Vanhain Bazârowien ihastus poikansa äkkinäisestä kotia-tulosta oli
sitä suurempi, mitä vähemmin he olivat osanneet odotella häntä.
Arina Vlâsjewnalle tuli sellainen kiire kouraan, ja hän juoksenteli
ja pyörähteli talossa kaikkialle sitä menoa, että Vasili Ivânowitsh
vertasi häntä "metsäkanaseen": muorin lyhyen hartikan häntämäinen
takalieve tekikin sen, että hänessä oli jotain linnun-omaista. Ukko
itse se muhisi vain, pureskellen piippunsa merenpihkaisen hammasluun
syrjää, ja sormet kaulan ympärillä pyöritteli päätään puoleen ja
toiseen, ikäänkuin koetellen istuukohan se pää oikein lujasti
paikoillaan, vuoroin taas äkkiä avaten suunsa selkoseljälleen ja
nauraen äänettömästi.
-- Minä aion olla täällä kokonaista kuus viikkoa, ukko, -- sanoi
Bazârow hänelle. -- Minä tahdon tehdä työtä, niin että ole hyvä äläkä
häiritse minua.
-- Niin vähän aion sinua häiritä, ettäs unohdat, miltä mä näytänkään!
-- vastasi Vasili Ivânowitsh.
Ja sanansa hän pitikin. Hän sijoitti poikansa jälleen omaan
kabinettiinsa, kartteli häntä, melkeinpä piilottelemiseen saakka, ja
esteli vaimoansakin kaikista helläin tunteittein purkauksista.
-- Katsos, muori kulta, -- puheli hän, -- Jenjûshkan ensi kertaa
täällä käydessä me menettelimme niin, että hän hiukan kyllästyi
meihin; nyt sitä pitää olla viisaampi.
Arina Vlâsjewna myönsi tuon, mutta vähänpä se häntä lohdutti, sillä
poikaansa hän ei nähnyt kuin ateriain aikana eikä lainkaan uskaltanut
käydä pakinoille hänen kanssaan.
-- Jenjûshenjka! -- yritti hän välisti, mutta tuskin toinen ennättää
päätänsäkään kääntää, niin jo muori nypistelemään työlaukkunsa
nauhoja ja jupisee: -- niin, ei vainenkaan, muutoin minä vaan.
Ja sitten hän menee Vasili Ivânowitshin luo ja puhuu, käsi leuan alla:
-- Kuinkahan sitä, kultaseni, sais tietää, mitä Jenjúsha tänään
tahtoo päivälliseksi, kaaliako vai borshia?[24]
-- Olisit kysynyt häneltä.
-- Panee pahakseen.
Pianpa sentään Bazârow itsekin lakkasi sulkeutumasta huoneesensa.
Työn kuume oli hänestä "kirvonnut" ja sen sijaan oli tullut
alakuloinen ikävä ja äänetön levottomuus. Kummallinen väsymys ilmeni
kaikissa hänen liikkeissään; käyntikin, ennen niin varma ja rohkeasti
rientävä, oli muuttunut. Ei hän enää retkeillyt ulkona yksinänsä,
vaan rupesi hakemaan seuraa, joi teetä vierashuoneessa, käveli
kaalismaassa Vasili Ivânowitshin kera, leikki "tuppisuuta" hänen
kanssaan, piippua poltellen; kerranpa kysäisi, mitenkä isä Aleksei
jaksaa.
Vasili Ivânowitsh oli ensi alussa iloinen tuosta, mutta ei hänen
ilonsa kauan kestänyt.
-- Jenjûsha huolestuttaa minua, -- puheli hän hiljaa vaimolleen. --
Ei hän juuri ole nureissaan eikä äkäinen, se ei niin vaarallista
olisikaan; mutta hänen on paha mieli, hän suree, ja se se on
kauheata. Ei puhu mitään; ottais edes ja toruis meitä. Laihtuu vaan,
ja kasvojen värikin on niin pahannäköinen.
-- Voi hyvä isä kuitenkin! -- kuiskaili eukko. -- Ripustaisinhan minä
hänelle taikapussinkin kaulaan, mutta eihän hän salli.
Vasili Ivânowitsh koetti joskus kaikkein varovaisimmalla tavalla
tiedustella häneltä hänen töistään, terveydestään, Arkâdista ...
mutta Bazârow vastaili etenkehdaten, ja kerran, huomatessaan isän
koettelevan päästä kaartamalla ja kuurtamalla jonkun asian perille,
harmissaan virkkoi:
-- Mitä sinä minun ympärilläni hiiviskelet kuin varpaisillas?
Hullumpaahan tämä tapa on kuin entinen.
-- No niin, niin; muutoin minä vaan! -- kiiruhti vastaamaan poloinen
Vasili Ivânowitsh.
Yhtä vähän oli hyötyä hänen politillisistakin viittauksistaan.
Kerrankin hän otti puheeksi piakkoin tapahtuvan talonpoikain
vapauttamisen, progressin, toivoen herättävänsä myötätuntoisuutta
pojassaan, mutta tämä vaan kylmäkiskoisesti virkkoi:
-- Satuin tuossa eilen astumaan aitoviertä ja kuulin silloin, kuinka
kylänpojat täällä, entisten laulujen asemasta, hoilottivat tällaista:
"Aika tulee vallan varmaan; sytän rakkautesta lyö"... Siinä se sinun
progressisi.
Välisti Bazârow läksi kylään juttelemaan talonpoikain kanssa, tapansa
mukaan ivaten ja härnäillen heitä.
