Parin tunnin perästä hän kolkutti Bazârowin ovea.
-- Minun täytyy pyytää anteeksi, että häiritsen teitä teidän
tieteellisissä toimissanne, -- aloitti hän, istahtaen tuolille
akkunan viereen ja nojaten molemmin käsin kauniisen, norsunluisella
rivalla varustettuun kävelykeppiin (tavallisesti hän ei käyttänyt
keppiä) -- mutta minä olen pakotettu pyytämään, että suvaitsisitte
suoda minulle viisasen minuttia ajastanne ... ei enempää.
-- Minun aikani on kokonaan teidän käytettävissänne, -- vastasi
Bazârow, jonka kasvoille oli elähtänyt omituinen ilme, heti kuin
Pâvel Petrôwitsh oli astunut kynnyksen yli.
-- Viisi minuttia riittää varsin hyvin. Pyydän saada tehdä erään
kysymyksen.
-- Kysymyksenkö? Ja minkä?
-- Suvaitkaahan kuulla. Ensi aikoina oleskellessanne veljeni talossa,
silloin kuin minä en vielä kieltänyt itseltäni mielihyvää haastella
teidän kanssanne, minulla oli tilaisuus useinkin kuulla teidän
ajatuksianne monenlaisista asioista, mutta mikäli minä muistan, ei
meidän kesken eikä minun läsnäollessani puhe milloinkaan sattunut
kaksintaisteluihin, yleensä duelliin. Sallikaa kysyäni, mikä teidän
mielipiteenne tästä asiasta on?
Bazârow, joka jo oli ollut astua Pâvel Petrôwitshia tervehtimään,
istahti pöydän kolkalle, pannen kädet ristiin rinnalleen.
-- Minun mielipiteeni -- sanoi hän -- on tämä: teoreetiselta kannalta
katsottuna duelli on typeryyttä, mutta käytännölliseltä..., no niin,
se on toinen asia.
-- Toisin sanoen, teidän ajatuksenne, jos teidät oikein ymmärsin, on
se, että, olkoonpa teidän teoreetinen mielipiteenne duellista mikä
hyvänsä, käytännössä te ette kumminkaan sietäisi solvausta, vaan
vaatisitte tyydytystä.
-- Te arvasitte ajatukseni ihan täsmälleen.
-- Se on sangen hyvä. Minun on erittäin mieluista kuulla tätä teiltä.
Teidän sananne päästävät minut epätietoisuudesta.
-- Epäröimisestä, tarkoitatte.
-- Se on yhdentekevä; minä käytän tätä lausemuotoa, jotta minut
ymmärrettäisiin; minä ... minä en ole seminaarin rotta. Teidän
sananne pelastavat minut eräästä ikävästä välttämättömyydestä. Minä
olen päättänyt taistella teidän kanssanne.
Bazârowilta silmät pystyyn.
-- Minunko?
-- Juuri teidän.
-- Mutta mistä syystä?
-- Saattaisin selittää syynkin, -- lausui Pâvel Petrôwitsh, -- mutta
katson parhaaksi olla siitä puhumatta. Te olette minun nähdäkseni
täällä liikaa: min'en voi sietää teitä, minä halveksin teitä, ja
ellei tätä riitä...
Pâvel Petrôwitshin silmät alkoivat säihkyä... Tuli välähti
Bazârowinkin silmissä.
-- Hyvä näin, -- virkkoi hän. -- Sen enempää selitystä ei tarvita.
Teidän päähänne on pälähtänyt koetella ritarillista henkeänne minuun.
Minä saattaisin kieltää teiltä moisen mielihyvän, mutta oli menneeksi!
-- Minä olen teille syvästi kiitollinen, -- vastasi Pâvel Petrôwitsh,
-- ja nyt saan toivoa, että te vastaanotatte minun vaatimukseni,
pakottamatta minua turvautumaan väkivaltaisiin keinoihin.
-- Toisin sanoen tuohon keppiin, niinkö? -- sanoi Bazârow
kylmäkiskoisesti. -- Aivan niin. Teidän ei tarvitse lainkaan
solvaista minua. Eikä se niin vaaratontakaan olisi. Saatte pysyä
gentlemanina... Minä otan vastaan teidän vaatimuksenne gentlemanin
viisiin minäkin.
-- Sehän mainiota, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, asettaen
keppinsä nurkkaan. -- Piakkoin me puhumme pari sanaa meidän
duellimme ehdoista. Mutta sitä ennen tahtoisin tietää, katsotteko
tarpeelliseksi turvautua johonkin muodolliseen riitaantumiseen, joka
olisi tekosyynä minun vaatimukseeni.
-- En; paras tulla toimeen ilman muodollisuuksia.
-- Minäkin olen samaa mieltä. Pidän myöskin tarpeettomana käydä
syvemmälti pohtimaan meidän yhteentörmäyksemme varsinaisia syitä.
Mehän emme voi sietää toisiamme. Mitäpäs muuta?
-- Mitäpäs vainenkaan? -- toisti Bazârow ivallisesti.
-- Ja mitä sitten meidän taistelumme ehtoihin tulee, niin ... kosk'ei
meillä ole sekundantteja, sillä mistäpä ne otti?
-- Niin, mistäpäs ne otti?
-- Niin on minulla kunnia ehdottaa teille seuraavaa: me taistelemme
huomenna varhain, sanokaamme kello kuusi, lehdikon takana: aseina
pistolit; barrieeri kymmen askelen päässä...
-- Kymmenenkö askelen? No niin; siltä matkaltahan me inhoamme
toisiamme.
-- Sopii määrätä kahdeksankin, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh.
-- Sopii; miksi ei!
-- Kaksi laukausta kummallakin. Ja kaikiksi varoiksi pistää kumpikin
taskuunsa pienen kirjeen, jossa ilmoittaa itse päättäneen päivänsä.
-- Tuohon en minä oikein suostuisi, -- sanoi Bazârow; -- haiskahtaa
hiukan franskalaiselta romaanilta; ei tunnu oikein todenmukaiselta.
-- Saattaa olla. Mutta myönnättehän, ett'ei ole hauska joutua
epäluulon-alaiseksi murhasta.
