Gunnel ei voinut olla tekemättä sitä kysymystä. Hän ei tiennyt itse
kysyvänsä siten senvuoksi, että toivoi löytävänsä Garthissa jotain
hengellistä itserakkautta, joka voisi aiheuttaa sen, että hänet
jätettäisiin hänen luokseen.
-- Kun katson itseäni, käsitän hyvin selvästi, että olen kaukana
kypsyydestä mihinkään sellaiseen, sanoi Garth itsetuntemuksella. Mutta
-- ja tässä hänen vakavuutensa säteili oppilaan ihailua -- ajattelen
Hänen voimaansa, joka kykenee _muuttamaan_ minut!
Gunnelin toivo häipyi. Garth oli kyllä kypsä, mutta hän -- -- --!
Sanomaton tuska valtasi hänet ikäänkuin välttämättömän eron edessä.
Mutta sitten hänen luonteensa joustavuus pääsi esiin. Kuka voi
todistaa, että puhe Herran tulemisesta oli tosi, ja jos se tulisikin
tapahtumaan, saattoi siihen kulua vielä vuosisatoja. Johan apostolitkin
olivat odottaneet häntä elinaikanaan, eikä hän vieläkään ollut tullut.
Hän lohduttautui ja nosti päänsä, jonka hän äsken oli antanut painua
toivottomuutensa raskauttamana.
Mutta hänen tarvitsi vain katsoa miehensä kasvoja, niin tuska kirveli
uudelleen.
Se, joka Herran tullessa erottaisi heidät, erotti heidät nyt jo: Hän
pelkäsi sitä, mitä Garth ikävöi! Hän tahtoi päästä uskomasta sitä, mitä
Garth rakasti! Niinkuin kaksiteräinen miekka viilsi se totuus häntä,
ja hänen sisimpänsä vuoti verta, ja hänen henkensä valitti parantavaa
kättä ikävöidessään.
Hän ei luullut miehensä huomaavan miten liikutettu hän oli, tai
aavistavan syytä, mutta hän erehtyi siinä, sillä Garth huomasi sen.
Hän oli keskustelunkin aikana ollut täysin tietoinen siitä, miten
avomielisesti hän oli puhunut sisimmästään Gunnelille. Mutta hän
ei ollut ollut tietävinään mistään eikä nytkään kääntynyt Gunnelin
puoleen suoranaisin sanoin peläten varomattomuudella ehkä sammuttavansa
sen liekin, joka oli alkanut kyteä. Hän tyytyi siihen, että antoi
yksinkertaisesti vain valonsa loistaa hänelle, tyynesti luottaen sen
sytyttävään voimaan, joka ei ollut hänen omaansa, vaan Jumalan.
7.
Toisinaan saattoi kummallinen alakuloisuus vallata Estridin. Silloin
hän aina mielellään vetäytyi yksinäisyyteen, kunnes se oli ohi. Mutta
hänen ei aina onnistunut piilottautua. Gunnel oli enemmän kuin yhden
kerran huomannut sellaista, ja eräänä päivänä, kun hän tapasi Estridin
sellaisena alakuloisuuden hetkenä, ei hän antanut pikku tyttönsä hiipiä
pois.
-- Mikä sinun on, Estrid? kysyi hän ja veti vastustelevan tytön
luokseen.
-- Ei mikään, vastasi Estrid.
-- Oletko sairas?
-- En.
-- Oletko pahoillasi?
-- Olen.
-- Minkätähden sitten?
-- En tiedä.
Ilman kyyneliä, mutta alakuloisuuden varjo silmissään hän istui äidin
polvella, vaikka hän mieluimmin olisi mennyt menojaan.
Gunnel katseli häntä tarkkaavasti ja ihmetellen eikä tiennyt mitä olisi
tehnyt hänelle.
Hän oli aina tuntenut Estridin enemmän Henningin lapseksi kuin
omakseen, mutta tämä aiheeton alakuloisuus ei ollut isän perintöä. Se
muistutti Gunnelia siitä mielialasta, joka toisinaan oli vallannut
hänet itsensä vähän ennen Estridin syntymistä.
