XXVIII.

Kului puoli vuotta. Ulkona oli valkoinen talvi ja sen seuralaiset

alinomaiset: pilvettömäin pakkasten armoton hiljaisuus, kiinteä,

narskahteleva lumi, punertava härmä puissa, vaaleansinervä taivas,

savupatsaat uuninpiippujen päällä, huurupilvien hulvaukset äkkiä

avatuista ovista, verevät, ikäänkuin minkä puremat posket ihmisten

kasvoissa ja värähteleväin hepojen joutuisa juoksu.

Lyhyt tammikuun päivä läheni jo loppuansa. Illan kylmä kiristeli

entistä kuivemmaksi liikahtamatonta ilmaa, ja nopeasti himmeni

veripunainen illanrusko. Prokôfjitsh, mustassa frakissa ja

valkoisissa sormikkaissa, kattoi juhlallisen näköisenä pöytää

seitsemälle hengelle.

Viikko sitten oli pitäjän pienessä kirkossa toimitettu -- hiljaa ja

melkein ilman todistajia -- kahdet vihkiäiset: Arkâdin ja Kâtjan

sekä Nikolai Petrôwitshin ja Fênitshkan. Ja tänään nyt Nikolai

Petrôwitsh piti läksiäispäivällisiä veljelleen, jonka oli määrä

matkustaa Moskovaan asioilleen. Anna Sergêjewna oli lähtenyt pois

heti vihkiäisten jälkeen, jätettyään runsaat huomenlahjat nuorikoille.

Täsmälleen kello kolme kaikki astuivat pöytään. Mitja sai siinä

sijansa hänkin. Hänellä oli jo oma hoitajansa, brokaadi-tanu päässä.

Pâvel Petrôwitsh istui Kâtjan ja Fênitshkan välissä; "miehet" olivat

sijoittuneet itsekukin vaimonsa viereen.

Ystävämme olivat muuttuneet viime aikoina: näytti kuin olisivat

pulskistuneet, vakaantuneet. Pâvel Petrôwitsh se yksin oli laihtunut,

mutta sekin loi vain enemmän siroutta hänen luisevain piirteittensä

_grandseigneur'imäisyyteen_... Muuttunut oli Fênitshkakin. Uudessa

silkkileningissä, leveä samettikoriste nivuksilla, kultakäädyt

kaulassa, hän istui kunnioittavasti liikkumatonna, kunnioittavasti

omaan itseensä nähden ja kaikkiin nähden, mikä hänen ympärillään oli,

ja myhähdellen, niinkuin olisi tahtonut sanoa: "suokaa anteeksi,

mutta minkäs minä sille mahdan!" Eikä hän yksin, vaan kaikki muutkin

myhähtelivät ikäänkuin anteeksi pyydellen. Kaikista tuntui hiukan

tukalalta ja hiukan alakuloiselta, mutta itse asiassa sangen hyvältä.

Itsekukin osoitti hauskalla huomaavaisuudella palveluksia toiselleen,

ikäänkuin kaikki olisivat suostuneet näyttelemään jotain kodikasta

komediaa. Kâtja oli kaikista levollisin. Luottavasti hän katsahteli

ympärilleen, ja Nikolai Petrôwitsh oli mielistynyt häneen aivan

hurjasti, sen saattoi huomata. Loppupuolella ateriaa hän nousi ylös,

tarttui pikariinsa ja kääntyi Pâvel Petrôwitshin puoleen:

-- Sinä jätät meidät ... sinä jätät meidät nyt, veli armas, --

aloitti hän; -- tietysti joksikin aikaa vain; mutta min'en kumminkaan

saata olla julkilausumatta sinulle, että minä ... että me ... mikäli

minä ... mikäli me... Jaa, semmoista se on, kun ei ihminen osaa pitää

puhetta. Arkâdi, pidä sinä.

-- Ei, isä, en minä ole valmistautunut.

