Nikóljskojen hovin puutarhassa, penkillä tuuhean saarnin siimeksessä,
istuivat Kâtja ja Arkâdi. Fifi, oli käynyt pitkälleen lähelle
heitä, käännettyään solakan ruumiinsa siihen somaan asemaan, joka
metsämiesten kesken on tunnettu nimellä "jänönloiko".
Ääneti olivat niin Arkâdi kuin Kâtjakin. Edellisellä oli
puoleksi-avattu kirja kädessä, jälkimmäinen kouraili korista
siihen jääneitä vehnäleivän murenoita ja viskeli niitä pienelle
perhekunnalle varpusia, jotka tavallisella arjistelevalla
julkeudellaan virskuttaen hyppivät ihan hänen jalkainsa juuressa.
Hiljainen tuuli heilutteli saarnin lehtiä, saaden sekä tumman polun
pinnalla että Fifin keltaisessa seljässä vaaleita, kullankarvaisia
täpliä elähtelemään edestakaisin. Yhtenäinen siimes verhosi Arkâdin
ja Kâtjan; silloin tällöin vain välähti kirkas juova Kâtjan tukassa.
Vaiti he olivat kumpainenkin, mutta juuri siinä, millä tapaa he
olivat vaiti ja millä tavoin he rinnatusten istuivat, siinä juuri
ilmeni luottava tutun-omaisuus: näytti kuin ei kumpainenkaan olisi
ajatellut naapuriansa, itse asiassa sittenkin tuntien mielihyvää
hänen läsnäolostansa. Muuttuneet he olivat kasvoiltaankin siitä
saakka kuin heidät viimeksi näimme: Arkâdi näytti levollisemmalta,
Kâtja vilkkaammalta, rohkeammalta.
-- Eikö teidänkin mielestänne, -- virkkoi Arkâdi, -- tämän puun
venäläinen nimi _"jâsenj"_ ole erittäin sattuva: ei ole toista puuta,
jonka lävitse ilma kuultaisi niin keveästi ja kirkkaasti (_jâsno_)
kuin sen.
Kâtja katsahti ylös ja virkkoi: "Kyllä".
"Eipäs tämä", ajatteli Arkâdi; "eipäs tämä minua moiti siitä, että
puhun _kauniisti_."
-- Min' en pidä Heine'stä, -- lausui Kâtja, silmillään viitaten
Arkâdin kädessä olevaan kirjaan, -- ei hän miellytä minua nauraessaan
eikä itkiessäänkään; silloin vain minä pidän hänestä, kun hän on
mietteissään ja murheellinen.
-- Minua hän taas miellyttää nauraessaan, -- virkkoi Arkâdi.
-- Tuo on teissä vielä vanhoja jälkiä satirillisesta suunnastanne...
"Vanhoja jälkiä!" -- ajatteli Arkâdi; "olisipa nyt Bazârow kuulemassa
tuota!"
-- Malttakaas! -- liitti Kâtja. -- Kyllä me teidät vielä
toisellaiseksi muutamme.
-- Kuka? Tekö?
-- Kukako? Sisko ja Porfíri Platônitsh, jonka kanssa te ette enää
kinastele, ja täti, jota te toissapäivänä saatoitte kirkkoon.
-- Mutta eihän minun sopinut kieltäytyä. Mitä taas Anna Sergêjewnaan
tulee, niin muistattehan, kuinka hän monessa asiassa oli yhtä mieltä
Jevgênin kanssa.
-- Sisko oli silloin hänen vaikutuksensa alaisena, niinkuin tekin.
-- Niinkuin minäkin? Olenko minä sitten mielestänne jo päässyt hänen
vaikutuksensa alaisuudesta?
Kâtja ei vastannut.
-- Kyllä minä tiedän, -- jatkoi Arkâdi; -- te ette milloinkaan
pitänyt hänestä.
-- Min' en osaa arvostella häntä.
-- Tiedättekös mitä, Kâtjerîna Sergêjewna? Niin usein kuin kuulenkin
teiltä tuon vastauksen, en sitä kuitenkaan usko. Ei ole sitä ihmistä,
jota ei kukin meistä osaisi arvostella! Tuo on veruketta vaan.
-- No sitten sanon teille, että hän ... vähät siitä, ett'en hänestä
pidä, mutta minä tunnen, että hän on vieras minulle, niinkuin minäkin
hänelle ... ja vieras olette hänelle tekin.
-- Kuinka niin?
-- Mitenkäs minä sanoisinkaan? ... Hän on raatelevaisia, te ja minä
kesyjä.
-- Olenko minäkin kesy? Kâtja nyökäytti päätään. Arkâdi raapaisi
korvallistaan.
-- Kuulkaas, Kâtjerîna Sergêjewna; tämänhän voisi oikeastaan panna
pahakseen.
-- Tahtoisitteko te sitten olla raatelevainen?
-- Raatelevainen en, mutta väkevä, tarmokas.
-- Ei siksi tahtomalla tulla... Tuo teidän ystävänne, esimerkiksi,
hän on tahtomattansakin sellainen.
-- Hm! Te arvelette niinmuodoin, että hänellä oli suuri vaikutus Anna
Sergêjewnaan?
-- Oli. Mutta siskoa ei voi kukaan kauan pitää vallassaan, -- lisäsi
Kâtja puoliääneen.
-- Miksikä niin luulette?
-- Hän on hyvin ylpeä ... ei vainenkaan ... hän pitää itsenäisyyttään
niin kalliina.
-- Kukas sitä ei kalliina pitäisi? -- kysyi Arkâdi, vaikka hänen
mielessään samalla sävähti: "mitäpäs sillä oikeastaan tekee?"