1.
Kun syksy tuli, alkoi Garth koulunsa, ja Gunnel ryhtyi jälleen
yhteiskunnalliseen työhönsä. Hänen romaaninsa oli valmiiksi kirjoitettu
ja painettavana, ja senvuoksi hän nyt saattoi antautua esteittä
yhteiskunnalliseen tehtäväänsä. Tyydytyksellä hän ajatteli talvea ja
ahkeraa työtä yhteiskunnan lapsipuolten keskuudessa, kuten hän nimitti
työväen luokkaa. Hän katseli aatteellisesti tehtäväänsä ja oli ylpeä
tuntiessaan itsensä siihen kutsutuksi. Toverien ihailu ja ilo siitä,
että hän oli mukana työssä, vahvisti häntä tuntemaan olevansa melkein
välttämätön.
Mutta syksy ei ollut pitkälle kulunut, ennenkuin tapahtui jotain, joka
teki tyhjäksi hänen suunnitelmansa.
Eräässä kokouksessa Gunnel äkkiä tuli pahoinvoivaksi. Naislääkäri, joka
oli saapuvilla, saattoi hänet kotiin. Heillä oli keskustelu, josta kävi
selville, mitä pahoinvointi merkitsi.
Tämä havainto sattui Gunneliin kuin isku, hän ei ollut ajatellutkaan
mitään sellaista.
-- Kun ei sitä ole niin pitkään aikaan tullut, luulin ettei sitä tulisi
ollenkaan, sanoi hän sellaisella äänellä kuin olisi puhunut jostain
onnettomuudesta.
-- Siitähän on vain syytä iloita, sanoi naislääkäri hymyillen ja
äänessä jotain lempeän oikaisevaa.
Iloita! Se ei johtunut Gunnelin mieleenkään. Hän hillitsi itsensä
kuitenkin tohtorin läsnä ollessa, joka nähtävästikään ei hyväksynyt
hänen tapaansa suhtautua kohtaloonsa, mutta niin pian kuin tohtori oli
mennyt, laukesi jännitys ja hän itki hillittömästi. Hänellä oli monta
syytä olla pahoillaan siitä, mihin hänen nyt piti alistua.
Useampi kuin yksi oli nimittänyt häntä elvyttäväksi päivänpaisteeksi ja
sanonut, että hänen personansa tuotti juhlatunnelman nuhin kokouksiin,
joihin hän otti osaa, ettei kukaan puhunut niin mukaansatempaavasti
kuin hän y.m.s. Ei kukaan voinut täyttää sitä paikkaa mikä hänellä
oli niin hyvin kuin hän. Se oli sanottu hänelle, ja hän tiesi itse
että niin oli. Ja nyt! Nyt hänen täytyi pitkäksi ajaksi jättää paikka,
missä hän olisi voinut hyödyttää niin monia, vain synnyttääkseen lapsen
maailmaan -- minkä kuka tahansa lahjatonkin nainen voi tehdä. Hän ei
tahtonut sitä ensinkään, mutta siitä ei ollut mitään pääsyä.
Häntä kauhistutti myös pahoinvointi ja kivut. Niin ne olivat aina
tehneet, mutta näihin saakka hän ei ollut paljon kokenut siinä
suhteessa. Hänhän oli kyllä tietänyt panevansa itsensä alttiiksi
"ruumiillisille huolille" mennessään naimisiin, senvuoksi hän ei
koskaan olisi tehnyt sitä, ellei suuri rakkaus olisi tullut ja
pakottanut häntä.
Salaisesti iloiten hän oli huomannut ajan kuluvan yhä pitemmälle
minkään merkin ilmaisematta hänen äidiksi tulemistaan. Ja hän oli
lakannut pelkäämästä mitään sen tapaista, kun isku yht'äkkiä kohtasi
häntä.
Hän itki katkerasti siinä maatessaan sohvalla. Tuntui niinkuin elämä
yht'äkkiä olisi muuttunut ahtaaksi, auringottomaksi ja ilmattomaksi
vankilaksi ja aika, joka oli edessä, näytti hänestä mahdottomalta
voittaa.
Tässä tilassa tapasi hänet Garth, tullessaan kotiin päivällä. Ensin
hän säikähti tavatessaan hänet sairaana, mutta saatuaan tietää syyn,
muuttui hänen säikähdyksensä suureksi iloksi.
Tämä ilo pisti Gunneliin ikäänkuin se olisi ollut itsekästä
tunteettomuutta häntä kohtaan.
-- Sinun, jonka ei tarvitse tuntea pienintäkään pahoinvointia eikä
tarvitse keskeyttää työtäsi tai mitään muuta, on hyvä olla iloinen!
Tämä maailma harjoittaa hirveää vääryyttä naista kohtaan kaikissa
suhteissa, mutta kaikkein pahimmin avioliitossa. Kaikki kärsimys hänen
osallaan miehen kulkiessa aivan vapaana! Hän painoi kasvonsa pielukseen
ja ratkesi uudelleen itkuun.
Garth istui hiljaa, hämmästyksestä sanatonna tämän odottamattoman
purkauksen tähden. Hän ei ollut otaksunut muuta kuin että Gunnelin
täytyi olla yhtä iloinen kuin hän, ellei iloisempikin siitä, mitä
heille annettaisiin. Gunnelin käsitys asiasta oli Garthille katkera
pettymys ja hän aleni hänen silmissään. Mutta se oli jotain, johon
Garth ei voinut mukautua. Hän koetti senvuoksi kaikin voimin asettautua
Gunnelin asemaan ja ymmärtää häntä. Sitä myöten kuin hän onnistui
siinä, kävi hän lempeämmäksi häntä kohtaan ja saattoi tuntea sääliä.
Hän otti Gunnelin toisen käden. Tämä koetti vetäistä sen pois, mutta
Garth piti siitä tyynesti ja lujasti kiinni, ja silloin Gunnel antoi
hänen pitää sen. Hetkisen kuluttua Gunnel tunsi Garthin huulet
kädellään ja värähti kuullessaan hellän, liikuttavan sävyn hänen
äänessään.
-- Gunnel, rakkahin!
Gunnel oli tuntenut itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi epätoivon
syvyydessä, missä hän oli kadottanut kaiken itsehallintansa. Mutta
yht'äkkiä Garth seisoi nyt siinä hänen vieressään häntä tukien. Ensin,
hänen tullessaan, ei ollut tuntunut siltä, hänen ilonsa oli vain
sysännyt Gunnelin syvemmälle kurjuuteen ja saattanut hänet tuntemaan
vielä auttamattomammin olevansa yksin. Mutta näine sanoineen ja
lämpimine äänensävyineen Garth ikäänkuin tuli Gunnelin luo ja syleili
häntä, niin että hän tunsi hänen läsnäolonsa lohdutukseksi ja tueksi.
Gunnel ei vastannut kuitenkaan mitään, eikä Garth tiennyt, mitä hän
enää sanoisi, sillä hän pelkäsi vain enemmän liikuttavansa häntä siinä
hermostuneen herkässä mielentilassa, jossa hän oli.
Tuokion kuluttua, kun Gunnel tuntui olevan tyynempi, koetti Garth puhua
taas hänelle.
-- Gunnel, rakkaani, eikö se voi lieventää sinun kärsimystäsi, jos
ajattelet, että se menee ohi ja että sillä on tarkoitus. Sinä et kärsi
turhaan, vaan suuren tarkoituksen tähden. Eikö se voi auttaa sinua
kantamaan kärsimystä?
Gunnelille teki hyvää kuulla Garthin ääntä ja tuntea kätensä hänen
kädessään, mutta hän ei ollut sellaisessa mielentilassa, että olisi
antanut Garthin tietää, että tämä oli hänelle avuksi. Hän oli
päinvastoin sellaisessa mielentilassa, että tahtoi kiusata häntä
omalla kivullaan, ja Garthin rakastettavuuskin yllytti häntä hänen
kohtuuttomassa halussaan.
