Nuorille ihmisille, jotka usein ja ystävällisesti seurustelevat
keskenänsä, johtuu alinomaa mieleen samoja ajatuksia.
Arkâdi myhähti ja, siirtyen lähemmäs Kâtjaa, virkkoi kuiskaamalla:
-- Tunnustakaapas vaan: te pelkäätte häntä hiukan.
-- Ketä?
-- Siskoanne.
-- Entäs te? -- kysyi Kâtja vuorostaan.
-- Minäkin; huomatkaa, mitä sanon: _minäkin_.
Kâtja häristi hänelle sormeansa.
-- Sepä kummallista, -- sanoi hän. -- Sisko ei ole koskaan ollut
teille niin suopea kuin juuri tähän aikaan, nyt paljoa enemmän kuin
ensi kertaa täällä käydessänne.
-- Vai niin?
-- Ettekö ole huomannut sitä? Ettekö ole hyvillänne siitä?
Arkâdi vaipui ajatuksiinsa.
-- Millähän minä olisin saattanut ansaita Anna Sergêjewnan suosion?
Kenties sillä, että toin hänelle äiti vainajanne kirjeet.
-- Sillä kanssa, ja on niitä muitakin syitä, mutta en sano, mitä.
-- Miks'ette?
-- En sano.
-- Oo, tiedänhän sen: te olette hyvin itsepäinen.
-- Niin olenkin.
-- Ja tarkkasilmäinen.
Kâtja katsahti syrjästä Arkâdiin.
-- Kenties. Harmittaako se teitä? ... Sanokaas mitä te ajattelette
nyt?
-- Minä ajattelen, että mistähän teihin on tullutkaan tuo
tarkkasilmäisyys, ja sitä teissä todellakin on. Tehän olette niin
arka, epäluuloinen; tehän vierotte kaikkia...
-- Minä olen ollut niin paljon yksinäni; pakostakin siinä tulee
miettiväiseksi. Mutta vieronkohan minä kaikkia?
Arkâdi loi kiitollisen silmäyksen Kâtjaan.
-- Tuo saattaa kyllä olla totta, -- sanoi hän sitten; -- mutta
harvoinpa tuota mietinnän lahjaa tapaa ihmisissä, joilla on sellainen
asema kuin teillä, minä tarkoitan, jotka ovat niin varakkaita;
heidän, niinkuin tsaarienkin luokse on työläs päästä.
-- Enhän minä ole rikas.
Arkâdi tuli ymmälle eikä ensi hätään käsittänyt Kâtjaa. "Niin
vainenkin", ajatteli hän itsekseen; "tilahan onkin sisaren." Tuo
ajatus ei ollut hänelle vastenmielinen.
-- Kuinka te sanoittekaan niin sievästi.
-- Mitä niin?
-- Sievästi sanoitte vaan, niin suoraan, kainostelematta,
kiekailematta. Minä nimittäin luulin kuin luulinkin, että siinä
ihmisessä, joka tietää ja sanoo olevansa köyhä, asuu joku omituinen
tunne, jonkunlaista ylvästelyä.
-- En minä ole mitään sellaista kokenut, ja siitä kiitän siskoani.
Minä mainitsin varallisuudestani vaan kun siksi sanaksi sattui.
-- Niin, mutta tunnustakaapa vaan, että teissäkin on palanen tuota
äsken mainitsemaani ylvästelyä.
-- Esimerkiksi?
-- Esimerkiksi, ettehän te ... suokaa anteeksi tällainen kysymys ...
tokkohan te menisitte naimisiin rikkaan miehen kanssa?
-- Jos häntä hyvin rakastaisin... En, enpä luullakseni menisi
sittenkään.
-- Sepä se! -- huudahti Arkâdi ja tuokion kuluttua lisäsi: --
miks'ette?
-- Siks' että laulussakin lauletaan nuorikoista, jotka ovat eri maata.
-- Te kukaties tahtoisitte hallita ja vallita tahi...
