'Oi valtias sa linnan varjoisen,
jonk' ylle huojuen ja humisten
puut suuret lehviänsä levittää
ja suopi rauhaa, suopi hämärää,
miss' elää nimettömin kukkasin
maan ruohot tuhannet ja kuoleekin;
miss' usein ilonas on katsella,
kun metsänneidot suorii tukkaansa
ja kypsät heelmät tummentuu ja loistaa;
tai, hetket totiset kun seuraa toistaan,
taas kuulla kaislain ääntä suruisaa
ja nähdä, kuinka kaste kasvattaa
kaikk' yrtit ylenmäärin; kaihoissas
myös uneksua menneest' onnestas,
kun kadotit sa armaan Syrinxin!
Nyt kautta lempes kaunihin
ja kautta onnes muiston autuaan --
oi kuule meitä, suuri Paan!
Sua tyynnyttäin, sun mieltäs viihdytellen
saat kyyhkys-äänten kuulla kaikerrellen
sa soittelevan myrttein suojassa,
kun illan suussa metsän rannalla
tiet' aurinkoista astut miettien.
Ja viikunoiden laaja-lehtisten
on heelmät sulle yksin määrätyt,
ja minkä hunajalla täyttänyt
on mettinen, se suloks on vain sun.
Myös kylän viljamailta siunatun
saat osan, mitä kallist' antaakin
ne kasvustaan, ja uusin sävelin
sua ylistääkseen aukee laulamaan
viel' uudet lintuparvet kuoristaan.
Sun ilokses myös suotu mansikkain
on suven-vilpoisuus, ja sulle vain
saa hohtaa perhon siivet nurmikolla
ja virran päivä-kuplat kauniit olla.
Niin, sulle puhkee joka silmikko!
Sa tullos lähellemme - joudu jo,
kautt' taivaan tuulten kuusten latvassa,
oi metsän jumala!
Sun luokses kiiruhtavat satyyrit
ja faunit, palveluksees alttihit,
jos tarvis jänö piilost' yllättää,
miss' uinailee se unta pehmeää,
tai jyrkänteitä ylös karata,
kun kotkan suusta pelastettava
on hento karitsa. Yön pimeihin
kun eksyy paimenet, niin salaisin
ne loihduin, houkutuksin heidät saa
taas teille tuttaville johdattaa.
Ne juoksee rantaa meren myrskyisen
kaikk' ihmeelliset raakut poimien
sun varalles, jonk' ilo verraton
niit' aallotarten luoliin heittää on
ja nähdä, kuinka julkeudesta tuosta
ne säikkyvät, ja naurain piiloon juosta;
tai kentäll' ilman aikaa loikkia,
kun toiset hyppii vuoren harjalla
puun käpysillä leikkisotaa käyden
ja omenoilla. Kautta riemus täyden,
jonk' yhä kierii kaiku saloillas,
oi kuule meitä, kuningas!
Oot kuuntelija äänten kaikuvain,
kun keritsimet leikkaa raksuttain
pois villan määkyviltä oinailtas,
oot sarven koukistaja voimakas,
kun villi-karjut viljaa raastaen
käy mailla metsämiesten; hallaisen
myös pellon päällä henkes levähtää,
ja tähkät kylläät koskematta jää;
sun huokaukses raskas huminoi
yl' autioitten nummien ja soi
niin suruisasti synkiss' alhoissa;
myös suurten arvoitusten ovella
sa seisot, kaiken-tietoon johtaen.
Suur' poika Dryopen --
kuin moni kumartain on tullutkaan
sun luokses, lehvät kulmillaan!
Viel' asuntosi raitis, rauhainen
suo majaks yksinäisten aatosten,
jotk' yhä mieltä ylemmäksi johtaa
siks että avoinna se taivaan kohtaa;
viel' anna jalon henkes koskettaa
maan rantaa sumuista ja harmajaa;
viel' ole äärettömän kuvana
ja tunnuksena taivaan kannella,
jonk' avaruutta meri heijastaa;
ja alkuaineena, joll' aatos saa
sen täyttää, mik' on tutkimatont' ain --
vaan enempää ei. -- Päämme taivuttain
ja otsat peittäin verkkaan kumarramme,
ja kuulkoot tähdet huudon huuliltamme,
kun vannotamme eessäs nöyrtyen:
meit' auta, herra vuorien!'