-- Ei siinä ole mitään tavattoman suurta. Samaahan tapahtuu jokaikinen
minuutti kaikkialla maailmassa -- ja useinkaan ei niistä monestakaan,
jotka syntyvät tänne kurjuuteen ja kiusaan, ole mihinkään. Se tuntuu
niin äärettömän hyödyttömältä. Ja minä, jolla oli niin paljon
hyödyllistä työtä!
Garth vastasi hänelle vain hiljaa hyväillen häntä. Mutta tämä hyväily
ei rauhoittanut häntä, kuten Garth oli tarkoittanut, vaan yllytti vain
jatkamaan valitusta.
-- En voi nyt jatkaa luentoja, joita olin aikonut pitää tänä talvena
työväen klubi-iltoina ja jotka kiinnittivät niin minun mieltäni.
-- Sitä kai et voine, myönsi Garth. Mutta yhtä ja toista voit tehdä
edelleen.
-- Enpä paljoa. Muutoin nuo klubi-illat kiinnittivät minua enemmän kuin
mikään muu työ. Ja sitten kun tämä onneton aika on ohi, valitti hän,
niin sitten olen niin sidottu, etten silloinkaan voi mitään tehdä.
Garth jäykistyi sen kuullessaan, ja hänen kätensä päästi tahdottomasti
Gunnelin käden. Hellyys ja osanotto sitä pientä elämää kohtaan, joka
läheni ja jota tervehdittiin niin tylysti, valtasivat Garthin. Hänen
sydämensä pyhäkkö avautui ja avartui lapselle, joka oli tuleva, ja hän
toivoi, että olisi nyt jo voinut ympäröidä hänet isän-rakkaudellaan,
ettei äidin itsekkyys vahingoittaisi sitä.
Mutta jos hän tahtoi tehdä jotain sen lapsen hyväksi, jota hän jo
helli, täytyi hänen tehdä sitä sen äidille.
-- Siihen on pitkältä vielä aikaa, Gunnel. Jos voisit ottaa vain päivän
kerrassaan, niin se kävisi paljon helpommaksi sinulle.
Hän koetti puhua ystävällisesti, mutta Gunnel huomasi kuitenkin
erilaisuuden hänen äänessään, ja hän ihmetteli, mitä hän oli voinut
sanoa, joka oli loukannut häntä. Mutta hän oli liian kiinni omassa
onnettomuudessaan, jona hän sitä piti, miettiäkseen kauan Garthin
tunteen vivahduksia. Hän jatkoi valitustaan ja antoi kohtuuttomia
vastauksia Garthin lohdutusyrityksiin.
Kaikin voimin Garth piti kiinni siitä ajatuksesta, että Gunnel oli
sairas eikä hermostuneessa tilassaan oikein vastuunalainen, sillä
muuten hän olisi kadottanut kärsivällisyytensä, ja sen hän oli
päättänyt joka tapauksessa säilyttää sinä aikana, joka oli edessä.
Vastahakoisuus, mitä Gunnel osoitti äidiksitulemiselleen, vaikutti
hänen miehessään yhä lisääntyvää hellyyttä tulevaa lasta kohtaan, ja
itse sitä huomaamatta -- niin luonnon välttämättömyydellä se tapahtui
-- siirsi hän lapseen, jo ennen sen syntymistä, hellimmän ja hienoimman
Gunneliin kohdistuvasta rakkaudestaan.
2.
Lampun valo lankesi takaa vasemmalta kirjalle, jota Garth luki ääneen.
Hän luki hyvin, ja hänellä oli tavattoman kaunis ja taipuisa ääni.
Olisi ollut nautinto kuulla hänen lukevan mitä tahansa, mutta kun siinä
nyt oli erikoisen hieno ja hyvin kirjoitettu kirja, oli niiden kahden
nautinto, jotka kuuntelivat, täydellinen.
Gunnel makasi sohvalla. Hänen ja lampun välillä oli varjostin, niin
että hän makasi hämärässä. Hänen mielensä kiintyi niin lukemiseen, että
hän hetkiseksi ainakin unohti tilan, jonka hän piti niin onnettomana.
Kolmas huoneessaolijoista oli tohtori Hilma Grot, naislääkäri, joka
oli saattanut Gunnelin kotiin siitä kokouksesta, jossa hän oli
ruvennut voimaan pahoin. Tuttavuus hänen ja Gunnelin välillä oli
tämän tilaisuuden järkeen pian kasvanut ystävyydeksi. Hermostuneen
oikullisessa mielentilassaan sieti Gunnel tuskin ketään muita ystäviään
kuin Hilma Grotia, mutta häntä hän tarvitsi alinomaa. Kun tohtori Grot
mielellään meni sinne, missä hän tunsi olevansa kaivattu, oli hän
tullut jokapäiväiseksi vieraaksi nuoressa lehtorin perheessä.
Hän oli ensimmäinen ystävä, joka Gunnelilla ja Garthilla oli
yhteisesti, he pitivät molemmat hänestä yhtä paljon, ja molemmat
tunsivat yhtä suuresti tuon sydämenlämmön ja rattoisuuden ja mieluisan
levollisuuden, joka hänen mukanaan tuli heidän kotinsa kynnyksen yli.
Hilma Grot oli tanakka ja leveä eikä hänen pienessä, kovassa,
jäntereisessä olennossaan ollut mitään suloa. Hänen kasvonsa olivat
pyöreät ja sangen rumat. Mutta hänellä oli älykkään tarkkaava ja hyvä
katse pienissä harmaansinisissä silmissään ja suun ympärillä myhäilevä
piirre, joka todisti sydämellisyyttä ja huumoria. Ylväs ja itsensä
unohtava hän oli ja täynnä tyyntä ja elävää mielenkiintoa kaikkeen mikä
ihmiseen kuului.
Tänä talvena, jolloin Garthin päähuolena oli Gunnel, jonka tähden hän
syrjäytti kaiken muun paitsi vakinaista työtään, kuitenkaan tulematta
palkituksi sillä menestyksellä, minkä hän olisi voinut ansaita
väsymättömästä kärsivällisyydestään, oli hänellä kuitenkin tohtori
Hilma Grotissa verraton liittolainen. Kun hän vain näyttäytyi, tunsi
Garth voimakkaan auttavan otteen kuormassaan, ja hänen rohkeutensa sen
kantamisessa elpyi.
Garthin seurassa Gunnel oli ärtyinen, vaativainen ja täynnä itsesääliä.
Mutta niin pian kuin Hilma tuli, muuttui hän toisenlaiseksi.
Näytti ikäänkuin hän olisi saanut lievitystä miehensä kiusaamisesta.
Garth ihmetteli toisinaan, oliko Gunnel tietoinen siitä ja kiusasiko
hän häntä tahallaan vai eikö hän voinut auttaa sitä. Mutta miten sen
asian laita he ohutkin, ei Garth koskaan yrittänyt vetäytyä syrjään,
vaan omisti uskollisesti Gunnelille kaiken joutoaikansa. Usein jäi
hän Gunnelin tähden kirkosta pois sunnuntaisin, sillä hän huomasi
yksinäisyyden vahingoittavan häntä. Hän oli aina alakuloinen, jopa
synkkä ja toisinaan katkerakin jäätyään yksin, etenkin jos Garth oli
ollut poissa hänen luotaan jostain muusta syystä kuin välttämättömän
työn vuoksi. Oli ikäänkuin hän ei olisi sallinut Garthin hetkeksikään
vetäytyä luotansa lepäämään.