-- Kuulehan nyt, -- puheli hän musikalle, -- annapas kuulla,
millaiset sinulla on mielipiteet elämästä. Teissähän se kuuluu olevan
Venäjänmaan koko voima ja tulevaisuus; teistähän -- sanotaan --
teistähän se alkaa historiassa uuden uutukainen ajanjakso; teiltähän
me vasta saammekin sen oikean kielen ja lait.
Musikka ei vastannut tuohon mitään tai jupisi jotain tähän tapaan:
"Niin, kyllä me voidaankin ... sillä niinkuin nyt senkin puolesta ...
että millaiset meillä mitenkin on kohtalon meiningit."
-- Sanopas sinä minulle: mikä se mir[25] oikeastaan on? --
keskeytteli Bazârow, -- ja sekö se on se samainen mir, joka kolmen
kalan seljässä seisoo?
-- Se on maa, näetkös, hyvä herra, joka kolmen kalan seljässä seisoo
-- selitteli musikka rauhoittavasti, patriarkallisen hyväntahtoisella
soinnulla äänessään; -- mutta niinkuin nyt tämä meidän mir, niin
sillä on vastassaan herran tahto, sillä te olette meidän isiä. Ja
mitä kireemmälle herra vetää, sitä mieluisampaa musikalle.
Kerrankin, moisen puheen kuultuaan, Bazârow kohautti halveksivasti
olkapäitään ja kääntyi pois, ja talonpoikakin meni matkoihinsa.
-- Mistä se haasteli? -- kysyi häneltä toinen, keski-ikäinen ja
äkeännäköinen musikka, joka kaukaa, pirttinsä kynnykseltä, oli nähnyt
hänen keskustelevan Bazârowin kanssa, -- rästeistäkö vai?
-- Vai rästeistä, veli veikkonen! -- vastasi ensimmäinen musikka,
eikä ollutkaan hänen äänessään enää rahtuakaan taanoisesta
patriarkallisesta soinnusta; siinä kuului nyt omituinen penseä äreys.
-- Muutoin vaan jaaritteli niitä näitä; kieltä miehellä kutkutti kai.
Arvaahan ne, herran puheet. Mitä nyt yks semmoinen ymmärtää?
-- Mitä ne ymmärtää! -- virkkoi toinen, ja sitten he, lakkiaan
korjattuaan ja vyötään laskien alemmas, rupesivat haastelemaan omista
asioistaan ja tarpeistaan.
Ah! Tuo olkapäitään halveksivasti kohotellut ja musikkain kanssa
keskustelemaan taitava Bazârow (siitähän hän oli kerskaillut,
kinaillessaan Pâvel Petrôwitshin kanssa), tuo itseensä luottava
Bazârow ei aavistanutkaan, että hän oli heidän silmissään sittenkin
vain tuommoinen hassahtava narri...
Vihdoin hän sentään löysi työmaata itselleen. Vasili Ivânowitsh
sattui kerran hänen läsnäollessaan sitomaan erään talonpojan
haavoittunutta jalkaa, mutta ukon kädet vapisivat niin, ett'ei
saanut kääreitä paikoilleen. Poika kävi hänelle silloin avuksi, ja
rupesi siitä pitäin olemaan osallisena isän praktiikassa, alinomaa
kumminkin ivaillen sekä omia määräämiänsä lääkkeitä että isäänsä,
joka heti pani ne käytäntöön. Mutta Bazârowin pilkkapuheet eivät
lainkaan saaneet Vasili Ivânowitshia lannistumaan, päinvastoin hän
oli niistä mielissään. Pidellen tahraantunutta aamunuttuaan kahden
sormen vatsansa kohdalla ja piippua imeskellen, hän nautinnokseen
kuunteli poikansa puheita, ja mitä enemmin niissä ilmeni äreyttä,
sitä hyväntahtoisemmin isä onnensa ylenpalttisuudessa nauraa hohotti,
tuoden silloin näkyviin mustat hampaansa, jok'ainoan. Mielikseen hän
toistelikin näitä, hyvinkin tympeitä ja tyhjänpäiväisiä komppasanoja.
Niinpä hän, esimerkiksi, monta päivää perätysten myötäänsä hoki,
ilman vähintäkään aihetta: "jaha, se oli semmoinen jutku" siitä
syystä vaan, että poika, kuultuansa hänen käyneen aamukirkossa, oli
käyttänyt noita sanoja.
-- Jumalan kiitos! Jo alkaa reipastua, -- kuiskasi hän vaimolleen;
-- niin näet sätti minua tänään, ett'oikein oli lysti kuulla!
Se ajatus sitä vastoin, että hänellä on nyt moinen apulainen, tuotti
ukolle sulaa riemua, täytti hänet ylpeydellä.
Joskus esimerkiksi saapui joku ämmä, miehen ärmäkkä yllä ja
sarvisäpsä päässä, valittamaan, että "kovin kupeista repii ja
raapii", (osaamatta oikein itsekään selittää, mitä hän noilla
sanoilla tarkoittaa). Silloin ukko, antaessaan hänelle pullollisen
Goulardin vettä tahi laakerisalvaa, puheli:
-- Sinun, muori rukka, sinun pitäisi jok'ikinen hetki kiittää Herraa
Jumalaa siitä, että nuori herra on nyt kotona, sillä nyt sinua
parannellaan sen kaikkein tieteellisimmän ja uusimman metodin mukaan,
ymmärrätkös? Tuossa nyt Ranskan keisari Napoleon, niin ei näet
silläkään ole semmoista lääkäriä.
Ämmä tuosta kumartelemaan ja poveansa penkomaan, missä hänellä oli
neljä munaa pyhkimen kolkkaan käärittynä.
