1.
Pehmein liikkein Gunnel kietoi käsivartensa miehensä kaulaan. Hän
odotti sillä tavoin helposti saavansa Henningin jälleen leppyneeksi.
Mutta hän erehtyi. Henningin tuima ilme ei lauhtunut, se pikemminkin
koveni, ja hän irroitti Gunnelin kädet, jotka tämä oli pannut ristiin
hänen niskansa taa. Hiljaa, mutta päättävästi hän irroitti ne ja päästi
käsistään.
-- Olisi parempi, että ottaisit minut huomioon, sanoi hän lyhyesti.
Loukattuna sisimmässään ja liikutettuna seisoi Gunnel siinä hehkuvin
poskin ja poiskäännetyin kasvoin tuntien miten armottomasti Henning
katsoi hänen hämmästystään ja nöyryytystään.
Mutta ylpeys pakotti hänet itsensä-hillitsemiseen.
-- Mitä tarkoitat? kysyi hän hiljaa, jotta äänen värinä ei niin paljon
olisi tullut kuuluviin.
-- Olin toivonut, että sinun hienotunteisuutesi sanoisi sen sinulle.
Henning katsoi terävästi Gunnelin kumaraista päätä, sitten hän kääntyi
äkisti ja lähti huoneesta.
Gunnel jäi seisomaan paikoilleen riehuvien tunteiden vallassa.
Kun he menivät naimisiin, oli kaikki näyttänyt mahdolliselta ja
kevyeltä. Erilaisuus heidän välillään oli näyttänyt mitättömältä heidän
keskinäisen valtaavan rakkautensa rinnalla.
Mutta alinomaisen ja likeisen yhdessäolon aikana alkoi erilaisuus
vähitellen ilmetä siinä ohella, jopa itse rakkaudessakin.
Edellä kuvatun erimielisyyden oli aiheuttanut oikeastaan vain
pikkuseikka, jonka merkitys kuitenkin suureni periaatteelliseksi
kysymykseksi muutettuna. Gunnel kävi silloin tällöin teatterissa ja
Henning itsekin meni joskus mukaan, jos esitettiin jotain ylevää ja
hienoa; muutoin Gunnel meni jonkun ystävänsä kanssa eikä Henning
pitänyt sitä pahana. Mutta edellisenä iltana hän oli nähnyt erään
kuuluisan ja epäsiveellisen kappaleen. Hän oli edeltäpäin tiennyt sen
olevan arveluttavan, mutta ei ollut odottanut sen olevan niin huonon
kuin se oli. Nyt hän oli täynnä paheksumista, kertonut kappaleen
sisällön miehelleen odottaen tämän yhtyvän hänen paheksumiseensa sen
siveellisestä kurjuudesta ja ansaitsemattomasta menestyksestä.
Mutta hänen kummastuksekseen Henningin pahastus oli kääntynyt häntä
vastaan, ja hän oli nuhdellut häntä siitä, että oli tahtonut nähdä
huonon kappaleen.
Gunnel oli tuntenut itsensä hieman syylliseksi siihen nähden, mikä
oli oikeudenmukaista Henningin nuhteessa ja oli tahtonut ilmaista sen
äänettömästi hyväilyllään ja samalla sovittaa hänet. Mutta Henning
oli tekeytynyt suoraksi ja jäykäksi ja irroittanut hänen kätensä
kaulaltaan, ja kylmä kiilto silmissään hän oli katsellut Gunnelin
nöyryytystä torjuessaan hänet luotaan.
Gunnelin posket paloivat häpeästä sitä muistaessa, ja lapsellisella
kiihkeydellä hän lupasi itselleen, ettei enää hyväilisi häntä omasta
aloitteestaan.
Hänen sovinnollinen mielialansa oli aivan haihtunut eikä hän tuntenut
vähintäkään halua antaa myöten Henningille. Hän oli vaatinut syvällistä
parannusta hänessä, olennaista muutosta, mutta tätä hänen vaatimustaan
Gunnelin oli nyt mahdoton täyttää. Täyden vapautensa hän tahtoi pitää.
Mitä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt? Nähnyt huonon kappaleen. Entä
sitten! Eipä hän siitä huonontunut! Hänen siveellinen tunteensahan oli
voimakkaasti noussut sitä vastaan. Sen Henning tiesi, ja kyllä hänen
pitäisi tuntea häntä kylliksi ollakseen pelkäämättä hänen ottavan
vaikutuksia mistään epäsiveellisestä.
Mutta Henning oli suuttunut ja nuhdellut häntä. Ja minkätähden? Ei se
tapahtunut hänen tähtensä. Ei, tuo pelkurimainen ajatus siitä, mitä
ihmiset sanoisivat, oli Henningiä johtanut siihen. Sen Gunnel oli jo
kihlausaikana huomannut ja päättänyt taistella sitä vastaan. Nyt oli
tilaisuus siihen. Hänen täytyi pitää puolensa Henningiä vastaan. Kun
hän tulee kotiin, ei hän tapaakaan hyväilevää, nöyrää, myöten-antavaa
Gunnelia, jonka hän niin tylysti oli työntänyt pois, hän tapaa naisen,
joka tietää mitä tahtoo ja pitää puolensa täyden personallisen
vapautensa suhteen.
2.
Gunnelin taistellessa tunteidensa kuohua vastaan kodin seinien sisällä,
käveli Henning kouluun kädet takin taskuissa, tarmokkaasti puskien
tuulta vastaan, joka puhalsi teräviä lumikiteitä hänelle vasten kasvoja.
Oli lumimyrsky. Valkeille kaduille kasaantui kinoksia niin
epätasaisesti, että toisinaan sai kahlata syvässä lumessa, toisinaan
kulkea paljailla kivillä. Puotien ovikilvet kalisivat, ja kokonaisia
lumivieremiä luisui alas katoilta ja tuprusi kadulta ylös.
Tämä ilma sopi Garthin mielialaan, joka oli käynyt ristiriitaiseksi
Gunnelin ja hänen välisen kohtauksen vaikutuksesta. Hän oli
suutuksissaan sekä hänelle että itselleen.
Muisto äkillisestä Gunnelin kasvonpiirteissä tapahtuneesta muutoksesta,
kun hän oli irtautunut hänen syleilystään, kiusasi Garthin parempaa
ihmistä samalla kuin jokin ilkeä hänen sisimmässään nautti siitä. Hän
oli ymmärtänyt loukkaavansa Gunnelia sillä menettelyllä, ja hän oli
odottanut sitä hämmästynyttä ilmettä, minkä hän oli saanut nähdäkin.
Samalla kun hän katui puolustikin hän sitä. Gunnel oli tullut
hemmoitelluksi hänen hellyydestään ja uskoi rajattomaan valtaansa,
joka hänellä muka oli Garthin suhteen. Mutta nyt Garth oli osoittanut
sekä hänelle että itselleen olevansa kyllin voimakas vastustamaan
hänen suloansa, jos tahtoi, ja siinä tietoisuudessa hänen miehekäs
itsetuntonsa nousi ylpeänä ja vahvistettuna.
Uskoen Gunnelin aistin puhtauteen ja hänen hienotunteisuuteensa, hän
oli luvannut hänelle täyden vapauden. Mutta nyt oli Gunnel hänen
mielestään pettänyt hänen luottamuksensa menemällä ehdoin tahdoin
katsomaan kurjaa kappaletta. Se teko oli sattunut Garthiin kuin
korvapuusti. Ajatus, että Gunnel oli saattanut istua ja katsoa sitä
roskaa loppuun saakka, kuohutti häntä. Ei auttanut, että Gunnel oli
paheksinut kappaletta, hänestä tuntui että se oli heittänyt joka
tapauksessa jotain liastaan Gunneliin.
Hän ei voinut eikä tahtonut pakottaa Gunnelin sisäistä elämää, mutta
hänen ulkonaisen elämänsä suhteen hänellä oli kuitenkin velvollisuus ja
oikeus vaatia yhtä ja toista.
Hän oli toivonut Gunnelin, heidän jokapäiväisen yhdessäolonsa
vaikutuksesta, vähitellen tulevan häntä lähemmäksi sisällisessäkin
suhteessa. Koko sielullaan Garth ikävöi sen päivän koittamista, jolloin
hän sen tekisi. Mutta se tuntui hänestä melkein kaukaisemmalta nyt kuin
ennen heidän naimisiinmenoaan. Toisinaan läheisissä keskusteluissa oli
Garthin mieleen iskenyt huomio siitä miten vähän Gunnel ymmärsi sitä
uskoa, jota Garth hehkuvasti ikävöi Gunnelin jakavan hänen kanssaan.
Jos hän kerran tulisi uskoon, niin silloin ulkonaiset kysymykset
ratkeaisivat itsestään. Mutta siihen astihan hänen täytyi, niin
vastahakoista kuin se olikin, vaatia Gunnelia taipumaan muutamiin
periaatteisiin. Eihän esimerkiksi liene ollut liian paljon pyydettyä,
ettei Gunnel menisi katsomaan huonoja näytelmäkappaleita. Sen vaati
hänen oma arvokkaisuutensa naisena ja hänen asemansa Garthin vaimona.
Sen hän sanoisi Gunnelille sitten, kun hän tuntisi itsensä varmaksi
itsestään. Äsken hän oli ollut suuttunut ja kiivas, ja silloin oli
parasta vain mennä menojaan kuten hän oli tehnyt. Mutta kun hän palaa,
silloin hän on tyyni, ja silloin he puhuvat asiallisesti ja sopivat
uudelleen keskinäiset asiansa.
Nyt hän oli koulussa ja työnsi syrjään ajatuksen Gunnelista
tilapäisesti, mutta se jäi kuitenkin ikäänkuin tunteen pohjavirraksi ja
antoi vauhtia ja eloa hänen opetukseensa.
Hän piti filosofian tunnin, joka oli täynnä tulta ja nerokkaisuutta.
Ehkä se meni yli poikien käsityksen, mutta opettajassa oli sellaista
mukaansatempaavaa voimaa, että hän jännitti nuorten mielten kyvyt
äärimmilleen ja saattoi heidät henkisesti kasvamaan sillä tunnilla.
Sitten hän meni kotiin Gunnelin luo.
Hän kulki kädet takin taskuissa ja hoikka mutta voimakas vartalo
notkeasti kumartuen tuulessa, miltä odottamattomalta taholta se milloin
puhaltelikin.
Ajatus Gunnelista oli taasen etualalla ja se oli vain käynyt
voimakkaammaksi oltuaan jonkun aikaa muiden ajatusten tieltä syrjään
sysättynä.
Hän näki Gunnelin edessään sellaisena kuin hänen tapansa oli tulla
häntä vastaan, kuumeisen kiireisesti, täynnä elämää ja tunnetta ja tuo
sähköinen onnen tunne kaihoavassa katseessaan.
Hän ihmetteli mahtaisiko Gunnel tänäänkin tulla häntä vastaan siten.
Hän tuskin uskoi sitä; he eivät olleet eronneet ystävinä.
Garth sai pitää kaikin voimin puolensa myrskyä vastaan käännyttyään
kulmasta lähellä kotiporttiaan.
-- Hoo!
Tuntui helpotukselta saada pysähtyä ja vetää henkeä eteisessä ja
pudistaa lumi itsestään.
Sitten hän nousi ajatuksissaan ylös portaita.
3.
