oli jättänyt hänet, otti Garth kirjan, jonka Gunnel oli

pannut esille, ja alkoi lukea.

Mutta kirja ei kiinnittänyt hänen mieltään, hän pani sen pian pois.

Hän ihmetteli kuka oli tullut Gunnelin luo. Se oli pitkä vierailu,

koska Gunnel viipyi niin kauan.

Garthiin oli tehnyt hyvän vaikutuksen se lyhyt hetki, jonka Gunnel

viimeksi oli viettänyt hänen luonaan. Oliko hän tosiaankin ollut

erilainen, vai oliko hänen omassa tunteessaan tapahtunut jokin muutos,

joka oli täyttänyt ne minuutit yhteensulautumisen lämmöllä? Min hän

kysyi itseltään ja totesi ilolla, että hän tunsi ihan toista Gunnelia

kohtaan nyt kuin ennen. Hän ei vain säälinyt häntä, Gunnel oli taasen

herättänyt hänen hellyytensä.

Hän ikävöi Gunnelin tulevan takaisin.

Minkätähden hän viipyi niin kauan? Hän tahtoi ainakin tietää, kuka

hänen luonaan oli. Hän soitti kelloa, joka oli hänen vieressään

pöydällä. Lapsentyttö tuli sisään.

-- Missä rouva on!

-- Rouva on mennyt ulos tohtori Grotin kanssa.

-- Merkillistä, sanoi Garth.

Ei Hilma koskaan tavallisesti tullut heille, käymättä hänen luonaan.

-- Lähetä Estrid tänne, sanoi Garth.

Lapsentyttö meni, ja heti senjälkeen tuli Estrid juosten, iloisena ja

tärkeänä, kun häntä oli lähetetty hakemaan. Hän oli seitsenvuotias,

pehmeä ja keveä ruumiiltaan, valpas ja eloisa sielultaan, raskaiden

silmäripsien varjostamissa silmissään tunteellinen ja varhaiskypsynyt

katse.

Nyt hän istuutui toimekkaasti vuoteen viereen, ja saattoi huomata,

miten halukas hän oli näyttäytymään oikein vanhalta ja ymmärtäväiseltä.

Garth hymyili hänelle ja silitti hänen silkinhienoa poskeaan.

-- Tiedätkö, mihin äiti on mennyt? kysyi hän.

-- Hän meni autolla tohtori-tädin kanssa, minä en saanut mennä mukaan.

Garth ei oikeastaan ymmärtänyt, mitä varten hän tunsi itsensä

levottomaksi, mutta Gunnelin ja Hilman tapaista ei ollut mennä ulos

sanomatta hänelle mitään. Ja Gunnelia ajatellessaan, sellaisena kuin

hän oli ollut hänen luonaan, oli se hänestä vielä merkillisempää. Hän

oli varmaankin odottanut Hilmaa, koskapa hän oli mennyt ulos heti, kun

kello soi. Ei hän tavallisesti jättänyt häntä, mennäkseen katsomaan

kuka tuli. Hänen levottomuutensa yltyi.

-- Eikö äiti sanonut sinulle mitään lähtiessään? kysyi hän Estridiltä.

-- Kyllä hän sanoi, että hoitaisin hyvin isää, vastasi pikku tyttö

hyvin tärkeänä tehtävästä.

Hän oli niin ihastunut saadessaan pitää isän aivan itsekseen, sitä ei

ollut tapahtunut ennen isän sairauden aikana. Hän autteli isää niin

näppärästi, ja kun päivällisaika tuli eikä äitiä kuulunut, söi hän isän

kanssa tämän huoneessa ja auttoi häntä hyvin hyvästi.

Oli tullut telefonitieto, ettei Gunnelia pitäisi odottaa päivälliselle.

Garth ei voinut ymmärtää sitä. Tämä salaperäisyys ei ollut ollenkaan

Gunnelin tapaista, ja Garth alkoi tuntea itsensä kapinalliseksi.

Vihdoinkin avautui ovi, mutta sisääntulija ei ollut Gunnel, vaan Hilma

Grot.

-- Voin kertoa terveisiä Gunnelilta, sanoi hän.

Garth hätkähti. Tervehdys ja iloinen pilke harmaansinisissä silmissä

sanoi hänelle kaikki. Mutta hän ei saanut sanaakaan huuliltaan.

-- Niin, sanoi Hilma, joka näki, että Garth ymmärsi, se on onnellisesti

ohi.