Kerran taas Bazârow veti hampaan eräältä ohikulkevalta
kangaskauppiaalta, ja vaikka hammas oli tavallista laatua, niin
Vasili Ivânowitsh otti sen talteen kuin minkäkin harvinaisen esineen.
Usein hän näytteli sitä isä Alekseille, myötäänsä puhellen:
-- Katsokaas näitä tällaisia juuria! Mikä voima sillä meidän
Jevgênillä! Rättisaksa se ihan ilmaan kohosi... Annas, että olis
ollut tammi, niin ylös vaan, ei auta!
-- Sangen kiitettävää! -- virkkoi viimein isä Aleksei, tietämättä
oikeastaan, mitä sanoa ja mitenkä päästä irti tuosta haltijoihinsa
joutuneesta ukosta.
Naapurikylän talonpoika toi kerran Vasili Ivânowitshin luokse
veljensä, joka sairasti lavantautia. Mies poloinen makasi suullaan
olkien päällä rattailla, ihan henkitoreissaan. Ruumis oli ykäänsä
mustissa täplissä, ja tajutonna hän oli ollut jo kauan aikaa. Vasili
Ivânowitsh pahoitteli, ett'ei kenenkään ollut johtunut mieleen
aikaisemmin kääntyä lääketieteeltä apua hakemaan, ja ilmoitti, ett'ei
tässä ole enää mitään pelastuskeinoa. Eikä ennättänytkään enää veli
saada potilasta kotia saakka hengissä: rattaille sairas kuolikin.
* * * * *
Kolme päivää myöhemmin astui Bazârow isänsä huoneesen, tiedustaen,
onko hänellä hornankiveä.[26]
-- On. Mitäs sillä?
-- Pitäis polttaa pikkuinen haava.
-- Kessä?
-- Minussa.
-- Mitenkä? Sinussako haava? Millainen haava? Ja missä?
-- Sormessa, tuossa noin. Kävin tänään naapurikylässä, siellä, mistä
ne sitä lavantautista täällä käyttivät. Ties miksikä ne tahtoivat,
että tehtäisiin ruumiin-avaus, ja minulla kun ei ole enää pitkään
aikaan ollut tilaisuutta sellaiseen harjoitukseen...
-- No?
-- Niin pyysin kihlakunnanlääkäriltä lupaa siihen, no, -- ja
leikkasin sormeeni.
Vasili Ivânowitsh kalpeni äkkiä ja sanaakaan sanomatta riensi
huoneesen, josta heti palasi lapis kädessään.
Bazârow otti sen ja oli lähtemäisillään pois.
-- Älä Herran nimessä! -- huudahti Vasili Ivânowitsh. -- Anna minun
itseni tehdä se.
Bazârow naurahti.
-- Kylläpäs se praktikka vaan sinua huvittaa.
-- Älähän vainenkaan laskettele leikkiä. Näytähän sormesi. Eihän tuo
haava suuri ole... Koskeeko?
-- Paina lujemmin, älä pelkää. Vasili Ivânowitsh pysähtyi.
-- Mitäs arvelet, Jevgêni, eiköhän olisi parempi, jos poltettais
raudalla?
-- Se olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin; nyt ei ole oikeastaan
hornankivestäkään apua. Jos kerran olen tartunnan saanut, niin nyt on
jo liian myöhäistä.
-- Kuinka niin ... myöhäistä... -- sai Vasili Ivânowitsh tuskin
sanotuksi.
-- No niinpä niin: siitähän on jo viidettä tuntia. Vasili Ivânowitsh
poltti vielä hiukkasen haavaa.
-- Eikös kihlakunnanlääkärillä ollut lapista?
-- Ei.
-- No mutta, herrainen aika! Lääkäri on, eikä ole miehellä niin
välttämätöntä kapinetta!
-- Olisitpa nähnyt, millaiset on miehellä veitset, -- virkkoi Bazârow
ja läksi pois.
Hamaan iltaan asti ja koko seuraavankin päivän Vasili Ivânowitsh
koetti keksiä jos minkälaisia tekosyitä, pistäytyäkseen poikansa
kamariin. Ei hän haavasta virkkanut sanaakaan, koettipa puhua
kaikkein kaukaisimmistakin asioista, mutta sen ohella hän
kumminkin niin itsepintaisesti katsahteli poikaansa silmiin ja
niin levottomasti seurasi hänen liikkeitään, että Bazârow menetti
malttinsa ja uhkasi lähteä pois. Ukko antoi hänelle sanansa, pysyä
levollisena, varsinkin kun Arina Vlâsjewnakin, jolta hän tietysti oli
salannut koko asian, alkoi ahdistella häntä: miks'et muka makaa yöllä
ja mikä sulle on tapahtunut?
Kokonaista kaksi päivää Vasili Ivânowitsh koetti pysyä lujana,
vaikka Jevgênin kasvot, joihin hän myötäänsä katsahteli salavihkaa,
olivatkin hänestä kaikkea muuta kuin hyvännäköiset ... mutta
kolmantena päivänä päivällispöydässä istuttaessa, hän ei kestänyt
enää. Bazârow istui ääneti, ruokaan kajoamattakaan.
-- Miks'et sinä syö, Jevgêni? -- kysyi hän, koettaen olla niin
huolettoman näköinen kuin suinkin. -- Ruoka on, luullakseni, hyvin
laitettua.
-- Ei haluta; siks' en syö.
-- Ei ole ruokahalua, niinkö? Entäs pää? -- lisäsi hän aralla
äänellä, -- kivistääkö päätä?
-- Kivistää. Miks'ei sitä kivistäisi?
Arina Vlâsjewna oikaisihe ja hörkisti korviaan.