-- Myönnän kyllä. Mutta onhan keino tämän ikävän soimauksen
välttämiseksi. Sekundantteja meillä ei tule olemaan, mutta saattaahan
meillä olla todistaja.
-- Kuka, jos sallitte kysyä?
-- Pjotr.
-- Mikä Pjotr?
-- Veljenne kamaripalvelija. Se mies se seisoo nykyaikuisen korkean
sivistyksen tasalla ja on tehtävänsä suorittava kaikella sellaisissa
tilaisuuksissa tarvittavalla _komiljfoo'lla_.[18]
-- Te näytte laskevan leikkiä.
-- En ensinkään. Punnittuanne minun ehdotukseni te huomaatte
sen olevan sangen yksinkertaisen ja tervettä järkeä päänänsä.
Ei äimä säkissä säily, ja mitä Pjotriin tulee, niin kyllä minä
otan valmistaakseni hänet asianmukaisesti ja olen tuova hänet
taistotantereelle.
-- Te jatkatte leikkipuhettanne, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, nousten
tuoliltaan. -- Mutta siihen ystävälliseen alttiuteen nähden, jota
olette minulle osoittanut, en tahdo tuota panna pahakseni ... ja niin
on kaikki siis selvillä... Niin vainenkin, eihän teillä ole pistoleja?
-- Vielä vai tässä pistoleja mulla olis, Pâvel Petrôwitsh? Enhän minä
ole sotaherra.
-- Siinä tapauksessa tarjoan omiani. Saatte olla vakuutettu, ett'en
ole ampunut niillä viiteen kuuteen vuoteen yhtään laukausta.
-- Sangen lohdullista kuulla.
Pâvel Petrôwitsh otti keppinsä nurkasta.
-- Ja nyt, arvoisa herra, minun on vaan lausuminen teille kiitokseni.
Jätän teidät jälleen työhönne ja toimeenne. Nöyrin palvelijanne.
-- Hauskoihin näkemiin, arvoisa herra, -- vastasi Bazârow, saattaen
vierasta ovelle.
Pâvel Petrôwitsh läksi.
Bazârow seisoi hetken aikaa ovessa ja huudahti sitte: "Hyi perhana!
Kyll'on kaunista, ja niin typerää! Jopa tekaistiin aika komedia!
Tuolla tavoinhan opetetut koirat takakäpälillään tanssivat. Mutta
mahdotonhan minun oli kieltäytyä; hän olisi kukaties lyönyt minua, ja
silloin... -- Bazârow kalpeni jo pelkästä tuosta ajatuksesta; koko
hänen ylpeytensä kavahti pystyyn -- silloin minä olisin kuristanut
hänet siihen paikkaan kuin kissanpoikasen."
Hän palasi mikroskoopinsa ääreen, mutta sydän oli ruvennut
liikehtimään, ja levollisuus, kokeissa niin välttämätön, oli tiessään.
"Hän mahtoi nähdä meidät tänään", ajatteli hän; "mutta oikeinkohan
hän nyt veljensä puolesta sotisopaan käy? Onkos tuo nyt sitten
vaarallista: yksi suudelma? Tässä piilee jotain muuta. Mutta ...
eihän vaan lienekin itse rakastunut? Aivan varmaan; rakastunut
hän on; se on selvä kuin päivä. Senkin pergamentti! ... Ilkeältä
tuntuu..." päätti hän ... "ilkeältä koko juttu, katsoipa sitä miltä
puolen hyvänsä. Ensinnäkin täytyy panna otsansa maalitauluksi, ja
joka tapauksessa lähteä pois ... ja sitten tuo Arkâdi ... ja tuo
hertunterttu Nikolai Petrôwitsh... Ilkeätä, ilkeätä!"
Päivä kului omituisen hiljaisesti ja nuivasti. Näytti kuin ei
Fênitshkaa olisi olemassakaan; hän istui pienessä huoneessaan, kuni
hiiri loukossa. Nikolai Petrôwitsh näytti huolestuneelta. Hänelle
oli ilmoitettu, että nisuun, josta hän oli toivonut niin paljon, oli
ilmestynyt ruostetta. Pâvel Petrôwitshin jäätävä kohteliaisuus se
masensi kaikkien mielet, yksin Prokôfjitshinkin.
Bazârow aloitti jo kirjeen isällensä, mutta repäisi sen rikki ja
heitti pöydän alle.
"Jos kuolen", mietti hän, "niin saavatpahan tietää. Enkä kuolekaan.
En. Kauan minä vielä saan värjätellä tässä maailmassa."
Hän käski Pjotrin tulemaan luokseen huomenissa heti aamun sarastaessa
tärkeälle asialle. Pjotr mietti silloin, että kyllä kai se herra
tahtoo ottaa hänet mukaansa Pietariin. Myöhään pani Bazârow maata,
mutta näki koko yön rauhattomia, sekasotkuisia unia... Rouva Odintsôw
pyöri hänen edessään, ollen samalla hänen äitinsä, ja tuon rouvan
perässä astua hiiviskeli pikkuinen, mustaviiksinen kissa, ja tämä
kissa oli Fênitshka, mutta Pâvel Petrôwitsh oli hänen silmissään
kokonainen metsä, jonka kanssa hänen sittenkin tulee tapella...
Pjotr herätti hänet kello neljä. Hän pukeutui heti ja läksi Pjotrin
kanssa ulos.
Aamu oli kaunis ja raitis: pieniä, monenkarvaisia pilviä leijui
pehmoisina lampaina taivaan kalvakanheleällä sinertävällä kuvulla;
hienoa kastetta oli laskeunut puille ja ja lehdille, ja hopeana
se kimalteli lukinkinoissa; kostea, tumma oli maa, näytti kuin
siinä vieläkin tuntuisi aamuruskon punertava jälki; taivaalla
raikui kaikkialta leivosten lirityksiä. Bazârow astui lehdikkoon,
istahti siimekseen sen rinteellä ja nyt vasta ilmoitti Pjotrille,
millaista palvelusta häneltä odotetaan. Sivistynyt lakeija säikähti
pahanpäiväiseksi, mutta Bazârow lohdutti häntä, ett'ei hänellä tule
olemaan muuta tehtävänä kuin taampaa katsella vain, ja ett'ei hänen
tarvitse peljätä mitään edesvastausta.