Arkihuoneessa istui Gunnel kirjoituspöytänsä ääressä ja kuuli miehensä
tulevan, mutta ei hypähtänyt ylös kiiruhtaakseen häntä vastaan,
niinkuin hänen tapansa muulloin oli.
Gunnel ei ollut istuutunut kirjoituspöydän ääreen ennenkuin saattoi
odottaa Henningiä kotiin, ja vaikka hän näytti olevan työhönsä
syventynyt, ei hän sitä kuitenkaan ollut.
Henning tuli sisään.
Hänen silmissään välkehti puolittain hellä, puolittain huvitettu
vilahdus kun hän näki Gunnelin istuvan kumartuneena kirjoituspöytään
päin, näköjään tietämättömänä hänen kotiintulostaan. Vaikka hän huomasi
Gunnelin teeskentelyn, ei hän osoittanut sitä, vaan meni ja pani
kätensä hänen olalleen ikäänkuin herättääkseen hänen huomaavaisuuttaan.
Gunnel katsahti ylös kohtaamatta Henningin katsetta. Hänelle ominaista
oli voida olla katsomatta sitä henkilöä silmiin, jota kohtaan hänellä
oli jotain kaunaa.
-- Oletko jo kotona? huudahti Gunnel kaksinaisessa tarkoituksessa:
näyttää yllättyneeltä ja näyttää Garthille, että aika oli kulunut pian
tämän poissaollessa.
-- Etkö kuullut tuloani? kysyi Garth ikäänkuin sivumennen, mutta
itsekseen ihmetellen jatkaisiko Gunnel välinpitämättömyytensä
näyttelemistä niin pitkälle että suorastaan kiertäisi totuutta.
Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, hän jätti kysymyksen vastaamatta.
-- Eikö ole vaikeaa kulkea kadulla tässä myrskyssä? kysyi Gunnel jotain
sanoakseen.
-- Ei, vastasi Garth ja istuutui tuolille, joka oli kirjoituspöydän
vieressä selkänoja seinää vasten.
Hän saattoi nähdä Gunnelin kasvot ja katseli häntä tarkasti. Gunnel
karttoi itsepintaisesti katsomasta Garthiin.
-- Olin suutuksissani lähtiessäni luotasi. Voitko antaa sen minulle
anteeksi, Gunnel?
Gunnel ei ollut valmistunut tähän ja punastui kovasti. Hänen vaivoin
saavutettu arvokkaisuutensa oli menemäisillään.
Garth istui hiljaa ja odotti vastausta, eikä Gunnel tiennyt mitä olisi
pitänyt vastata, sillä se mitä Garth pyysi anteeksi ei ollut enimmin
loukannut häntä.
-- Sinulla on kai yhä sama syy olla suuttunut, singahutti hän viimein
ja hypisteli hermostuneesti kynää, jota piteli kädessään.
-- Sinä tunnustat siis, että minulla oli syytä suuttua?
Kysymys pisti Gunneliin ikäänkuin todisteena siitä, että Garth ei ollut
tarkoittanut totta anteeksipyynnöllään.
-- Omasta mielestäsi sinulla kai on, kivahti Gunnel.
-- Eikö sinun mielestäsi minulla sitten ollut syytä?
Hänen levolliset kysymyksensä kuohuttivat Gunnelia. Hän puri huultaan,
jottei kadottaisi malttiaan, ja kului hetkinen, ennenkuin hän
saattoi vastata. Garthin väistymätön katse, jonka Gunnel tunsi sitä
kohtaamatta, lisäsi vielä hänen hermostuneisuuttaan.
-- Olin käyttänyt vain vapautta, josta kerran olemme keskenämme
sopineet. Sehän minun piti saada pitää ja sitä en aio antaa itseltäni
viedä, vastasi Gunnel vihdoin nopeaan ja kuumeisesti.
Garth rypisti silmäkulmiaan niin, että poimu niiden välissä syveni, ja
pani kätensä Gunnelin kädelle pitääkseen sitä hiljaa ja estääkseen sitä
leikkimästä niin levottomasti kynänvarrella.
-- Siitä vapaudesta tahtoisin juuri puhua kanssasi nyt, jos olet kyllin
tyyni minua kuullaksesi ja koettaaksesi ymmärtää, mitä tarkoitan, sanoi
Garth ja katsoi tutkivasti Gunneliin.
-- Olen aivan tyyni, vakuutti tämä.
Mutta hänen ulkomuotonsa ilmaisi aivan toista, siinä määrin, että
Garthin piti hymyillä.
-- Sinä olet kaikkea muuta, sanoi hän.
Tuo pieni suora huomautus pisti Gunneliin, ja hymy, jonka hän huomasi
vaikkei katsonutkaan Garthiin, ärsytti häntä vielä enemmän. Henningillä
oli sydäntä hymyillä, kun hän oli valmis purskahtamaan itkuun!
Gunnel tempasi kätensä, jota Garth piti oman kätensä alla ja voimatta
hillitä enää itseänsä, nousi nopeasti ylös kiiruhtaakseen huoneesta,
mutta ei ehtinyt ovelle, ennenkuin tunsi itsensä Garthin käsivarsien
ympäröimäksi ja pidättämäksi.
Gunnel taisteli päästäkseen irti, mutta se oli hyödytöntä.
-- Gunnel! sanoi Garth rauhoittavasti ja tahtoi suudella häntä.
Se oli nöyryytyksen huippu! Luuliko hän Gunnelin ikävöivän hänen
hyväilyjään? Gunnel purskahti voimakkaaseen itkuun ja vapisi
suuttumuksesta ja nöyryytyksestä.
-- Gunnel! Gunnelin kiihkeä itku pelästytti Garthia. Hän vei hänet
sohvalle ja polvistui itse hänen viereensä.
-- Gunnel, rakkahin, mitä se on? Mitä olen tehnyt sinulle?
Uusi itkun puuska vastasi hänelle. Garth odotti, kunnes Gunnel hieman
tyyntyi, ja uudisti kysymyksensä.
Gunnel oli niin kuohuksissa ja senvuoksi pääsi esille se, josta hänen
ylpeytensä oli päättänyt olla välittämättä.
-- Sinä voit mielestäsi torjua minun hyväilyni, kun ne eivät sinua
miellytä, ja sitten ottaa ne väkisin, kun päähäsi pistää!
Garth kävi kalpeaksi tämän hänelle heitetyn syytöksen edessä ja Gunnel
tunsi miten hänen kätensä, joka piteli hänen kättään, vavahti. Hän
huomasi että isku oli sattunut ja se yllytti häntä.
-- Sinä _nautit_ työntäessäsi minut pois, sen näin silmistäsi. Oi, en
hyväile sinua _koskaan_ enää!
Gunnelille teki oikein hyvää saada loukata Garthia, siinä oli
jonkinlaista hyvitystä, mutta kuitenkin tunsi hän itsensä niin kurjaksi.
Hän odotti, että Garth sanoisi jotain, puolustaisi itseään, syyttäisi
häntä liioittelusta. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän päästi Gunnelin
käden ja nousi ylös.
Menikö hän?
Gunnel katsoi salaa ylös. Ei, Garth ei lähtenyt huoneesta. Hän seisoi
selin häneen ja katsoi ulos ikkunasta.
Mitähän se vaikutti häneen, mitä Gunnel oli sanonut?
Mitävarten hän saattoikaan hänet niin kuohuksiin? Miksei hän saattanut
antaa hänen mennä pois ja tyyntyä rauhassa! Nyt oli niin kiihkeä
kohtaus tullut heidän välilleen. Saattoiko sitä koskaan poistaa?
Hän saattoi nyt katsoa Garthiin, koskapa tämä seisoi selin häneen
eikä huomannut hänen katsettaan. Tuo rohkea, kaunis niska, hintelä
vartalo lujine ja voimakkaine ryhtineen, täynnä virkeyttä hiljaisenakin
ollessa kuten nyt -- oi, hän rakasti häntä ja tunsi itsensä sairaaksi
surusta niiden katkerien sanojen tähden, jotka oli lausuttu. Mutta hän
tunsi itsensä sairaaksi nöyryytyksestäkin koirankaltaisen uskollisen,
riippuvaisen rakkautensa vuoksi, joka vain veti häntä Garthin puoleen
vielä enemmän senjälkeen kun tämä oli osoittanut voivansa suuttua
häneen. Kuinka hän saattaisi pysyttää mitään arvokkuutta häntä kohtaan,
kun hänen valtava rakkautensa vain veti häntä Garthin jalkojen juureen,
niin pian kuin tämä yritti nousta häntä vastaan.
Garth kääntyi niin yht'äkkiä, että hänen katseensa ennätti iskeä
suoraan Gunnelin katseeseen, ennenkuin tämä ennätti kääntää katsettaan
pois.
Hämillään Gunnel painoi kasvonsa jälleen pielukseen.
Hän kuuli kuinka Garth tuli lattian yli ja istuutui hänen viereensä.
Hän pelkäsi, mitä Garth sanoisi. Hänet valtasi syvä katumus sen kiivaan
purkauksen tähden, joka oli paljastanut sen, mikä paraiten olisi
unohtunut, kun ei siitä koskaan olisi ollut tietävinään. Ja mihin oli
tuo arvokas itsetietoisuus joutunut, jolla hän oli aikonut oikeuttaan
puolustaa?
-- Etkö koskaan voi antaa minulle anteeksi sitä, että olin niin paha?
kysyi Garth surullisesti.
Hän ei siis kieltänyt, hän tunnusti. Gunnel oli ajatellut että
tyydytys, jonka hänen silmiensä välke oli ilmaissut, oli ollut hänelle
tiedoton. Mutta nyt hän ymmärsi, että hän oli ollut tietoinen siitä ja
sen johdosta hänen mielestään hänen nöyryytyksensä kasvoi.
-- Sinä et rakasta minua, virkahti hän katkerasti ja tuskaisesti.
-- Sinä tiedät kyllä, Gunnel.
Garthin surullisessa äänessä oli vakuuttavaa tyyneyttä, joka vaikutti
Gunneliin vastoin hänen tahtoaan, joka tilapäisesti oli sairaalloisesti
puolueellinen.
-- Ei voi nauttia siitä, että hetkeksikään loukkaa ja nöyryyttää sitä,
jota rakastaa, sanoi Gunnel valituksen ja uhman sekaisella äänellä.
-- Kyllä sitä voi. Sentähden että on sillä tavoin kokoonpantu.
Gunnel tuli niin hämilleen tästä odottamattomasta lausunnosta, että
katsoi ylös unohtaen kätkeä kasvonsa.
Garth nojasi eteenpäin Gunnelia kohti ja jatkoi:
-- Mitä sanonetkaan loukataksesi minua; niin koko ajan tiedät että
rakastan sinua. Ja kuitenkin tahdoin loukata sinua tehdessäni sen.
Jopa nautinkin sitä tehdessäni. Mutta se ei todista sitä, että olisin
lakannut rakastamasta sinua, vaan sitä vain, että minun rakkauteni,
kuten minä itsekin, on yhdistelmä pahasta ja hyvästä. Kaikki ei ole
puhdasta siinä. Synti on mukana kaikessa. Paras ja puhtainkin elämässä
tarvitsee jokapäiväistä puhdistusta.
Hän puhui hiljaa, mutta kiihkeästi. Se oli hänelle palavaa vakavuutta.