Hän otti Estridin syliinsä ja rutisti häntä.

-- Kerro isällesi, pienokainen, että nyt sinulla on veli!

-- Veli! virkahti Estrid ja tuli punaiseksi ihastuksesta. Oi, missä hän

on?

-- Minulla ei ole sitä taskussa, sanoi Hilma nauraen, hän makaa

pienessä kopassa ja nukkuu.

Hän askarteli Estridin kanssa antaakseen Garthille aikaa tointumaan.

-- Miten Gunnelin laita on? kysyi tämä käheästi.

-- Niin hyvin kuin olla voi. Kaikki meni erinomaisesti, ja poika on

pirteä ja tukeva.

-- Missä Gunnel on? kysyi Garth. Hilma sanoi sen.

-- Ja siitä en minä ole saanut tietää mitään.

-- Gunnel ei tahtonut antaa sinun tietää mitään ennenkuin kaikki oli

ohi. Hän oli niin reipas. Hän sanoo sinulle terveisiä, ettei hän

välittänyt kivuista mitään sentähden, että sinä olit niin sydämellinen

hänelle ennen hänen lähtöään.

Garthin kasvoissa värähti, hän pani kiireesti käsivarren kasvoillensa,

ja Hilma Grot, joka ymmärsi että hän tahtoi olla rauhassa

liikutuksineen, otti Estridin kanssaan ikkunan luo, missä he alkoivat

keskenään arvailla, mikä pikku veljen nimeksi pantaisiin.

4.

Kun Gunnel tuli kotiin pienen poikansa kanssa, oli Garth jalkeilla ja

saattoi tulla kävellen heitä vastaan.

Ilossaan saada nähdä hänet jälleen ja näyttää hänelle heidän pientä

poikaansa ei Gunnel huomannut, että hänen miehensä ontui.

Kun hän sittemmin huomasi sen, tunsi hän pistoksen kulkevan lävitseen.

Mutta hän tyyntyi ajatellen, että Garth niin hiljakkoin oli noussut

ylös, tietysti ontuminen menisi ohi, kun hän tottuisi enemmän

nojautumaan jalkaan. Jäätävä pelko, jota hän ei tahtonut tunnustaa

itselleen, esti häntä kuitenkin kysymästä häneltä tai Hilma Grotilta

asiasta.

Hän tarkkasi Garthia innokkaasti, mutta salaa, hänen noustessaan

ja kävellessään huoneen poikki. Hän koetti vakuuttaa itselleen,

että hän oli nähnyt väärin tai että ontuminen väheni. Toisinaan hän

melkein luuli erehtyneensä, mutta toisena hetkenä taas oli vika hänen

käynnissään niin huomattava, ettei hän voinut pettää itseään.

Muutamia päiviä kului ilman että sanottiin mitään siitä, jota kumpikin

kuitenkin ajatteli, ja Gunnelin salainen ahdistus lisääntyi.

Eräänä päivänä, kun he istuivat yhdessä, ja Garth meni huoneen poikki

noutamaan kirjaa hyllyltä, kääntyi hän odottamatta ja huomasi Gunnelin

levottoman katseen.

-- Sinä huomaat, että minä onnun? sanoi hän keveästi, ikäänkuin olisi

puhunut jostain mitättömästä asiasta.

Gunnelkin koetti ottaa sen siltä kannalta.

-- Sitä tuskin huomaa ja se menee tietysti ohi, sanoi hän enemmän

vakuuttavasti kuin kysyen.

-- Niin, eihän sitä paljon huomaa, sanoi Garth lohduttavalla äänellä.

-- Ja tietysti se menee ohi, lisäsi Gunnel vielä varmemmalla

vakuutuksella kuin ennen.

Garth otti kirjan hyllyltä ja tuli takaisin paikalleen Gunnelin viereen

ja rupesi selailemaan kirjaa löytääkseen paikan, mitä etsi.

Gunnelia huolestutti se, ettei Garth vastannut.

-- Mutta joka tapauksessa sinun pitäisi kysyä spesialistilta, eihän se

haittaisi, sanoi Gunnel pakottaen äänensä rauhalliseksi.

-- Sen olen tehnyt.

Gunnel katsoi pelokkaana häneen. Garth hymyni rauhoittavasti hänelle ja

silitti hiljaa hänen kättään.

-- Eihän se nyt liene mikään valtio-onnettomuus, että minä olen käynyt

hieman ontuvaksi, sanoi hän huolettomasti.