-- Mutta aatteles, -- lisäsi hän, -- aatteles, kuinka tärkeä tehtävä
sinun osallesi lankee!
Pjotr levitti kätensä, laski silmät maahan ja nojausi koivun runkoa
vasten, kasvoiltaan ihan vihreänä.
Tie Mârjinosta kiersi lehtoa. Kevyt tomu peitti sen vielä yhtenäisenä
hurstina; siihen ei ollut vielä pyörä eikä ihmisjalka koskenut.
Bazârow katseli vaistomaisesti pitkin tietä, repien maasta
heinänkorsia ja pureskellen niitä. "Kauheata tyhmyyttä", hoki hän
myötäänsä itsekseen. Aamun viileä puistatti häntä pari kertaa...
Alakuloisena katsahti häneen Pjotr, mutta Bazârow myhähti vain: häntä
ei pelottanut.
Kuului kavion kopina tieltä... Puitten takaa tuli näkyviin
talonpoika. Hän ajoi edellään kahta yhteen kytkettyä hevosta ja
katsahti ohikulkiessaan Bazârowiin vähän omituisesti, lakkiaan
nostamatta, ja tämä seikka hämmästytti Pjotria: se oli hänen
mielestään paha enne.
"Tuokin tuossa on noussut aikaisin", ajatteli Bazârow; "mutta hän
menee kumminkin työhön ja toimeen; entäs me?"
-- Jo hyö taitavat tulla; -- kuiskasi Pjotr äkkiä. Bazârow nosti
päänsä ja huomasi Pâvel Petrôwitshin.
Hänellä oli yllään kevyt ruudukas takki ja jalassa aivan
lumivalkoiset housut. Hän astui kiirein askelin, kainalossaan
viheriään verkaan kääräisty lipas.
-- Suokaa anteeksi; olette nähtävästi saaneet odottaa minua, --
virkkoi hän, kumartaen ensin Bazârowille, sitten Pjotrille, jossa hän
tällä haavaa kunnioitti jotain sekundantin tapaista. -- En tahtonut
herättää omaa kamaripalvelijaani.
-- Eikös mitä, -- vastasi Bazârow, -- vast'ikäänpä mekin tultiin.
-- Vai niin? No sitä parempi! -- Pâvel Petrôwitsh vilkaisi
ympärilleen. -- Ei näy ketään. Meitä ei siis kukaan häiritse...
Sopiihan meidän siis ryhtyä toimeen.
-- Ryhdytään vaan.
-- Uusia selityksiä luullakseni ette vaadi?
-- En.
-- Suvaitsetteko ladata? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh, ottaen pistoolit
ulos laatikosta.
-- Enkä. Ladatkaa te; minä sillä välin mittaan askeleet. Minulla on
pitemmät jalat, -- lisäsi Bazârow naurahtaen. -- Yks, kaks, kolme...
-- Jevgêni Vasiljewitsh, -- sai Pjotr vaivoin sanotuksi, vavisten
kuin horkassa, -- oli mitä oli, mutta syrjään minä lähden.
-- Neljä, viis ... lähde, veikkonen, lähde, mene vaikka puun taakse
ja tuki korvasi, älä vaan silmiäsi kiinni pane; mutta jos ken maahan
kupsahtaa, niin juokse auttamaan. Kuus ... seitsemän ... kahdeksan...
-- Bazârow pysähtyi. -- Joko riittää? -- virkkoi hän, kääntyen Pâvel
Petrôwitshiin, -- vai pannaanko kaksi lisää?
-- Kuinka tahdotte, -- vastasi toinen, lyöden toista luotia piippuun.
-- Pannaan sitten. -- Bazârow veti saappaankärjellä maahan viivan.
-- Kas tässä barrieeri. Niin vähienkin: kuinkas monta askelta me
astutaan barrieerista ulos? Se on tärkeä kysymys sekin. Eilen siitä
ei diskuteerattu.
-- Kymmenen minun mielestäni, -- vastasi Pâvel Petrôwitsh, ojentaen
Bazârowille molemmat pistoolit. -- Olkaa hyvä ja valitkaa.
-- Olen hyvä ja valitsen. Mutta myöntäkää, Pâvel Petrôwitsh, että
tämä meidän ottelumme on omituinen laadultaan, ihan naurettaviin.
Katsokaas vaan tuota meidän sekundanttimme naamataulua.
-- Teitä huvittaa yhä vaan laskea leikkiä, -- vastasi Pâvel
Petrôwitsh. -- En kiellä, ett'ei meidän ottelumme ole omituista,
mutta minä katson velvollisuudekseni ilmoittaa teille, että minä aion
taistella täyttä totta. _A bon entendeur, salut!_[19]
-- Niin, enhän minä ensinkään epäile, ett'ei meillä olis vakaa
aikomus saattaa toinen toisemme tuhoon ja turmioon, mutta miks'ei
sitä saisi nauraa ja yhdistää _utile dulci?_ Kas niin: te puotatte
minulle franskaa, minä teille latinaa.
-- Minä aion taistella täyttä totta, -- toisti Pâvel Petrôwitsh ja
läksi astumaan paikalleen. Bazârow puolestaan laski hänkin kymmenen
askelta barrierista ja pysähtyi.
-- Oletteko valmis? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh.
-- Ihan.
-- Lähestykäämme siis.
Bazârow rupesi astumaan hiljalleen eteenpäin. Samoin alkoi Pâvel
Petrôwitsh kulkea häntä kohti, vasen käsi taskussa ja oikealla yhä
kohottaen pistolia.
"Nenäänhän se minua sihtaa", ajatteli Bazârow; "ja tarkkaanpa
sirristääkin silmäänsä, senkin pahus! Ei tämä sentään hauskalta
tunnu. Rupeanpa katselemaan hänen kellonperiinsä."
Kuului kirpeä vinhaus aivan Bazârowin korvan juuressa, ja samassa
kajahti laukaus.