-- Älähän nyt suutu, Jevgêni, -- jatkoi isä, -- mutta etköhän sallisi
minun koetella pulssiasi?
-- Sanon minä sulle koettelemattaskin, että minussa on kuume.
-- Onko viluttanutkin?
-- On viluttanutkin. Lähden tästä ja käyn pitkälleni. Lähettäkää
minulle lehmus-teetä. Lienen vilustunut.
-- Ilmankos minä kuulin sinun viime yönä yskivän, -- virkkoi Arina
Vlâsjewna.
-- Vilustunut kai, -- toisti Bazârow ja läksi.
Anna Vlâsjewna rupesi puuhaamaan teetä lehmuksen kukkasista, mutta
Vasili Ivânowitsh meni viereiseen huoneesen ja kourasi ääneti
tukkaansa.
Bazârow ei sinä päivänä enää noussutkaan ja vietti koko yönkin
raskaassa, raukeassa horrostilassa. Yöllä kello yhden maissa hän
avasi ponnistaen silmänsä ja nähtyään pyhimyskuvain lampun valossa
isän kallistuneen hänen ylitsensä, käski hänen mennä pois. Toinen
totteli, mutta palasi varpaisillaan heti takaisin, kätkeysi puoleksi
kaapinoven taakse, sieltä sitten lakkaamatta katsellen poikaansa.
Arina Vlâsjewna ei pannut maata hänkään. Myötäänsä hän, hiukan
vaan raottaen ovea, tuli kuuntelemaan, mitenkä Jenjûsha hengittää
ja vilaukselta katsahtamaan Vasili Ivânowitshia. Ei hän nähnyt
miehestään kuin toisen puolen kyyristynyttä selkää, mutta sekin
tuntui jonkun verran helpottavan.
Aamulla Bazârow koetti nousta, mutta päätä rupesi huimaamaan, nenästä
alkoi vuotaa verta, ja hän pani jälleen pitkäkseen. Vasili Ivânowitsh
palveli häntä sanaakaan sanomatta. Arina Vlâsjewna tuli sisään ja
kysyi, kuinka hän voi.
-- Paremmin, -- vastasi Bazârow, kääntyen seinään päin.
Vasili Ivânowitsh huitomaan käsiänsä hänelle; toinen puraisi
huultaan, jott'ei purskahtaisi itkuun, ja läksi huoneesta.
Tuntui kuin koko talo olisi synkistynyt; huoli asui kaikkien
kasvoilla; omituinen hiljaisuus sai vallan kaikkialla. Pihasta
vietiin pois kylälle muuan kelokaulainen kukko, joka ei pitkään
aikaan voinut käsittää, miksikä häntä tällä tapaa kohdellaan. Bazârow
makasi edelleen kasvot seinään päin. Vasili Ivânowitsh koetti
kääntyä hänen puoleensa, kysellen kaikenlaista, mutta ne kun vain
uuvuttivat Bazârowia, niin ukko lyyhistyi äänetönnä nojatuoliinsa,
silloin tällöin vaan sormiansa naksautellen. Hän läksi vähäksi aikaa
puutarhaan, seisoi siellä kuin kuvapatsas, ikäänkuin sanomaton
hämmästys olisi hänet siihen paikkaan jähmettänyt (hämmästyksen
ilme ei ylipäätänsäkään hänen kasvoiltaan kadonnut) ja palasi
jälleen poikansa luokse, koettaen kartella vaimonsa tiedusteluja.
Kerran Arina Vlâsjewna vihdoinkin otti häntä kädestä ja virkkoi
katkonnaisesti, melkein uhkaamalla: "Mutta mikäs häntä vaivaa?"
Toinen hätkähti silloin ja koetti pakottaa itsensä myhähtämään, mutta
kauhukseen huomasi ruvenneensakin nauramaan. Aamulla varhain hän
jo oli pannut noutamaan lääkäriä, annettuaan siitä ennalta tiedon
pojalleen, jott'ei tämä sitten lääkärin tultua suuttuisi.
Bazârow kääntyi äkkiä vuoteessaan, loi isäänsä tirkistelevän, tympeän
katseen ja pyysi juotavaa.
Vasili Ivânowitsh ojensi hänelle vettä ja koetteli ohimennen hänen
otsaansa. Se oli hehkuvan kuuma.
-- Ukko, kuule, -- lausui Bazârow käheällä äänellä ja hitaasti;
-- asiat on huonolla kannalla nyt. Minä olen saanut tartunnan, ja
muutaman päivän perästä saat haudata minut.
Vasili Ivânowitsh horjahti, niinkuin kuka olisi häntä lyönyt jalkoja
vasten.
-- Jevgêni! -- äännähti hän. -- Mitäs sinä puhutkaan? Herrainen aika!
Sinä olet vilustunut...
-- Älä nyt, -- keskeytti hänet Bazârow, kiirehtimättä. -- Ei lääkäri
saa puhua tuolla tapaa. Täss' on kaikki tartunnan oireet, sen kyllä
tiedät.
-- Missäs ne oireet ... ne tartunnan oireet, Jevgêni hyvä?
-- Mitäs nää sitten on? -- vastasi Bazârow, nostaen paitansa hihaa ja
näyttäen isälle pahaenteisiä, punaisia täpliä iholla.
Vasili Ivânowitsh säpsähti ja kelmeni kauhusta.
-- No niin ... jospa niinkin olisi... -- virkkoi hän viimein --
jospa... vaikkapa nyt ... jotain tuollaista tartuntaa...
-- Pyemiaa, -- auttoi poika.
-- No niin ... jotain epidemiaa...