-- Eikö mitä! Mitä siitä olisi? Päinvastoin minä olen valmis
alistumaan; eriasteisuus se vaan on raskasta, mutta kunnioittaa
itseänsä ja alistua, sen minä käsitän. Se on onnea, mutta olla
tois-arvoisessa asemassa... Ei, hyvä on näinkin.
-- Hyvä on näinkin, -- toisti Arkâdi. -- Niin, niin, -- jatkoi
hän, -- ilmankos te olette yhtä verta Anna Sergêjewnan kanssa. Te
olette samallainen oman kannan ihminen kuin hänkin, mutta te olette
umpeampi. Minä olen varma siitä, ett'ette te milloinkaan ensimmäisenä
lausu tunnettanne ilmi, olkoon se kuinka voimallinen tai pyhä
tahansa...
-- Kuinka saattaisi toisin ollakaan? -- kysyi Kâtja.
-- Ja yhtä älykäskin te olette; teissä on yhtä paljon luonnetta kuin
hänessä, ellei enemmänkin...
-- Älkää suinkaan verratko minua siskoon, -- virkkoi Kâtja
hätäisesti; -- se on minulle peräti epäedullista. Te näytte
unohtaneen, että sisko on sekä kaunotar että älykäs ja ... teidän
varsinkaan, Arkâdi Nikolâitsh, ei pitäisi puhua tuolla tavalla ja
vielä noin vakavan näköisenä.
-- Mitäs tuo merkitsee: 'teidän varsinkaan'? Ja mistä te päätätte,
että minä lasken leikkiä?
-- Tietysti te laskette leikkiä.
-- Niinkö luulette? Mutta entäs jos minä puhuinkin vakaumuksestani?
Entäs jos minä mielestäni en käyttänyt vielä tarpeeksikaan
voimallisia sanoja.
-- En ymmärrä teitä.
-- Todellakin? Nytpä huomaan arvanneeni teidän tarkkasilmäisyytenne
äsken liian korkealle.
-- Mitenkä?
Arkâdi käänsi päänsä toisaanne eikä vastannut mitään. Kâtja haki
korin pohjalta vielä muutamia murenoita ja rupesi viskelemään niitä
varpusille, mutta hänen kätensä heilahdus oli liian voimakas:
varpuset pyrähtivät pois, ennättämättä siepata nokkaansa yhtään sirua.
-- Kâtjerina Sergêjewna! -- lausui Arkâdi äkkiä; -- teille se
kaiketikin on yhdentekevää, mutta tietäkää, ett'en minä teitä ikinä
vaihtaisi siskoonne, eikä siinä kyllä, vaan en kehenkään koko
maailmassa.
Hän nousi ja läksi kiireimmiten pois, ikäänkuin itsekin säikähtäen
kieleltä kirvonneita sanojansa.
Mutta Kâtjalta vaipui sekä kori että kädet syliin, ja kauan aikaa hän
vielä pää kallellaan katseli pois rientävää Arkâdia. Vähitellen alkoi
hienon hieno puna nousta hänen kasvoihinsa, mutta huulille ei hymy
noussut, ja tummissa silmissä asui neuvottomuus ja muuan toinenkin
tunne, jolla ei vielä ollut nimeä.
-- Oletko yksin? -- kuului hänen läheltänsä Anna Sergêjewnan ääni. --
Arkâdin kanssahan sinä näyt äsken lähteneen puutarhaan.
Hätäilemättä siirsi Kâtja katseensa sisareen, joka hienossa, jopa
huolellisenkin hienossa puvussa seisoi polulla, avatun päivänvarjonsa
kärjellä liikutellen Fifin korvaa. Hätäilemättä Kâtja vastasikin:
-- Yksin olen.
-- Näenhän minä sen, -- virkkoi toinen nauraen.
-- Hän läksi siis omaan huoneesensa?
-- Niin.
-- Luitteko yhdessä?
-- Niin.