Hän kärsi iäisyysolennossaan.
Syvempää katumusta siitä, mitä hän oli tehnyt Gunnelille, ei tämä olisi
koskaan osannut pyytää. Se pelästytti häntä ja hänen mielestään se
ampui yli maalin.
-- Saatatko antaa minulle anteeksi, Gunnel, ja auttaa minua!
Se oli enemmän kuin sovintoa rakkauskinastuksen jälkeen, hänen
kysymyksessään oli jotain synnin sovituksesta. Gunnel tunsi itsensä
ymmärtämättömäksi ja kypsymättömäksi eikä tiennyt mitä olisi vastannut.
Mutta hän oli käynyt hiljaiseksi ja häpesi myrskyävän kuohuisia
tunteitaan ikäänkuin pelkkää lapsellisuutta.
Hän pani kainosti kätensä Garthin käteen.
-- Sinä tahdot minun kanssani taistella rakkautemme puhtauden puolesta,
Gunnel?
Garth katsoi Gunneliin niin vakavasti ja tutkivasti ja niin nöyrästi,
että hänen oli pakko vastata ja vastauksessaan osoittaa itsensä juuri
sellaiseksi kuin hän oli.
-- Ymmärrän niin vähän tuota, sopersi hän hämillään. En ymmärrä
ajatella rakkautta uskonnollisesti. En ole koskaan ajatellut olevan
syntiä siinä.
Garth hymyili surullisesti.
-- Mutta nyt olet tuntenut sen, rakas, sinä olet tuntenut synnin minun
rakkaudessani ja tullut loukatuksi siitä.
-- Oi, elä sano niin! pyysi Gunnel.
Kuohuksissaan äsken, vain puoli tuntia sitten, ei hän ollut luullut
mahdolliseksi tulla koskaan niin täydellisesti sovitetuksi, kuin hän
nyt jo oli.
-- En mene enää katsomaan mitään epäsiveellisiä kappaleita, Henning,
lupasi hän ja katsoi häneen hennosti hymyillen.
-- Enkä minä enää salli itseni ärtyä kiusaamaan sinua ehdoin tahdoin,
lupasi Garth ja vastasi Gunnelin hymyyn.
Ei kumpikaan ollut sanonut mitään siitä, mitä kumpikin puolestaan
oli päättänyt sanoa, mutta he olivat päässeet toivottuun selvyyteen
kuitenkin, ja heidän rakkautensa oli kohonnut askeleen ylöspäin.
4.
Kun Gunnel naimisiin menonsa jälkeen alkoi uudelleen
kirjailijatoimintansa, huomasi hän itsessään tapahtuneen muutoksen.
Henningin vaikutus tuli näkyviin siten, että hän tahdottomasti katseli
omia ajatuksiaan ja mielialojaan hänen silmillään. Huomattuaan tämän,
Gunnel teki kaikkensa irtautuakseen sellaisesta epäitsenäisyydestä. Hän
työnsi itsepäisesti syrjään ajatuksen siitä, mitä Henning, ajattelisi,
ja koetti unohtaa hänet niinä hetkinä, jolloin istui kirjoituspöytänsä
ääressä. Hän onnistui näissä yrityksissään sen verran, että hän
todellakin tuli vapaaksi kirjoittaessaan, mutta Henning oli kuitenkin
mukana Gunnelin kirjoittaessa sillä tavoin, että hän tuli Gunnelin
innostuksen sieluksi ja antoi eloa ja voimaa kuvaukseen. Siitä
rakkaustarinasta, jota hän kuvaili, henki hänen oma rakkautensa
Henningiin ja se antoi kuvaukselle sen vaikuttavan todellisuussävyn.
Niin vilkkaasti hän kuvaili itsellensä sen kauhun, että Henning
kohtelisi häntä samoin kuin hänen romaaninsa sankaritarta kohteli tämän
sankari, että hänen kuvauksensa nuoren naisen sieluntaisteluista ja
kohtalosta teki todellisuus-kuvauksen vaikutuksen.
Kuvattu elämänkohtalo päättyi sankarittaren itsemurhaan. Gunnel ei
ollut alusta pitäen aikonut antaa sen päättyä siihen, mutta kertomuksen
edistyessä hän itse suli niin yhdeksi sankarittarensa kanssa, kärsi
hänen tuskiaan niin todellisesti, tunsi hänen kanssaan maailman niin
tyhjäksi ja elämän niin sietämättömäksi, kuin hän olisi tuntenut, jos
hän olisi pettynyt niin perinpohjin Henningin suhteen, kuin hänen
sankarittarensa oli pettynyt oman rakastettunsa suhteen. Senvuoksi hän
ikäänkuin etsi lohtua ja lepoa itselleen sankarittarensa itsemurhasta,
ja sitten hän loukatun rakkauden voimalla hekumoitsi sankarin liian
myöhäisessä katumuksessa.
Niinä tunteina, jolloin hän kirjoitti, eli hän niin kokonaan
kuvittelujensa maailmassa, että se ei kokonaan haihtunut pois
sittenkään, kun hän palasi todellisuuden maailmaan. Hän hymyili sille
itse, mutta ei voinut täydellisesti vapautua siitä mielikuvituksen
tunteesta, että Henning oli tehnyt hänelle vääryyttä ja tuottanut
hänelle kärsimystä. Mutta ei hän näyttänyt sitä käytöksessään eikä
hän antanut sen kuvittelun saada mitään valtaa itsessään; senvuoksi
hän hämmästyi, kun Henning eräänä päivänä kysyi, oliko hän tyytymätön
häneen.
-- Enhän toki. Miksi sitä kysyt!
-- Minusta tuntuu ikäänkuin sinä olisit loukkaantunut, mutta minä en
tiedä mitään syytä.
Henning katsoi tarkkaavasti ja hieman levottomasti häneen ja etsi
rehellisesti omastatunnostaan jotain syytä.
Gunnel purskahti nauruun.
-- Sanon sinulle, mitä se on. Olen parhaillaan kirjoitusinnossa. Ja
sinulla on suuri osa siinä mitä kirjoitan. Mutta sinä käyttäydyt siinä
hyvin pahasti.
Garth näytti sekä huvitetulta että hämmästyneeltä.
-- Kuvailetko minua? Mutta miksi teet minusta heittiön?
-- En ensinkään kuvaile sinua, sinä et ole rahtuakaan kaltaisesi.
Muutoin ei sankari ole mikään heittiö, vaikka sankaritar pettyy hänen
suhteensa. Sankaritarkaan ei ole yhtään minun kaltaiseni.
-- Mutta kuinka voit sitten sanoa minulla olevan osaa siinä mitä
kirjoitat?
-- Sankarittaren rakkaus sankariinsa on minun rakkauteni sinuun.
-- Tuleeko se pian valmiiksi? Tottahan luet sen minulle?
-- Tulee, pian.
Kun se valmistui, luki Gunnel käsikirjoituksensa Garthille muutamina
iltoina.
Garth kuunteli kasvavalla mielenkiinnolla, mutta ei sanonut mitään
luetusta. Hän tahtoi kuulla ensin lopun, ennenkuin lausui mitään
arvostelua.
Päivillä, heidän puhuessaan muita asioita, oli kummankin ajatuksissa
Gunnelin kirja ja toisinaan huomasi Gunnel Henningin katseen olevan
kiinnitettynä itseensä sellaisin ilmein, kuin hän näkisi hänet uudessa
valossa.
Myöhään eräänä iltana puoliyön jälkeen Gunnel lopetti käsikirjoituksen
lukemisen.
Henningillä oli ollut paljon tekemistä sinä päivänä ja hän oli hyvin
väsynyt, ja hänen piti tavallisuuden mukaan nousta varhain seuraavana
aamuna, minkävuoksi he olivat päättäneet lukea vain hetkisen. Mutta
niin pian kuin Gunnel oli tahtonut lopettaa, oli Henning pyytänyt
häntä jatkamaan. Kolmannen kerran kun Gunnel oli yrittänyt keskeyttää
lukemisen, oli Henning käynyt kärsimättömäksikin.
-- Lue vain! Minun täytyy saada kuulla loppu tänä iltana, muuten en
saata nukkua.
Gunnel hymyili ylpeänä Garthin kärsimättömyydestä, joka oli paras
todistus hänen kertomakyvystään. Sitten hän luki romaanin loppuun
keskeyttämättä.
Henning oli aikaa sitten unohtanut väsymyksensä ja eli kokonaan
Gunnelin kertomuksessa. Mutta se oli saattanut hänet synkkään ja
liikutettuun mielentilaan. Hän oli niin kiinni elämän kohtalossa, jonka
kehitystä oli seurannut surulliseen loppuun saakka, että hän unohti sen
olevan vain mielikuvituksen luoma.
-- Eikö hän olisi löytänyt jotain muuta keinoa kuin itsemurhan? Joku
olisi toki voinut tulla ajoissa pelastamaan hänet!
Gunnel hymyili nähdessään, miten se oli vaikuttanut Henningiin aivan
kuin äsken luettu olisi ollut todellisuus-kuvaus. Se hymy herätti
Henningin, niin että hän muistikin Gunnelin olevan vastuunalaisen
sankarittaren surullisesta lopusta. Ja hän näki kirjan Gunnelin työnä.
-- Tuo romaani on valtava edistys. Saattaisi luulla monivuotisen
kirjailijatoiminnan olevan sen ja sinun ensimmäisen kirjasi välillä,
niin suuren edistyksen olet saavuttanut.
-- On enemmänkin noiden kahden kirjan välillä, sanoi Gunnel hienolla
viittauksella, ja hänen katseensa täydensi lauseen ja antoi Henningin
ymmärtää, että se jokin oli Henning ja heidän rakkautensa.
Henning veti hänet luokseen ja vähään aikaan ei kumpikaan sanonut
mitään.
-- Etkö voinut löytää mitään parempaa keinoa Ellen-raukallesi kuin
itsemurhan? kysyi hän sitten.
-- _Hän_ ei löytänyt muuta, vastasi Gunnel.
-- Mutta sinä? Etkö sinä voi nähdä mitään muuta? Mietihän!
Gunnel mietti, mutta sitten hän pudisti päätään.
-- Ihmiset tekevät usein itsemurhan joutuessaan epätoivoon. Eihän se
voine vaikuttaa luonnottomalta, että annoin Ellenin tehdä niin.
-- Ei luonnottomalta. Sitä en ole sanonutkaan! Juuri tuo kuvaus
hänen epätoivoisesta sieluntilastaan ja kuolemastaan on kaamean
luonnollinen. Mutta minä näen korkeamman tarkoituksen kirjailijan
kutsumuksessa kuin jäljentää vain synkkää todellisuutta. On olemassa
valo, joka voi valaista pimeässä, ja kyllä kai kirjailijan pitää
katsoa tehtäväkseen antaa ainakin jonkin säteen siitä valosta päästä
paistamaan todellisuuskuvaukseensa. Sen ei tarvitse kadottaa silti
todellisuuttaan, sillä valo, jota tarkoitan, on todellisin mitä on
olemassa.
-- Sinulle se on sellainen, mutta unohdat, ettei se ole samalla tavoin
minulle, sanoi Gunnel hiljaa.
Hänen vastauksensa koski ilmeisesti Garthiin. Hän katsoi Gunneliin
ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea käsittää sellaista tilaa kuin
Gunnelin. Into, jolla hän äsken oli puhunut, laimeni häneltä.