-- _Pyemiaa_ -- toisti Bazârow tuikeasti ja selvästi. -- Vai joko
olet unohtanut luentovihkosi?
-- No olkoon niin, olkoon niin... Mutta me parannamme sinut.
-- Juttuja kans! Mutta ei siitä nyt ole puhe. En olisi odottanut
kuolevani niin pian; tämmöinen sattuma se, totta puhuen, tuntuu
sangen ilkeältä. Äiti ja sinä saatte nyt käyttää hyväksenne sitä
seikkaa, että uskonto on teissä voimallinen. Nyt on teillä tilaisuus
panna se koetukselle... Mutta minun tekisi mieli pyytää sinulta
yhtä asiaa. Huomenna tai ylihuomenna minun aivoni, niinkuin tiedät,
ottavat virkaeron. En ole nytkään ihan varma siitä, puhunenko
selvästi. Koko ajan, minkä tuossa makasin, olin näkevinäni punaisten
koirien juoksentelevan ympärilläni ja sinun käyneen asentoon,
niinkuin tetrin edessä... Tuntuu kuin olisin humalassa. Ymmärrätkös
sinä kaikki, mitä minä puhun?
-- Hyväinen aika, Jevgêni! Sinähän puhut aivan niinkuin puhua pitää.
-- Sitä parempi. Sanoit lähettäneesi hakemaan tohtoria... Oman
mielesi sillä hyvität ... hyvitähän sitten minunkin mieleni: lähetä
viesti.
-- Arkâdi Nikolâitshilleko?-- puuttui ukko puheesen.
-- Mille Arkâdi Nikolâitshille? -- virkkoi Bazârow, ikäänkuin jotain
muistellen. -- Niin, sillekö lellipojalle? Ei, anna hänen olla
rauhassa: hänestä on tullut naakka nyt. Älä pelkää, ei tämä vielä ole
hourailua. Mutta panehan sana rouva Odintsôwille, Anna Sergêjewnalle.
Täälläpäin on senniminen tilan-omistajatar, tiedäthän? -- Vasili
Ivânowitsh nyökäytti päätään. -- Sanokoon viestinviejä niin, että
Jevgêni, se Bazârow, pyysi sanomaan terveisiä ja ilmoittamaan kohta
kuolevansa. Teetkö sen?
-- Teen... Mutta onko se nyt mahdollista, että sinä kuolisit ...
sinä, Jevgêni? ... Aatteles itsekin? Missäs se oikeus ja kohtuus
sitten on maailmassa?
-- En tiedä, mutta panehan se viesti.
-- Heti paikalla, ja itse kirjoitan kirjeenkin.
-- Ei, ei tarvitse kirjoittaa mitään: sano vaan, että lähetti
terveisiä; muuta ei. Ja nyt minä lähden taas niitten koirieni luokse.
Merkillistä! Tahtois kiinnittää ajatuksensa kuolemaan, mutta ei tule
mitään. Silmissä vain punanen täplä näkyy ... siinä kaikki.
Raskaasti hän jälleen kääntyi seinään päin.
Vasili Ivânowitsh läksi ulos sairaan huoneesta ja, makuukammioon
päästyään, lyyhähti samassa polvilleen pyhimysten kuvain eteen.
-- Rukoile, Arina, rukoile! -- parahti hän, -- meidän poikamme on
kuoleman kielissä.
Tohtori saapui, -- se sama jolla ei ollut hornankiveä, -- tutki
sairaan ja neuvoi noudattamaan odottavaista metodia, lausuen samalla
pari sanaa parantumisen mahdollisuudesta.
-- Oletteko milloinkaan nähnyt, että ihminen minun tilassani _ei_
olisi lähtenyt Elysiumin kentille? -- kysyi Bazârow, samassa
kädellään äkkiä tarttuen sohvan edessä olevan raskaan pöydän jalkaan,
ja tärisyttäen pöytää ja siirtäen sen paikoiltaan.
-- Sitä voimaa! -- virkkoi hän. -- Yhä se on jäljellä vielä, mutta
kuolla pitää! ... Ukko se on edes ennättänyt vieraantua elämästä,
mutta minä... Niin, menepäs nyt ja kiellä kuolema; se kieltää sinut
ja siinä se! ... Kuka siellä itkee? -- lisäsi hän hetken kuluttua. --
Äitikö? Äiti rukka! Ketähän hän nyt rupeaa ruokkimaan erinomaisilla
borsheillaan? Entäs, sinä Vasili Ivânowitsh? Iniset, luullakseni,
sinäkin! No, ellei kristin-usko tehoa, niin ole filosoofi, stooiko
tai jotain sellaista! Sinähän kehut olevasi filosoofi, vai?
-- Mikä filosoofi minä olen! -- äännähti Vasili Ivânowitsh, kyynelten
myötäänsä vieriessä pitkin poskia.
Bazârow kävi hetkestä hetkeen yhä huonommaksi. Tauti yltyi
pikaiseksi, niinkuin tavallisesti käy kirurgillisten saastutusten
jälkeen. Muistiansa hän ei vielä menettänyt; hän ymmärsi kaikki mitä
puhuttiin. Hän otteli vielä tautinsa kanssa.
-- En tahdo ruveta hourailemaan -- sopotteli hän, nyrkkejänsä
puristellen. -- Mitä joutavia! -- Mutta sitten taas tuli yhteen
menoon: -- no niin, kahdeksan, siitä pois kymmenen, mitenkäs paljon
se on?