Anna Sergêjewna otti Kâtjaa leuasta ja kohotti hänen päätään.
-- Ettehän toki riitaantuneet?
-- Emme, -- virkkoi Kâtja, hiljalleen siirtäen syrjään sisarensa
käden.
-- Kuinka juhlallisesti sinä vastailet! Minä luulin tapaavani hänet
täällä; aioin pyytää häntä kanssani kävelemään. Sitä hän itsekin
minulta usein pyytää. Sinulle tuotiin kaupungista kengät, menehän
koettelemaan niitä; minä huomasin jo eilen, että entiset ovat jo koko
lailla kuluneet. Yleensä sin'et kiinnitä tarpeeksi huomiota tuohon
seikkaan, vaikka sinulla on herttaisen somat, pienet jalat. Kädet on
sinulla sievät nekin ... mutta suuret; silloin ei saa unohtaa somia,
pieniä jalkojaan. Vaikka ... ethän sinä mikään koketti ole.
Anna Sergêjewna läksi edelleen astumaan tietä pitkin, kahisuttaen
kaunista leninkiänsä. Kâtja nousi penkiltä, otti Heinen ja läksi
hänkin -- ei kumminkaan kenkiään koettelemaan.
"Somat, pienet jalat", ajatteli hän, verkalleen ja keveästi nousten
päivänpaisteessa kuumiksi paahtuneita terrasin kiviportaita myöten.
-- "Somat, pienet jalat", sanotte te... No kyllä hän vielä niitten
juureen laskeutuukin.
Mutta silloin häntä hävetti samassa, ja hän riensi juoksujalkaa ylös.
Arkâdi oli astumassa käytävää myöten omaa huonettansa kohti, kun
hovimestari tapasi hänet ja ilmoitti herra Bazârowin istuvan hänen
huoneessaan.
-- Jevgênikö! -- äännähti Arkâdi itsekseen, melkein kauhistuen. --
Joko siitä on kauankin kuin hän tuli?
-- Vast'ikään saapuivat ja sanoivat niin jotta ei pidä ilmoittaa
heistä Anna Sergêjewnalle, vaan käskivät saattaa suoraa päätä teidän
huoneesenne.
"Olisikohan jotain onnettomuutta tapahtunut kotona?" ajatteli
Arkâdi ja juostuaan kiiruimman kaupassa portaita ylös, tempasi oven
yhdellä nykäyksellä auki. Bazârowin ulkomuoto sai hänen mielensä
heti levolliseksi, vaikka kokeneempi silmä varmaankin olisi tuon
odottamattoman vieraan yhä vieläkin tarmokkaassa, nuivahtaneessa
olennossa huomannut sisällisen levottomuuden merkkejä. Pölyinen
viitta hartioillaan ja lakki kourassa hän istui ikkunalaudalla, eikä
kohonnut sijaltaan silloinkaan kuin Arkâdi äänekkäästi huudahtellen
riensi hänen luokseen ja kavahti kaulaan.
-- Sepä odottamatonta! Mistäpäin nyt puhaltaa? -- haasteli hän,
hyörien ja pyörien huoneessaan, niinkuin ainakin ihminen, joka
itsekin luulee iloitsevansa ja tahtoo sitä muillekin osoittaa. --
Onhan siellä kotona kaikki hyvin? Ovathan kaikki terveinä eikö niin?
-- Kaikki on siellä hyvin, mutta eivät kaikki ole terveitä, --
virkkoi Bazârow. -- Mutta älä törise nyt, vaan käske tuoda minulle
sahtia ja istu ja kuuntele, mitä minä sinulle ilmoitan moniaissa,
mutta toivoakseni kyllin voimakkaissa lauseissa.
