Ukko Odintsôw vainaja aikoinaan ei rakastanut mitään uuden-aikaisia
hommia, mutta myönsi kumminkin "jonkun verran liikunta-alaa
jalostuneelle maulle". Senpä vuoksi hän rakennutti puutarhaansa,
ansarin ja lammen välille, jonkunmoisen kreikkalaisen pylväikön
venäläisistä tiileistä. Tämän pylväikön eli portiikin sokeaan
peräseinään oli laitettu kuusi komeroa veistokuvia varten, jotka
Odintsôw aikoi tilata ulkomailta. Niitten oli määrä esittää:
Yksinäisyyttä, Vaiteliaisuutta, Mietiskelyä, Surumielisyyttä,
Kainoutta ja Tunteellisuutta. Yksi niistä -- vaiteliaisuuden
jumalatar, sormi huulillaan, oli jo tuotettu ja asetettu pystyyn,
mutta kylän pojat heittivät siltä jo ensi päivänä nenän rikki,
ja vaikka lähitienoon kipsaaja oli luvannut tekaista sille uuden
nenän, "entistä puolta paremman", niin käski Odintsôw viedä kuvan
pois, ja sitten se pantiin olkiliiteriin, missä sai seista monta
vuotta, herättäen taikauskoista kauhua kylän ämmissä. Pylväikön
etupuolelle oli jo aikaa sitten kasvanut sankka pensaikko; pilarien
kapiteelit vain ulottuivat vehreän tiheikön yli. Itse pylväikössä oli
päiväsydännäkin viileä.
Anna Sergêjewna ei milloinkaan käynyt tässä paikassa siitä pitäin
kuin oli nähnyt siellä tarhakäärmeen. Kâtja sitä vastoin istuskeli
siellä useinkin erään komeron suulle asetetulla kivipenkillä.
Siinä hän, siimeksessä ja raikas lemu ympärillään, lueskeli, teki
käsitöitä, tahi vaipui siihen täydellisen hiljaisuuden tunteesen,
joka luultavasti on jokaiselle tuttu, ja jonka sulous on siinä, että
ihminen silloin, tuskin itsekään sitä tajuten, äänetönnä kuulahtelee
elämän laajaa aaltoa, joka myötäänsä vyöryy sekä hänen ympärillään
että hänessä itsessäänkin.
Bazârowin tulon jälkeisenä päivänä Kâtja istui lempipenkillään,
ja hänen vieressään istui taaskin Arkâdi, joka oli pyytänyt häntä
kerallansa "portiikiin".
Aamiaiseen oli vielä tunnin verran aikaa, mutta kastehelmissä
kimalteleva aamu alkoi jo vaihtua helteiseksi päiväksi. Arkâdin
kasvoilla asui eilinen leima. Kâtja näytti huolestuneelta. Sisko oli
aamulla, heti teetä juotua, kutsunut hänet omaan kamariinsa ja ensi
aluksi hyväiltyään häntä -- se se joka kerta hiukan pelotti Kâtjaa
-- kehoitti häntä olemaan varovampi käytöksessään Arkâdin kanssa,
varsinkin karttamaan kahdenkeskisiä seurusteluja, sillä ne muka
olivat vetäneet sekä tädin että koko talonväen huomiota puoleensa.
Sitä paitsi oli Anna Sergêjewna jo edellisenä iltana ollut pahalla
tuulella, ja vähän hämillään oli ollut Kâtjakin, ikäänkuin tuntien
olevansa johonkin syypää. Nyt, suostuessaan Arkâdin pyyntöön, hän oli
itsekseen päättänyt, että tämä on viimeistä kertaa.
-- Kâtjerina Sergêjewna -- alkoi Arkâdi kainostelevalla
luontevuudella, -- siitä pitäin kuin minulla on ollut onni asua tässä
talossa, olen haastellut teidän kanssanne kaikenlaisista asioista,
mutta onpa muuan minulle sangen tärkeä ... seikka, johon en vielä
ole kajonnut. Te mainitsitte eilen, että minut on täällä tehty
toisenlaiseksi -- lisäsi hän, sekä sieppaillen että kartellen Kâtjan
katsetta, joka niin kysyväisenä oli kääntynyt häneen. -- Minä olen
todellakin monessa suhteessa muuttunut, ja sen te tiedätte paremmin
kuin kukaan, te, jolle minä oikeastaan olenkin kiitollisuuden velassa
tästä muutoksesta.