Joskus Gunnelin parempina hetkinä sattui, että Garth saattoi nähdä
hänen silmissään katseen, joka ilmaisi itsensä raatelemaa surkeaa
mieltä, ja se sattui Garthiin ikäänkuin äänetön rukous, ettei hän
väsyisi Gunneliin. Garth otti huomioonsa nämä vilahdukset ja kätki ne
muistiin, sillä ne pitivät vireillä hänen hellyyttään ja olivat ainoana
kehoituksena, mitä hän sai näköjään niin epäkiitollisessa tehtävässään
koettaa ylläpitää Gunnelin rohkeutta.
Vaikka Gunnel oli aivan toisenlainen miestäänkin kohtaan Hilma Grotin
läsnäollessa, näytti hän kuitenkin tarpeeksi mielialaansa häntä
kohtaan silloinkin, niin että tarkkanäköinen tohtori ymmärsi, mitä
Garthin oli kestettävä. Hän näki myöskin Garthin kärsivällisyyden ja
teki mitä voi keventääkseen hänen kuormaansa. Yksi keino oli tulla
usein ja viipyä heidän luonaan. Toinen oli saada Gunnelin mielenkiinto
irti omasta itsestään. Koettaa lohduttaa häntä suoranaisesti teki
vain pahan pahemmaksi ja hänen miehensä kehuminen ei olisi myöskään
ollut viisasta, eikä tuo viisas pieni tohtori ollut koskaan sitä
koettanutkaan.
Garthin lukiessa lepäsi Gunnel kädet joutilaina ja kuunteli. Oh aivan
kuin hänet olisi sidottu jonkinlaiseen kykenemättömyyden tilaan,
niin ettei hän voinut ryhtyä mihinkään; hän saattoi vain odottaa
ajan kulumista. Hänen odotuksensa oli liian täynnä kärsimättömyyttä
antaakseen hänelle rauhaa mihinkään työhön.
Tohtori sitä vastoin istui ja virkkasi pientä villaista hametta.
-- Minulla on köyhiä potilaita ja useilla heistä on _lapsia_, oli hän
vastannut, kun Gunnel nauraen oli kysynyt, mitä hän tuolla pienellä
hameella tekisi.
Tohtorilla oli erikoinen tapa lausua sana _lapsi_, se kuului
ikäänkuin lämpimältä ja iloiselta hyväilyltä, lapsuuden herttaisuuden
ymmärtämiseltä. Garth oli katsonut ylös ja hymyillyt hänelle
selvittämättä itselleen mitä varten, ja Gunnel oli -- myöskin
ymmärtämättä miksi -- tuntenut hänen äänensävynsä tiedottomaksi
nuhteeksi.
Garth luki nykyjään aina ääneen iltaisin ja oli tullut tavaksi, että
Hilma tuli kuuntelemaan. Se oli tullut niin tavaksi, että odotettiin
hänen aina telefonoivan, milloin hän oli estetty tulemasta.
Garth valitsi luettavan Gunnelin maun mukaan, kuitenkin jonkun verran
hänen omansa järjestämänä. Sillä hänellä oli mielessä se vaikutus mikä
Gunnelin henkisellä ravinnolla tänä tärkeänä kautena täytyi olla siihen
tulevaan.
Gunnel itse ei tuntunut ajattelevan sitä, hän ei näyttänyt ollenkaan
tuntevan edesvastuutansa.
Eräänä päivänä, kun Garth löysi hänet vastustamattomasti antautuneena
epätoivoon tilansa tähden, puhui hän vakavasti hänen kanssaan, hänen
edesvastuustaan sen elämän suhteen, jonka hän tuli luomaan. Tuollainen
vastustuksetta antautuminen synkkiin mielialoihin ei voinut muuta kuin
vaikuttaa arveluttavasti lapsen sieluun.
-- Sinun täytyy ajatella sitä, Gunnel, ja pakottaa itsesi, päätti hän.
Hän ei ollut puhunut Gunnelin kanssa tästä ennen, ja Gunnelin
hämmästynyt katse osoitti paraiten, miten vieras hän tähän saakka oli
ollut tälle Garthin käsitykselle.
Hän ei vastannut mitään, ja Garth jatkoi hyvin lempeästi, peläten ehkä
olleensa liian ankara.
-- Eiköhän sinua auttaisi, jos tekisit työtä lapsen hyväksi? Eikö olisi
aika ruveta ompelemaan esimerkiksi lapsen vaatteita?
-- Ne olen jo tilannut, vastasi Gunnel.
-- Etkö aio ommella niitä itse? kysyi Garth hämmästyneenä, sillä niiden
tekemisen hän oli aina luullut olevan tulevan äidin ylpeytenä ja ilona.
-- Minusta ompeleminen on ikävää. Sitäpaitsi annanhan nyt köyhälle
ompelijalle ansiota, ja sinä aikana, joka menisi ompelemiseen, jos sen
itse suorittaisin, voin kirjoituksella ansaita paljon enemmän kuin
ompelupalkan.
Hän oli kieltämättä oikeassa näissä perusteluissaan, mutta Garthista se
ei haihduttanut kylmyyden tunnetta. Hän kaipasi lapsensa puolesta äidin
hellyyden hienotunteisuutta.
3.
-- Hilma, sen sanon sinulle, että tähän kurjuuteen en enää koskaan aio
antautua.
Oli aamupäivä, Garth oli koulussa, ja Hilma oli pistäytynyt Gunnelin
luo ja tapasi hänet nyt hyljättynä ja kohtaloaan vastaan kapinoivana.
Hilma kohotti hieman silmäkulmiaan ikäänkuin kysyen ja katsoi Gunneliin.
-- Henning saa tyytyä, sen olen sanonut hänelle, jatkoi Gunnel
ikäänkuin vastaukseksi kohotettujen silmäkulmien äänettömään
kysymykseen.
Hilma ei nytkään sanonut mitään. Hän otti vain toisen Gunnelin
hienoista, kapeista käsistä omaan pieneen lyhyeen, leveään kouraansa.
Se oli niin kultainen kädenpuristus, ja Gunnel tunsi sen ja antoi
kätensä mielellään olla siinä. Mutta hänen mielensä ei kuitenkaan
tyyntynyt.
-- Miksi sinä et vastaa mitään? kysyi hän kärsimättömästi.
-- Mitäpä minä vastaisin? Sehän on sinun ja miehesi välinen asia.
-- Sinä voit kyllä sanoa mitä ajattelet. Tiedän sen kuitenkin. Sinun
mielestäsi minä olen hirmuinen.
Hilma hymyili hiukan ja katsoi lempeine katseineen Gunnelin levottomiin
silmiin.
-- Oletko omasta mielestäsi sellainen? kysyi hän.
Gunnel hämmästyi kysymystä, mutta ei tahtonut vastata siihen.
-- Sinun mielestäsi olen luonnoton, jatkoi hän. Ja itsekäs. Sinä
ajattelet, että minä kidutan kuoliaaksi enkelin kaltaisen mieheni.
Sillä sen kyllä huomaan, että pidät häntä enkelinä.
-- En luule, että hän on muuta kuin mies, vastasi pikku tohtori
tyynesti ja lisäsi hieman hyväntahtoisen leikkisästi: Vaikka sinä aiot
kohdella häntä, ikäänkuin hän olisi enkeli.
Gunnel nauroi, puolittain hämillään, puolittain huvitettuna.
-- Sinä osaat aina tulla niin kumoavasti pikku vastauksinesi, sanoi hän.
Gunnelin mielialat olivat aina olleet helposti muuttelevat, mutta tänä
talvena ne vaihtelivat tavallista nopeammin, ja hänen ajatuksensa lensi
kuin levoton lintu asiasta toiseen silloinkin, kun se itsepintaisesti
pyöri hänen itsensä ympärillä.