Oliko todellakin mahdollista, että se tilapäinen raskasmielisyys oli
periytynyt lapselle?
Gunnel nousi kapinaan sitä vastaan, se oli hänestä julmaa.
-- Etkö voi sanoa minulle, mikä sinun on, lapsi? Hänen levottomuutensa
teki hänet kärsimättömäksi.
-- En tiedä mikä minulla on, sanoi Estrid väsyneesti ja yksikantaan.
Silloin Gunnel tuli ajatelleeksi, kuinka paljon Garthia hän
tavallisesti näki pienokaisessa: hänen lämpöään, hänen rakkauttaan
Jumalaan. Hänen uskonsa tuntui olevan myötäsyntynyttä Estridissä. Ja
neuvottomuudessaan hän vetosi tähän lapsessa olevaan isänperintöön.
-- Etkö voi puhua Jeesukselle, mikä sinulla on? kysyi hän, puoleksi
arasti.
-- Hän tietää sen paremmin kuin minä, vastasi Estrid, ikäänkuin se
ajatus olisi antanut hänelle lohdutusta.
Hän nojasi päänsä äitiä vasten eikä enää näyttänyt haluavan lähteä
tiehensä.
Gunnel hyväili häntä hiljaa ja hellästi.
Vähitellen Estrid kirkastui ilman nähtävää aihetta. Silloin hän katsoi
ylös, hymyni Gunnelille ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.
-- Nyt se on ohi, sanoi hän.
-- Tuleeko sinulle usein tällaista? kysyi Gunnel.
-- Toisinaan vain.
-- Mitä sinä silloin tavallisesti teet?
-- Menen piiloon.
-- Jeesuksenko luo?
Estrid mietti hetkisen ennenkuin vastasi.
-- En, sitä en voi, mutta hän löytää aina minut sitten vähitellen.
Gunnel ymmärsi, että pienokainen piti luonteensa kirkastumisen
Jeesuksena, joka tuli hänen luokseen, ja syvästi liikutettuna hän
ajatteli, että se kyllä olikin niin.
Myöhemmin illalla, kun lapset makasivat, ja Gunnel oli yksin miehensä
kanssa, puhui hän miehelleen Estridistä.
-- Minun pimeyteni ja sinun valosi taistelevat lapsestamme, sanoi hän
hieman värisevin hymyin.
Garth ei vastannut, mutta hänen katseensa, vakava ja hellä, näytti
tahtovan tunkeutua Gunnelin sisimpään ja hakea sieltä sitä salattua,
jota hän aina kaipauksella oli odottanut.
Gunnel veti nyyhkyttävän hengähdyksen ja nojautui Garthiin.
-- Sinä olet käynyt minulle ylivoimaiseksi, sanoi hän.
-- Minäkö?
Gunnel ymmärsi, että Garth tahtoi toisen käyvän hänelle ylivoimaiseksi.
-- Hän on niin abstraktinen minulle vielä, kuiskasi hän. Mutta alan
aavistaa häntä. Hän on sinussa, Estridissä, kaikkialla ympärillä -- ja
suurissa, kauheissa maailmantapauksissa...
-- Entä sinussa itsessäsi, Gunnel?
Gunnel ei uskaltanut vastata. Hän pelkäsi Garthin äänessä kuuluvaa
hillittyä riemua, pelkäsi lausua sanaa, joka ehkä olisi sanonut enemmän
kuin totuuden. Hän ei tiennyt itse, miten hänen laitansa oli -- aivan
samoinkuin Estrid aikaisemmin päivällä. Ja hänen mielestään se vastaus,
minkä Estrid oli antanut, sopi nyt häneenkin.
Hän painoi päänsä miehensä rintaa vasten ja kuiskasi aran
tunnustuksensa.
-- Ehkä hän löytää minut vähitellen.