Vasili Ivânowitsh se astuskeli kuin mielipuoli, ehdotellen milloin
keinoa, milloin toista, saamatta aikaan mitään; peittelihän
vaan myötäänsä pojan jalkoja. "Hikihuppuun ... oksetinta ...
sinappitaikinaa vatsalle ... iskeä suonta"... Niin hän puheli
ponnistellen. Tohtori, jonka hän pyysi jäämään, yhtyi kaikkeen
tuohon, juotteli sairaalle limonaadia, pyytäen itselleen vuoroin
piippua, vuoroin "vahvistavaista ja lämmittäväistä", toisin sanoen
viinaa. Arina Vlâsjewna istui pienellä jakkaralla ovensuussa, silloin
tällöin vain lähtien siitä toiseen huoneesen rukoilemaan. Pari päivää
sitten oli toalettipeili luiskahtanut hänen käsistään ja särkynyt:
se oli hänen mielestään paha enne. Itse Anfísushkakaan ei osannut
sanoa hänelle yhtään mitään. Timofêitsh oli lähtenyt rouva Odintsôwin
luokse.
Raskas oli sairaalla yö... Ankara kuume rasitti häntä. Aamun tullen
helpotti hiukan. Hän pyysi Arina Vlâsjewnaa kampaamaan hänen
tukkaansa, suuteli hänen kättään ja hörppäsi pari kulausta teetä.
Vasili Ivânowitsh elpyi hiukan.
-- Jumalan kiitos! --hoki hän; -- nyt on kriisi ... nyt on kriisi.
-- Kummallista, -- virkkoi Bazârow, -- kummallista, mikä voima
sanassa! Otti ja löysi sen, sanoi: "kriisi", ja -- mieli on
lohdutettu. Merkillinen asia tuo, että ihminen vielä uskoo sanoihin.
Sano häntä tomppeliksi, hän panee pahakseen, vaikk'et löiskään; sano
viisaaksi, hänen tulee hyvä mieli, vaikk'et antais rahaakaan.
Tämä pieni puhe, joka muistutti Bazârowin entisiä sanasutkauksia,
tuntui Vasili Ivânowitshista suloiselta.
-- Bravo! Hyvin! sanottu, hyvin -- huudahti hän, ollen taputtavinaan
käsiänsä.
Bazârow myhähti murheellisesti.
-- Mitenkäs päin sinä luulet niinmuodoin, -- virkkoi hän, -- onko
kriisi jo ohi vai vasta alkanut?
-- Sinä voit paremmin, sen minä näen, ja siitä minä olen iloinen, --
vastasi Vasili Ivânowitsh.
-- Sehän on hyvä; ilo ei tee koskaan pahaa. Mutta panithan sanan ...
sinne niin?
-- Panin, kuinkas muutoin!
Muutosta parempaan ei kestänyt kauan. Taudinpuuskat alkoivat uudistua
jälleen. Vasili Ivânowitsh istui poikansa vieressä. Joku erityinen
tuska näkyi raastavan ukon mieltä. Muutamia kertoja hän jo yritti
puhua, mutta ei voinut.
-- Jevgêni! -- virkkoi hän viimein. -- Poikani, rakas poikani,
poikani armas!
Tämä erikoinen puhuttelu vaikutti Bazârowiin... Hän käänsi hiukan
päätään, koetti nähtävästikin ponnistautua irti häntä painavasta
raskaasta horroksesta ja lausui:
-- Mitä sanot, isäni?
-- Jevgêni! -- jatkoi Vasili Ivânowitsh, laskeutuen polvilleen
poikansa sohvan ääreen, vaikk'ei toinen voinut nähdä häntä, hänellä
kun oli silmät ummessa. -- Jevgêni! Sinun on nyt parempi; Jumalan
avulla paranetkin vielä, mutta käytä hyväksesi tätä aikaa, lohduta
äitiäsi ja minua, täytä kristityn velvollisuus! Et usko, kuinka
kauhean raskasta minun on puhua sinulle tätä, mutta vielä
kauheampaa ... ikipäiviksi näetkös, Jevgêni,... aatteles, miltä...
Ukolta katkesi ääni, mutta pojan kasvoilla, vaikka silmät olivat yhä
kiinni, elähti jotain omituista.
-- En minä pane vastaan, jos se saattaa lohduttaa teitä, -- sanoi hän
viimein, -- mutta ei tässä minun mielestäni huoli kiirehtiä. Itsehän
sinä sanoit, että minun on parempi.
-- Parempi on, Jevgêni, parempi; mutta kukapas sen tietää... Jumalan
kädessähän kaikki on, mutta kun kristillinen velvollisuus on
täytetty...
-- Ei, kyllä minä odotan vielä, -- keskeytti Bazârow. -- Minäkin
olen sitä mieltä, että kriisi on tullut. Ja jos taas olemme
erehtyneet kumpainenkin, niin mitäpäs siitä? Annetaanhan ehtoollista
tajuttomillekin.
-- No mutta, Jevgêni...
-- Minä odotan. Minua nukuttaa nyt. Älä häiritse minua.
Hän laski päänsä entiseen asentoon.
Ukko nousi, istui nojatuoliin ja, pannen leukansa kämmenen nojaan,
rupesi pureskelemaan sormenpäitään.
Äkkiä kajahti hänen korviinsa linjaalivaunujen kolina, tuo kolina,
joka niin räikeästi erottautuu maaelämän hiljaisuudessa. Lähemmäs
ja lähemmäs vierivät keveät pyörät; jo kuuluu hevosten korskunaa...