-- Tiedätkö, että minun mieheni on pyhimys? kysyi hän yht'äkkiä ja
kiinnitti ystäväänsä selittämättömän katseen.
-- En tiennyt pyhimyksiä olevan muualla kuin legendoissa, sanoi tämä.
-- On niitä. Henning on yksi.
-- Minun täytynee kai uskoa sinua, koska väität sitä niin varmasti.
-- Onko sinun helppo uskoa, Hilma?
Gunnelin katse oli tutkivin ilmein kiinnitetty tohtorin kasvoihin.
-- Uskon mitä tiedän.
-- Etkö mitään muuta?
Hilma kohotti hieman silmäkulmiaan -- hänellä ilmehikäs ele, mihin hän
saattoi panna hyvinkin erilaisen merkityksen.
-- Kukapa voi uskoa muuta? sanoi tämä elo niin selvästi nyt, ettei hän
välittänyt antaa huulten sanoa samaa.
-- Henning uskoo paljon enemmän kuin hän voi tietää. Etkö ole huomannut
sitä? Hän uskoo Jumalaan, taivaaseen ja helvettiin. Mitä sinä sanot
siitä?
-- Hän tietää sen kaiketi, koska hän uskoo sen, mitä sanot.
-- Kuinka hän voi tietää sen? Eihän hän ole nähnyt Jumalaa. Ei hän ole
ollut taivaassa, vielä vähemmän helvetissä. Hän -- -- --
Hän keskeytti yht'äkkiä.
-- Minkätähden puhua Henningistä ja hänen uskostaan, kun tahdon sinusta
ja sinun uskostasi puhua. Sinä -- hän katsoi ystäväänsä palavasti
haluten saada tietää -- sinä olet lähinnä Henningiä enimmin kristitty
ihminen mitä tiedän, olennostasi ja elämästäsi päättäen. Mutta oletko
kristitty? Uskotko kuten Henning esimerkiksi? Suo anteeksi Hilma, että
kysyn näin tunkeilevasti! Mutta se ei ole tunkeilemista. Se tapahtuu
minun itseni tähden. Katsohan, minä olen tyytymätön itseeni ja koko
maailmaan tätä nykyä. Tahtoisin tulla paremmaksi. Mutta en tiedä, miten
osaisin. Henningin usko on liian korkea minulle. Senvuoksi tahtoisin
tietää sinun uskosi. Jokin sanoo minulle, että sen täytyy olla
yksinkertainen ja suurenmoinen ja lempeä kuten sinä itse. Sano minulle
mitä sinä uskot, Hilma!
Gunnel oli liikutetussa, kuumeisessa mielentilassaan ja hänessä oli
jotain sanomattoman miellyttävää.
Pikku tohtori katsoi häneen silmissä lämmintä, avaraa ihmisrakkautta.
-- Luulen, että olemme täällä rakastaaksemme ja auttaaksemme toisiamme,
sanoi hän yksinkertaisesti.
Gunnel katsoi häneen ja veti syvään henkeä.
-- Siinäkö kaikki?
-- Ajattele, eikö kaikki sisälly siihen.
Gunnel mietti ja hänen mielestään se kävi suureksi ja yksinkertaiseksi.
-- Mutta Jumala? Ja rakkaus Jumalaan? sanoi hän.
-- Eikö Jumala ole kaikessa?
Hetkisen Gunnel näytti vapautuneelta, mutta sitten tuli varjoa hänen
katseeseensa.
-- Ei hän ole esimerkiksi minun kärsimättömyydessäni?
Hän katsoi kysyvästi pikku tohtoriin. Tämä hymyili.
-- Anna sitten rakkauden voittaa kärsimättömyytesi! sanoi hän ja
puristi kätensä Gunnelin kapeiden sormien ympärille.
-- Anna! Ei se niin helposti käy. Jos tietäisit miltä tuntuu. Se käy
yli voimien.
-- Pakene sitten vain rakkauden turviin, sillä se on kaikki ja voi
kaikki.
-- Samaa Henning sanoo Jumalasta, kuiskasi Gunnel.
-- Jumala on rakkaus.
-- Onko se sinun uskosi?
-- Luja uskoni -- ja koko uskoni.
Gunnel nojasi otsansa ystävänsä lujaan olkapäähän ja tunsi olonsa
turvalliseksi.
-- Mutta synti, tuomio, sovitus? Kaikki tuo, josta pitää niin paljon
uskoa, mitä uskot siitä? kuiskasi hän.
-- Luulen että kaikki tuo saa sijan Jumalassa, rakkaudessa. En ajattele
sitä koskaan teoriassa. Siihen minulla ei ole aikaa.
Gunnel nosti pikaisesti päänsä ystävänsä olalta ja katsoi noihin
pyöreisiin, hyviin kasvoihin, joissa oli niin lämmin katse.
-- Sinä et mietiskele etkä puhu, sinä vain elät rakkaususkoasi, sanoi
hän, innostuksissaan ystävänsä puolesta.
Mutta se oli liikaa pikku tohtorille, joka ei pitänyt
huomion-herättämisestä.
Hän katsoi kelloaan ja sitten Gunnelia surullisen hupaisin katsein.
-- Minäpä vasta olen aikamoinen! Tässä minä istun ja juttelen ja
unohdan vastaanottoni! Se on sitten rakkaususkon elämistä!
Hän nousi ripeästi, ravisti itseään, suuteli Gunnelia ja kiiruhti pois.
Mutta Gunnel istui paikallaan miettivin hymyin, täynnä lämpöä. Ja sinä
hetkenä tuli hänelle yksinäisyydessä ihmeellinen uusi kokemus. Hänen
lapseensa tuli elo ja se liikahti ensimmäisen kerran.
Gunnel tuli levottomaksi ja ihmetteli mitä se oli. Mutta sitten hän
ymmärsi. Hänen ystävänsä, tohtori, oli valmistanut häntä siihen. Se
oli uuden elämän ihmeellinen alku hänessä, jota hän koki. Hänen oman
lapsensa elämän alku!
Kuinka vähän hän olikaan ajatellut lastansa! Vain itseänsä. Kaukana hän
oli rakkauden Jumalasta. Hänen päänsä painui ikäänkuin häpeän tunteesta
näkymättömän läsnä-olon, lapsen majesteettisuuden edessä.
Kaikki oli hiljaa hänen ympärillään, hänen siinä istuessaan
ihmeellisine kokemuksineen.
Jonkinlainen pyhyyden tunne tuli häneen, ja hän muisti piirteitä
hienosta ja puhtaasta kertomuksesta, jota hän oli kuullut luettavan
joulun aikaan.
Yksinäisyydestä huolimatta ujoillen harvinaista aikomustaan, hän nousi
ja meni miehensä huoneeseen ja otti hänen teologiselta hyllyltään uuden
Raamatun. Hän sai etsiä hetken ennenkuin löysi haettavansa Luukkaan
ensimmäisestä luvusta. Siitä hän luki kuinka kaksi äidiksi tulevaa
naista kohtasi ja tervehti toisiansa. Siinä luvussa oli ylistystä ja
ylentynyttä äidintunnetta.
Gunnel luki herttaisen, ylvään kertomuksen kyyneleisin silmin.
4.
Kun vihdoin aika täyttyi ja pieni tyttö syntyi, yllätti Gunnel miehensä
selittämällä, että hän tahtoi itse imettää lapsensa.
-- Mutta sittenhän sinä tulet niin sidotuksi? virkkoi Garth huolimatta
ilostaan odottamattoman ehdotuksen tähden.
Hän pelkäsi sen olevan hätäisen päätöksen ja Gunnelin katuvan sitä,
sillä hän muisti vain liiankin hyvin, kuinka Gunnel oli valitellut sitä
tulevaisuuden aikaa.