-- Minä? Minulleko? -- äännähti Kâtja.
-- En minä enää ole se korskea poika, jollainen olin tänne
tullessani, -- jatkoi Arkâdi, -- vast'ikäänhän täytinkin
kolmekolmatta. Minä halajan, kuten ennenkin, olla hyödyllinen, tahdon
pyhittää kaikki voimani totuuden palvelukseen, mutta min'en etsi
enää ihanteitani sieltä, mistä ennen; ne esiintyvät nyt... paljoa
lähempänä minua. Tähän saakka en ole ymmärtänyt omaa itseäni; olin
ottanut päälleni tehtäviä, jotka kävivät yli voimieni... Äsken vasta
minun silmäni aukenivat, ja sen on saanut aikaan muuan tunne... Minä
puhun hiukan himmeästi, mutta toivoakseni, te ymmärrätte minua...
Kâtja ei vastannut mitään, mutta lakkasi katsomasta häneen.
-- Minun mielestäni, -- alkoi Arkâdi taas, yhä enemmän vavahtelevalla
äänellä, mutta peipponen se koivun latvassa huolettomana yhä vain
veteli virsiänsä -- minun mielestäni jokaisen rehellisen miehen
velvollisuus on olla aivan suora niitten ... niitten kanssa, joita ...
sanalla sanoen, jotka hänelle ovat läheisiä ... ja sen vuoksi
minä ... minä olen päättänyt...
Mutta tässä Arkâdin kaunopuheliaisuus petti; hän takertui, joutui
hämilleen ja oli pakotettu olemaan hetken aikaa ääneti. Kâtja ei
vieläkään nostanut silmiänsä. Näytti siltä kuin hän ei ymmärrä,
mihinkä tämä kaikki oikeastaan tähtää. Samalla hän näkyi odottelevan
jotain.
-- Ennakolta jo tiedän hämmästyttäväni teitä, -- puuttui Arkâdi
puhumaan, pannen liikkeelle kaikki voimansa, -- sitä enemmän kuin
tämä tunne joissain määrin ... joissain määrin, huomatkaa ...
koskee teitäkin. Eilen te, muistaakseni, moititte minua vakavuuden
puutteesta, -- jatkoi Arkâdi, muistuttaen ulkonäöllään sellaista
ihmistä, joka on astunut suohon ja tuntee joka askeleelta vaipuvansa
yhä syvemmälle, mutta kiiruhtaa sittenkin eteenpäin, toivoen pikemmin
pääsevänsä toiseen laitaan, -- tuo moite kohdistetaan useinkin ...
sattuu ... nuoriin, silloinkin kuin he jo ovat lakanneet antamasta
aihetta siihen; ja jos minussa olisi enemmän itseeni luottamusta...
("Mutta autahan minua jo, hyvä ihminen!" ajatteli hän itsekseen
epätoivoisena, mutta Kâtja se vaan katseli toisaanne.) Jos minä
voisin toivoa...
-- Jos minä voisin luottaa siihen, mitä te puhutte -- kuului Anna
Sergêjewnan kirkas ääni.
Arkâdi vaikeni heti, Kâtja kalpeni. Ihan sen pensaikon vieressä, joka
sankkana kasvoi pylväikön edessä, kulki tie. Anna Sergêjewna astui
sitä myöten Bazârowin kanssa. Kâtja ja Arkâdi eivät voineet nähdä
heitä, mutta kuulivat joka sanan, leningin kahinan, hengityksenkin.
Ohikulkijat astuivat muutaman askeleen ja pysähtyivät kuni tahallansa
itse portiikin edustalle.
-- Nyt sen näette, -- jatkoi Anna Sergêjewna, -- me olemme
erehtyneet; emmehän enää vietä ensimmäistä nuoruutemme aikaa, minä
varsinkaan; me olemme eläneet, ennättäneet väsähtyä; me olemme
kumpainenkin -- miksipäs kursailisimme? -- olemme ymmärtäväisiä:
ensin me herätimme intressiä toisissamme, uteliaisuus heräsi ...
mutta sitten...