"Minä kuulin, siis ei hätääkään", sävähti hänen päässään. Hän astui
vielä askeleen ja tähtäämättä painoi liipasinta.
Pâvel Petrôwitsh vavahti ja sieppasi kädellään reiteensä. Verijuova
alkoi vuotaa pitkin hänen valkoista housunsa lahjetta.
Bazârow heitti pistolinsa syrjään ja lähestyi riitakumppaliaan.
-- Saitteko haavan? -- kysyi hän.
-- Teillä oli oikeus vaatia minut barrieeriin asti, -- virkkoi Pâvel
Petrôwitsh; -- tämä ei ole yhtään mitään. Ehtojemme mukaan meillä on
vielä laukaus mieheen.
-- Suokaa anteeksi, mutta se jää nyt toiseen kertaan, -- vastasi
Bazârow, kädellään tukien Pâvel Petrôwitshia, joka rupesi
kalpenemaan. -- Nyt en enää ole duellantti, vaan lääkäri; ennen
kaikkea minun tulee tarkastaa haavanne. Pjotr! joudu tänne. Pjotr!
Minnes sinä olet lymynnyt?
-- Mitä turhia! ... Min'en tarvitse kenenkään apua, -- sanoi Pâvel
Petrôwitsh, sanoissaan pysähdellen. - Nyt ... me ... uudestaan... --
Hän yritti tarttua viiksiinsä, mutta käsi hervahti, silmät menivät
nurin päässä, ja hän pyörtyi.
-- Jo nyt on jotain! Tainnoksiin! Ja kaikkia tässä! -- huudahti
Bazârow vaistomaisesti. -- Katsotaanpas, mikä jutku tässä nyt on.
-- Hän otti nenäliinansa, pyyhki veret pois, ja koetteli haavaa
ympäriltä. -- Luu on ehjänä, -- jupisi hän hampaittensa välistä, --
luoti on pyyhkäissyt pinnempaa vaan, ei ole vahingoittunut kuin yksi
lihas, _vastus externus_. Kolmen viikon perästä vaikka tanssis! ...
Mutta tuo pyörtymys! Voi sentään tuota herkkähermoista väkeä! Kas
vaan, kuinka on hieno hipiä!
-- Jokos hyö kuolivat? -- suhahti hänen selkänsä takana Pjotrin
vapiseva ääni.
-- Joudu hakemaan vettä. Tää mies hautaa vielä sekä sinut että minut.
Mutta täydellisentynyt palvelija ei näkynyt käsittävän hänen
sanojaan. Hän ei liikahtanut paikastaankaan. Pâvel Petrôwitsh avasi
verkalleen silmänsä.
-- Jo lähtee henki! -- kuiskasi Pjotr ja rupesi ristimään silmiänsä.
-- Te olette oikeassa... Kauhean typerä naama! -- virkkoi haavoitettu
gentleman, pakottaen itsensä myhähtämään.
-- Mutta etkö sinä, senkin perhana, mene hakemaan vettä! -- kiljaisi
Bazârow.
-- Ei ole tarvis... Se oli vain hetkellinen _vertige_... Auttakaa
minua istuvilleni ... kas niin... Mokomakin naarmu ... sitaisee
päälle jotain. Kyllä minä astun täältä kotia jalan tai saisihan
lähettää troskat noutamaan minua. Jos suvaitsette, niin duellia ei
jatketa. Te olette menetellyt jalomielisesti tänään ... tänään,
huomatkaa.
-- Mitäs niistä menneistä! -- virkkoi Bazârow; -- eikä niillä
tulevaisillakaan maksa päätänsä vaivata, sillä minä aion heti
paikalla pujahtaa tieheni. Antakaas kun sidon teidän haavanne; ei se
vaarallinen ole, mutta paras on sentään pysäyttää verenvuoto. Mutta
ensiksikin tässä on tämä kuolevainen saatava henkiin.
Bazârow puisteli Pjotria kauluksesta ja lähetti hänet hakemaan
troskia.
-- Mutta muista, ettes säikäytä minun veljeäni, -- sanoi Pâvel
Petrôwitsh hänelle. -- Älä yritäkään ilmaista, mitä olet nähnyt.
Pjotr läksi kiitämään juoksujalassa. Riitaveljet istuivat sillä
välin maassa ääneti. Pâvel Petrôwitsh koetti olla katsomatta
Bazârowiin; hänen ei tehnyt mieli käydä sovinnoille hänen kanssaan.
Häntä hävetti oma korskeutensa ja huono onnensa, hävetti koko tämä
hänen alkuunpanemansa juttu, vaikka tunsikin, ett'ei asia tämän
suotuisammin olisi saattanut päättyä.
"Ei ainakaan hän enää täällä vetelehdä", rauhoitteli hän itseänsä;
"ja sekin on jo sangen hyvä."
Yhä kauemmin kesti äänettömyyttä, raskasta, tuskallista. Ei ollut
kumpaisenkaan hyvä olla. Toinen tunsi toisen kyllä ymmärtävän hänet.
Tämä tunto on ystävysten kesken varsin mieluista ja vihamiesten
kesken peräti ilkeätä, varsinkin kun ei sovi ruveta selityksille eikä
lähteä erilleenkään.
-- Sidoinkohan minä jalkanne liian lujaa? -- kysäisi vihdoin Bazârow.
-- Ette suinkaan; se on varsin hyvä, -- vastasi Pâvel Petrôwitsh,
lisäten sitten hetken kuluttua: -- Ei siltä velimieheltä sentään
saa asiata salatuksi; hänelle täytyy sanoa, että syynä meidän
riitaantumiseemme oli politiika.
-- Aivan niin, -- virkkoi Bazârow. -- Sanokaa esimerkiksi, että minä
sätin kaikkia anglomaaneja.
-- Se sopii mainiosti... Mitäs te luulette tuon miehen nyt
ajattelevan meistä? -- jatkoi Pâvel Petrôwitsh, viitaten samaan
talonpoikaan, joka muutamia minutteja ennen duellia oli ajanut
hevosensa Bazârowin ohi ja nyt pysähtyen otti lakin päästään,
nähtyään "herrasväkeä" lähellä.