Mutta Gunnel ymmärsi, että hänen huolettomuutensa oli teeskenneltyä

hänen rauhoittamisekseen. Hän tunsi Garthin liian hyvin antaakseen

pettää itseään, hän tiesi kuinka tunteellisesti häneen vaikutti kaikki

viallisuus. Ja nyt hän itse oli eliniäkseen jäänyt ontuvaksi, ja hän --

Gunnel -- oli sen aiheuttanut! Hänestä se oli enemmän kuin hän jaksoi

kantaa.

-- Eikö voi mitään tehdä? kysyi hän viimeiseen asti toivoen.

-- Voi kyllä: olla ajattelematta sitä, sanoi Garth.

-- Olla ajattelematta sitä, mistä sinä joka päivä ja hetki kiusaannut!

virkkoi Gunnel.

-- Joutavia! sanoi Garth hymyillen.

Mutta sitten hän tuli vakavaksi.

-- Olisi ruikutusta sääliä itseään vähäisen ontumisen vuoksi. Ajattelen

niitä kaikkia, jotka tulevat vaivaisiksi tässä kauheassa sodassa.

_Niitä_ on sääli, mutta ei yhtään minua. Senhän toki ymmärrät, Gunnel,

jos olet järkevä, etkä antaudu surun valtaan.

-- Mutta että minä olen tehnyt sinulle tuon!

-- No, No! sanoi Garth tyynnyttäen. Otaksukaamme että sinä et sitä

tehnyt. Jokin meni sinuun, niin ettet tiennyt mitä teit. Sinä et nähnyt

itseäsi niinä hetkinä. Mutta minä näin. Ja minä vakuutan sinulle, että

sinä olit vaihdettu.

Gunnel kuunteli tulematta lohdutetuksi hänen sanoistaan, sillä hän

ajatteli sitä, mitä Garth muulloin tavallisesti sanoi.

-- Sinä sanot tavallisesti muulloin, että ihmisen teot tulevat

sisältäpäin niinkuin hedelmä puusta. Minä mahdan olla kauhea, koska

saatoin tehdä sinulle jotain sellaista.

Häntä värisytti.

Garth veti hänet luokseen hyvin hellästi.

-- Olkoon, että olet "kauhea", mutta minä rakastan sinua kuitenkin,

sanoi hän raikkaan lämpimästi.

Gunnel nojasi päänsä hänen rintaansa vasten ja puristi kovasti hänen

kättään.

-- Kuinka sinä saatat, kuinka sinä saatat? mutisi hän.

Garth naurahti hiukan salatakseen liikutustaan.

-- En voi olla rakastamatta, sanoi hän yksinkertaisesti, niinkuin

totuus oli.

Gunnel painautui häntä lähemmä, järkytettynä.

-- Sinä annat enemmän kuin anteeksi minulle -- sinä rakastat minua!

mutisi hän, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea käsittää niin

uskomatonta.

-- Niin, sanoi Garth yksinkertaisesti, eikä siinä ollut hituistakaan

epäröimistä.

Gunnel ei voinut epäillä ja hän sai kokea sanoin kuvaamatonta.

-- Henning, alan ymmärtää, miten sinä mahdat rakastaa Jumalaa...

Jos hän on yhtä todellinen sinulle kuin sinä minulle... ja hänen

anteeksiantonsa sinun anteeksiantosi kaltaista...

-- Minun!

Hänen äänensä ilmaisi taivaan korkuista erotusta hänen vaillinaisen,

inhimillisen anteeksiantonsa ja Jumalan anteeksiannon välillä.

Gunnel istui ääneti painautuneena miestänsä vasten, ja hänen kaipaava

katseensa katsoi huoneeseen näkemättä mitään, mutta ensimmäisen kerran

huomaten jotain siitä todellisuudesta, joka on näkymättömissä ja

täyttää maailman kaikkeuden.

6.

Avioliittonsa alussa Gunnel ja hänen miehensä olivat sopineet siitä,

etteivät pidä yhteisiä aamu- tai iltarukouksia, sillä Gunnel oli

turhanarka kaikesta, joka mahdollisesti voisi kehittyä tyhjäksi

tavaksi, ja teeskentelyn pelosta hän tahtoi välttää kaikkea, missä hän

ei voinut olla kokonaan mukana.