-- Olen vapaa kolme tuntia kerrallaan ja niinä tunteina ehdin paljon,
vastasi Gunnel hieman entiseen tarmokkaaseen tapaansa. Sitäpaitsi,
-- hän lisäsi veitikkamaisesti vilkaisten Hilma Grotiin -- on äidin
puolelta rikos olla imettämättä lastansa, jos hän voi tehdä sen.
Garth katsoi iloisesti pikku tohtoriin.
-- Oletteko te sanonut niin? kysyi hän hymyillen.
Hilma Grot nyökkäsi.
-- Niin se on minun mielestäni, vahvisti hän.
-- Niin, siinä näet, mikä ankara ystävä hän on, valitti Gunnel
sydämellisesti katsoen tuohon ankaraan.
Lapsi kuului kitisevän viereisessä huoneessa, ja Hilma meni sinne,
vaikka hoitaja jo oli siellä, mutta pienokainen veti luokseen
lapsirakasta tohtoria.
Kun Gunnel jäi yksin miehensä kanssa, pani hän kätensä tämän käteen,
katsoi häneen melkein ujosti ja hymyili hiukan.
-- Tiedätkö, Henning, häpeän ajatellessani, kuinka ilkeä olen ollut
koko tämän ajan. Tunsin sen joskus silloinkin, mutta olin ikäänkuin
sidottu, en päässyt siitä tarpeeksi irti sanoakseni sinulle, että olin
pahoillani ollessani niin häijy ja sietämätön. Mutta sinä, sinä olit
enkeli minua kohtaan koko ajan. Tiedätkö sen?
Hän teki liikkeen nojatakseen Garthiin, ja tämä puristi häntä lujasti
itseään vastaan ja suuteli häntä kerran toisensa jälkeen, syvästi
liikutettuna ja riemuisan kiitollisena saadessaan takaisin entisen
Gunnelinsa.
5.
Tohtori Grot tuli mielellään iltaisin edelleenkin, mutta nyt ei luettu
enää, vaan palvottiin lasta, kuten Garth sanoi.
Hilma pyysi ikäänkuin suosionosoituksena itselleen saada joskus
kylvettää pienokaista. Vaikka tämä taito ei ollut kuulunut hänen
tohtoritutkintoonsa eikä hänellä myöskään ollut ollut paljon
harjoitusta siinä taidossa, osoittautui hän kuitenkin olevansa kuin
luotu siihen tärkeään tehtävään.
Hän näytti säteilevän onnelliselta käsitellessään pienokaista, ja oli
aivan kuin hänen kosketuksessaan olisi ollut jotain taikavoimaa, sillä
jos lapsi oli ärtyisä, kävi se heti rauhallisemmaksi kun tohtori otti
sen.
-- Minun pikku tyttöni kaunistaa sinut, huomautti Gunnel hymyillen.
Sinun kasvoihisi tulee häntä pidellessäsi ilme, jota ei sinulla koskaan
muulloin ole.
-- Sen tekee tuo pieni, liikuttava avuttomuus, näetkös, selitti Hilma
ja jokelteli lapsen kanssa, joka makasi hänen polvillaan.
Gunnel katseli mielenkiintoisena ystävätään.
-- Sinussa menee ihanteellinen äiti hukkaan, ellet mene naimisiin,
sanoi hän.
-- Minä naimisiin!
Hilma nauroi ikäänkuin jollekin mahdottomuudelle.
-- Etkö tahtoisi omia lapsia!
-- Tahtoisin, niin mielelläni kuin elän, vastasi tuo pieni äidillinen
olento avomielisesti.
-- Mutta miksi et sitten mene naimisiin?
-- Siihen täytyisi olla mies.
-- No niin, tottahan niitä on, hymyili Gunnel. Pikku tohtori katsoi
Gunneliin viisaine, leikillisine katseineen.
-- Olenko minä sinun mielestäsi sitä lajia, joka vaikuttaa mieheen
puoleensavetävästi! kysyi hän ilman katkeruuden vivahdustakaan.
-- Jos hän oppii tuntemaan sinua, sanoi Gunnel vakaumuksella.
-- Niin hän pitää minusta kuin ystävästä ja toverista, lisäsi tohtori.
Mutta hänelle ei johdu mieleenkään haluta minua vaimokseen. Minä en
herätä mitään lempeä miehessä -- eikä minussakaan ole sellaista. Niin
että minä en sure. Minä olen vihkiytynyt työhön.
-- On sääli sinun lapsiasi, huomautti Gunnel.
-- Niillä on parempi siellä missä ovat, toivon minä.
-- Missä ne ovat? kysyi Gunnel haaveillen.
-- Olemassaolon arvoituksessa, vastasi tohtori hymyillen ja nousi ylös
pienokaisen kanssa pannakseen sen Gunnelin luo.
6.
Vaikka Garth laski leikkiä Hilmalle tämän lapsenpalvonnasta, ei hän
itse ollut rahtuakaan parempi. Pienokainen oli hänen silmäteränsä, ja
hän seurasi sen kehitystä mielenkiinnolla, jonka Gunnel nauraen väitti
lähenevän hartautta.
-- Te olette niin hassuja tuon pikku olennon vuoksi, sanoi hän eräänä
päivänä miehelleen ja Hilmalle, kun he kumpikin omalla puolellaan
kylpyammetta viettivät iltakylvyn suurta hetkeä. Teillä kummallakaan ei
ole enää ajatustakaan omistaa minulle poloiselle.
-- Silloin en tiedä muuta neuvoa kuin että "minä poloinen" ottaa
myöskin osaa palvontaan, vastasi Garth iloisesti.
-- Sitä en voi. Teidän liioittelevan ihailunne täytyy tehdä minut
ankaraksi, niin ettei pienokainen tule siveellisesti turmelluksi.
Kun kastamisen aika tuli, kysyi Gunnel Hilmalta, tahtoisiko hän ruveta
kummiksi ja kantaa pienokaisen kasteelle.
Hilma näytti hämmästyneeltä.
-- Etkö mieluimmin tahdo kantaa häntä itse? Gunnel punastui.
-- Sinä pidät ehkä minua pikkumaisena, mutta en tunne olevani
totuudellinen jos vien hänet kasteelle, kun en voi ymmärtää, että se
mitään merkitsee.
Hilma näytti miettivältä.
-- Se kai merkitsee niin paljon kuin itse panee sen merkitsemään,
arveli hän.
-- Anna sen sitten merkitä jotain hyvää ja kanna pienokaista, pyysi
Gunnel.
Hilma kohotti silmäkulmiaan tuolle, hänen mielestään hieman
kevytmieliselle äänelle, mutta suostui rupeamaan kummiksi ja kantamaan
pienokaista.
-- Minkä ajatuksen sinä panet siihen toimitukseen? kysyi Gunnel
uteliaana.
-- Kannan pienokaisen äärettömän rakkauden luo. Garth kastoi itse
tyttönsä. Hänelle kaste oli pyhä sakramentti, ja hän toimitti sen
uskossa.
Kun hän valoi vettä tytön päähän ja lausui nuo juhlalliset sanat: "Minä
kastan sinut, Estrid, Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen",
silloin hän itse oli ottanut lapsen kummilta. He kaksi, isä ja tytär,
olivat erikseen Jumalan kanssa.
Kun Estrid tunsi veden, katsoi hän ylös hapuilevine katseineen ja
näytti olevan epätietoinen siitä, oliko siinä jotain huutamista vai
eikö. Mutta vesi oli haaleaa ja se tuntui hyvältä päälaella. Käsivarsi,
joka piteli häntä, oli luja ja sen kosketus täynnä hellyyttä, ja ääni,
joka kaikui hänen korvissaan, oli kaunis ja hyvä ja rauhoittava. Hän ei
huutanut.
7.