-- Ties hänet! -- vastasi Bazârow. -- Luultavinta on, ett'ei
ajattele yhtään mitään. Venäläinen talonpoika -- siinä se juuri on
se salaperäinen, tuntematon henkilö, josta rouva Radcliffe aikoinaan
niin paljon puhui. Kuka hänestä selvän otti? Eihän hän itsekään
itseänsä ymmärrä.
-- Ohoo! Vai niinkö te!... -- yritti Pâvel Petrôwitsh, mutta huudahti
samassa: -- Katsokaas nyt, mitä tuo teidän tyhmeliininne Pjotr on
saanut aikaan! Velihän tänne kiitää täyttä laukkaa!
Bazârow kääntyi ympärinsä ja huomasi Nikolai Petrôwitshin ajavan
tänne troskissa, kasvoiltaan kalpeana. Ennenkuin troskat olivat
pysähtyneetkään, hän hyppäsi niistä maahan ja syöksi veljensä luo.
-- Mitäs tämä on? -- puheli hän hätäyneellä äänellä.
-- Jevgêni Vasíljitsh, herrainen aika, mitäs tämä merkitsee?
-- Ei mitään, -- vastasi Pâvel Petrôwitsh, -- turhanpäiten hälyttivät
sinua vaan. Me tässä riitaannuimme hiukan herra Bazârowin kanssa, ja
siitä minua hiukan verotettiin.
-- Mutta mikä syynä kaikkeen tähän, hyvät ihmiset?
-- Mikäkö syynä? Herra Bazârow puhui halveksivasti sir Robert
Peelistä. Minä kiiruhdan lisäämään, että minä yksin olen syypää
kaikkeen tähän; herra Bazârow on menetellyt erittäin hyvin. Minä se
olin, joka vaadin hänet taisteluun.
-- Mutta sinustahan vuotaa verta!
-- Vettäkös luulit minun suonissani olevan? Mutta tämä suonen-isku
on minulle hyödyllistäkin. Eikö niin, tohtori? Autapas minua nyt
troskiin, äläkä antau surumielisyyden valtaan. Huomenna minä olen
terve. Kas niin, nyt on hyvä. Anna mennä!
Nikolai Petrôwitsh läksi astumaan perässä jalkaisin. Bazârow yritti
jäädä taammas.
-- Minun täytyy pyytää teitä hoitamaan veljeäni, -- sanoi Nikolai
Petrôwitsh hänelle, -- kunnes kaupungista saadaan toinen lääkäri.
Bazârow kumarsi ääneti.
Tunnin kuluttua Pâvel Petrôwitsh lepäsi jo vuoteessaan, jalka
sidottuna taiteen sääntöjen mukaan. Koko talo oli joutunut häiriöön.
Fênitshkalta rupesi kääntämään mieltä. Nikolai Petrôwitsh väänteli
salaa käsiänsä, mutta Pâvel Petrôwitsh naureskeli ja laski leikkiä
varsinkin Bazârowin kanssa. Hän pani päälleen hienon batistipaidan,
veti ylleen keikarimaisen kurtikan ja pisti päähänsä fetsin, kielsi
laskemasta uutimia alas ja piloillaan pahoitteli sitä, että nyt
täytyy pidättäytyä ruuasta.
Mutta iltayöstä hän sai kuumeen; päätä rupesi pakottamaan.
Kaupungista haettu lääkäri saapui. (Nikolai Petrôwitsh oli tehnyt
vastoin veljensä kieltoa, eikä Bazârowkaan olisi sitä tahtonut.
Viimeksi-mainittu istui koko päivän huoneessaan äkeänä, aivan
keltaisena kasvoiltaan, silloin tällöin vain pikimmältänsä pistäytyen
sairaan luona. Pari kertaa hän sattui kohtaamaan Fênitshkan,
mutta tämä ponnahti kauhistuen hänestä syrjään.) Uusi tohtori
määräsi vilvoittavia juomia, muutoin todeksi vahvistaen Bazârowin
vakuuttelut, ett'ei mitään vaaraa ole peljättävissä. Nikolai
Petrôwitsh ilmoitti hänelle, että velimies oli vahingoissa itse
haavoittanut itsensä, johon tohtori virkkoi vaan: "hm", mutta,
saatuaan samassa kouraansa 25 ruplaa, lisäsi:
-- Tja! Sellaista sattuu tosin, sangen usein.
Maata ei pannut talossa kukaan, ei riisunutkaan. Nikolai Petrôwitsh
se myötäänsä hiipi varpaisillaan veljensä huoneesen ja varpaisillaan
palasi takaisinkin. Pâvel Petrôwitsh välisti hervahti, valitteli
hiljaa, väliin sanoi hänelle franskaksi: _"couchez vous"_, ja pyysi
juotavaa. Nikolai Petrôwitsh pakotti kerran Fênitshkan tarjoamaan
hänelle lasin limonaadia. Pâvel Petrôwitsh loi häneen terävän katseen
ja joi lasin loppuun.
Aamuyöstä kuume kohosi: sairas alkoi hiukan hourailla. Ensi alussa
hän puhui epäselviä sanoja, mutta avasi sitten äkkiä silmänsä ja
huomattuaan velimiehen vuoteensa ääressä, kumartui huolekkaasti hänen
puoleensa ja virkkoi:
-- Eikö sinunkin mielestäsi, Nikolai, Fênitshkassa ole jotain, mikä
muistuttaa Nellyä?
-- Ketä Nellyä, Pâsha?
-- Ettäs kyselet! Ruhtinatar P... Varsinkin yläpuoli kasvoista.
_C'est de la même famille_.[20]
Nikolai Petrôwitsh ei vastannut, ihmettelihän vaan vanhain tunteitten
virkeyttä ihmisessä. "Vai nyt ne pulpahti pinnalle!" ajatteli hän.