-- Minä väljähdyin, -- keskeytti Bazârow.
-- Tiedättehän te, ett'ei se ollut syynä meidän välimme
rikkaantumiseen. Mutta oli miten oli, me emme tarvinneet toisiamme,
siinä pääasia. Meissä oli liian paljon ... kuinka mä sanoisin ...
yhtä juurta. Me emme sitä ensi alussa käsittäneet. Arkâdi sitä
vastoin...
-- Häntäkö te tarvitsette? -- kysyi Bazârow.
-- Olkaa jo, Jevgêni Vasiljewitsh! Te sanotte, ett'ei hän ole
kylmäkiskoinen minua kohtaan, ja niin minusta itsestänikin aina
näytti, että minä miellytän häntä. Ymmärränhän minä sen, että minä
saattaisin olla hänelle tätinä, mutta -- en tahdo salata teiltä, --
olen yhä useammin ruvennut häntä ajattelemaan. Tuossa nuoressa ja
raikkaassa tunteessa on jotain viehättävää...
-- _"Tenhoisata"_ on tällaisissa tilaisuuksissa sattuvampi sana,
-- keskeytti Bazârow. Sapen kuohunta kuului hänen tyynessä, mutta
umpeassa äänessään. -- Arkâdi oli vähän salaperäinen eilen; ei
puhunut teistä eikä sisarestanne... Se on tärkeä oire se.
-- Hän on Kâtjan kanssa aivan kuin veli, -- virkkoi Anna Sergêjewna,
-- ja se se hänessä minua miellyttää, vaikka, kukaties, minun ei
pitäisi sallia tuollaista lähentelemistä heidän välillänsä.
-- Sisarko teissä nyt puhuu? -- sanoi Bazârow, sanojansa venytellen.
-- Tietysti... Mutta miksikäs me seisomme? Lähdetään edelleen. Jopa
on omituista tämä meidän keskustelumme, eikö niin? Ja olisinko voinut
aavistaakaan, että olen puheleva tällä tavoin teidän kanssanne?
Tiedättehän, että minä pelkäilen teitä, ja samalla minä kumminkin
luotan teihin, sillä pohjaltanne te olette hyvä.
-- Ensinnäkin en minä ole lainkaan hyvä, ja toiseksi minä olen
kadottanut kaiken merkityksen teidän silmissänne, ja te sanotte, että
minä olen hyvä. Se on sama kuin laskea kukkaseppel kuolleen päähän.
-- Jevgêni Vasíljitsh, eihän meidän voimissamme... -- alkoi Anna
Sergêjewna, mutta tuuli huhahti, pani lehdet puussa kahisemaan ja vei
hänen sanansa mennessään.
-- Vapaahan te olette, -- kuului taas tuokion kuluttua Bazârowin ääni.
Sen jälkeen ei enää erottanut mitään; askelet kuolivat pois ...
kaikki oli jälleen hiljaa.
Arkâdi kääntyi Kâtjan puoleen: tämä istui entisessä asennossaan, pää
vaan entistä alemmas painuneena.
-- Kâtjerîna Sergêjewna, -- lausui hän vapisevalla äänellä ja käsiään
puristellen; -- minä rakastan teitä, rakastan koko elämän-ikäni,
järkähtämättä, ja teitä yksin. Sen minä tahdoin sanoa teille, kysyä
teidän mielipidettänne ja pyytää teitä omakseni, sillä minä en ole
rikas ja tunnen olevani valmis kaikkiin uhrauksiin... Te ette vastaa.
Ettekö usko minua? Luuletteko minun puhuvan kevytmielisesti? Mutta
muistelkaahan näitä viimeksi kuluneita päiviä! Ettekö te jo aikaa
sitten ole tullut siihen vakaumukseen, että kaikki muu -- ymmärtäkää
minua -- kaikki, kaikki muu on jo aikaa sitten kadonnut jäljettömiin?
Katsokaahan minuun, sanokaahan yksi ainoa sana... Minä rakastan
teitä ... rakastan ... uskokaa toki minua!