Mutta sen päivän illalla, jolloin Gunnel oli tullut kotiin sairaalasta

pikku poikineen, oli Garth tuntenut niin välttämätöntä tarvetta

perheensä kanssa kiittää Jumalaa, että hän välittömästi oli antanut

myöten sille. Kun lapsentyttö tuli sisään hakemaan Estridiä, ja

Hilma Grot nousi ylös lähteäkseen, pyysi Garth heitä jäämään.

Keittiöpalvelijaa lähetettiin hakemaan, ja kun kaikki olivat koolla,

otti Garth Raamattunsa ja luki kappaleen. Se oli kiitospsalmi. Hänen

sydämensä oli lämmin, ja hän puhui luonnollisella ja miellyttävällä

tavalla luetun johdosta, ennenkuin hän lopetti lyhyeen rukoukseen.

Eivät kotitapahtumat vain olleet hänen sydämellään, se sykki vielä

enemmän ihmiskunnalle yleensä, ja hän kantoi yksinkertaisessa palavassa

rukouksessaan maailman hädän Jumalan eteen.

Palvelijat menivät jälleen toimiinsa kyynelsilmin, pikku Estrid puristi

isäänsä lujemmin kuin tavallisesti yöhyvästiksi, ja Hilma Grotin

kädenpuristuksessa oli jotain erikoisen lämmintä hänen sanoessaan

hyvästiä.

-- Gunnel, onko sinulla mitään sitä vastaan, että pidämme kotihartautta

tästälähin? kysyi Garth, kun hän ja Gunnel olivat jääneet kahden.

Tahtoisin niin mielelläni sitä.

Gunnel suostui heti hänen toivomukseensa, hän ei enää voinut kieltää

häneltä mitään.

Ja niin tuli kotihartaus jokapäiväiseksi tavaksi heidän kodissaan,

mutta siitä ei tullut mitään tyhjää tapaa.

Garth tunsi välttämättömän tarpeen yhdessä koko kotikuntansa kanssa

lähestyä Jumalaa tänä aikana, kun maailman valtakunnat vapisivat ja

horjuivat, hän tahtoi saada heidät kaikki mukanaan siihen valtakuntaan,

joka ei voi vavista, senvuoksi että se ei ole tästä maailmasta, vaikka

se on maailmassa.

Gunnel unohti vanhan teeskentelyn pelkonsa, ei mikään ollut hänestä

kauempana kuin se, hänen istuessaan ja kuunnellessaan miehensä sanoja

iltarukouksessa. Hän ei itse huomannut, millä uudella harrastuksella

hän odotti saavansa kuulla ensin tekstin, jonka hän oli valinnut, ja

sitten mitä hän löytäisi siitä.

Garth toi esiin kalleuksia loppumattomasta aartehistosta, joka tähän

saakka oli ollut salattu Gunnelilta. Hengelliset asiat, joista Garth

puhui, kävivät yhä vähemmän abstraktisiksi hänelle, hän alkoi voida

käsittää niiden todellisuutta. Tiedottomasti alkoi hän nähdä Garthin

silmillä ja seurata hänen ajatuksensa suuntaa.

Hartaammin kuin konsanaan kuunteli hän miestään nyt. kun hän, tätä

kohtaan tekemänsä rikkomuksen syvyyden takia, oli saanut kokemusta

siitä, miten kokonaan hän saattoi antaa anteeksi. Se antoi elämää hänen

sanoilleen enemmän kuin mikään muu oli voinut tehdä. Gunnelin silmät

alkoivat aueta synnin todellisuudelle ja armon huimaavalle syvyydelle.

Tämä ei tapahtunut Gunnelille minään pikaisena kääntymyksenä,

vaan jokapäiväisenä vaikutuksena, jolle hän omien personallisten,

viimeviikkoisten kokemustensa samoinkuin ajan pelottavan vakavuuden ja

tärisyttävien tapausten johdosta oli tullut vastaanottavaksi.

6.

Gunnel piti oviverhoa syrjässä ja seisoi huomaamattomana oviaukossa ja

katsoi miestänsä.

Tämä oli kääntänyt kirjoitustuolin niin, että hän istui ikkunaan

päin ja katsoi ulos. Aurinkoinen sumunsekainen marraskuun päivä

heitti kalpeaa kultahohdetta hänen kasvoilleen. Gunnel näki hänet

vain profiilissa, mutta hänen ilmeensä saattoi Gunnelin pysähtymään.