-- Onko mahdollista ettet ollenkaan näe mitään siitä valosta? kysyi hän
surullisesti.
-- Näenhän sen sinussa. Mutta en ymmärrä sitä.
Gunnelista oli aina vaikeaa olla vilpitön nähdessään, miten Henning
kaipasi keskinäistä ymmärrystä hengellisissä asioissa, mutta Gunnelin
pelko teeskennellä vahvisti häntä.
-- Mitä pidät kirjastani yleensä? kysyi Gunnel hetkisen äänettömyyden
jälkeen. Luuletko sen saavuttavan menestystä?
-- Mitä tarkoitat menestyksellä?
-- Tuleeko se miellyttämään? Onko sillä menekkiä?
-- Sen kyllä luulen.
Gunnel järjesti käsikirjoituksen niin, että lehdet olivat tasan,
ja Henning istui mietteissään katsellen. Yht'äkkiä Gunnel katsoi
Henningiin hiukan hymyillen.
-- Mitä _sinä_ tarkoitat menestyksellä? kysyi Gunnel.
-- Hyötyä.
-- Luuletko sen sitten hyödyttävän? kysyi Gunnel mielistelevästi.
-- En tiedä oikeastaan, miten se voi hyödyttää, vastasi Henning
suoraan, mutta aivan ilman mitään tuomitsevaa terävyyttä.
Gunnel punastui, ja hänen silmänsä ympärykset kävivät punaisiksi kuten
aina, kun häneen koski.
-- Onko se sitten niin huono sinun mielestäsi?
-- Ei, ei suinkaan huono. Mutta se ei anna mitään. Se ei katsele
korkeammalta kannalta todellisuutta, se ei kohota ainoatakaan kertaa
katsetta maasta ylöspäin.
-- Eikö mikään voi olla hyvää, joka ei sitä tee?
-- Tavallaan ehkä, minä en tiedä. Mutta minusta se on niinkuin työ
ilman päämäärää, suola ilman suolaisuutta...
-- Etkö nyt ole hieman yksipuolinen?
-- En hieman, vaan paljon, vastasi Henning ja hymyili voimakasta pientä
hymyä, joka osoitti, ettei hän hävennyt sitä yksipuolisuutta.
5.
Garth oli noussut paikaltaan ja puhui mukaansatempaavia sanoja.
Hän näytti ruumiillistuneelta älyltä, innostuksen henkevöittämältä
siinä seisoessaan ja puhuessaan, eikä kuulijoiden joukossa ollut
ainoatakaan, jota hänen tulensa ei olisi sytyttänyt.
Kuulijakunta hänen ympärillään oli yksinomaan miehiä, suurimmaksi
osaksi kristillisiä ylioppilaita. He olivat yhtyneet liikkeeseen, jolla
oli korkea ja laajakantoinen päämäärä. Kaikki nämä nuoret miehet,
jotka nyt kuuntelivat Garthia, tunsivat olevansa yhden kansan jäseniä.
Tämän kansansa keskuudesta he tunsivat tulleensa valituiksi erityiseen
tehtävään kansansa hyväksi. "Ruotsin kansa Jumalan kansa." Se oli
heidän tunnuslauseensa, ja tämän tunnuslauseen toteuttaminen oli heidän
kutsumuksensa.
Garth ei ollut ollut mukana heidän liikkeessään alusta saakka, mutta se
oli vetänyt hänet mukaansa heti kun hän oli kuullut siitä, ja nyt hän
kuului siihen ruumiineen ja sieluineen. Hän piti palavia esitelmiä ja
kirjoitti heidän lehteensä kirjoituksia, älyä säkenöiviä ja henkeviä.
Tuntui niinkuin liike olisi saanut siivet senjälkeen kun hän oli tullut
mukaan. Ja kuitenkin hän piti itseään enemmän liikettä kannattavana
ystävänä kuin sen johtajana.
Hän tunsi ikäänkuin eduksi saada kohdata näitä nuoria innostuksen
miehiä heidän kokouksissaan ja saada työskennellä yhdessä heidän
kanssaan puhein ja kirjoituksin. Jos he tunsivat saavansa Garthista
sytykettä, niin Garthkin puolestaan tunsi saavansa sitä heiltä. Halko
palaa huonosti yksin, mutta useat yhdessä muuttuvat humisevaksi
tuleksi. Ruotsinmaan herätyksen vartiotulena olisi heidän yhdistyksensä
palava.
Lämmenneenä ja avartunein rinnoin Garth läksi sinä iltana kokouksesta.
Kädenlyöntejä, jotka olivat sisältäneet paljon, hän oli saanut ja
antanut, ja ne tuntuivat koko hänen olennossaan. Hänen katseensa
säteili sen suuren päämäärän kajastusta, josta he olivat puhuneet
keskenään. Heitä ei oltu jätetty yksikseen kokouksessa, jossa olivat
olleet. He kaikki olivat tunteneet hänen läsnäoloaan, joka kristinuskon
ensimmäisenä sankarikautena oli tärisyttänyt huonetta, mihin
opetuslapset olivat kokoontuneet. Nyt ei tärisytetty huonetta, vaan
heitä itseään. Ja siinä hengen liikutuksessa oli kaikki vähäpätöinen
häipynyt syrjään, ja vain suuri pääasia seisonut elävänä heidän
kaikkien edessä.
Täynnä näitä kokemuksia Garth tuli kotiin vaimonsa luo. Ja hän rupesi
puhumaan hänen kanssaan siitä, mikä täytti hänen sydämensä.
Gunnel, joka aina oli huvitettu siitä, mikä Garthin mieltä kiinnitti,
kuunteli nyt eloisasti ja tarkkaavasti. Garthin intomielisyys miellytti
häntä.
Mutta se ei voinut temmata häntä mukaansa. Ja hän tunsi ihmettelyä
sen suhteen, mikä innostutti Garthia. Päämäärä, joka Garthista näytti
niin suurelta ja todelliselta, teki Gunneliin haaveillun ihanteen
vaikutuksen. Kuinkapa kourallinen ylioppilaita saattaisi kääntää
koko kansan! Ja mihin he kääntäisivät kansan, joka jo oli kastettu
kristinuskoon? Gunnel ei tahtonut tunnustaa sitä itselleenkään, mutta
hän ei tosiaankaan ymmärtänyt Garthin innostusta.
Ei auttanut, että hän kätki ymmärryksen puutteen mielenkiintoisen
kuuntelemisen taa, ei auttanut, että hän hymyili myötätuntoisesti
Garthin innostukselle ja koko tahdollaan koetti antaa hänen innostuttaa
itseään. Tukahduttava kylmyys hiipi Garthiin, ja vilkas kuvaus laimeni,
ja sitten hän lakkasi puhumasta ikäänkuin hänellä ei olisi ollut
enää mitään sanomista. Surumielin Gunnel huomasi tämän ja tarttui
hermostuneesti ensimäiseen sanaan, mikä mieleen johtui, näyttääkseen
Garthille haluavansa olla hänen mukanaan.
-- Kuinka toivonkaan teidän onnistuvan! virkahti hän, mutta huomasi
itse huudahduksensa niin typeräksi, että punastui.
-- Mutta sinä et luule, että onnistumme? sanoi Garth kysyvällä
äänellä ja melkein hämillään hymyillen, sillä hän näki kuinka Gunnel
ikäänkuin molemmin käsin koetti pitää kiinni heidän välisestä toistensa
ymmärtämisestä, mutta se särkyi häneltä -- ja hänen kävi sääliksi
Gunnelia.
Silloin Gunnel luopui kaikesta teennäisestä yrityksestä ja palasi
tavalliseen totuudellisuuteensa.
-- Teidän päämääränne on niin korkealla -- mutta eiköhän se ole liian
korkealla? Voitteko saavuttaa sen?
-- Ei kukaan meistä odota saavuttavansa sitä yhdellä kertaa, niin, ei
elämämme aikana. Mutta jos otamme askelenkaan sitä kohti, niin se on
meidän -- hengessä, lupauksessa.
Hän puhui jälleen tuolla tyynellä, mutta palavalla voimalla, joka
vaikutti Gunneliin, vaikka hän ei ymmärtänytkään sitä. Hän mietti
Garthin sanoja, ikäänkuin hän olisi puhunut vierasta kieltä. Garth
huomasi sen.
-- Sinä et ymmärrä minua? Ainoa tapa toteuttaa ihannetta on sen
toteuttaminen nykyhetkellä, niin pitkälle kuin voin. Koko elämäntyöni
ei tule olemaan enemmän kuin yksi rengas ketjussa. Rengas yksinään ei
ole mitään, mutta ketjussa se tulee osaksi siitä. Ketju on ihanne.
Minun koko elämäntehtäväni on vain rengas siinä. Ymmärrätkö minua?
-- Ymmärrän.
Gunnel pujotti kätensä Garthin käteen ja painautui häntä lähelle
ahdistavin tuntein ikäänkuin jokin olisi uhannut erottaa heidät.
Olivatko heidän elämäntehtävänsä saman ketjun renkaita?
Garthilla oli ihanne, Jumala, johon hänen koko olentonsa yhtyi. Hän oli
sovitettu ketjuun, joka kulki läpi ajan ja iankaikkisuuden.
Entä hän -- Gunnel! Mitä varten hän eli? Onneaan varten Garthin kanssa.
Kirjailijana menestyäkseen. Oliko hän vain hyödytön rengas, joka oli
yksin? Eikö häntä koskaan voinut sovittaa samaan ketjuun kuin missä
Garth oli?
6.
Garthilla oli paljon tekemistä talven kuluessa. Paitsi lehtorin
virkaansa ja rippilapsiansa hänellä oli tyttökoulu, minkä rehtori
hän oli, ja hän opetti myöskin ylioppilaspiireissä. Hänen lahjansa
ja personallisuutensa olivat sellaisia, että kilpailtiin hänen
saamisestaan yhdistyksiin, johtokuntiin ja hengellisiin yrityksiin.
Ja hän kun ei mielellään kieltäytynyt, niin hänelle kasautui sangen
paljon ylityötä. Mutta hänestä oli rakasta antaa itsensä Jumalansa
palvelemiseen ja hän teki työtä ilolla, sillä ensi rakkauden tuli paloi
yhä hänen sydämensä alttarilla.
Garth ei koskaan tehnyt yritystä vetääkseen Gunnelia mukaan
harrastuksiinsa. Hän pelkäsi niin pakottaa Gunnelia, että hän pikemmin
meni vastakkaiseen liiallisuuteen ja piti sisäisen maailmansa
suljettuna häneltä.
Hän ei kuitenkaan voinut olla vaikuttamatta Gunnelin sielunelämään,
siihen hänen personallisuutensa oli liian voimakas. Huolimatta
perhosmaisen kevyestä ja jonkunverran pinnallisesta mielestään ei
Gunnel voinut olla ottamatta vaikutteita Garthin vakavuudesta.
Huvitukset, jotka ennen ehkä olivat olleet hänelle hyvinkin pääasia,
kävivät tarpeettomammiksi, ja hän alkoi tuntea halua olla hyödyksi
maailmassa. Hänellähän oli jo kaksinkertainen tehtävä, koti ja
kirjailijatoimi. Edellistä hän hoiti keveästi rakkauden innostamana.