-- Mutta minäpä olin! No niin, salli nyt, veli hyvä minun vain

syleillä sinua, toivottaa sinulle kaikkea hyvää, ja palaja pian tänne

taas.

Pâvel Petrôwitsh suuteli jokaista, Mitjaa tietysti kanssa.

Fênitshkalta hän sitä paitsi suuteli kättä, jota toinen ei vielä

osannut ojentaa asianmukaisella tavalla. Uudestaan täytettyä pikaria

tyhjentäessään Pâvel Petrôwitsh virkkoi, syvästi huoaten:

-- Olkaa onnellisia, ystäväni! _Farewell!_

Tämä englantilainen loppuliraus jäi muilta huomaamatta, mutta kaikki

tunsivat liikutusta sydämessään.

-- Bazârowin muistoksi, -- kuiskasi Kâtja miehellensä, kilistäen

hänen kanssaan. Vastaukseksi Arkâdi puristi lujasti hänen kättään,

mutta ei rohjennut ääneensä esittää tätä maljaa.

* * * * *

Tähänhän saisi jutelma päättyäkin. Mutta kenties joku lukijoista

tahtonee tietää, mitä itsekukin tässä esittämistämme henkilöistä

tekee nyt, nyt paraillaan. Me olemme valmiit tyydyttämään hänen

toivomuksensa.

Anna Sergêjewna on äsken mennyt naimisiin, ei rakkaudesta, vaan

vakaumuksesta. Hänen miehensä on Venäjän tulevaisia toimimiehiä,

sangen älykäs, lain-oppinut, jolla on terävä, käytännöllinen

äly, luja tahto ja huomattava puhelahja. Hän on vielä nuori,

hyväntahtoinen ja kylmä kuin jää. He elävät erittäin hyvässä sovussa

keskenään ja saavuttavat vielä kukaties onnenkin ... kukaties

rakkaudenkin.

Vanha ruhtinatar kuoli ja joutui jo kuolinpäivänä unohduksiin.

Kirsânowit, isä poikineen, elävät Mârjinossa. Heidän taloudelliset

asiansa alkavat korjaantua. Arkâdista on tullut innokas

maanviljelijä, ja "farmi" tuottaa nyt melkoisia tuloja. Nikolai

Petrôwitsh on päässyt sovinto-oikeuden jäseneksi ja puuhaa

kaikesta voimastaan, alinomaa ajellen ympäri piirikunnassa ja

pitäen pitkiä puheita; hän näet on sitä mieltä, että musikka pitää

"saada järkiinsä", se on: hänelle pitää toistamistaan toistella

samoja sanoja, kunnes toinen ihan väsyy. Mutta eipä hän, totta

puhuen, sittenkään tyydytä sivistyneitä tilan-omistajia, jotka

vuoroin uhkeasti, vuoroin surumielisesti puhuvat mansipationista

(lausuen tuon 'an' nenäänsä), eikä hän tyydytä sivistymättömiäkään

tilan-omistajia, jotka kursailematta haukkuvat "tätä munsipatsuonia".

Liiaksi hän on pehmeä niin toisille kuin toisillekin.

Kâtjerîna Sergêjewnalle on syntynyt poika, Kolja. Mitja se juosta

piipottelee jo reippaasti ja puhuu paasuaa paljon.

Fênitshka, Feodôsia Nikolâjewna ei rakasta -- miehensä ja Mitjan

jälkeen -- ketään niin palavasti kuin kälyänsä, ja kun Kâtja istahtaa

pianon ääreen, silloin hän olisi valmis istumaan hänen vieressään

päivän umpeen.

Sananen Pjotristakin. Hän on typeryyttään ja mahtavuuttaan ihan

pökkelöitynyt. Hän ei käytä enää tavun alussa kovaa t:tä ja sanoo

siis _dämä_ ja _duttava_. Mutta naimisissa on hänkin ja saanut kelpo

myötäjäiset. Hänen vaimonsa on kaupungin kaalitarhurin tytär, joka

oli ennättänyt antaa rukkaset kahdellekin kosijalle siitä syystä

vain, ett'ei heillä ollut taskukelloa, mutta Pjotrilla oli muutakin

kuin kello, -- hänellä oli kiiltävät batinitkin.