Toisessa kädessä hän piti avattua kirjaa, jonka hän oli antanut

painua alas polvelle istuessaan siinä katse ulos avaruuteen luotuna

ja ajatellessaan luettua. Gunnelin ensimmäinen mielijohde oli lähteä

pois huomaamatta kuten oli tullut, ettei häiritsisi Garthia. Mutta

hänen kasvojensa ilme kiinnitti Gunnelin huomiota, hän isosi päästä

osalliseksi siitä, mikä saattoi niin henkevöittää Garthia, ja se

pidätti hänet.

Ja eikö hänellä ollutkin täysi oikeus saada tämä kaipauksensa

tyydytetyksi? Hehän olivat mies ja vaimo ja he olivat luvanneet

toisilleen pitää kaikki yhteisesti.

Se ajatus antoi hänelle rohkeutta menemään Garthin luo.

Tämä ei huomannut häntä ennenkuin hän pehmein liikkein polvistui

hänen viereensä ja pani ristiin asetetut käsivartensa hänen tuolinsa

nojapuulle.

-- Mitä sinä luet?

Kysymys tuli luonnollisesti, ja Garth vastasi siihen yhtä

luonnollisesti nostamalla kirjan, jonka Gunnel nyt huomasi Uudeksi

Testamentiksi, ja lukemalla muutamia säkeistöjä.

"-- -- -- Eräs jalosukuinen mies lähti matkalle kaukaiseen maahan

saadakseen itselleen kuninkaallisen vallan ja sitten palatakseen."

"Ja hän kutsui tykönsä kymmenen palvelijaansa, antoi heille kymmenen

puntaa ja sanoi heille: 'Asioitkaa näillä, kunnes tulen'."

"Mutta hänen kansalaisensa vihasivat häntä ja lähettivät lähetystön

hänen jälkeensä sanomaan: 'Emme tahdo tätä kuninkaaksemme'."

"Ja tapahtui kun hän oli saanut kuninkaallisen vallan ja palasi, että

hän käski kutsua eteensä ne palvelijat, joille oli antanut rahat,

saadakseen tietää mitä kukin oli asioimisellaan ansainnut -- -- --."

Tässä Garth pysähtyi, vaikka vertaus ei ollut loppunut, mutta Gunnel

luki ääneti eteenpäin tilinteosta palvelijoiden kanssa, kuinka

uskolliset asetettiin kymmenen tai viiden kaupungin hallitsijoiksi ja

kuinka laiskat rangaistun, ja siitä kuinka ne surmattiin, jotka eivät

tahtoneet kuningastaan kuninkaaksi.

-- Katsohan, luen Uutta Testamenttia uusimman käännöksen mukaan, ja

silloin vanhat tutut paikat tulevat ikäänkuin uusiksi minulle. Tämä on

yksi sellainen kohta, sanoi Garth.

Hän oli niin kiinni tässä vanhassa, joka oli vaikuttanut häneen uuden

voimalla, ja hänen tarpeensa ilmaista ajatuksensa oli niin voimakas,

että hän tykkänään unohti Gunnelin todennäköisen puutteellisuuden

ymmärtää häntä ja tuntea myötätuntoa.

Gunnel huomasi sen ja pelkäsi millään tavoin muistuttaa häntä siitä,

että hän puhui juuri hänelle. Hän ei olisi nyt voinut kestää sitä, että

näkisi Garthin yht'äkkiä keskeyttävän itsensä ja sulkeutuvan häneltä,

kuten hän ennen oli saattanut tehdä, sillä Gunnelin heräävä janoaminen,

mistä hän ei vielä itsekään ollut täysin tietoinen, pyysi sitä, mitä

Garthilla oli annettavana.

Luettu selvitti myöskin uuden puolen asiasta, joka hänestä aina oli

ollut itsestään selvä.

-- Eikö Kristuksella sitten vielä olisi kuninkaallista arvoa yli

maailman? kysyi hän ihmetellen, sillä kyllä hän aina oli luullut, että

kaikki kristityt otaksuivat niin olevan.

-- Elämme ajassa, jolloin hän vielä on poissa saadakseen sitä

itselleen, vastasi Garth ajatuksissaan. En ole koskaan ennen ajatellut

sitä.

-- Ajattele, jos hän ei saisi sitä? huomautti Gunnel.

-- Hän on jo saanut sen, kaikki on selvää siellä kaukaisessa maassa.

Jumala on asettanut hänet maailman kuninkaaksi. Mutta ihmiset...!