Jälkimmäisen hän oli tähän saakka pitänyt enimmin huvina sekä keinona
tunnetuksi ja huomatuksi tulemiseen. Mutta jokapäiväinen yhdessäolo
sellaisen elämänkäsityksen mukaan elävän miehen kanssa, kuin Garth oli,
vaikutti, että Gunnel tunsi tarpeen tuottaa kirjailijatoiminnallaan
hyötyäkin. Kun se käsikirjoitus, jonka hän oli lukenut Henningille,
oli painettu, alkoi hän uuden työn, ja siitä tuli laaja-aiheinen
yhteiskunnallinen romaani, jonka tarkoitus oli palvella työväen luokkaa
ja naisia, jotka esitettiin yhteiskunnan lapsipuolina vuosisataisten
vääryyksien ja ansaitsemattomien kärsimysten uhrina.
Pääasiallisesti saadakseen aineistoa romaaniinsa, yhtyi Gunnel
äänioikeusnaisiin ja niihin, jotka työskentelivät yhteiskunnallisella
työvainiolla, ja hän solmi monta uutta tuttavuutta, jotka kiinnittivät
hänen mieltään ja avarsivat hänen näköpiiriänsä. Hän otti myöskin
paljon vaikutuksia sekä mistä että inhimillisistä olosuhteista, joita
hän tutki, ja tämä painoi leimansa hänen kirjaansa. Hän kirjoitti sen
suuttumuksen innoittamana. Hän tuli niin kuohuksiinsa yhteiskunnan
vääryyksistä, että hän itse tuli vääräksi. Mutta sitä hän ei itse
huomannut ja hän olisi hyvin vimmastunut, jos joku olisi sanonut sen
hänelle.
-- Sinulla taitaa olla tekeillä uusi romaani! sanoi Garth, kun hän
eräänä iltapäivänä tuli Gunnelin huoneeseen ja löysi tämän niin
syventyneenä kirjoitukseensa, ettei ollut huomannut hänen tuloaan.
Gunnel katsoi ylös loistavin katsein ja hymyili puoleksi hajamielisenä.
-- Niin, se laajenee ja tulee niin valtavaksi, etten tiedä miten jaksan
sen kanssa, sanoi Gunnel onnellisesti nauraen ja ojentausi, ylpeänä
siitä näkymättömästä kuormasta, jonka hän, huolimatta sen painosta,
keveästi ikäänkuin nosti hennoille olkapäilleen.
Entistä enemmän hän näytti liekehtivältä sielulta.
-- Mitä sinun uusi romaanisi käsittelee?
-- Ihmisjoukkoa.
-- Minuako myöskin?
-- Ei, sinä et ole ollenkaan siinä.
-- Vai niin, minä en enää kelpaa innostajaksi? Olen tullut vanhaksi ja
tutuksi nyt, niinkö?
Hän koetti salata pettymystään leikillisen äänen suojaan.
Gunnel huomasi sekä yrityksen että epäonnistumisen ja kävi niin
ylpeäksi ja helläksi.
-- Oo, sinä kuljet kerjuulla! virkkoi hän, ja hänen silmänsä sädehtivät
kauniisti. Minun on kai annettava sitten jotain. Tule!
Hän veti Garthin pään luokseen ja sanoi hiljaa ja lämpimästi:
-- Innostus tulee ja menee. Rakkaus pysyy. Sinä olet minun rakkauteni.
-- Se oli aitoa kultaa!
-- Oletko nyt tyytyväinen, sinä kerjäläinen?
-- Olen, niinkuin kuningas valtakunnassaan.
7.
Gunnel istui kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti yhteiskunnallista
romaaniansa. Aurinko paistoi lämpimästi hänen miellyttävälle
vartalolleen ja loisti silkkihiuksissa, jotka näyttivät kiertyvän sitä
kiharaisemmiksi mitä enemmän hän ajatteli.
Ikkunan vieressä olevalta paikaltaan hänellä oli näköala kattojen
ja savupiippujen yli, ja taivastakin näkyi laajalti, sillä asunto
oli uudenaikaisen talon viidennessä kerroksessa alemmassa Vaasan
kaupunginosassa ja oli täynnä aurinkoa. Katuelämän pauhu kuului
hillittynä tänne ylös, ja avaruus oli lähellä.
Gunnelin innostus vei hänet kuitenkin siinä hänen kirjoittaessaan läpi
pimeiden solien täysinäisiin taloihin ja huoneisiin, joissa ihmisiä
vilisee. Jos hän joskus kirjoituksestaan katsahti ylös ja hänen
katseensa osui ikkunan ulkopuolella aukenevaan avaruuden sineen, näki
hän sen avaruuden ikäänkuin tulevaisuuden vertauskuvana, jossa kaikki
väärä on oleva oikaistuna. Mutta nykyhetken tehtävänä on kääntää se
oikeaksi, ja sentapaiseksi kokeeksi oli hänen uusi kirjansakin tuleva.
Luonteenomaisella pikaisuudellaan hän nousi yht'äkkiä ylös ja meni
Garthin huoneeseen ja rupesi etsimään hänen salkustaan uutista, jonka
oli nähnyt Garthin leikkaavan ja pistävän sinne. Hänen mieleensä
nimittäin johtui ottaa yhteiskunnalliseen romaaniinsa tapaus, joka
liittyisi tähän uutiseen.
Salkun lehtien välissä oli aloitettu käsikirjoitus. Henningin
kirjoittama. Gunnel luki sivumennen muutamia lauseita, kiintyi
tahdottomasti, otti paperin esille ja luki kirjoituksen loppuun. Se oli
uskonnollinen, luultavasti johonkin aikakauskirjaan aiotun kirjoituksen
alku, ja se käsitteli Jumalan rakkautta. Sitä rakkautta nimitettiin
tässä ensimmäiseksi rakkaudeksi, joka tekee ensimmäisiä tekoja. Tänä
aikana on olemassa taipumus, joka tarttuu valittuihinkin, kirjoitti
Garth, taipumus antaa lähimmäisen rakkauden tunkea syrjään rakkauden
Jumalaan. Ja eikö siinä ole syy siihen, että on niin paljon toimintaa,
joka kantaa vähän hedelmää? Rakkaus Jumalaan on kuitenkin ensimmäinen
käsky, rakkaus lähimmäiseen toinen, joka on sen kaltainen. Jos toinen
käsky asetetaan ensimmäiseksi ja se saa himmentää ensimmäisen, silloin
on seurauksena se, että rakkaus kylmenee ja työ lähimmäisen hyväksi --
vaikkapa innokas ja itsessään hyvä -- kadottaa siunauksensa. Kristuksen
seuraajia varoitettiin siitä vaarasta, että uusisuuntaiset yhteiskunnan
parantajat, jotka vain näkevät lähimmäisen eivätkä Jumalaa, voivat
houkutella pois heidät ensimmäisen käskyn ensimmäisestä rakkaudesta ja
ensimmäisistä teoista.
Väri kohosi Gunnelin poskille hänen lukiessaan, ja hänen rintansa nousi
levottomasti. Hän ihmetteli, oliko Henning ajatellut häntä mainitessaan
uusisuuntaisia yhteiskunnan parantajia ja varoittaessaan heistä.
Hän tunsi itsensä ja toimintansa Garthin kuvauksessa, ja hän tuli
liikutetuksi ikäänkuin loukkaavan syytöksen edessä.
Garth varoitti hengenheimolaisiaan sellaisista kuin hänestä. Eikö
sen täytynyt merkitä, että hän omasta puolestaan tunsi Gunnelin
vaikutuksessa vaaran?
Miettiväisenä hän seisoi Garthin keskeneräinen kirjoitus kädessä ja
tuijotti tuomitseviin sanoihin, jotka olivat tuon tutun käsialan
kirjoittamia.
Garthin käsiala ei ollut kaunis, mutta luonteenomainen, suurine,
kulmikkaine, epätasaisine pystyine kirjaimineen. Selvää se oli, sanat
tulivat häntä vastaan paperilta tarvitsematta vaivautua niitä lukemaan.
Pikaisin liikkein hän pisti paperin salkkuun ja meni takaisin
huoneeseensa.
Mutta täällä hän istui kauan kynä kädessä kirjoittamatta.
Kun hänen sisimpänsä niin odottamatta oli tullut liikutetuksi niistä
sanoista, missä Henning puhuu ensi rakkaudesta, oli eräs muisto
Henningin ja hänen ensi rakkaudesta noussut hänen eteensä äkillisen
selvästi. Se oli muisto siitä hetkestä, jolloin Henning antoi hänen
ensikertaa silmätä sisäiseen elämäänsä. Miten häneen olikaan silloin
vaikuttanut luottamus, jota Henning oli osoittanut häntä kohtaan! Hän
muisti kuinka hän oli lukinnut sen kuin pyhäinjäännöksen sydämensä
kaikkein pyhimpään.
Mitenkä hänen laitansa olikaan nyt sen luottamuksen suhteen? Eikö hän
ollut antanut pölyä ja hämähäkin verkkoa kasautua sen yli, ja eikö hän
ollut kadottanut avaintakin pyhän lippaan suulta?
Miltä hänestä olikaan tuntunut äsken taas kohdatessaan tämän Henningin
ehdottaman Jumalalle-antaumisen, joka kerran oli vaikuttanut häneen
niin voimakkaasti, että hän oli ikävöinyt voivansa ymmärtää sitä ja
jakaa se hänen kanssaan? Nyt se oli liikuttanut häntä ja herättänyt
hänessä suuttumusta, vieläpä pahempaakin -- sääliä. Hänestä Henning
näytti ahtaalta, ja hänen elämänkatsomuksensa epäkäytännölliseltä ja
yltiöpäiseltä eikä hän nyt enää tahtoisi tulla hänen kannalleen, vaikka
olisi voinutkin. Siihen suuntaan heidän suhteensa siis oli kehittynyt,
he olivat kasvaneet erilleen sen sijaan että olisivat kasvaneet yhteen!
Kenen oli syy, hänenkö vai Henningin? Ehkei kummankaan. He olivat
kumpikin hengen luonnonlain uhreja.
Hän ajatteli kiinteästi, istuessaan leikitellen kynällä sen sijaan että
olisi kirjoittanut sillä. Mutta hän ei ajatellut yhteiskunnallista
romaaniansa, vaan Henningiä ja itseään. --
Saman päivän iltana, kun Garth oli istunut kirjoituspöytänsä ääressä
pitemmän aikaa, tuli Gunnel sisään.
Henning istui nojaten taaksepäin kirjoitustuolin selkään ja luki juuri
valmistunutta kirjoitustaan. Gunnel näki hänen olkansa takaa, että se
oli sama kirjoitus, jonka hän aamupäivällä oli lukenut puolivalmiina.
Henning oli kokonaan kiinni siinä mitä oli kirjoittanut. Mutta hän
huomasi Gunnelin heti. Nojaten niskansa korkeaan tuolin selustaan hän
käänsi kasvonsa vähän sivulle ylös Gunneliin päin ja katsoi häneen
kysyvin, vielä puoleksi hajamielisin katsein.
-- Häiritsenkö sinua? kysyi Gunnel.
-- Luin parsillaan muuatta kirjoitusta, jonka juuri olen
saanut valmiiksi. Sinä tiedät, millaista silloin on, sanoi hän
anteeksipyytävästi hymyillen.