-- On hauska nähdä isä, joka on niin ihastunut lapseensa kuin sinun
miehesi on Estridiin, sanoi Hilma Grot arvoa-antavasti.
-- Jaa-a, niiden välit ovat kuumat, myönsi Gunnel. Henningin ensi
ajatus, kotiin tultuaan, on Estrid. Ja hän, tuo pikku olento,
on sellainen hänen kanssaan, että kun hän vain saa kuulla isän
äänen eteisestä, kierii hän alas polvelta ja jättää mitä hänellä
hekin askaroimista, tepastellakseen isää vastaan. Ja siitä tulee
rakkauskohtaus, sen saat uskoa! On niinkuin he eivät olisi nähneet
toisiaan vuosikauteen. Sentähden olen päättänyt, että jos meille tulee
vielä lapsi, pitää sen olla _minun_ ja saada nimeensä minun, vokaalini.
-- Estrid -- Henning, niinpä tosiaan, niissähän on samat vokaalit!
Ajattelitteko sitä?
-- Emme. Mutta se kävi niin. Siinä oli kai enne lämmöstä, joka olisi
vallitseva heidän välillään. Jos meille tulee vielä lapsi, pitää sen
nimessä olla minun nimeni ensi tavu. Se kai tepsii, etkö luule?
-- Ehdottomasti, hymyili Hilma. Mutta niitähän ei koskaan pitänyt tulla
enää? muistutti hän.
-- Ei pidä koskaan sanoa "ei koskaan", sanoi Gunnel huokaisten.
-- Muistatko, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, kun kerran puhuit
minulle uskonnostasi? Kaikki, mihin sanoit uskovasi oli se, että olemme
täällä rakastaaksemme ja auttaaksemme toisiamme. Sitä olen usein
ajatellut sen jälkeen. Luulin silloin tietäväni, mitä rakastaminen
on, mutta nyt vasta olen alkanut tavailla rakkauden aakkosia. Alan
ymmärtää, että rakkaus on itsensä antamista. Mutta olen tavattoman
heikko siinä taidossa.
8.
-- Henning, sinä et saa hemmoitella minua kuten teet!
Gunnel sanoi sen puoleksi leikillisellä äänellä, mutta siinä oli
surumielisyyttä ohella. Garth vastasi vain hyväilyllä.
-- Sinä kärsit kaikkea minun puoleltani, luonteeni saa olla miten huono
tahansa, sinä et moiti minua kuitenkaan. Etkö ymmärrä, että sinun on
pidettävä minua kovilla? virkkoi Gunnel.
Garth hymyili vain ja silitti hellästi hänen kättään.
Gunnel oli katuvaisella mielellä, sillä hän oli ollut kiihkeä ja
kiukkuinen Garthia kohtaan aikaisemmin päivällä. Nyt Garth oli tullut
kotiin useita tunteja kestäneen koulutyön jälkeen ja näytti niin
väsyneeltä, että Gunnelin sydäntä särki.
-- Kadehditko minulta taistelua itseäni vastaan? jatkoi Gunnel.
Tahdotko yhä olla minun yläpuolellani siinä kuten kaikessa muussa?
Sillä ollaksesi sellainen kuin olet, täytyy sinun taistella, sen kyllä
ymmärrän, sinä et ole kärsivällinen luonteeltasi enemmän kuin minäkään.
Garth veti Gunnelin polvelleen, ja pitäen kättään hänen niskallaan hän
käänsi hänen kasvonsa niin, että saattoi lukea niistä.
Gunnel kiersi käsivartensa Garthin kaulaan ja painautui häntä lähelle.
-- Tahdon että olet ankara minulle, sillä näetkös, tahdon tulla
paremmaksi, tahdon...
-- Tahdon?
-- Etten jää liian paljon jälkeen!
Garth hyväili hänen päätään.
-- Mitä tarkoitat jälkeen-jäämisellä? kysyi Garth hellästi.
-- Sinä olet hyvä, mutta minä en ole. Mutta tahtoisin tulla hyväksi.
Koetan, mutta olen niin hirveän itsekäs. Se on kuin vuoren halkomista.
Ajoittain se sujuu, mutta sitten se tekee tenän, kiven kovaan.
Garth oli niin liikutettu tästä tunnustuksesta ja niin onnellinen,
ettei hän löytänyt sanoja ilmaistakseen sitä mitä tunsi. Täyttyisikö
nyt vihdoinkin hänen pitkällinen kaipauksensa?
Gunnel katsoi ylös kyyneltynein silmin.
-- Etkö vastaa minulle mitään?
-- Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta, sanoi Garth hiljaa äänen
värähtäessä merkitsevästi.
Gunnel hätkähti ikäänkuin liian suurta valoa.
-- Olen vielä kaukana siitä! sanoi hän.
-- Ei, sinä olet lähellä... alkoi Garth.
Mutta Gunnel pani estäen kätensä Garthin suulle ja sitten huulensa.
-- Elä sano enempää! pyysi hän.
Ja Garth oli ääneti, mutta säilytti toivon, jonka Gunnelin luottava
tunnustus oli sytyttänyt hänen sydämessään.
9.
-- Olen iloinen, että minulla on _omani_ nyt, niin ettei minun tarvitse
tuntea itseäni niin yksinäiseksi kun sinulla ja Estridillä on toinen
toisenne, sanoi Gunnel siinä istuessaan pieni Gunvorinsa polvellaan.
Garth katsoi ylös hieman yllättyneenä, mutta hymyili.
-- Tarkoitatko tosiaankin, että meillä pitää olla kummallakin omamme?
Eikö ole oikeampaa, että otamme kumpikin osamme molemmista? sanoi Garth
leikillisesti.
-- Kyllä kai sinä olet jättänyt minulle osuuteni Estridistä, vai mitä?
Hänet sinä olet ottanut omalle osallesi, sentähden on pikku Gun minun!
Garth nauroi uhmaavalle tavalle, jolla Gunnel painoi pienen
jokeltelevan lapsensa itseään vastaan.
-- Elä uskokaan, että minä luovutan osuuttani tuosta! kiusoitteli hän.
-- Luovutatko sitten minun osuuteni Estridistä? kysyi Gunnel äänellä,
joka ilmaisi hänen odottavan kieltävää vastausta.
-- En tahdo mitään mieluummin, kuin että pidät kiinni osuudestasi,
vastasi Garth.
Garth oli tuskin itse tietoinen siitä, miten paljon totta hänen viime
lausunnossaan oli, sillä hän ei tähän saakka ollut tahtonut tunnustaa
itselleen, että Gunnel tuntui hänestä kylmältä Estridiä kohtaan,
varsinkin sen jälkeen kun pikku tyttö oli tullut.
Gunnel katsoi miettiväisenä Estridiä, joka istui matolla isänsä
jalkojen vieressä ja oli kokonaan kiintynyt tämän kengännauhojen
vetämiseen, jotka Garth oli avannut hänen niillä leikkiäkseen.
-- Luulen Estridin itsensä kyllä tekevän sen oikeuden vaikeaksi, pääsi
Gunnelilta.
Garth katsoi pikaisesti häneen.
-- Olisiko tuntehikas pikku lapsi äitiänsä vastaan? Ei ikinä! sanoi
Garth pontevasti.
Sitten hän kumartui alas katsoakseen oliko pienokaisen onnistunut
sotkea hänen kengännauhansa, ja hän huomasi hänen onnistuneen oikein
hyvin. Se ilahdutti häntä, sillä sehän osoitti, ettei lapsi ollut
kömpelö pienistä sormistaan. Jos hän nyt osasi hyvin sotkea, kun hän ei
paremmin ymmärtänyt, osaisi hän kyllä selvittää saatuaan ymmärrystä,
ajatteli hän.