Dresdenissä, Brühlin terrassilla, kello kahden ja neljän välillä,

siis kaikkein fashionablisimpaan kävelyaikaan, teille saattaa tulla

vastaan muuan herra, noin viidenkymmenen vanha, aivan harmaissa jo.

Näyttää siltä kuin häntä vaivaisi leini, mutta kaunis mies hän on yhä

vieläkin, käy hienossa puvussa, ja koko hänen ryhdissään asuu tuo

omituinen leima, jonka ihminen saa ainoastaan pitkällisen oleskelun

kautta yhteiskunnan ylhäisimmissä piireissä. Se on Pâvel Petrôwitsh.

Hän läksi Moskovasta ulkomaille terveyttään parantamaan ja asettui

Dresdeniin, jossa nyt seurustelee enimmäkseen englantilaisten ja

sinne poikkeavain venäläisten kanssa. Englantilaisten seurassa hän

käyttäytyy varsin säveästi, melkein vaatimattomasti, ei kumminkaan

ilman arvokkaisuutta. Hän on heidän mielestään kuivanpuoleinen herra,

mutta he kunnioittavat hänessä kumminkin täydellistä gentlemania, _"a

perfect gentleman"_.

Venäläisten kanssa hän on vilkkaampi, purkaa sappeaan, ivaillen

itseänsä ja härnäillen muita; mutta tuo kaikki käy häneltä niin

miellyttävästi, sekä etenkehdaten että säädyllisesti. Hän kannattelee

slavofiilista suuntaa: sehän on ylhäisessä maailmassa nykyjään

_très distingué_. Venäläistä kirjallisuutta hän ei lue lainkaan,

mutta kirjoituspöydällään on hänellä hopeainen tuhkakuppi musikan

niinivirsun muodossa. Meikäläiset turistit ovat hyvin kärkkäät

hännystelemään häntä. Matvei Iljítshkin, joka oli _sen-aikuisen

oppositionin_ miehiä, teki kaikessa mahtavuudessaan visitin

hänelle. Sikäläisten kanssa hän tosin ei paljoa seurustele, mutta

he osoittavat hänelle melkein hartaudenomaista kunnioitusta. Saada

pääsylippu hovikapellaan tai teatteriin, -- eihän sitä kukaan kykene

hankkimaan niin helposti ja nopeasti kuin _der Herr Baron von

Kirsânoff_. Hyvää hän tekee voimiansa myöten yhä nytkin; välisti hän

vieläkin pitää hiukan melua: ilmankos hän olikin leijona aikoinaan.

Mutta raskaalta tuntuu hänestä elämä ... raskaammalta kuin itse

luuleekaan... Maksaa vain katsahtaa häneen, kun hän venäläisessä

kirkossa seisoo jossain syrjässä, seinään nojaten, ajatuksissaan,

liikahtamatta, huulet katkerassa puristuksessa ... ja siinä hän

sitten äkkiä herää mietteistään ja alkaa melkein huomaamattomasti

tehdä ristinmerkkiä rintaansa.

Rouva Kúkshin joutui ulkomaille hänkin. Hän oleskelee nykyjään

Heidelbergissa, tutkistellen siellä -- ei luonnontieteitä enää,

vaan arkkitehtuuria, jossa hän, oman puheensa mukaan, on keksaissut

uusia lakeja. Hän hieroo edelleenkin tuttavuutta ylioppilaitten

kanssa, semminkin nuorten venäläisten fyysiikojen ja kemistien kera,

joita vilisemällä vilisee Heidelbergissa. Nämä herrathan ne ensi

alussa herättivät naiiveissa saksalaisissa professoreissa ihmettelyä

terveellä älyllään, mutta nyttemmin ihmetyttävät näitä samoja

professoreita täydellisellä toimettomuudellaan ja perinjuurisella

laiskuudellaan.