Hänen äänenpainonsa täydensi keskeytetyn lauseen.

-- He eivät tahdo, että hän olisi heidän kuninkaansa, tarkoitat?

Garth käänsi miettivän vakavan katseensa häneen.

-- Maailman, joka on niin täynnä vihaa ja väkivaltaa ja valhetta

kuin meidän, ei voi juuri sanoa kunnioittavan häntä -- rakkautta,

hiljaisuutta, totuutta, -- kuninkaanaan. Vai mitä sinä arvelet?

-- Mutta kaikki taistelevathan rukoilevat Jumalaa, vastasi Gunnel

hieman ivallisesti.

-- Sanoilla, mutta totisesti eivät teoissa. Maailman teot huutavat

kanuunanjyrinän voimalla: "Emme tahdo tätä kuninkaaksemme." Mutta --

ja tässä tuli hänen liekehtivään katseeseensa lämpimämpää kiiltoa --

maailman _hätä_ huutaa aivan päinvastaista.

Hän katsoi jälleen ulos avaruuteen ja Gunnel tarkkasi jännittyneenä

hänen kasvojaan, onnellisesti tietoisena siitä, mitä Garth ei näyttänyt

huomaavan: että hän puhui hänen kanssaan avomielisesti ja luottavasti,

ikäänkuin hän olisi varma tulevansa ymmärretyksi.

-- Miten luulet käyvän! kysyi Gunnel. Tuleeko hän takaisin ja tekeekö

hän itsensä kuninkaaksi väkivallalla?

-- Hän tekee itsensä kuninkaaksi _oikeudella_, vastasi Garth pikaisesti.

Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat sydämellisestä ilosta.

-- Hän tulee! Meillä on oikeus odottaa häntä millä hetkellä tahansa!

Gunnel katsoi häntä ihmetellen. Oli selvää, että se, mistä hän puhui,

oli hänelle elävää todellisuutta.

Häntä ahdisti, kun hän näki sen, ja hänen mieleensä muistuivat nuo

sanat, että kaksi ovat yhdessä, mutta Herran tullessa toinen otetaan

ylös ja toinen jätetään.

Kuinka Garth saattoi niin kokonaan iloita jostain sellaisesta, jolla

oli myös niin kauhistava puoli? Eikö se ollut itsekästä? Eikö hänellä

ollut ajatustakaan häntä varten, joka jätettäisiin?

Mutta jos hän saattoi tuntea itsekästä iloa, ei hän ehkä ollutkaan

kypsä otettavaksi. Se ajatus tuli lohdutuksena hänelle.

Ennenkuin hän tuli sanoneeksi mitään siitä, mitä ajatteli, puhui Garth

jälleen.

-- Maailma ei sentään ole niin hylätty hänen poissa ollessaan, kuin

miltä voi näyttää. Hän on jättänyt leiviskänsä palvelijoilleen. Niitä

on hoidettava uskollisesti ja ahkerasti.

-- Sinä olet yksi niistä, sanoi Gunnel hiljaa.

Garth ei vastustanut häntä, sillä hän tiesi olevansa maailmassa

kuninkaansa palvelijana. Mutta, hänen kasvojensa vakavuus osoitti,

miten syvästi hän tunsi edesvastuunsa ja rakasti sitä.

-- Ensimmäinen, mitä hän tekee, kun hän tulee, on tilinteko meidän

kanssamme, sanoi hän miettivänä.

-- Silloin sinut asetetaan viiden tai kymmenen kaupungin haltijaksi,

sanoi Gunnel hiljaa.

Hän puhui lämpimästi, mutta hänen sanoissaan oli kuitenkin jotain

ylpeyden viettelystä, hänen sitä tarkoittamattaan.

Garth ei huomannut sitä, se rakkaus, joka täytti hänet ja kävi

palavaksi Herran tuloa ajatellessa, oli hänen paras turvansa.

-- Siitä en tiedä mitään, vastasi hän, mutta yhden tiedän: nimittäin

sen, että jos palvelen häntä uskollisesti nyt, saan tilaisuutta ja

voimaa palvella häntä vielä paljon enemmän silloin suurena hetkenä:

"Tästälähin."

Gunnel katseli häntä tarkkaavasti ja näki, että hän huolimatta syvästä

vakavuudestaan tulevan tilinteon suhteen, ei näyttänyt tuntevan mitään

pelkoa siitä.

-- Oletko aivan varma tulevasi valituksi hänen tullessaan?