-- Sitten menenkin heti, sanoi Gunnel, mutta Henning pani nopeasti
kätensä Gunnelin käsivarrelle, joka oli hänen tuolinsa selustalla.
-- Ei, ei, sanoi hän sydämellisesti. En koskaan tahdo, että menet
luotani.
Siispä Gunnel jäi.
-- Luin aamupäivällä tuon kirjoituksen puolivalmiin alun, tunnusti hän.
-- Vai niin, vai käyt sinä nuuskimassa minun kätköjäni, kun olen ulkona!
Henning uhkasi häntä leikillisesti nyrkillä.
-- Hain erästä ilmoitusta, mutta löysin tuon ja luin sen.
Henningin katse kysyi häneltä mitä hän oli, pitänyt siitä.
-- Olinko minä ja minun ystäväni sinun ajatuksessasi kirjoittaessasi
maailman parantajista, jotka näkevät vain lähimmäisen, mutta eivät
Jumalaa?
-- Tietoisesti en ajatellut sinua ja ystäviäsi, vastasi Garth.
Yht'äkkiä iski hänen katseensa suoraan Gunnelin katseeseen tavalla,
joka oli hänelle ominaista ja minkä kautta hän ikäänkuin tarttui toisen
sisimpään.
-- Otitko itseesi minun määritelmäni uudensuuntaisesta
maailmanparantajasta?
-- Otin, vastasi Gunnel ja jäykistyi.
Garthin katse syveni eikä hän siirtänyt sitä Gunnelin kasvoista.
Se vaivasi Gunnelia, mutta hän oli liian ylpeä ollakseen siitä
tietävinäänkään.
-- Eikö Raamatussa sanota, että ellei rakasta veljeään, jonka näkee, ei
voi rakastaa Jumalaa, jota ei näe? kysyi Gunnel samalla, hieman ylpeän
uhmaavalla äänellä, jolla äsken oli antanut myöntävän vastauksen.
-- Sanotaan kyllä, vastasi Garth.
Gunnel kuvitteli, että Garthissa oli jotain ylimielistä, kun hän odotti
Gunnelin todisteen jatkoa, ikäänkuin hän olisi odottanut Gunnelin
sotkeutuvan.
-- Eikö siinä sanassa sitten aseteta rakkautta lähimmäiseen ensi
sijalle? kysyi Gunnel vieläkin lyhyemmällä äänellä.
Garth pudisti päätään.
-- Sentähden, että Jumala kohtaa minua minun veljessäni, pitää minun
rakastaa veljeäni. Siinäkin on ensimmäinen käsky ensi sijassa. Se on
aina ensi sijassa -- ja huonosti käy rakkauden, jos työnnän sen syrjään
toisenkaan edestä, joka on sen kaltainen.
Mutta Gunnel ei tahtonut antaa myöten.
-- Luulen kuitenkin, että koska te uskovaiset -- niinkuin sinä
mielelläsi nimität teitä -- yksipuolisesti olette syventyneet
rakkauteen Jumalaa kohtaan ja laiminlyöneet ihmisrakkauden, niin
senvuoksi teidän kristillisyytenne on joutunut huonoon valoon monien
ajattelevien ihmisten silmissä.
Hän puhui kiihkeästi ja terävämmin kuin olisi tahtonut.
Garth hymyili ikäänkuin jollekin liian hullulle väitteelle.
-- Ainakaan se ei ole mikään Jumalaa kohtaan tunnettavaan rakkauteen
vaipuminen, joka on aiheuttanut vahingon! sanoi hän.
-- _Yksipuolinen_ vaipuminen, tarkoitan, selitti Gunnel.
-- Se rakkaus ei _voi_ olla yksipuolista.
Tämä tyyni, varma väite ällistytti Gunnelia, ja hän kiehui
vastustamishalua.
-- Mistä sitten johtuu, ettei ole olemassa yksipuolisempia ihmisiä kuin
-- -- -- kuin -- oikein äärimmäisen uskonnolliset?
Garth kohotti silmäkulmiaan, mutta ei vastannut mitään.
Hänen äänettömyytensä laimensi Gunnelin kiihkoa, ja hän häpesi sitä
vähän.
-- Miksi et vastaa minulle? Oletko suuttunut? Olenko loukannut sinua!
kysyi Gunnel hermostuneesti.
Garth ojensi kätensä, ja Gunnel istui hänen tuolinsa käsipuulle.
-- Ei kaikki, mikä tahtoo näyttää rakkaudelta Jumalaan, sitä ole. Elä
tuomitse lajia muunnoksen mukaan! sanoi hän.
-- Minä olen viimeinen niin menettelemään, minä, jonka silmien edessä
sinä olet joka päivä, sanoi Gunnel lämpimästi ja pani kätensä Garthin
kaulalle. Et saa uskoa minun tarkoittavan sinua.
-- Minulta puuttuu niin paljon, sen kyllä tiedän, mutta _tahdon_
ainakin olla rehellinen, sanoi Garth.
-- Tahdotko todellakin?
-- Epäiletkö sitä?
-- En tahtoasi. Mutta -- _jos_ todellakin olisit niin rehellinen kuin
tahdot olla, et voisi vastustaa niitä monia oikeutettuja vaatimuksia,
joita tänä aikana on olemassa.
-- Niinkuin esimerkiksi?
-- Sorrettujen vapauden taistelua.
-- En tiedä olevani sitä vastaan.
-- Sinä olet sosialismia vastaan.
-- En saata käsittää, että sosialismi on mikään vapauspuolue,
päinvastoin, se paljastuu yhä enemmän pakkopuolueeksi.
-- Sinä et käsitä sitä yhtään!
-- Tottapa en ymmärrä sitten, koska sinä sen sanot.
Gunnel huomasi taas liiaksi kuumenneensa ja oli hetkisen hiljaa
tyyntyäkseen.
-- Taistelun aikana vain täytyy olla pakkoa. Kun sosialismi on
voittanut, niin silloin tulee vapaus kaikille, sanoi Gunnel sitten
tyynemmin, mutta hyvin varmasti.
-- Luuletko? kysyi Garth tyynesti ja lisäsi ikäänkuin itsekseen: "Te
tulette ymmärtämään totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi."
-- Ehkäpä sosialismissa juuri on se totuus, joka on tekevä ihmiset
vapaiksi.
-- "Jokainen, joka syntiä tekee, on synnin orja. -- -- -- Jos nyt
poika teidät vapaiksi tekee, niin te olette totisesti vapaat." Katsele
sosialismia sen sanan valossa!
-- Kuinka tiedät, eikö Poika ole juuri sosialismissa?
-- Tahtooko sosialismi vapauttaa ihmiset heidän synneistään?
-- Vallassaolijoiden itsekkäisyydestä, joka on toki syntiä, jos mikä!
-- Pojan opetuslapset alkavat taistelun _omaa_ syntiään vastaan.
Tekeekö sosialismi sen?
Gunnel ei tiennyt, mitä vastaisi. Garthin kanssa ei ollut helppo
väitellä, hän kun näki kaikki toiselta näkökannalta ja puhui toisen
hengen kieltä.
Gunnel otti käsivartensa hänen kaulaltaan ja nousi ylös.
-- Voisimme väitellä vaikka kuinka kauan tästä tulematta mihinkään
tulokseen, sanoi hän hieman naurahtaen puoleksi suuttuneesti, puoleksi
surullisesti. Nyt en häiritse sinua enää kauemmin. Syvenny sinä jälleen
tuomitsemaan meitä syntisiä, jotka vain näemme lähimmäisen emmekä
Jumalaa!
Tämän viimeisen hän sanoi katsahtaen Garthin käsikirjoitukseen, jonka
hän oli asettanut kirjoituspöydälle.
Gunnel aikoi mennä, mutta Garth otti hänen kätensä ja pidätti hänet.
-- Gunnel, etkö tosiaankaan ymmärrä minua yhtään?
Gunnel näki hänen katseessaan tuon palavan, hänen sieluansa ja
hengellistä yhteyttä janoavan ikävän, ja se koski häneen. Mutta hän
hymyili hiukan.
-- Niin kauan kuin elämme ja rakastamme, voithan toivoa voittavasi
minut lopulta.
-- Sinä et usko sitä itse, sinä et tahdo sitä, sanoi Garth surullisesti.
-- Mitä minua hyödyttää ajan pitkään ponnistella vastaan? Jos sinulla
on sinapin siemenen verran uskoa, niin onhan sinulla lupaus lopuksi
voittaa pahempia vuoria kuin mitä minä olenkaan.
Vakavasti ja tutkivasti Garth katsoi häntä silmiin ja luki rakkautta
niistä, mutta sisimmässään ne ikäänkuin hymyilivät hellää pilaa.
8.
Garthilla oli jumalainen lahja voida toimia sisäisen innostuksen
sytyttämänä. Mutta hänen elämässään tuli myöskin aikoja, jolloin
elvyttävä voima petti, jolloin hänen sisimpänsä ikäänkuin kuivettui ja
toiminta tuntui vastavirtaan soutamiselta. Hänen työnsä oli kuitenkin
sitä lajia, että hänen piti jatkuvasti tehdä sitä päivittäin ja
tunnittain, riippumatta sisäisestä tilasta. Senvuoksi, kun tämä petti,
tuntui työ ylen raskaalta.
Niin kiinni kuin Gunnel olikin omassa työssään, huomasi hän kuitenkin,
että hänen miehensä oli alakuloinen, ja hän kysyi syytä siihen.
Garth näytti olevan haluton sitä ilmaisemaan.
-- Ei maksa siitä puhua, sanoi hän.
Mutta tähän karttelevaan vastaukseen ei Gunnel tyytynyt.
-- Sinä et voi auttaa minua. Sinä et ole milloinkaan tuntenut sitä
murhetta, joka painaa minua. Luulen että sinä tuskin pitäisit sitä
todellisena, jos puhuisin siitä.
Jos Garth oli luullut tyydyttävänsä häntä sellaisella vastauksella,
erehtyi hän perin pohjin.
Garthin umpimielisyys loukkasi Gunnelia niin syvästi, että Garth
huomasi olevansa pakotettu voittamaan vastenmielisyytensä ja avaamaan
sisimpänsä toivomatta tulevansa ymmärretyksi.
-- Hengellinen elämäni on kuivaa ja voimatonta, ja Jumala on ikäänkuin
pilven peitossa, sanoi hän väkinäisesti.
Gunnel katsoi ihmetellen häneen, sekä hämillään että nolona tästä
odottamattomasta tunnustuksesta.
Niinkuin Garth oli sanonut, ei Gunnel ymmärtänyt häntä.
-- En olisi koskaan luullut sinun voivan tuntea siten, sanoi hän
epävarmasti.
Garth hymyili surullisesti, mutta ei sanonut mitään. Vaikka Garth
Gunnelin pyynnöstä oli avannut itsensä hänelle, tunsi Gunnel olevansa
vailla Garthin luottamusta, sillä mitä se auttoi, että hän antoi sen
hänelle, kun hän ei voinut ymmärtää sitä?
Garth katsoi kelloa ja nousi ylös.
-- Tänä iltana on kokous Brattien luona, luulen että menen sinne, sanoi
hän huolettomasti.
Garth ja muutamat hänen lähimmät hengenheimolaisensa kokoontuivat
toistensa kodeissa joskus läheisiin kokouksiin. Gunnel ei ollut koskaan
ollut mukana eikä ollut näyttänyt mitään harrastusta asiaan.