Sítnikow vetelehtii Pietarissa, seurustellen suuren Jelisêjewitshin

ja parin kolmen kemistin kanssa, jotka eivät tiedä erotusta hapen

ja typen välillä, mutta silti ovat täynnään kieltämystä ja oman

itsensä kunnioittamista. Sítnikow valmistautuu suureksi mieheksi

hänkin ja vakuuttelee jatkavansa Bazârowin "asiaa". Sanotaan hänen

saaneen kerran selkäänsäkin, mutta eipä mies velkaa jäänyt: eräässä

sameassa aikakauskirjan pahaisessa hän julkaisi erään samean artiklan

pahaisen, viitaten siinä kautta rantain, että tuo selkään antanut

herrasmies on -- pelkuri. Tätä tällaista hän sanoo ironiaksi. Isä se

lähettelee häntä asioilleen milloin puoleen, milloin toiseen. Äidin

mielestä hän on tölhömäinen ja -- literatööri.

* * * * *

Kaukana, syrjäisissä seuduin Venäjänmaata on pieni kirkonkylän

kalmisto. Kuten melkein kaikki kalmistot meillä, niin sekin luo

eteesi murheellisen näyn: ojat sen ympärillä ovat jo aikaa sitten

vierineet umpeen; harmaat puuristit ovat kallellaan ja mätänevät

katoksiensa alla, jotka joskus maailmassa olivat maalatuita;

kivipaadet haudoilla ovat siirtyneet sijoiltaan, niinkuin kuka heitä

alhaalta päin sysäileisi; pari kolme kitukasvuista puuta tuskin

nimeksikään siimestä suo; lampaita siellä kenenkään ahdistelematta

kävelee haudoilla...

Mutta hautain joukossa on yksi, johon ei ihmiskäsi pääse kajoamaan,

ja jota ei polje elukan jalka; linnut vaan sen päällä istuvat ja

aamuvirsiänsä veisailevat. Rauta-aitaus on rakettu sen ympärille,

ja nuori näre kasvaa sen kummassakin päässä. Siinä lepää Jevgêni

Bazârow. Sen ääreen saapuu läheisestä pikku kylästä usein kaksi jo

raihnaista vanhusta, mies vaimoineen. Toisiansa tukien he astuvat

raskain askelin, lähestyvät rautaristikkoa ja polvillensa lankeavat,

ja siinä itkevät kauan ja katkerasti, ja kauan ja tarkasti katselevat

mykkää kiveä, jonka alla heidän poikansa lepää. He vaihtavat sanasen

ja toisen, huitaisevat pois kiveltä pölyn ja oikaisevat näreessä

oksan ja rukoilevat jälleen, eivätkä malta eritä tästä paikasta,

jossa heistä tuntuu kuin olisivat lähempänä poikaansa, lähempänä

muistoja hänestä...

Turhiako ovat vanhusten rukoukset ja kyyneleet? Voimatonko on

rakkaus, pyhä, alttiiksi-antauva rakkaus?

Oi ei!

Kätkeköönpä hauta kuinka intohimoisen, syntisen, kapinoivan

ihmissydämen hyvänsä, -- levollisesti sen kummulta kukkaset meitä

katselevat viattomilla silmillään: ei ne yksin ikuisesta rauhasta

meille haasta, tuosta "kylmäkiskoisen" luonnon suuresta rauhasta;

iankaikkisesta sovituksestakin ne haastaa ja elämästä, jolla ei

loppua ole.

Viiteselitykset:

[1] Maaorjuuden synty ja kehittyminen hamaan sen lakkauttamiseen

asti 19 p. helmikuuta 1861 (v.l.) on juurta jaksain esitettynä _M.

Wallacen_ teoksessa _"Venäjä"_, joka parhaillaan ilmestyy suomeksikin.