Arkâdi vaikeni, ja Bazârow kertoi hänelle duellistansa Pâvel
Petrôwitshin kanssa. Arkâdi hämmästyi, jopa tuli murheelliselle
mielellekin, mutta ei pitänyt tarpeellisena ilmaista sitä, kysyi
vaan, eikö sedän haava todellakaan ole vaarallinen. Kuultuaan, että
haava on erinomaisen intressantti, ei kumminkaan lääketieteellisessä
suhteessa, hän pakotti itsensä myhähtämään, mutta sydämessä tuntui
niin tukalalta, jopa hävettikin. Näytti kuin Bazârow olisi ymmärtänyt
hänet.
-- Niin, veikkonen, -- virkkoi hän, -- semmoista se on, kun elelee
feodaalien kanssa: muuttuu itsekin feodaaliksi ja käy osalliseksi
ritarillisiin turnauksiin. Ja nyt minä olen matkalla "isäin" tykö,
-- päätti Bazârow, -- ja poikkesin tänne "antamaan sinulle tietoa
kaikesta tuosta", niin minä sanoisin, ellen pitäisi hyödytöntä
valhetta hupsuutena. Ei! Minä poikkesin tänne -- hitto ties miksi.
Ihmisen tekee, näetkös, välisti hyvää siepata itseänsä otsakiemurasta
ja riuhtaista irti, niinkuin retikka multapenkistä. Sen tempun olen
suorittanut äskettäin... Mutta mieleni teki vielä kerran katsahtaa
siihen, mistä olin eronnut, siihen multapenkkiin, missä olin ollut
kiinni.
-- Toivoakseni nuo sanat eivät tarkoita minua, -- vastasi Arkâdi
mielenliikutuksella; -- toivoakseni sin'et aio erota _minusta_.
Bazârow katsahti häneen terävästi, melkein läpitunkevasti.
-- Jopa sinä siitä kovin pahaksesi panisit. Minusta tuntuu, että
_sinä_ olet jo eronnut minusta. Sinä olet tuoreskainen semmoinen ja
puhtoinen ... mahtaa ne sinun asiasi Anna Sergêjewnan kanssa käydä
ihan erinomaisesti.
-- Mitkä minun asiani Anna Sergêjewnan kanssa?
-- Etkös sinä juuri hänen tähtensä tullut tänne kaupungista,
lellipoika? Niin vainenkin: kuinkas ne sunnuntaikoulut siellä
edistyvät? Etkös sinä sitten ole rakastunut häneen? Vai joko sinunkin
on tullut aika näytellä kainoa?
-- Jevgêni, tiedäthän minun aina olleen suoran sinun kanssasi; minä
vakuutan, minä vannon, että olet erehtynyt.
-- Hm! Uusi sana, -- huomautti Bazârow puoliääneen. -- Mutta
turhanpäiten sinä kiivastelet: minulle tuo juttu on aivan
yhdentekevää. Romantiko sanoisi, minä tunnen sen, että meidän tiemme
alkavat haarautua eri suunnille, mutta minä sanoa päläytän, että me
olemme kyllästyneet toisiimme.
-- Jevgêni!...
-- Mitäs se sen vaarallisempaa olisi, kultaseni! Kyllästyy sitä
maailmassa paljoa parempaankin! Mutta emmeköhän nyt sano jäähyväisiä
toisillemme? Siitä saakka kuin tänne tulin, minusta tuntuu
sanomattoman ilkeältä, ikäänkuin olisin lukenut kyllikseni Gogolin
kirjeitä Kalûgan kuvernöörskalle.[21] Min'en antanut hevosiakaan
riisua.
-- Se on mahdotonta!
-- Miksi?
-- Sehän -- itsestäni puhumattakaan -- olisi suurimmassa määrin
epäkohteliasta Anna Sergêjewnaa vastaan, joka välttämättömästi tahtoo
sinua nähdä.
-- Siinä sinä erehdyt.
-- Päinvastoin olen varma siitä, että olen oikeassa, -- vastasi
Arkâdi. -- Ja miksikä sinä olet olevinasi? Kun tässä suu puhtaaksi
puhutaan, niin etkös sinä itsekin tullut tänne hänen tähtensä?
-- Saattaa tuossa olla perää, mutta erehdyt sinä sittenkin.