Mutta oikeastaan hänen ajatuksensa askartelivat muussa.
-- Gunnel, tarkoititko totta silloin kerran pyytäessäsi minun olemaan
ankaran sinulle? kysyi hän katsomatta ylös.
-- Kyllä silloin tarkoitin totta, mutta en tiedä, tahdonko, että
olet nyt, vastasi Gunnel hermostunein elein yrittäen ottaa asian
leikillisesti.
Garth oli ääneti ja tarkkasi yhä pikku Estridin leikkiä.
-- Mitä aioit sanoa minulle? kysyi Gunnel pikaisesti.
-- Tahdoin pyytää sinua, ettet tekisi erotusta lasten välillä, sanoi
Garth samalla matalalla äänellä ja vakavuudella, joka tunki Gunneliin.
-- Sehän lankeaa luonnostaan, että minun täytyy omistaa itseni enemmän
pienimmälle, puolustihe Gunnel.
-- Sitähän en tarkoitakaan. Ja sen sinä tiedät. En pidä siitä
aikomuksestasi, että tahdot tehdä Estridistä minun ja Gunvorista sinun.
-- Oo, sehän oli vain leikkiä, sanoi Gunnel ja koetti nauraa.
-- Oliko se?
Gunnel punastui Garthin tutkivan katseen edessä ja peitti huultensa
värinän pikku Gunvorin vaaleihin ohuihin kiharoihin.
-- Olet todellakin ankara, mutisi hän.
10.
Varoitus, jonka Gunnel oli saanut mieheltään lasten suhteen, liikutti
häntä. Totuuden sananahan se oli selviö. Äiti ei saa tehdä erotusta
lastensa välillä. Sen Gunnel tiesi hyvin hyvästi, ja hän ajatteli
itsekin niin. Mutta se, että Henning oli sanonut sen hänelle, suututti
häntä. Eihän hän tehnyt muuta erotusta heidän välillään kuin mikä
oli välttämätöntä, kun toinen oli pieni ja kokonaan riippuvainen
hänestä, ja toinen alkoi tulla toimeen aika hyvin. Mutta Garthin sanat
ahdistivat häntä kuitenkin.
Gunnel alkoi olla harmissaan itsetiedottomalle Estridille ikäänkuin
sellaiselle, joka asettaa liiallisia vaatimuksia toiselle. Ja hän alkoi
puolustella itseään sisäisen syyttäjän edessä.
Ei pienenäkään Estrid ollut koskaan ollut niin kiintynyt äitiinsä kuin
pikku Gun. Kun äiti vain näyttäytyi, säteili ja nauroi pienokainen, ja
kun äiti meni pois, itki hän lohduttomasti. Ei kukaan voinut korvata
äitiä hänelle. Sellainen ei Estrid ollut koskaan ollut. Mikä oli
siis luonnollisempaa, ajatteli Gunnel, kuin että hän kiintyi enemmän
pienokaiseen kuin Estridiin? Hän ei tehnyt ensimäiselle pikku tytölleen
sitä oikeutta, että olisi muistanut, ettei ollut koskaan totuttanut
häntä niin yksinomaan äitiinsä kuin pikku Gunin. Kun Estrid oli pieni,
oli Gunnelilla ollut yhtä ja toista työtä kodin ulkopuolella ja
senvuoksi hän oli jättänyt lapsen usein palvelustytön huostaan. Mutta
nyt hän oli enimmäkseen kotona ja omisti itsensä Gunvorille. Sillä
tästä pienokaisesta piti tulla hänen, sen hän oli päättänyt, ja siinä
päätöksessään hän pysyi huolimatta miehensä varoituksesta. Hän ei
tahtonut nähdä tällä tekevänsä Estridille mitään vääryyttä. Ja häntä
suututti edelleen miehensä sanat sen sijaan että olisi myöntänyt hänen
olevan oikeassa.
Gunvor oli ihastuttava lapsi. Hän jokelteli niin herttaisesti ja alkoi
katsella ympärilleen pienessä maailmassaan iloisin, sinisin silmin.
Pehmeä ja pullea hän oli ja niin hyväilevä äidilleen. Hän opetti
Gunnelille, mitä äidin ilo on.
Mutta pikku Gun sai myöskin opettaa äidilleen, mitä äidin suru on.
Juuri sillä herttaisella iällä, jolloin hän opetteli kävelemään ja
hänen jokelluksensa alkoi muodostua sanoiksi, hän sairastui. Ja nyt
tuli pitkä, vaikea aika. Toinen sairaus seurasi toista ja riudutti
hitaasti pienen lapsenruumiin.
Hellintä hoitoa sai pikku Gunvor, ja voimakas hän oli luonnostaan,
mutta nämä edut ikäänkuin vain olivat omiaan lisäämään tuskia ja
tekemään vaikeammaksi kuoleman. Sillä kuolemaa kohti kulku kävi
kaikesta huolimatta. Niin vaikeaa oli pienen elinvoimaisen lapsen
kuolema, että niille kaikille, jotka häntä rakastivat, oli kevennys,
kun hän vihdoin lepäsi hiljaa kuolon rauhassa.
Garth itki kyyneleitä pienokaisen paarien ääressä, Gunnel ei. Garthin
suru oli valoisaa, Gunnelin oli raskasta ja katkeraa, ja molemmat
ymmärsivät väärin syyn toistensa surun erilaisuuteen.
-- Hän ei ollut koskaan kiintynyt Gunniin niinkuin minä, ja hänellä on
lemmikkinsä jäljellä, ajatteli Gunnel katkerasti ja käsitti Garthin
surussa olevan toivon todisteeksi hänen surunsa köykäisyydestä.
-- Hänellä ei ole mitään lujaa uskoa kuolemattomuuteen, ajatteli Garth
sääliväisesti nähdessään Gunnelin surun raskauden. Hän ei ymmärrä
vielä, että silloinkin, kun Jumala lyö, tekee hän sen rakkaudesta,
ajatteli hän, nähdessään Gunnelin katkeruuden.
Tuo muuten niin vilkas Gunnel kulki äänetönnä ja suljettuna surussaan
ja osoitti selvään tahtovansa olla itsekseen, niin että hänen miehensä
antoi hänen olla rauhassa ensimäisinä päivinä, niin kauan kuin hänellä
oli vielä pieni ruumis, jonka luokse voi mennä.
Mutta pienokaisen hautajaispäivän illalla hän meni Gunnelin luo,
vaikka tämä oli vetäytynyt syrjään selvään osoittaen haluavansa olla
häiritsemättä.
Hänen huoneensa oli pimeä, eikä Garth tahtonut sytyttää tulta, vaan
meni sohvan luo, jossa hän otaksui Gunnelin lepäävän. Ja hän löysi
hänet siitä ja kumartui hänen puoleensa.
Gunnel liikahti levottomasti ikäänkuin Garthin läsnäolo olisi kiusannut
häntä.
Garth ei antanut kuitenkaan työntää itseään pois, vaan nosti tuolin
sohvan viereen ja istuutui Gunnelin viereen.
-- Gunnel, miksi pakoilet minua? Eikö meidän surumme ole yhteinen!
Gunnel ei vastannut eikä antanut Garthille mitään todistetta
myötämielisyydestään. Se hämmästytti ja suretti Garthia.
-- Eikö sinulla ole sydäntä minua varten, Gunnel? Etkö luule minunkin
surevan?
-- Sinun?
Katkeruus hänen äänessään oli ilmeinen. Garth ihmetteli sitä ja koetti
arvata syytä siihen.
-- Enkö minä sinun mielestäsi näytä ehkä niin syvästi surevalta? Mutta
se johtuu siitä, että minulla on suuri lohdutus.
Hän pysähtyi hetkeksi ikäänkuin olisi toivonut Gunnelin kysyvän hänen
lohdutustaan, mutta tämä oli edelleen ääneti.