Vasili Ivânowitsh kavahti pystyyn ja riensi akkunaan. Pihaan ajoivat
parhaillaan kahden-istuttavat vaunut, neli-valjakko edessä. Sen
pitemmittä harkinnoitta, tuommoisen hurjan riemastuksen puuskassa
hän juoksi kuistille... Livreaan puettu lakeija oli aukaisemassa
vaunun-ovea, ja siitä tuli ulos rouvas-ihminen mustassa mantiljassa,
musta harso silmillä.
-- Minun nimeni on Odintsôw, -- sanoi hän. -- Onko Jevgêni
Vasíljewitsh hengissä vielä? Te olette kaiketi hänen isänsä. Minä
toin tohtorin mukanani.
-- O, minun hyväntekijäni! -- huudahti Vasili Ivânowitsh, tarttuen
hänen käteensä ja painellen sitä suonenvetoisesti huuliinsa, sillä
välin kuin Anna Sergêjewnan tuoma tohtori, pienikasvuinen mies,
saksalaista tyypiä, silmälasit silmillä, kiirehtimättä astui
vaunuista maahan. --
Hengissä on, hengissä on, minun Jevgênini, ja nyt hän tulee
pelastetuksi! Arina! Arina! Enkeli taivaasta on ilmestynyt...
-- Mitä? Herra siunatkoon! -- jokelsi eukko, rientäen
vierashuoneesta. Mitäkään käsittämättä koko asiasta, hän lankesi
eteisessä Anna Sergêjewnan jalkain juureen ja rupesi, kuin
mielipuoli, suutelemaan hänen leninkiänsä.
-- Mitäs te nyt! mitäs te nyt! -- puheli Anna Sergêjewna, mutta Arina
Vlâsjewna ei kuullut häntä, eikä Vasiii Ivânowitshkaan osannut muuta
kuin myötäänsä hokea: "enkeli! enkeli!"
-- _Wo ist der Kranke?_ Mis ole se patient? -- kysäisi viimein
tohtori, hieman närkästyneenä.
Vasili Ivânowitsh hillitsi tunteittensa purkaukset.
-- Täällä, täällä, -- sanoi hän -- olkaa hyvä ja seuratkaa minua,
_wertester her koljeega_, -- lisäsi hän sitten vanhalta muistiltaan.
-- Aa! -- äännähti saksalainen, myhähtäen happamesti.
Vasili Ivânowitsh saattoi hänet kabinettiin.
-- Tohtori Anna Sergêjewna Odintsôwilta, -- sanoi hän pojalleen,
kumartuen ihan hänen korvansa juureen.
Bazârow avasi äkkiä silmänsä. -- Mitä sinä sanoit?
-- Minä sanoin, että Anna Sergêjewna Odintsôw on täällä ja on tuonut
mukanansa tämän herra tohtorin.
Bazârow katsahti ympärinsä.
-- Hän täällä... Minä tahdon nähdä hänet.
-- Saathan sinä hänet nähdä, Jevgêni, mutta ensin täytyy keskustella
herra tohtorin kanssa. Minä kerron hänelle koko taudin historian,
koskapa Sîdor Sîdoritsh (äskeinen kihlakunnanlääkäri) on lähtenyt
pois, ja sitten me pidämme pienen konsultationin. Bazârow katsahti
saksalaiseen.
-- Jutelkaa sitten pian, mutta älkää puhuko latinaa, sillä ymmärrän
minäkin mitä _jam moritur_[27] merkitsee.
-- _Der Herr scheint des Deutschen mächtig su sein_,[28] -- alkoi
vasta-tullut Aesculapion opetuslapsi, kääntyen Vasili Ivânowitshiin.
-- _Ih ... haabje..._ Puhukaa sentään venättä, -- virkkoi ukko.
-- Soo, soo, se ole siis sil viisil... No ikskaikki.
Konsultationi alkoi.
Puolen tunnin perästä Anna Sergêjewna astui Vasili Ivânowitshin
seurassa kabinettiin. Tohtori ennätti kuiskata hänelle, ett'ei
sairaan paranemisesta ole vähintäkään toivoa.
Anna Sergêjewna katsahti Bazârowiin ja -- pysähtyi ovelle: niin
kerrassaan hämmästynyt hän oli, nähdessään hänen kuumeiset ja samalla
kalman-omaiset kasvonsa ja nuo sameat silmät, jotka tuijottivat
häneen. Omituinen kylmä ja raukaiseva säikähdys täytti hänet.
Silmänräpäykseksi sävähti hänessä tämä ajatus: Mitähän olisin
tuntenutkaan, jos todellakin olisin rakastanut häntä?
-- Kiitos, -- virkkoi Bazârow. -- En osannut tätä odottaakaan.
Tämä on hyvä työ. Ja niinpä me siis vielä kerran tapasimme, kuten
lupasittekin.
-- Anna Sergêjewna oli niin ystävällinen... -- yritti Vasili
Ivânowitsh.
-- Isä, jätä meidät. Sallittehan, Anna Sergêjewna? Eipähän nyt...
Hän viittasi päällään raukeaan, velttona viruvaan ruumiisensa.
Vasili Ivânowitsh läksi pois.
-- Niin, kiitos, -- toisti Bazârow. -- Tämähän on aivan
kuninkaallista. Kerrotaanhan kuninkaittenkin käyvän sairaitten luona.
-- Jevgêni Vasiljewitsh! Minä toivoin...
-- Voi Anna Sergêjewna! Puhukaamme totta. Minä olen mennyttä
miestä. Pyörän alle joutui poika. Ja siitä seuraa, että turha oli
tulevaisuutta ajatellakaan. Tuttuhan se on juttu, tuo kuolema,
mutta uusi itsekullekin. Tähän saakka ei minua ole hirvittänyt...
mutta sitten tulee tajuttomuus ja fiuh! (Hän huitasi hervakasti
kädellään). No niin, mitäpä sanoisinkaan teille? ... Minähän rakastin
teitä! Mieletöntä kerrassaan se oli ennen, kaksin verroin nyt...