-- Voi kuinka minä rakastan tuota tyhjänpäiväistä olentoa! -- puhui
Pâvel Petrôwitsh vaikeroiden ja tuskaisesti heittäen kädet niskansa
taakse. -- Minä en salli -- sopersi hän tuokion kuluttua, -- että
joku hävytön uskaltaa... --
Nikolai Petrôwitsh huokasi vaan; hän ei aavistanutkaan, ketä nuo
sanat tarkoittavat.
Seuraavana aamuna kello kahdeksan maissa Bazârow astui Nikolai
Petrôwitshin kamariin. Hän oli jo ennättänyt panna matkakapineensa
kokoon, päästettyään irti kaikki sammakkonsa, hyönteisensä ja
lintunsa.
-- Tulitteko sanomaan minulle jäähyväisiä? -- kysäisi Nikolai
Petrôwitsh, nousten ylös ja käyden häntä vastaan.
-- Aivan niin.
-- Minä ymmärrän teidät ja hyväksyn päätöksenne kaikin puolin.
Veli parkahan se on tietysti syypää, mutta onpa hän saanut
rangaistuksenkin. Hän on itse sanonut minulle asettaneensa teidät
sellaiseen tilaan, että teidän oli mahdoton menetellä toisin. Minä
uskon, ett'ei teidän käynyt välttäminen tätä kaksintaistelua, joka ...
joka saapi joissain määrin selityksensä ainoastaan teidän
kumpaisenkin mielipiteitten alituisesta antagonismista. (Nikolai
Petrôwitsh pyrki takertumaan sanoissansa.) Minun veljeni on vanhan
ihmislajin lapsia, kiivas ja itsepäinen... Jumalan kiitos, että edes
näinkin vähällä päästiin. Minä olen ryhtynyt kaikkiin asianmukaisiin
toimiin, välttääksemme yleistä huomiota...
-- Minä jätän teille osoitteeni siltä varalta, että asiasta
tehtäisiin joku numero, -- virkkoi Bazârow huolettomasti.
-- Toivoakseni ei mitään sellaista tapahdu, Jevgêni Vasíljitsh...
Minuun koskee kovasti se, että teidän vierailunne minun talossani
sai tällaisen ... tällaisen lopun. Sitä haikeampaa tämä on, kun
Arkâdikin...
-- Kyllä kai minä hänet vielä tapaan, -- vastasi Bazârow, jossa
kaikenlaiset "selitykset" ja "selvittelyt" herättivät aina
maltittomuuden tunnetta; -- ellen, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle
minun terveiseni ja lausukaa mielipahani siitä, ett'en saanut kohdata
häntä.
-- Ja minä pyydän... -- vastasi Nikolai Petrôwitsh kumartaen. Mutta
Bazârow ei kuullut hänen lausettaan loppuun, vaan läksi pois.
Saatuaan tietää Bazârowin olevan lähdössä, Pâvel Petrôwitsh tahtoi
nähdä häntä ja puristi hänen kättään. Mutta Bazârow pysyi tässäkin
tilaisuudessa kylmänä kuin jää: hän ymmärsi, että Pâvel Petrôwitshin
tekee mieli esiintyä ylevämielisenä. Fênitshkalle hänen ei
onnistunut sanoa jäähyväisiä; vilaukselta he vaan näkivät toisensa,
Fênitshkan seisoessa akkunassa. Hänen kasvonsa näyttivät Bazârowista
surullisille.
"Mennyttä kalua kukaties", ajatteli Bazârow itsekseen... "No niin,
eiköhän tuo sentään selvinne miten kuten."
Pjotr sen sijaan heltyi niin peräti, että painautui hänen
olkapäätänsä vasten ja rupesi itkemään, kunnes Bazârow sai
jäähdyttäneeksi hänet kysymällä: sattuiko "sulta silmät märkään
paikkaan?" Dunjâshan täytyi oikein juosta lehtoon, liikutustansa
salatakseen. Mutta kaiken tämän surun ja murheen pääsyy nousi
rattaille, sytytti sikarinsa ja läksi tiehensä. Kun sitten
neljännellä virstalla tienkäänteessä Kirsânowin hovi uusine
herraskartanoineen jälleen ilmeni hänen näkyviinsä suorassa viivassa,
silloin hän vain sylkäisi, murahtaen: "Senkin kirotut herrassikiöt".
Sen sanottuaan hän kääräysi tiviimmin vaippaansa.
* * * * *
Pâvel Petrôwitshin tila parani pian, mutta vuoteessa hänen täytyi
olla viikon päivät. Hän kesti, niinkuin hän sanoi, "sotavankeutensa
rasitukset" jotenkin kärsivällisesti, mutta paljon hänellä vaan oli
päänvaivaa toaletti-asioista, ja myötäänsä hän käski polttamaan
huoneessa odekolonia. Nikolai Petrôwitsh luki hänelle ääneen
aikakauslehtiä. Fênitshka passaili häntä kuin ennenkin, kantaen
hänelle milloin lihalientä, milloin limonaadia tai pehmeiksi
keitetyitä munia, salaista kauhua kumminkin tuntien joka kerta kuin
hänen huoneesensa astui. Pâvel Petrôwitshin odottamaton menettely oli
säikäyttänyt talossa kaikki, Fênitshkan semminkin. Prokôfjitsh se
yksin ei ollut millänsäkään, vaan selitteli, kuinka hänenkin aikanaan
herrat pruukasivat tapella, "aatelismiehet nimittäin keskenänsä,
mutta tuollaisia turskia hulttioita ei muuta kuin tallissa
pieksättivät".
Omatunto tuskin lainkaan soimasi Fênitshkaa, mutta ajatus äskeisen
riidan oikeasta syystä vaivasi häntä kumminkin aika ajoin. Pâvel
Petrôwitshkin se katseli häneen niin kummallisesti, niinkin,
että Fênitshka, seljinkin häneen seisoessaan, tunsi hänen
katseensa ruumiissaan. Hän oli laihtunut alituisesta sisällisestä
levottomuudesta ja -- niinkuin laita tavallisesti on -- käynyt
entistänsä somemmaksi.
Aamulla kerran Pâvel Petrôwitsh, tuntien olevansa varsin reipas,
siirtyi vuoteesta sohvalle. Nikolai Petrôwitsh oli käväissyt
kysymässä hänen vointiansa ja lähtenyt puimaväkeä katsomaan.