-- Minun lohdutukseni on se, jatkoi Garth pyytämättä, että minulla on
luja toivo siitä, että hän elää ja on hyvässä turvassa. Pienet lapset
kuuluvat taivaan valtakuntaan. Jeesus ottaa heidät siunaten syliinsä.
Niin hän on ottanut meidän pienen Gunvorimmekin. Sentähdenhän en voi
surra ikäänkuin olisin ilman toivoa.
Tuntui ikäänkuin hän olisi puolustautunut Gunnelin edessä, ja Gunnel
huomasi, miten hän oli ymmärtänyt väärin hänen huudahduksensa. Ja
hetkisen hän häpesi pikkumaista käsitystään Garthista. Mutta hänen
oman tappionsa katkeruus valtasi hänet uudelleen, ja hän jätti
huomioonottamatta Garthin surun ja lohdutuksen omaan lohduttomuuteensa.
-- Hän oli minun, minun omani, ja juuri hänen piti kuolla! Ja kuolla
niin vaikealla tavalla!
Se purkausi esiin kuin valitus täynnä katkeraa tuskaa.
Garthiin koski tämä sieluun saakka, se ilmaisi Gunnelin sieluntilan
hänelle ja hän näki, että hänen surunsa pimeys oli tiheämpi kuin hän
oli aavistanut.
Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut Gunnelille, hän istui
rukoustaistelussa Jumalan kanssa hänen tähtensä.
Yht'äkkiä Gunnel liikahti. Hän kääntyi Garthiin päin. Nyt, kun Garthin
siimat olivat tottuneet huoneen pimeään, saattoi hän nähdä Gunnelin
kasvot. Ne olivat kalpeat, ja hänen silmänsä paloivat kuumeisesti.
-- Oliko syntiä rakastaa häntä niinkuin tein, koska hänen piti kuolla?
Siinä oli kärsimyksen tulen koskettama sielu, joka kysyi siten
tuskaisen kapinallisena.
Garth otti hänen kylmät, vapisevat kätensä rauhoittaviin omiin käsiinsä.
-- Käy niin, että hyvä Paimen ottaa karitsan syliinsä ja menee kotiin
sen kanssa toivoen äidin seuraavan, sanoi hän sydämeen tunkevasti.
Gunnel veti kiivaasti henkeään.
-- Mutta mitä varten hänen sitten tarvitsi kiduttaa karitsaa niin
kauheasti kuin hän kidutti minun pikku karitsaani ottaessaan sen!
virkkoi hän riuhtaisten kätensä irti ja kätkien kasvonsa niihin
ja valitti ääneen muistaessaan lemmikkinsä vaikeaa sairautta ja
kuolonkamppailua.
Garth istui ääneti tämän tuskan ääressä. Hänenkin sieluansa kosketti
kärsimyksen hehku, hänenkin sydämestään nousi Jumalalle kysymys
"miksi", mutta hänen kysymyksensä oli täynnä uskon luottamusta. Ei edes
tänä hetkenä hän epäillyt Jumalansa ihanaa vastausta "senvuoksi" kaiken
kärsimyksen kysymykseen "minkä vuoksi". Hän vain ihmetteli, minkätähden
tuon "senvuoksi" piti olla niin salattua, että vain koeteltu usko
käsittää sen eikä sekään juuri koskaan kykene käsittämään sen sisältöä,
vaan ainoastaan sen olemassaolon.
Heikon uskonhan tarvitsi kyllä ymmärtää, hän ajatteli, se olisi niin
suuri apu sille, mutta sen sijaan se usein jätetään kamppailemaan
pimeässä. Mutta tässäkin kysymyksessä "minkä vuoksi" hän luotti Jumalan
vastaukseen "senvuoksi".
Hänen vastauksensa Gunnelille tuli hyvin yksinkertaiseksi.
-- Jumala ei koskaan voi kieltää itseänsä. Hän on rakkaus kaikessa
mitä hän tekee, silloinkin kun vähimmin voimme ymmärtää häntä. Sen
uskomisessa on pelastus.
Gunnel ei vastannut, mutta hänen valituksensa lakkasi, ja hän makasi
hiljaa.
Pieniä, keveitä askeleita kuului ulkopuolelta. Garth nousi ylös ja meni
nopeasti ovelle, jonka hän avasi.
Siinä seisoi Estrid ja tahtoi sisään.
Garth otti hänet käsivarrelleen, kiersi sähkön auki ja meni Estridin
kanssa Gunnelin luo.
Kun yht'äkkiä huone tuli valoisaksi, nousi Gunnel kiivaasti istumaan ja
piti käsiään silmiensä edessä.
Garth istuutui hänen luokseen Estrid polvella.
-- Meillä on tämä jäljellä, Gunnel, sanoi hän lempeästi.
-- _Sinulla_ on kyllä! pääsi Gunnelilta.
Garth tunsi sen ikäänkuin pistona sydämessään. Hän kumarsi päänsä
Estridin pään lähelle.
-- Äiti on niin pahoillaan, hänellä on ikävä pikku Gunnia, sanoi
hän äänensävyllä, joka ei voinut olla vaikuttamatta herkkään lapsen
sydämeen.
Mutta mitä Garth oli toivonut, ei tapahtunut. Estrid pisti sormen
suuhun, katsoi suurin silmin äitiin, mutta nojautui vain lähemmä
isäänsä.
Gunnel oli paremmin ymmärtänyt, mitä Garth oli tarkoittanut
Estridille lausumillaan sanoilla, ja hän hymyili katkerasti hänen
epäonnistumiselleen. Vihlovan kaipauksen aalto, hänen ajatellessaan
pienokaistansa, joka oli ollut kokonaan hänen ja joka ei ollut
tarvinnut mitään kehoitusta ojentamaan pieniä käsivarsiaan häntä kohti,
kuohahti hänen ylitseen niin valtavasti, ettei hän voinut sitä hillitä
ja pyyhkäisi onneksi katkeruuden mukaansa. Hän purskahti äänekkääseen
itkuun.
Garthia liikutti hänen epätoivoinen itkunsa. Hänen omat silmänsä
kostuivat.
-- Me kaksi olemme sinun luonasi, Gunnel, sanoi hän lämpimästi. Etkö
tahdo tietää meistä mitään?
Gunnel vastasi vain itkemällä vielä äänekkäämmin.
Garth ei sanonut enää mitään, istui vain hiljaa hänen vieressään
kärsien hänkin ottaen osaa hänen suruunsa.
Mitä Estridin pienessä sydämessä liikkui, ei ollut helppo sanoa, mutta
tuokion kuluttua hän nojautui eteenpäin ja kosketti äitiä, ujosti ja
hellästi.
-- Äiti! sanoi hän pelokkaalla äänellä.
Gunnel hätkähti, mutta ei katsonut ylös eikä ottanut käsiä kasvoiltaan.
Garth nosti silloin pienokaisen omalta polveltaan äidin polvelle.
-- Äiti, pikku äiti! sanoi Estrid rukoilevasti ja hellästi, nojasi
pienillä käsillään äidin ranteisiin ja koetti kohottautua polvilleen
äidin polvella. Elä itke! Äiti!
Tämä oli enemmän kuin mitä Gunnel saattoi vastustaa, sillä tämän Estrid
teki itsestään, ilman kehoitusta. Hän otti kädet kasvoiltaan ja sulki
tytön syliinsä niin kiivaasti, että se oli melkein pelästyttää lapsen,
ja itki edelleen, mutta vähemmän katkerasti.
Garth nousi hiljaa ylös ja jätti heidät, peläten, että Estrid
mahdollisesti loukkaisi äitiään jollain tavoin yrittäen tulla jälleen
isänsä luo.