Sa koskematon rauhan morsian,
laps aika-äidin aina hiljaisen,
sun metsän-tarinasi kukkivan
on eessä runo vaiti, kuunnellen!
Sun legendasi lehdin verhotut
on Arkadian, Tempen laaksoissa.
Mut käykö kohtaloista kuolevain
vai jumalten tuo taisto katkera?
Mist' inha vaino, immen huokailut?
Miks pillit, rummut, hurma tanssijain?
On sävel korvin kuultu suloinen,
vaan kuulumaton suloisemmin soi.
Siks, pillit, soikaa taas - ei kuullaksen',
vaan minkä sydän vastaan ottaa voi:
mies nuori seisoo tuossa, soittaa vain,
puut ikuisesti kantaa vihreää;
tuo nuorukainen lemmen hurmassaan
ei suudelmaansa saa, vaikk' anoo ain, --
oi, lempes lakastu ei konsanaan,
ja armahas ain ihanaiseks jää!
Oi oksat onnekkaat, joit' ikänään
ei tapaa syys, vaikk' keväät vaihtuis kuin;
mies onnellinen, ken noin nostaa pään
ain uusin soitoin, uusin lauleluin;
viel' onnekkaampi lempi, lempi oot,
noin altis, uskollinen, lämpöinen,
suur' iäti ja nuori ainian,
kuink' intohimot muita polttakoot
vain syömmen surun-täyden jättäen
ja otsan kuuman, kielen janoovan.
Ken outo, mystillinen pappi liet,
jok' ammuvaa ja arkaa hiehoa
tuoss' alttarille vihreälle viet?
Ja kansa, jonk' on mieli uhrata?
Ja minkä pienen meren-kauppalan
tai vuoren turvallisen kaupungin
tuo joukko jätti, vaeltaen pois?
Vaikk' aavistat sen yhä vartovan,
kuin iät kaiket, kaduin hiljaisin,
et tiedä miks - ken kertoa sen vois?
Oi kuva Attikan! Sun kohtalos,
sun hahmos, kirjaellut marmoriin,
puus lehtevät ja puhtaat ruohikkos
mun tempaa aatoksista unelmiin
kuin iäisyys! Tää suku iloton
kun vanhuudest' on kaatunut, sa jäät,
ja läpi uutten tuskain, suurempain,
mit' uudet uskottus ei nää, sa näät:
"On kaunis totta, tosi kaunist' on."
Se muistaos, muu kaikk' on turhuus vain.