Fênitshka toi kupin teetä ja, asetettuaan sen pöydälle, yritti lähteä
pois, mutta Pâvel Petrôwitsh pidätti hänet.
-- Minnekäs teillä on kiire, Feodôsia Nikolâjewna? -- virkkoi hän; --
onko teillä jotain tehtävää?
-- Ei... Olisin käynyt vain teetä kaatamassa.
-- Kyllä Dunjâsha tulee siellä yksinäänkin toimeen. Istukaa nyt
hiukkasen täällä sairaan miehen luona. Minulla olisi puhumista teidän
kanssanne.
Fênitshka istahti ääneti nojatuolin laidalle.
-- Kuulkaas, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, viiksiänsä kierrellen; --
minun on jo kauan aikaa tehnyt mieli kysyä teiltä: näyttää niinkuin
te pelkäisitte minua; onko niin?
-- Minäkö?
-- Te juuri. Te ette milloinkaan katso minua silmiin, ikäänkuin
omatunto ei olisi teillä oikein puhdas.
Fênitshka punastui, mutta katseli puhujaan. Tämä näytti hänestä niin
kummalliselta, että Fênitshkalla alkoi sydäntä hiukan kouristaa.
-- Onhan teidän omatuntonne puhdas? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh.
-- Miks'eikäs se olisi puhdas? -- kuiskasi toinen.
-- Vähänkös niitä on syitä? Vaikka kenenkäpäs edessä te syyllinen
olisittekaan? Minunko? Se ei ole luultavaa. Jonkun toisenko tässä
talossa? Mahdotonta sekin. Veljenikö edessä sitten? Mutta tehän
rakastatte häntä, niinhän?
-- Rakastan.
-- Kaikestako sielusta ja kaikesta sydämestä?
-- Minä rakastan Nikolai Petrôwitshia kaikesta sydämestäni.
-- Todellakin? Katsokaapas minuun, Fênitshka! (Tällä nimellä hän
puhutteli häntä ensi kertaa.) Tiedättehän, että valhe on suuri synti.
-- Minä en valehtele, Pâvel Petrôwitsh. Ellen minä saa rakastaa
Nikolai Petrôwitshia, niin ei minun maksa elääkään.
-- Ettekä vaihda häntä kehenkään?
-- Kehenkäs minä voisin hänet vaihtaa?
-- Vähänkös niitä on? Vaikkapa esimerkiksi siihen herraan, joka
täältä läksi.
Fênitshka nousi istuviltaan.
-- Hyvä Jumala! Miksikä te minua kidutatte, Pâvel Petrôwitsh? Mitä
minä olen teille tehnyt? Kuinka te saatatte sellaista puhua?
-- Fênitshka, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh murheellisella äänellä, --
näinhän minä...
-- Mitä te näitte?
-- Siellä ... lehtimajassa.
Fênitshka punastui hivusmartoa ja korviaan myöten.
-- Olikos se minun syytäni? -- sai hän vaivoin sanotuksi.
Pâvel Petrôwitsh kohottautui sohvassaan.
-- Ettekö te ole syypää? Ettekö? Ettekö ensinkään?
-- Nikolai Petrôwitshia minä rakastan, häntä yksin, ja häntä olen
aina rakastanutkin! -- lausui Fênitshka äkkiä voimallisesti, vaikka
itku oli tukahduttaa häneltä äänen. -- Mutta se, minkä te näitte,
niin ihan minä vielä viimeisellä tuomiollakin sanon, ett'ei siihen
ole minun syytäni ensinkään, eikä ollutkaan, ja ihan minä tahtoisin
kuolla tällä hetkellä, koska minua saatetaan epäillä semmoisesta,
että minä olisin Nikolai Petrôwitshille, hyväntekijälleni...
Mutta siinä hänet ääni petti, ja samassa hän tunsi Pâvel Petrôwitshin
ottaneen häntä kädestä ja puristavan sitä... Fênitshka katsahti
häneen ja tunsi kivettyvänsä siihen paikkaan. Pâvel Petrôwitsh oli
entistä kalpeampi; hänen silmänsä paloivat kirkkaina, ja -- mikä
kaikesta ihmeellisintä -- raskas, yksinäinen kyynelkarpalo vieri
pitkin hänen poskeansa.
-- Fênitshka! -- kuiskasi hän ihmeellisen herttaisesti, --
rakastakaa, rakastakaa vainenkin veljeäni! Hän on niin hyvä, niin
kelpo mies. Älkää kavaltako häntä kenenkään tähden koko maailmassa;
älkää kuunnelko kenenkään puheita! Ajatelkaas: mikä saattaisi olla
sen kauheampaa kuin rakastaa, olematta itse rakastettu! Älkää
hyljätkö milloinkaan minun veli parkaani!
Fênitshkan silmät olivat kuivuneet, -- niin hämillänsä hän oli. Mutta
silloin hän vasta neuvottomaksi kävi, kun Pâvel Petrôwitsh, itse
Pâvel Petrôwitsh nosti hänen kätensä huulilleen ja painautui siihen,
suutelematta sitä ja välisti vain vavahtelemalla huokaisten.
"Herrainen aika!" ajatteli Fênitshka, "eihän hän vaan hourine!"
Mutta sillä hetkellä vavahteli Pâvel Petrôwitshissa koko hänen
entinen, hukkaan mennyt elämänsä.
Portaat alkoivat narahdella nopeitten askelten alla. Hän sysäsi
Fênitshkan luotaan ja heitti päänsä takaisin pielukselle. Ovi aukeni,
ja kynnykselle ilmaantui Nikolai Petrôwitsh iloisena, raikkaana,
punaposkisena. Mitja, yhtä raikkaana ja punaposkisena kuin isänsäkin,
hypähteli pelkässä paidassa hänen rintansa päällä, haraten paljailla
jaloillaan kiinni hänen maalaispalttonsa suuriin nappeihin.