[2] Surullisesti kuuluisain rouva Saltykówin ja kreivi Araktshêjewin

julmuudet orjia kohtaan, samoin kuin Speránskin rankaisemat

kidutustapaukset (katso _M. Wallace, Venäjä_, XXVIII luku) lienevät

silloin kyllä suullisina kertomuksina kulkeneet suvusta sukuun, mutta

saipa T. omin silminkin nähdä sentapaisia kauhuja. Pitsh mainitsee

kuulleensa T:n omasta suusta seuraavan kertomuksen:

T:n mummo, vanha ja kiukkuinen ihminen, joka halvauksen tähden

myötäänsä istui liikkumatta nojatuolissaan, oli kerran jostain

syystä suuttunut pieneen passaripoikaansa (kazatshók) ja vihansa

vimmassa löi poikasta halolla päähän niin pahasti, että tämä kaatui

tunnottomana maahan. Tuo näky tuntui mummosta ilkeälle: hän kumartui,

nosti poikasen nojatuoliinsa, peitti suurella pieluksella hänen

verisen päänsä, istui sitten pojan päälle ja _tukahdutti hänet_.

Sanomattakin on selvä, ett'ei tämä ylhäinen rouva tuosta joutunut

mihinkään edesvastaukseen.

[3] Neljättäkymmentä vuotta sitten oli Nadjêzhdin käyttänyt tätä

sanaa sen-aikuisista romantikoista, mutta se oli kokonaan jäänyt

unohduksiin. Turgênjew loitsi sen aivan uutena ilmi.

[4] Lauseparsi maaorjuuden ajoilta; tarkoittaa: maaorjaa.

_Suomentajan muistutus_.

[5] Desjätina = 1,09 hehtaaria.

[6] Niinkuin maaorjuuden aikana tavallista oli. _Suom. muist_.

[7] On päässyt arkuudestaan. _Suom. muist_.

[8] Progressi = edistys, parannukset, varsinkin yhteiskunnallisissa

asioissa; 50- ja 60-luvulla Venäjällä paljon käytetty sana. _Suom.

muist_.

[9] Te olette kaiken tämän muuttaneet toisapäin. _Suom. muist_.

[10] Mutta saathan sinä rahaa minulta. _Suom. muist_.

[11] Tarmo on valtiomiehen tärkein ominaisuus.

[12] Jotain tuollaista kuin: "Kili-kil, kili-kol, fili-bum-bum-bum."

_Suom. muist_.

[13] _Bedlam_, kuuluisa hourupäisten hoitolaitos Lontoossa; yleensä:

hulluinhuone. _Suom. muist_.

[14] Bazârow lausui tahallaankin väärin sanat _grand genre_ =

ylhäisen maailman tavat. _Suom. muist_.

[15] Hän aikoi sanoa: _voilà tout_ (voalaa tuu = siinä kaikki).

_Suom. muist_.

[16] Kiirastorstain aamuna uunissa kuumennetut suolat, joilla

luultiin olevan taikavoimia. _Suom. muist_.

[17] Hän aikoi sanoa _en amateur =_ asian harrastuksesta vain.

[18] Comme il faut (kuten pitää).

[19] Mies ken yhdestä sanasta ymmärtää. _Suom. muist_.

[20] Yhtä heimoa. _Suom. muist_.

[21] Viittaus siihen sairaaloiseen uskonnolliseen ahdasmielisyyteen,

johon Gôgol lopulla ikäänsä vaipui. _Suom. muist_.

[22] Venäläinen sananlasku. _Suom. muist_.

[23] _Et voilà tout_ = ja siinä se. _Suom. muist_.

[24] Punajuurilla höystettyä lihalientä. _Suom. muist_.

[25] Sanaleikki, jota on mahdoton muille kielille kääntää. Venäläinen

sana mir merkitsee sekä: "maailma", että: "kunta". _Suom. muist_.

[26] Lapis infernalis. _Suom. muist_.

[27] Kuoloa tekee; viimeisillään. _Suom. muist_.

[28] Herra näkyy osaavan saksaa. _Suom. muist_.