Rakkaus se on pelkkää muotoa vain, mutta minun muotoni se on nyt
hajoamaisillaan. Sanonpa paremminkin: te olette niin uljas! Nytkin te
seisotte tuossa niin kauniina...
Anna Sergêjewna hätkähti vasten tahtoansakin.
-- Älkää peljätkö ... istukaa tuonne noin ... älkää tulko minua
lähelle; minun tautini on tarttuvaa laatua.
Anna Sergêjewna astui kiirein askelin huoneen poikki ja istahti
nojatuoliin, sen sohvan vieressä, jossa Bazârow makasi.
-- Niin ylevämielinen! -- kuiskasi Bazârow. -- Ja niin lähellä,
ja niin nuori ja tuore ja puhtoinen ... tässä ilkeässä huoneessa!
Noniin, jääkää hyvästi! Eläkää kauan, se on kaikkein parasta, ja
käyttäkää elämää hyväksenne, niinkauan kuin aikaa on. Katsokaas,
mikä nurinkurinen kuva: mato, puoleksi rikki tallattu, sekin vielä
kiemurtelee. Ja niin sitä mietiskelin minäkin: paljon minä teen
ja aikaan saan, en minä hetikään kuole, jopa! Minulla on tehtävä
maailmassa, minä olen jättiläinen! Mutta nyt tuon jättiläisen
tehtävänä on vain pitää huolta, että kuolisi säädyllisesti, vaikka
kukapa siitäkään välittäisi... Ja oli miten oli: häntää en rupea
heiluttamaan...
Bazârow vaikeni ja tavoitti kädellään lasiansa. Anna Sergêjewna antoi
hänelle juotavaa, sormikkaitaan riisumatta ja arasti hengittäen.
-- Minut te unohdatte -- jatkoi sairas, -- eihän kuolleesta elävän
kumppaliksi... Isä sanoo teille varmaankin, että kas tuommoisen
miehen muka nyt kadottaa Venäjänmaa... Loruja, mutta antakaa ukon
olla siinä uskossa. Hyvä se, että on edes jotain, mikä lapsen mielen
viihdyttää... Olkaa äidillekin hellä, sillä sellaisia ihmisiä kuin
hän, te ette siellä teidän suuressa maailmassanne löydä, vaikka
valkealla hakisitte... Minua muka tarvitsee Venäjänmaa... Ei, eipäs
näy tarvitsevan. Ja ketäpä se tarvitsis? Suutaria se tarvitsee,
räätäliä se tarvitsee, teurastajaa ... teurastaja myö lihaa ...
teurastaja ... malttakaahan ... nyt tais mennä sekaisin... Tässä on
metsä...
Bazârow nosti kätensä otsalleen.
Anna Sergêjewna kumartui hänen puoleensa.
-- Jevgêni Vasíljitsh, minä olen täällä... Sairas tarttui hänen
käteensä ja kohottautui.
-- Jääkää hyvästi, -- sanoi hän, äkkiä reipastuen, ja silmät
välähtivät viimeistä kertaa. -- Jääkää hyvästi... Kuulkaas... minähän
en suudellutkaan teitä silloin... Puhaltakaa tuohuksen liekki
kuolevaiseen ... sitten se sammukoon...
Anna Sergêjewna painoi huulensa hänen otsaansa.
-- Jo riittää! -- virkkoi hän, vaipuen taas pielukselle. - Nyt ...
löi pimeäksi...
Anna Sergêjewna astui hiljaa ulos huoneesta.
-- Kuinka on? -- kysäisi Vasili Ivânowitsh kuiskaten.
-- Nukahti, -- vastasi toinen tuskin kuuluvalla äänellä.
Bazârowin ei ollut suotu herätä enää. Iltapuoleen hän kävi aivan
tajuttomaksi... Huomenissa hän kuoli. Isä Aleksei toimitti hänelle
uskonnolliset menot. Kun viimeistä voidellusta tehtäessä pyhä öljy
oli kajonnut hänen rintaansa, hänen toinen silmänsä aukeni. Näytti
silloin kuin hän olisi huomannut juhlapukuisen papin, savuavan
suitsutusastian, kynttilät pyhimyskuvan edessä, ja silloin sävähti
silmänräpäyksen kestävä kauhistus yli noitten kuolehtuneitten
kasvojen.
Ja vihdoin, kun viimeinen huokaus oli rinnasta lähtenyt ja talossa
alkoi yleinen voivotus, silloin äkillinen raivo valtasi Vasili
Ivânowitshin.
-- Sanoinhan minä nostavani napinan huudon! -- parkui hän käheällä
äänellä, kasvot hehkuvina ja vääntyneinä, ja nyrkkiänsä ilmaan
puiden, ikäänkuin ketä uhaten, -- ja minä napisen ja huudan, ja
huudan ja napisen!
Mutta Arina Vlâsjewna kietoi, kyynelissään kylpien, kätensä hänen
kaulaansa, ja molemmat lankesivat maahan kasvoilleen pyhimyskuvan
eteen.
-- Noin, -- kertoi myöhemmin Anfîsushka väentuvassa, -- noin
rinnatusten siinä sitten olivat poloiset ja päänsä yhteen painoivat
kuin karitsat sydänpäivällä...
Mutta sydänpäivän helle helpottaa, ja ilta joutuu, ja yö saa, ja
sitten palataan hiljaiseen tyyssijaan, ja suloista on siellä nukkua
raskautettujen ja väsyneitten...