Kâtja loi Arkâdiin arvokkaan ja kirkkaan katseen ja sitten, kauan
aikaa mietittyänsä ja tuskin huomattavasti myhähtäen, virkkoi:
-- Kyllä.
Arkâdi kavahti ylös.
-- Kyllä! Kâtjerîna Sergêjewna, te sanoitte: kyllä! Mitä tuo sana
merkitsee? Sitäkö, että minä rakastan teitä, että te uskotte minua ...
vai ... vai ... en rohkene puhua loppuun...
-- Kyllä, -- toisti Kâtja, ja tällä kertaa Arkâdi ymmärsi hänet. Hän
sieppasi Kâtjan suuret, kauniit kädet omiinsa ja painoi ne sydäntänsä
vasten riemusta tukahtumaisillaan. Tuskin hän kesti seisovillaan,
hokemistaan vaan hokien: Kâtja, Kâtja!... Mutta Kâtja rupesi
itkemään tuommoista viatonta itkua, itsekin hiljaa naurahdellen
kyynelilleen. Ken ei ole nähnyt tuollaisia kyyneleitä lempimänsä
olennon silmissä, hän ei vielä ole kokenut, mihinkä määrin ihminen,
ihan menehtymäisillään kiitollisuuden ja kainouden tunteesta, saattaa
olla onnellinen täällä maan päällä.
Huomenissa, aamulla varhain, Anna Sergêjewna kutsutti Bazârowin
omaan kabinettiinsa ja pakotettua naurua nauraen ojensi hänelle
kokoonkääräistyn postipaperilehden.
Se oli kirje Arkâdilta, joka siinä pyytää hänen sisartaan omakseen.
Bazârow lukaisi kirjeen nopeasti läpi. Hänen täytyi hillitsemällä
hillitä itseänsä, ett'ei päästäisi ilmi ilkkuvaa tunnetta, joka
silmänräpäyksessä lehahti liekkiin hänen rinnassaan.
-- Vai niin, -- virkkoi hän; -- ja tehän vielä eilen arvelitte hänen
rakastavan Kâtjerîna Sergêjewnaa veljellisellä rakkaudella. Mitäs te
nyt aiotte tehdä?
-- Minkäs neuvon _te_ annatte? -- kysyi Anna Sergêjewna, yhä nauraen.
-- Minä arvelen, -- vastasi Bazârow, nauraen hänkin, vaikk'ei
hänestä tuntunut lainkaan iloiselta eikä yhtään naurattanut, enempää
kuin Anna Sergêjewnaakaan, -- minä arvelen parhaaksi, että annatte
nuorille siunauksenne. Tämä on kaikin puolin hyvä naimiskauppa:
Kirsânowit ovat jotenkin varakkaita, Arkâdi isänsä ainoa poika, ja
isäkin on hyväntahtoinen ukko, ei hän pane vastaan.
Rouva Odintsôw astui lattian poikki huoneen päästä toiseen. Hänen
kasvonsa ne vuoroin vaalenivat, vuoroin lensivät punaisiksi.
-- Niinkö arvelette? -- kysäisi hän. -- No niin, enhän minä tiedä,
mikä estäisi... Minä iloitsen Kâtjan puolesta ... ja Arkâdi
Nikolâjewitshin myöskin. Tietysti minä odotan vastausta isältä ja
lähetän Arkâdin itsensä tuomaan sitä. Oikeassapas minä sittenkin olin
eilen, kun sanoin meidän kumpaisenkin olevan jo vanhoja... Mutta
kuinkas en minä mitään nähnyt! Sehän on kummallista!
Anna Sergêjewna rupesi jälleen nauramaan, kääntäen samalla kasvonsa
pois.
-- Kovin on ovelaksi käynyt nykyajan nuori väki, -- puhui Bazârow,
ruveten nauramaan hänkin. -- Jääkää hyvästi! -- virkkoi hän sitten,
oltuaan hetken aikaa vaiti.
-- Minä toivotan teille asian päättymistä kaikkein parhaimmalla
tavalla. Minä sitten taampaa siitä iloitsen.
Rouva Odintsôw kääntyi pikaisesti häneen.
-- Lähdettekö te pois? Miks'ei teidän _nyt_ sopisi jäädä? Jääkää...
