Ei, ällös turvaa Lethen aaltoihin,
äl' ukonhatun myrkkyyn mehuiseen,
äl' otsaas kalpeata suudelmin
suo pettää koison tumman rypäleen
tai katajaisten kaihoseppelten;
yöperhon ystävyyttä ällös tee,
ja seuraan untuvaisten huuhkajain
äl' usko salaisuutta sydämmen!
kun varjo yhtyy varjoon, himmenee
sun mieles yhä, surus puutuu vain.
Vaan alakuloisuus kun lankeaa
sun päälles lailla pilven itkevän,
jok' kukat kuihtuvaiset virvoittaa
ja kostuttaapi kummun vihreän,
niin viivy siellä, suru mukanas,
miss' aamuntuore ruusu hohtelee
tai sateenkaari kuvans' aaltoon luo;
tai jos on suuttunut sun armahas,
niin kätens' ota, vangikses se tee,
ja syvään, syvään silmän hurmaa juo.
Se seuraa kauneutta katoovaa,
ja iloa, jok' yhä huulilleen
vie kättään hyvästiks, ja hekkumaa,
mist' yks on askel kipuun karvaaseen.
Niin, itse temppelissä riemujen
on hunnutettu kaiho kätköss' ain,
mut nähdä saa sen vain, ken kiirehtää
ja nauttii ilon heelmän tuorehen:
hän tietää, miss' on suru autuain,
ja ainiaaks sen pyhäkköihin jää.