-- Miksi sinä et pidä niitä koskaan täällä omassa kodissasi? kysyi hän
nyt hieman ujona laiminlyömisestään tässä suhteessa ja saattoi Garthia
eteiseen.
-- Eikö sinulla olisi mitään sitä vastaan, että he tulisivat tänne?
kysyi hän.
-- Minun tähtenikö sinä et ole pyytänyt; heitä tänne?
Garth pani juuri päällystakkia ylleen eikä senvuoksi tarvinnut olla
kuulevinaan hänen kysymystään. Mutta Gunnel ei hellittänyt niin pian.
Hän pani kätensä Garthin olalle, niin että tämän täytyi kohdata hänen
katseensa.
-- Häpeätkö minua heidän edessään vai heitä minun edessäni? kysyi hän.
-- En kumpaakaan.
-- Miks'et sinä sitten ole pyytänyt heitä tänne?
-- Enhän tiennyt, mitä pitäisit siitä.
-- Olisithan voinut kysyä minulta.
Garth hymyili hiukan.
-- Niin, olisinpa kyllä. Kysyn sinulta nyt: onko sinulla mitään sitä
vastaan, että pyydän heitä kokoontumaan täällä joskus?
Gunnel katsoi moittivasti häneen ja hänen silmiensä ympärykset kävivät
punaisiksi.
-- Niin ilkeät kysyä, onko minulla mitään sitä vastaan! Sinä et näy
voivan ajatella mahdolliseksi, että tahtoisin sitä.
-- Tahdotko sitten? kysyi Garth katuvasti.
-- Kyllä tahdon. Onko naisia mukana?
-- Niillä, jotka ovat naimisissa, on vaimot mukanaan.
-- Kaikilla paitsi sinulla!
Garth suuteli häntä ja tahtoi mennä, mutta Gunnel pidätti häntä pitäen
kätensä hänen olkapäillään.
-- Ovatko he sitten kaikki, paitsi sinä, menneet naimisiin
"uskonsisarien" kanssa?
Taasen hänen silmissään hymyili tuo hellä pila, jonka Garth oli
huomannut viime aikoina.
-- Ovat, kaikki paitsi minä, vastasi Garth ja koetti katseensa
vakavuudella kohdata Gunnelin katseen ilvettä.
-- Rakas Henning-parkani, miten he mahtavatkaan tuomita sinua! Että ne
eivät sulje sinua pois piiristään jumalattoman vaimosi tähden!
Nyt hänen huulensakin hymyilivät, kuten hänen silmänsä.
-- Jos olet noin ilvehtivä, en voi pyytää heitä tänne, sanoi Garth
hellällä ja hieman loukkaantuneella vakavuudella.
-- Ymmärrän kyllä käyttäytyä vakavasti. Garth katsoi viivytellen häneen.
-- Tahdotko olla mukana, jos he tulevat tänne!
-- Jos saan. Ettekö tule häirityksi hengessä sellaisen muukalaisen kuin
minun tähteni?
Garth ei huolinut vastata siihen kysymykseen.
Hän otti Gunnelin kädet olkapäiltään, suuteli ensin toista ja sitten
toista ja jätti hänet sitten.
Gunnel seisoi miettiväisenä paikallaan. Häneen koski niin nähdä Garthia
alakuloisena. Hän tunsi itsensä valmiiksi rukoilemaan Garthin Jumalaa
ottamaan pois tuon mikä pimitti, ja tulemaan häntä lähelle jälleen.
Mutta hänellä ei mielestään ollut oikeutta rukoilla. Hänhän aina oli
niin valmis miehensä edessä asettautumaan ulkopuolelle, että hänen
pitää pitää varansa, että hän todellakin oli ulkopuolella.
9.
Garth oli tavallisesti se, jolla eniten oli antamista likeisissä
kokouksissa; sentähden herätti jonkinlaista alakuloisuutta, kun hän
tänä iltana istui ääneti. Hän istui pää kumarassa, kuuli kyllä mitä
sanottiin, mutta se ei tehnyt mitään vaikutusta häneen.
Yht'äkkiä hän eräänä välihetkenä kohotti päänsä. Nähtiin, että hän
aikoi puhua, ja kaikki kuuntelivat odottavina. Mutta hän toi esiin
vain lyhyen kysymyksen. -- Tahtoisin kuulla teidän ajatuksenne siitä,
mitä voi tehdä tullakseen jälleen lämpimäksi, kun tuntee sisimpänsä
kylmenevän?
Siinä kaikki, mutta se kysymys antoi keskustelulle uutta virikettä,
kävipä se läheisemmäksi kuin tavallisesti. Garth sai vastauksen. Sekä
hän että muut lämpenivät.
Keskustelu ei kuitenkaan jäänyt ihan soraääntä vaille. Muuan
läsnäolijoista, tunnettu säälimättömästä, terävästä suoruudestaan,
puhui ikeen kantamisesta uskottomien kanssa yhtenä laimentumisen
syynä. Hän ei maininnut Garthin nimeä, mutta kaikki ymmärsivät häntä
tarkoitettavan ja Garth itse jäykistyi. Häntä liikutti tämä salattu
Gunnelin tuomitseminen, ja kuten aina sellaisissa tilaisuuksissa hänen
hellyytensä Gunnelia kohtaan suureni.
Hän vastasi heti lausuntoon.
-- Meidän luonteemme ovat niin erilaisia, sanoi hän. Toinen on
sellainen, että hänet painaa alas ies, joka on omiaan vain enemmän
terästämään toisen voimia.
Hän lakkasi puhumasta ja ajatellessaan taaksepäin avioliittoaikaansa,
huomasi hän miten kasvattavaa oli ollut, kun oli täytynyt elää
kristillisyyttään päivittäin ei-uskovaisen kanssa, jonka hän ikävöi
saada voitetuksi. Se oli terästänyt hänen rehellisyyttään, hänen
itsearvosteluaan, ja se oli tehnyt hänet riippuvammaksi Jumalan
voimasta enemmän kuin mikään muu oli voinut tehdä. Mutta sitä hän ei
voinut sanoa edes tässä likeisessä piirissä, sillä silloinhan hän
olisi vetänyt Gunnelin esiin; senvuoksi hän oli ääneti. Ja saattoihan
ajatella, ettei häntä olisi uskottu. Kuten hän itse oli sanonut:
luonteet ovat niin erilaisia; ja hän tunnusti myös, että ehkei moni
hänen tavallaan olisi lähentynyt Jumalaa sellaisessa avioliitossa kuin
hänen, vaan joutunut kauemmaksi. Mistä se johtui, että se oli käynyt
kiihoittimeksi syvempään kristilliseen elämään hänessä, ei hän voinut
sanoa, hän tiesi vain että niin oli.
10.
-- No? kysyi Garth.
Yksi noista likeisistä kokouksista oli pidetty hänen kodissaan, ja
Gunnel oli ollut mukana. Nyt vieraat olivat menneet, ja he kaksi olivat
taasen yksin.
Gunnel hymyili hieman ylpeästi ja ylenkatseellisesti.
-- Luulen heidän tulleen siinä aikomuksessa, että olisivat
käännyttäneet minut, sanoi hän.
-- Miksi sitä luulet?
Gunnel seisoi selin Garthiin ja järjesteli pöydällä olevia tavaroita,
niin ettei Garth voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hän ymmärsi
Gunnelin mielentilan hänen äänensä soinnusta.
-- He eivät voineet juuri tarkoittaa muita kuin minua puhuessaan
esimerkiksi ratkaisevan askeleen ottamisen välttämättömyydestä. He kun
tietysti kaikki otaksuvat sen ottaneensa.
-- Ei todellakaan kuljeta tuota pitkää tietä täydellisyyteen vain
yhdellä askelella, huomautti Garth.
Gunnel liikahti hermostuneesti ja naurahti puolittain suuttuneesti,
puolittain surullisesti jollekin, josta hän ei ollut aikonut puhua,
mutta jonka hän nyt yht'äkkiä päätti tehdä Garthin tiettäväksi.
-- Muuan heistä, en nyt muista hänen nimeään, kysyi minulta, olenko
Jumalan lapsi.
-- Mitä sinä vastasit? kysyi Garth.
Gunnel huomasi hänen äänessään jotain kiusaantunutta, ja kääntyessään
hän näki Garthin punastuvan hiukan.
-- En ollut kuulevinani sitä, vastasi hän ylpeästi ja lisäsi
heti toisella äänellä: Pidätkö sinä tuollaisesta tavasta ihmisiä
puhuteltaessa?
-- En.
-- Jumalalle kiitos siitä! virkkoi Gunnel. Etkö voi sanoa sitä tuolle
herralle? Sinä tiedät kyllä, kuka se oli, etkö tiedäkin?
-- Kyllä, voin kyllä arvata kuka se oli. Mutta minkätähden sanoisin
hänelle jotain tuosta hänen tavastaan? Sehän loukkasi vain minun
makuani, ei minun omaatuntoani.
-- Minä voin vain sanoa, että _minut_ se työnsi pois, selitti Gunnel
pontevasti.
-- Mistä? kysyi Garth tyynesti.
-- Kristinuskosta, vastasi Gunnel, ollen yhä taistelutuulella.
-- Tunsitko sitten itsesi muuten vedetyksi siihen tänä iltana?
Gunnelin mielestä Garthin äänessä oli ivaa ja hänen masentavan tyynessä
käytöksessään ylimielisyyttä, ja hän kuohahti.
-- Se on varmaa, selitti hän kiihkoissaan, etten koskaan enää ole
mukana tällaisessa kokouksessa. Jos sinä joskus vielä pidät niitä
täällä, menen minä pois.
-- En koskaan pidä niitä enää täällä, selitti Garth hieman terävästi.
Gunnel katsoi nopeasti ja hieman epävarmasti häneen.
-- Oletko vihainen minulle nyt? kysyi hän.
-- En vihainen, mutta pettynyt.
-- Mitä olit odottanut? Luulitko että tulisin kääntyneeksi?
Garth viivytti hiukan vastaustaan.
-- En voi auttaa sitä, että pidän sinua vähän pikkumaisena, kun et voi
nähdä muuta kuin puutteet, sanoi hän vihdoin. Kaikki, mitä puhuttiin
tänä iltana, oli totuutta, mutta sinä olet kiintynyt vain siihen
ainoaan typerään, mitä sanottiin.
-- Jos yht'äkkiä saa iskun päähän, eikö ole puolustettavissa, jos
kiinnittää eniten huomiota siihen?
-- Ei kannata keskustella enää tästä asiasta, sanoi Garth
kylmentyneenä. Me saamme tyytyä siihen, ettemme ymmärrä toisiamme
tärkeimmässä. Arkielämän sillalla voimme kohdata toisemme sen kuilun
yläpuolella, joka erottaa meidät.
-- Etkö liioittele nyt? Onko meidän välillämme kuilu vain senvuoksi,
etten saata ymmärtää tällaisia kokouksia?
Hän koetti tehdä asian joutavaksi, mutta ei onnistunut.
-- Sinä tiedät hyvin hyvästi, ettei kysymyksessä ole kokoukset. Sinä
tiedät yhtä hyvin kuin minä, että eroavaisuus meidän välillämme on
sisäistä laatua ja että se on syvällä, sanoi Garth enemmän surullisesti
kuin katkerasti.