Teidän kanssanne on niin hauska haastella ... on kuin kävelisi kuilun
partaalla. Ensi alussa hirvittää, mutta sitten -- ties mistä se
rohkeus tuleekaan. Jääkää.
-- Kiitos tarjouksestanne, Anna Sergêjewna, ja siitä, että niin
mairittelevalla tavalla arvostelette minun keskustelutaitoani. Mutta
minä huomaan olleeni jo liiankin kauan minulle vieraassa piirissä.
Lentokalat ne kestävät jonkun aikaa ilmassa, mutta pian niitten pitää
jälleen mäiskähtää veteen: sallikaa minunkin pudota elementtiini.
Rouva Odintsôw katsahti Bazârowiin. Katkera hymy tempoili hänen
kasvojansa. "Tuo rakasti minua", ajatteli hän. Hänen tuli sääli
Bazârowia, ja osaa-ottavasti hän ojensi hänelle kätensä.
Mutta Bazârow arvasi hänen ajatuksensa.
-- Ei! -- sanoi hän, peräytyen askeleen. -- Köyhä minä olen, mutta
almuja en ole vielä tähän saakka ottanut vastaan. Jääkää hyvästi ja
pysykää terveenä.
-- Minä olen vakuutettu siitä, ett'emme nyt viimeistä kertaa ole
yhdessä, -- virkkoi toinen, vasten tahtoansakin tuntien ilmeistä
liikutusta.
-- Sattuuhan sitä maailmassa jos mitä! -- vastasi Bazârow, kumarsi ja
poistui.
-- Vai aiot sinä rakentaa oman pesän? -- puhui hän samana päivänä
Arkâdille, kykkysillään lattialla matkalaukkuaan pakaten. -- No niin.
Onhan se hyvä asia. Mutta turhaa oli sinun vilpistellä. Minä luulin
sinun suuntautuvan aivan toisaanne. Vai ällistyitkö itsekin?
-- En todellakaan luullut näin käyvän, erotessani sinusta, --
vastasi Arkâdi, -- mutta miksikäs sinä itsekin vilpistelet ja sanot:
"se on hyvä asia", niinkuin minä en tietäisi sinun mielipiteitäsi
avioliitosta?
-- Voi veli veikkoseni, -- puheli Bazârow, -- mitä haasteletkaan!
Katsopas, mitä minä teen: matka-arkkuun ilmestyi tyhjä paikka, ja
minä sullon sen heiniä täyteen; ja niin se on meidän elämämmekin
matka-arkun laita: täytä se millä hyvänsä, kunhan ei vain jäisi
tyhjää paikkaa. Älä pane pahaksesi: muistanet kai, mikä mielipide
minulla aina oli Kâtjerîna Sergêjewnasta. Muut mamselit ne on
älykkään kirjoissa siitä syystä vain, että osaavat älykkäästi
huokailla; mutta sinun mamselisi osaa kyllä pitää puoliaan, pitääpä
niinkin, että sinutkin kouriinsa kokoaa .... ja niinhän sen pitää
ollakin. -- Hän paiskasi matka-arkun kannen kiinni ja nousi
seisomaan. -- Ja nyt minä jäähyväisiksi sanon sinulle vielä kerran --
sillä mitäpäs tässä itseään pettelisi? -- me sanomme nyt toisillemme
hyvästi ainaiseksi, ja sen sinä tunnet itsekin... Viisaasti teit;
meikäläisen katkeraa ja kitkerää loismiehen elämää varten sinä et ole
luotu. Ei sinussa ole julkeutta eikä ilkeyttä; sinussa on vaan nuorta
rohkeutta ja nuorta kiivautta. Meidän toimeemme ei sinusta ole. Ette
te, aatelisherrat, ette te jalomielistä nöyryyttä ja jalomielistä
kiehahtelua kauemmas ikinä pääse, ja ne ovat joutavaa tavaraa. Te,
esimerkiksi, ette tappele ja luulette jo olevanne kelpo poikia, mutta
meidän tekee mieli tapella. Ja mitäpäs pitkistä puheista! Meidän
pölyt ne sinulta silmät syö, ja meidän likamme sinut tahraa. Sin'et
ole kasvanut meidän tasalle; itseäs ihailet tietämättäskin; sinusta
tuntuu hauskalta torua omaa itseäsi, mutta meistä se on ikävää...