Mutta Arkâdi oli oikeassa. Anna Sergêjewna ilmoitti halajavansa nähdä
Bazârowia ja lähetti hänelle kutsut hovimestarin kautta. Bazârow
muutti pukua, ennenkuin läksi hänen luokseen: hän näkyi panneen uuden
pukunsa päällimmäiseksi matkalaukkuunsa.
Rouva Odintsôw otti hänet vastaan vierashuoneessa eikä siinä, missä
Bazârow niin odottamatta oli tunnustanut rakkautensa. Anna Sergêjewna
ojensi hänelle ystävällisesti sormiensa päät, mutta hänen kasvoillaan
kuvastui jännitys vastoin hänen tahtoansakin.
-- Anna Sergêjewna, -- kiiruhti Bazârow sanomaan, -- minun täytyy
ennen kaikkea rauhoittaa teidät. Edessänne on tavallinen kuolevainen,
joka jo aikaa sitten on tullut järkiinsä ja toivoo, ett'eivät
muutkaan enää hänen tyhmyyksiänsä muista. Minä lähden nyt kauaksi,
ja vaikk'en minä ole mikään pehmeä olento, niin myönnättehän, ett'ei
minun olisi hauska viedä mukanani sitä ajatusta, että te muistelette
minua inholla.
Anna Sergêjewna huokasi syvään, niinkuin juuri korkean vuoren
huipulle noussut ihminen, ja hymy kirkasti hänen kasvonsa. Hän ojensi
toistamiseen kätensä Bazârowille ja vastasi hänen puristukseensa.
-- Ken menneitä muistelee, siltä silmä puhki,[22] -- virkkoi hän, --
sitä suuremmasta syystä, kun minäkin, sen tunnustan, tein silloin
väärin, eilenhän kokettimaisuudella, niin jollain muulla. Se oli
unta, eikö niin? Ja kukapa unia muistelee?
-- Kukapa vainenkin! Ja sitä paitsi ... rakkaus ... se on tekemällä
tehtyä tunnetta.
-- Todellakin! Minun on hyvin mieluista kuulla tuota.
Näin sanoi Anna Sergêjewna, ja niin sanoi Bazârow, ja kumpikin
luuli puhuvansa totta. Olivatko heidän sanansa totta, täyttä totta?
Itse he eivät sitä tienneet, kertoja sitäkin vähemmin. Mutta heidän
keskustelunsa muodostui sellaiseksi, ikäänkuin olisivat täydellisesti
uskoneet toisiansa.
Anna Sergêjewna kysyi muun muassa, mitä hän teki Kirsânowien luona.
Toinen oli jo vähällä kertoa duellistaan Pâvel Petrôwitshin kanssa,
mutta pidättyi, ajatellen Anna Sergêjewnan kenties luulevan, että hän
koettaa tehdä itseänsä intressantiksi. Sanoi tehneensä siellä työtä
koko ajan.
-- Mutta minä, -- sanoi Anna Sergêjewna, -- minä olin ensin jonkun
aikaa synkkämielinen, ties Herra, mistä syystä; olin jo aikeissa
lähteä ulkomaillekin, aatelkaas! ... Mutta sitten se meni ohitse;
teidän ystävänne Arkâdi saapui tänne, ja minä pääsin taas entisille
laduilleni, oikeaan rooliini.
-- Mihinkä rooliin, sallikaa kysyäni?
-- Tädin, opettajattaren, äidin, minkä nimen sille tahtonette
panna. Mutta asiasta toiseen: tiedättekö, ett'en minä ennen
oikein käsittänyt teidän ja Arkâdi Nikolâitshin välistä kiinteätä
ystävyyttä. Minun mielestäni hän oli jotenkin vähäpätöinen, mutta
nyt minä tunnen hänet lähemmin ja olen vakuutettu siitä, että hän on
viisas mies... Mutta -- ja se on pääasia -- hän on nuori, nuori ...
toisin kuin me, Jevgêni Vasíljitsh.