Gunnel ei vastannut ja hänestä tuntui kaikki käyvän harmaata
harmaammaksi. Vain arkielämän pikkuseikat yhdistivät heitä; jos
toinen tahtoi viettää juhlaa, täytyi toisen olla syrjäytettynä.
Oliko todellakin niin, vai kuvailiko Garth sen vain sellaiseksi
pettymyksessään, kun ei Gunnel sokeasti taipunut hänen ja hänen
hengenheimolaistensa mukaan tunnustamaan heidän henkistä ylemmyyttään.
Gunnel tunsi itsensä uhmailevaksi ja liikutetuksi. Garth sai liittyä
ystäviinsä niin paljon kuin häntä halutti, hän liittyisi omiinsa.
Elleivät he voineet elää samassa henkisessä elämän-piirissä, saanevat
he elää kumpikin omassaan vielä enemmän kuin näihin saakka ja kohdata
toisensa vain arkielämän jokapäiväisyydessä, kuten Garth oli ehdottanut.
11.
Tuon kokousillan jälkeen liittyi Gunnel kokonaisemmin uusiin ystäviinsä
ja alkoi ottaa toimivampaa osaa heidän yhteiskunnalliseen työhönsä.
Tähän saakka hän oli enemmän ollut huomioiden tekijänä, joka oli
katsonut oppiakseen ja saadakseen aiheita, mutta nyt hän tahtoi toimia
suoranaisesti henkilönä eikä vain kirjailijana.
Hän ajatteli näitä kahta käskyä: rakkautta Jumalaan ja rakkautta
lähimmäiseen. Ensimmäistä hän ei voinut pitää, senvuoksi hän yritti
toista. Garth piti ensimmäisen käskyn tärkeimpänä, piti sen toisen
perustana ja edellytyksenä. Mutta Gunnel ei voinut seurata häntä siinä,
ja he olivat avoimesti eikä ilman tuskaa ja katkeruutta sopineet siitä,
että heidän siinä kohden täytyi kulkea eri teitä.
Mutta hänen -- Gunnelin -- elämän ei tarvinnut enemmän kuin Garthinkaan
olla silti vailla ihanteellisuutta. Hän tahtoi hankkia sille sisällön,
joka saattaisi vetää vertoja Garthin elämän sisällölle. Hän ei tahtonut
elää itsekkäästi vain personallisen onnensa vuoksi, hän tahtoi elää
muita varten.
Toiminnallaan hän tahtoi viedä voiton Henningin ja hänen
hengenheimolaistensa toiminnasta ja hän valitsi sentähden työalakseen
sen, jonka he olivat laiminlyöneet: yhteiskunnallisen. He tekivät kyllä
paljon köyhän yksilön hyväksi, mutta eivät mitään luokan hyväksi,
senvuoksi hän liittyi niihin, jotka tekivät työtä luokan kohottamiseksi.
Henning ja hänen aatetoverinsa ajattelevat enimmin sieluja. Jos he
antavat lahjan toisella kädellä, antavat he mielellään toisella
kirjasen. Gunnel tahtoi jättää köyhien vakaumuksen rauhaan auttaakseen
vain heitä maallisessa tarkoituksessa. Hänen mielestään oli niin
epäkäytännöllistä panna pääpaino iäisyyteen, siitä kun ei voi mitään
tietää. Hänen mielestään oli esimerkiksi se, että köyhille tarjottiin
tilaisuus viattomaan huvitukseen tai yleishyödyllisen luennon
kuulemiseen, tärkeämpää kuin se että saarnan, hengellisten laulujen tai
kirjasten avulla koetettiin heissä herättää ohimenevää tunteiden kuohua
tai epävarmaa iäisyystoivetta.
Senvuoksi hän liittyi niihin, jotka tekevät yhteiskunnallista työtä
ei-kristillisellä pohjalla.
Yhdessä muutamien muiden samoin ajattelevien yhteiskunnallisten
intomielisten henkilöitten kanssa hän perusti klubin nuorisoa varten,
perusti yhdistyksiä, lukutupia lainakirjastoineen y.m.
Miellyttävine käytöksineen ja kuumeisine intoineen hän pian tuli näiden
kokousten sieluksi, klubin jäsenluku kasvoi ja sen toiminta-ala laajeni.
Ruumiineen ja sieluineen hän antautui uuteen työhönsä ja osasi
innostuttaa muitakin siihen.
Hän tunsi saavansa hyvitystä Henningin ja tämän ystävien loukkaamalle
itsetunnollensa. He saivat tuomita häntä niin paljon kuin halusivat ja
surra hänen tähtensä -- toiset kannattivat häntä nyt ja hän tiesi nyt
olevansa hyödyksi yhteiskunnassa.
Hänellä oli Jumalansa nyt kuten Henningillä oli omansa. Hän palvoi
toimialaansa. Hän rakasti niitä, kaikkia noita nuoria työläisiä, jotka
tulivat iltaisin saadakseen virkistystä tai tietoja ja jotka katsoivat
häneen ja joita hänen miellyttävä personallisuutensa innostutti. Hän
tutustui heidän oloihinsa ja ajatusjuoksuunsa ja oli heidän puolestaan
yhtä sosialistisesti luokkatietoinen kuin punaisin heidän joukostaan.
Työväenluokan kohottaminen, siinä suuri uudenaikainen aate, jonka
hyväksi hän nyt tahtoi elää.
Garth ei ollut iloinen Gunnelin lisääntyneestä työstä kodin
ulkopuolella, sillä se riisti häneltä paljon Gunnelin seuraa, mutta hän
ei asettunut sitä vastaan. Itsekseen hän kuitenkin toivoi kesää.
Hän oli lupa-ajoiksi vuokrannut pienen tuvan saaristossa, ja sinne hän
ja Gunnel muuttivat heti koulun loputtua.
Sireenit olivat kukassa, ja kaikki linnut lauloivat, ja yöt olivat
valoisia. Ei voinut muuta kuin olla onnellinen siellä, ja kaikki mitä
oli yhteistä pyrki esiin kaksinkertaisena. Garth ja Gunnel lähenivät
vastustamattomasti toisiaan lämpimästi kuten ensi aikoina.
He olivatkin nyt yksin toistensa kanssa, ei kummallakaan ollut
ympärillään toiselle vastenmielisiä ystäviä.
Gunnel kirjoitti innokkaasti yhteiskunnallista romaaniansa, joka alkoi
olla loppupuolillaan, ja se kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin
mikään muu näinä aikoina.
Garth puolestaan kirjoitti uskonnollista tutkielmaa, joka vei hänen
mielenkiintonsa.
Työn väliaikoina he tekivät purjehdusmatkoja ja kävelivät yhdessä.
Joskus he keskustelivat innokkaasti, mutta pitkät ajat he saattoivat
kulkea ääneti tai istua hiljaa purjeveneessä, kumpikin mietteissään.
Äänettömyydenkin vallitessa ja heidän erilaisista ajatuksistaan
huolimatta heillä oli toveruuden tunne, joka lämmitti heitä. He
molemmat tekivät ajatustyötä ja molemmat halusivat olla hyödyksi.
-- Ja saatpa nähdä, sanoi Gunnel kerran eräänä herkkänä ja tuttavana
hetkenä, että kun kohtaamme toisemme määränpäässä, huomaamme, että
meidän erilaisissa pyrkimyksissämme on ollut enemmän yhtäläisyyttä kuin
olemme luulleetkaan.
12.
Garth eli rikasta ja onnellista sisäistä elämää tänä kesänä, ja ehkä
juuri sen syrjäisyys lisäsi sen voimakkuutta.
Pitkinä, yksinäisinä työhetkinä, jotka hän tavallisesti vietti jossain
havuntuoksuisella metsämäellä kimaltelevan veden partaalla, tuli
ajatuksiin pulpahtavaa elämää, ne tulivat syviksi ja toivorikkaiksi.
Hän etsi ja löysi Jumalansa tuntuvammin kuin konsanaan, sai ikäänkuin
ilmestyksessä tunkea hänen syvyyteensä. Hän ajatteli hedelmää
tuottavasti ihmiselämää profetallisessa valossa, ja toisinaan hän näki
pyhään ja salaperäiseen vievän verhon liikahtavan. Siinä oli verho,
jonka takana tuo kuvaamaton oli.
Siihen, mitä hän näiden kokemuksien alaisena kirjoitti, valui henki
voimaa, jonka täytyi kannustaa sekä häntä itseään että lukijoita
korkeampaan elämään.
Kun hän työajan kuluttua tuli Gunnelin seuraan, tuntui hänestä
haikealta, ettei voinut sanoa hänelle sanaakaan siitä, mitä hän
sisimmässään sai kokea. Gunnel ei olisi ymmärtänyt sitä.
Mutta sen äänettömyyden johdosta, mikä hänen täytyi ottaa huomioon
näiden pyhien kokemuksiensa suhteen, syvenivät nämä vain ja niiden
voima kasvoi.
Mitä onnellisempi hän oli elämässään Jumalan kanssa, sitä enemmän hänen
kävi sääliksi Gunnelia, joka oli vieras kaikelle sellaiselle, ja tämä
hänen säälinsä ilmeni lämpimämmässä hellyydessä Gunnelia kohtaan.
Gunnel puolestaan oli avomielisempi siinä, missä hänen ajatuksensa
askartelivat. Hän saattoi keskustella milloin mistäkin asiasta, jota
hän aikoi käsitellä kirjassaan. Ellei hän aina voinutkaan odottaa
miehensä myötätuntoa, ei hänen koskaan tarvinnut pelätä, ettei hän
voisi ymmärtää, sillä se, mikä hänen mieltään kiinnitti, ei ollut
sellaista, että se vaati erikoista taipumusta tullakseen ymmärretyksi.
-- Sinun kanssasi on niin hyvä keskustella, saan siten keskustelut
kirjaan paljon luonnollisemmiksi. Saan vastustajien väitteet
oikeammiksi kuin jos itse kuvittelisin ne.
-- Vai niin! Sinä annat minulle kunnian edustaa vastustajia!
-- Joissakuissa asioissa!
-- Minä tulen luultavasti aika tavalla kolhituksi, vai kuinka?
-- Missä tapauksissa, joissa sinä minun mielestäni olet väärässä,
tietysti. Toisinaan sinä tulet kumotuksi keskusteluissa, toisinaan
tapausten avulla.
-- Kuvitteletko tapaukset, vai otatko ne todellisuudesta? -- Miten
milloinkin. Mutta sen uskon, että kuvitelluissakin tapauksissa on
totuudenmukaisuutta ja että ne ovat johdonmukaisia. Oi, on hauskaa
runoilla! On omassa maailmassaan, missä kaikki käy niinkuin tahtoo!
Tuntee itsensä pieneksi jumalaksi!
Ja Gunnel ojensi, täynnä elämän riemua, käsivartensa päänsä yli
ja hymyili. Hänen tukkansa kiilsi kuin kulta auringossa ja silmät
kimaltelivat kuin tummansiniset järvet aurinkoisena kesäpäivänä. Hän
venytti veltosti notkeaa vartaloaan, mutta hän oli luomistarun ja
voiton rauhan tunnelman vallassa.
Garth katseli häntä ääneti ja hän näytti hänestä lumoavammalta kuin
konsanaan.