Tuo meille muita! Meidän pitää saada murtaa muita! Kunnon poika
sinä olet, mutta hemppu sittenkin, liberaalinen herraspoika, --
_evolatuu_,[23] niinkuin meidän ukko siellä kotona sanoo.
-- Ainaiseksiko sinä nyt sanot minulle jäähyväiset, Jevgêni? --
virkkoi Arkâdi murheellisena; -- ja eikö sinulla ole muita sanoja
minun varalleni?
-- On, Arkâdi, on minulla muitakin sanoja, mutta minä en lausu
niitä, sillä se on romanttisuutta; toisin sanoen: tulis imeläksi ja
äiteläksi. Mutta ota sinä ja nai pikemmin ja pane oma pesä kuntoon ja
laita lapsia kasallinen. Niistä tulee kai poikia jo siitäkin syystä,
etteivät synny ennen aikojansa, niinkuin sinä ja minä. Aha! Tuolla
on, näen ma, hevosetkin jo valmiina. Matkaan nyt! Muille minä olen
sanonut jäähyväiset... No niin, syleilläänkös, vai?
Arkâdi riensi entisen opetusmestarinsa kaulaan ja tulvana
syöksähtivät kyynelet hänen silmistään.
-- Semmoista se on se nuoruus! -- virkkoi Bazârow tyynesti. -- Mutta
minä luotan Kâtjerîna Sergêjewnaan. Pian hän saa sinut lohdutetuksi,
usko pois.
Rattailta hän sitten vielä sanoi:
-- Terve nyt, veli! -- ja osoittaen naakkaparia, joka istui tallin
katolla, hän lisäsi: -- Kas tuolla! Ottaos opiksi!
-- Mitäs tarkoitat?
-- Kuinka? Niinkö heikko sinä oletkin luonnonhistoriassa, vai
oletko unohtanut, että naakka on kaikkein kunnioitettavin, perhettä
rakastava lintu? Siinä sulle esikuva! ... Voikaa hyvin, signor!
Rattaat ratisemaan.
Bazârow oli puhunut totta. Illalla Kâtjan kanssa haastellessaan,
Arkâdi unohti kokonaan opetusmestarinsa. Hän rupesi jo taipumaan
Kâtjan tahdon alle, ja Kâtja huomasi sen eikä kummastellutkaan.
Arkâdin piti lähteä huomenissa Mârjinoon Nikolai Petrôwitshin luo.
Anna Sergêjewna ei tahtonut häiritä nuoria. Säädyllisyyden
vuoksi vain hän ei jättänyt heitä kauaksi aikaa olemaan kahden.
Jalomielisesti hän piti tätiä loitommalla heistä, tuota vanhaa
ruhtinatarta, joka, kuultuaan pian aikeissa olevista häistä, oli
joutunut vetistelevään raivoon. Ensi alussa Anna Sergêjewna pelkäsi
oman itsensä tähden, luullen, että hänestä on tuntuva hiukan
raskaalta katsella muitten onnea, mutta kävikin aivan päinvastoin:
tuo näky ei ainoastaan ollut häntä raskauttamatta, vaan huvittikin
häntä, jopa vihdoin suloiseltakin tuntui. Se oli Anna Sergêjewnalle
sekä mieluisa että mieltä masentava huomio.
"Oikeassa näkyy Bazârow sittenkin olleen", ajatteli hän:
"uteliaisuutta, pelkkää uteliaisuutta, onnen tavoittelemista,
itsekkäisyyttä"...
-- No lapset, -- sanoi hän ääneen, -- onko rakkaus tekemällä tehtyä
tunnetta, onko?
Mutta Kâtja ja Arkâdi eivät edes ymmärtäneet hänen sanojaan. He
vierastivat häntä, sillä keskustelu, jonka he vasten tahtoansakin
olivat sattuneet kuulemaan, ei mennyt heidän muistostansa. Mutta
pianpa Anna Sergêjewna sai heidät rauhoittumaan; eikä se hänelle
vaikeaksi käynytkään: hän rauhoittui itsekin.