-- Yhäkö hän vieläkin arkailee teidän läsnä-ollessanne?
-- Ettäkö hän... -- yritti Anna Sergêjewna, mutta lisäsi sitten,
hetken mietittyään: -- nyt hän luottaa minuun paremmin, nyt hän
puheleekin minun kanssani. Ennen hän aina kartteli minua. Mutta enpä
minäkään hänen seuraansa hakenut. Hänestä ja Kâtjasta on tullut hyvät
ystävät.
Bazârowia harmitti. "Eipäs vaan saata nainen olla viekastelematta",
ajatteli hän itsekseen.
-- Te sanoitte hänen kartelleen teitä, -- lausui hän kylmästi
myhähtäen, -- mutta teiltä ei varmaankaan ole pysynyt salassa se,
että hän oli rakastunut teihin?
-- Kuinka? Hänkin? -- pääsi Anna Sergêjewnalta.
-- Hänkin, -- toisti Bazârow, nöyrällä kumarruksella. -- Ettekö te
todellakaan sitä tiennyt? Uutisenko minä teille kerroin?
Anna Sergêjewna laski katseensa maahan.
-- Te erehdytte, Jevgêni Vasíljitsh.
-- Tuskinpa. Mutta kenties minun ei olisi pitänyt mainita tuota.
-- Itsekseen hän sitten lisäsi: "Siinä sait, älä viekastele toista
kertaa".
-- Miks'eikäs siitä saisi mainita? Mutta minun mielestäni te panette
liian paljon merkitystä hetkelliselle vaikutelmalle. Alanpa luulla,
että te olette taipuvainen liioittelemaan.
-- Puhutaan kernaammin jostain muusta, Anna Sergêjewna.
-- Miksikä niin? -- vastasi toinen, mutta käänsi itsekin puheen
toisaanne.
Hänestä tuntui sittenkin tukalalta Bazârowin seurassa, vaikka olikin
hänelle sanonut ja omalle itselleenkin vakuuttanut unohtaneensa
kaikki tyyni. Puhellen hänen kanssaan aivan jokapäiväisistä asioista,
leikkiäkin laskiessaan, hän tunsi hiukan pelvon-alaista ahdistusta.
Niinpä höyrylaivassakin ulapalla ihmiset puhelevat ja naureskelevat
keskenänsä huolettomasti, aivan kuin maata mannerta jalka polkisi,
mutta annas, että tulee pienikin pysäys, joku vähäpätöisinkin,
tavallisuudesta poikkeava sattuma, niin jo ilmaantuu kaikkien
kasvoille levottomuus, joka tietää, että ihmisissä asuu alituinen
tietoisuus alituiseen uhkaavasta vaarasta.
Anna Sergêjewnan ja Bazârowin keskustelua ei kestänyt kauan.
Edellinen alkoi tuon tuostakin vaipua mietteisinsä, vastailla
hajamielisesti ja ehdotti vihdoin, että siirryttäisiin saliin, missä
tapasivat ruhtinattaren ja Kâtjan.
-- Missäs on Arkâdi Nikolâitsh? -- tiedusti emäntä, ja, kuultuaan
hänen olleen jo toista tuntia näkymättömissä, lähetti häntä hakemaan.
Kotvan aikaa kesti, ennenkuin hänet löydettiin: hän oli samonnut
puutarhan perimmäisiin osiin. Siellä hän istui, kädet ristissä leuan
nojana, syvissä mietteissään. Ja syviä ja vakavia olivatkin nämä
mietteet, mutta murheellisia ei. Hän tiesi Anna Sergêjewnan istuvan
kahden kesken Bazârowin kanssa, mutta mustasukkaisuutta hän ei
tuntenut, kuten ennen. Päinvastoin hänen kasvonsa ne kirkastuivat
kirkastumistaan; hän näytti kummastelevan jotain ja iloitsevan ja
päättäneen ryhtyä johonkin.