Fênitshka syöksi samassa hänen luokseen, kietoi kätensä sekä hänen
että pojan kaulaan ja painoi päänsä hänen olkapäähänsä. Nikolai
Petrôwitsh kummastelemaan: Fênitshka, kaino ja hiljainen, ei ollut
vielä milloinkaan hyväillyt häntä kolmannen henkilön läsnäollessa.
-- Mikä sinun on? -- kysäisi hän ja, vilkaisten veljeensä, antoi
Mitjan Fênitshkalle.
-- Ethän vaan voine huonommin? -- kysyi hän, astuen Pâvel
Petrôwitshin luokse.
Toinen painoi päänsä batistiseen nenäliinaan.
-- En ... muutoin minä vaan... Päinvastoin, minun on nyt paljoa
parempi.
-- Taisit vainenkin nousta liian aikaisin sohvalle. No, minnes sinä?
-- lisäsi Nikolai Petrôwitsh, kääntyen Fênitshkaan, mutta tämä oli
jo ennättänyt paiskata oven perässään kiinni. -- Minä aioin juuri
näyttää sinulle pulskaa prinssiäni; hänen tuli ikävä setäänsä.
Minkästähden hän vei pojan pois? Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa?
Tapahtuiko täällä jotain teidän välillänne?
-- Veli! -- lausui Pâvel Petrôwitsh juhlallisesti. Nikolai Petrôwitsh
hätkähti. Hänen tuli äkkiä niin tukala olla -- ei tiennyt itsekään
miksi.
-- Veli! -- toisti Pâvel Petrôwitsh; -- lupaa täyttää yksi pyyntö.
-- Mikä pyyntö? Puhu!
-- Se on varsin vakava; siitä minun ymmärtääkseni riippuu koko
sinun elämäsi onni. Olen tässä koko ajan punninnut sitä, mitä nyt
aion sinulle sanoa... Veli, täytä velvollisuutesi, rehellisen ja
jalomielisen miehen velvollisuus, tee loppu pahennuksesta ja huonosta
esimerkistä, jota sinä, ihmisistä parhain, muille osoitat.
-- Mitäs tarkoitat, Pâvel?
-- Nai Fênitshka... Hän rakastaa sinua ja on poikasi äiti.
-- Sanotko sinä niin, Pâvel? Sinäkö, jota minä aina olen pitänyt
sellaisten avioliittojen järkähtämättömänä vastustajana! Sinäkö puhut
niin! Mutta etkö tiedä, että minä yksinomaa kunnioituksesta sinua
kohtaan olen ollut täyttämättä sitä, mitä sinä niin täydellä syyllä
sanot velvollisuudekseni?
-- Turhaanpa sinä minua tässä asiassa kunnioitit, -- vastasi Pâvel
Petrôwitsh, surumielisesti myhähtäen. -- Rupeanpa luulemaan,
että Bazârow oli sittenkin oikeassa, moittiessaan minua
aristokraatisuudesta. Ei, rakas veli, ei meidän auta enää olla
olevinamme ja arvella maailmasta, että me muka olemme jo liian
vanhoja ja hiljaisia, ja että paras meidän on vetäytyä syrjään
hyörinästä ja pyörinästä. Me ryhdymme, juuri niinkuin sinä sanoit,
täyttämään velvollisuuttamme, ja saatpas nähdä, että vielä me
onnenkin saamme kaupanpäällisiksi.
Nikolai Petrôwitsh riensi syleilemään veljeänsä.
-- Sinä olet lopullisesti saanut silmäni auki! -- huudahti hän. --
Ilmankos minä aina sanoin, että sinä olet kaikkein hyväntahtoisin ja
viisain mies maan päällä, mutta nyt minä huomaan sinun olevan yhtä
järkevänkin kuin jalomielisen.
-- Hiljaa, hiljaa! -- keskeytti Pâvel Petrôwitsh. -- Älähän revi auki
haavaa tuolta samaiselta järkevältä veljeltäsi, joka viidenkymmenen
vanhana taisteli duellia kuin hyväkin vänrikki. No niin, asia on
päätetty... Fênitshkasta tulee minun kälyni ... _belle soeur_.
-- Armas, armas veli! Mutta mitähän Arkâdi sanonee?
-- Arkâdiko? Ihastuu ja riemastuu tietysti. Avioliitto tosin
ei käy yhteen hänen principiensä kanssa, mutta se on hivelevä
yhdenvertaisuuden tuntoa hänessä. Ja todellakin, vielä tässä nyt
kasteja _au dix-neuvième siècle!_
-- Voi sua Pâvel, Pâvel! Annas kun vielä kerran suutelen sinua. Älä
pelkää; kyllä minä varon.
Veljekset syleilivät toisiansa.
-- Mitäs arvelet, olisikohan nyt jo heti ilmoittaa Fênithskalle sinun
aikomuksesi? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh.
-- Mikäpäs kiire sillä? -- vastasi Nikolai Petrôwitsh. -- Vai oliko
teillä puhetta siitä?
-- Puhettako meillä? _Quelle idée!_
-- No niin. Tulehan ensin ihan terveeksi; eihän tuo asia meiltä mihin
karkaa. Pitää punnita ja miettiä tyyten tarkoin...
-- Mutta olethan päättänyt?
-- Tietysti ja kiitän sinua kaikesta sydämestäni. Ja nyt minä jätän
sinut. Sinun pitää levähtää; kaikenlainen mielenliikutus on sinulle
vaarallista... Kyllä tästä vielä ennätämme haastella... Nuku,
kultaseni, ja tehköön Jumala sinut terveeksi!
* * * * *
"Mistähän se veli minua oikeastaan kiittelee?" ajatteli Pâvel
Petrôwitsh, jäätyään yksikseen. -- "Ikäänkuin ei asia riippuisi
hänestä? Mutta heti hänen naituansa minä lähden jonnekin kauemmas,
Dresdeniin tai Firenzeen, ja jään sinne, kunnes henki lähtee."
Pâvel Petrôwitsh kostutti otsaansa odekolonilla ja pani silmänsä
kiinni. Kirkas päiväpaiste valaisi hänen kauniita laihtuneita
kasvojaan... Hänen päänsä oli vaipunut pielukselle kuin kuolleen...
Ja elämätä vaillahan hän olikin.