Ivallisesti pahoitellen ystävänsä lähtöä, oli Bazârow saattanut
Arkâdin ajopeleihin, ohimennen vihjaamalla annettuaan hänen
ymmärtää kyllä käsittävänsä matkan oikean tarkoituksen. Siitä
hetkestä hän sulkeutui kokonaan omiin toimiinsa: työnvimma sai
hänessä vallan. Ei hän enää kinastellut Pâvel Petrôwitshin
kanssa, sillä viimeksimainittu rupesi häneen nähden asettumaan
peräti aristokraatiselle kannalle, lausuen ajatuksiansa enemmän
äännähdyksillä kuin sanoilla. Kerran vain Pâvel Petrôwitsh oli
käymäisillään sanasotaan _nihilismiä_ vastaan siihen aikaan muodissa
olleen, Itämeren maakuntain aatelia koskevan kysymyksen johdosta,
mutta pysähtyi äkkiä ja virkkoi kylmän kohteliaasti:
-- Mutta emmehän me voi toisiamme ymmärtää; minulla ei ainakaan ole
kunnia ymmärtää teitä.
-- Älkääs muuta! -- huudahti Bazârow. -- Ihminen pystyy ymmärtämään
vaikka mitä; hän ymmärtää mitenkä eeteri tärisee ja värisee, ja mitä
kaikkea auringossa tapahtuu; mutta mitenkä toinen ihminen saattaa
niistää nenäänsä muulla tavoin kuin hän itse, sitä hän ei pysty
käsittämään.
-- Oliko tuo sukkeluutta? -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh ja siirtyi
syrjään.
Välisti hän sentään pyysi saada olla läsnä Bazârowin kokeissa,
ja kerran kävi niinkin, että hän pani hyvänhajuiset ja hienoilla
aineksilla pestyt kasvonsa lähelle miskroskoopia, katsellakseen,
kuinka läpikuultava infusori nielee viheriäisen pölyjyväsen ja
ahkerasti hienontaa sitä jonkinlaisella ketterällä kyhmyllä
kulkussansa.
Nikolai Petrôwitsh sitä vastoin kävi paljoa useammin Bazârowin
luona. Hän olisi käynyt joka päivä "oppimassa", kuten hän sanoi,
elleivät talouden puuhat olisi estäneet. Hän ei häirinnyt nuorta
luonnontutkijaa, vaan istahti jonnekin nurkkaan, sieltä katsellen
hänen toimiaan ja joskus vain rohjeten tehdä jonkun kysymyksen.
Päivällis- ja illallispöydässä hän koetti kääntää puhetta fysikkaan,
geologiaan ja kemiaan, koskapa kaikki muut asiat, taloudellisetkin,
valtiollisista puhumattakaan, olivat omiansa antamaan aihetta
elleihän yhteentörmäyksiinkään, niin ainakin molemmanpuoliseen
mielipahaan. Nikolai Petrôwitsh aavisteli, että veljen inho Bazârowia
kohtaan ei ole lainkaan vähenemässä. Eräs vähäpätöinen seikka se muun
muassa vahvisti hänen luuloansa.
Koleraa alkoi ilmestyä ympäristössä. Itse Mârjinostakin se "nykäisi"
pari henkeä. Yöllä kerran sattui Pâvel Petrôwitshille jotenkin ankara
kohtaus. Hän oli kovissa tuskissa koko yön, mutta ei turvautunut
Bazârowin taitoon. Huomenissa hän, yhä vieläkin kalpeana, mutta
huolellisesti kammattuna ja parta ajettuna, kohtasi Bazârowin, ja
tämän kysymykseen, miks'ei pantu häntä hakemaan, vastasi: "Tehän
muistaakseni olette sanonut, ett'ette ensinkään usko lääketieteesen".
Näin kuluivat päivät Mârjinossa. Bazârow teki työtä uutterasti,
äreänä ... mutta olipa Nikolai Petrôwitshin talossa muuan olento,
jonka kanssa hän, elleihän juuri sydäntään huojennellut, niin ainakin
kernaasti keskusteli.
Se olento oli Fênitshka.
Bazârow kohtasi häntä useimmiten aamulla varhain puutarhassa tai
pihalla. Fênitshkan kamarissa hän ei käynyt, eikä Fênitshkakaan
astunut hänen kynnykselleen kuin kerran, kysyäkseen, kylvettäisikö
hän tänään Mitjan vai eikö. Fênitshka luotti häneen, ei pelkäillyt
häntä, olipa hänen läsnäollessaan vapaampi ja iloisempi kuin itse
Nikolai Petrôwitshin. Vaikea sanoa, mistä tämä tuli: kenties
siitä, että Fênitshka vaistomaisesti tunsi Bazârowin olevan vailla
kaikkea sitä aatelismielisyyttä, tuota ylhäistä, mikä sekä vetää
puoleensa että pelottaa pois. Hänen silmissään Bazârow oli sekä
lääkäri että suoravainen ihminen. Hän leikki ja puuhaili lapsensa
kanssa, välittämättä Bazârowin läsnäolosta, ja kerran, tuntiessaan
äkillistä pyörrytystä ja pään kivistystä, otti hänen kädestään
lusikallisen rohtoa. Nikolai Petrôwitshin läsnäollessa hän näytti
vierastavan Bazârowia, tekemättä sitä kumminkaan viekkaassa mielessä,
vaan jonkunlaisesta säädyllisyyden tunnosta. Pâvel Petrôwitshia
hän pelkäsi enimmin kaikista. Tämä olikin viime aikoina ruvennut
pitämään Fênitshkaa silmällä, välisti ilmestyen äkkiä hänen selkänsä
taakse, niinkuin olis pilvistä tipahtanut, ilmestyen sut'issaan,
järkähtämättömin kasvoin, katse terävänä ja kädet taskuissa.
-- Ihan pintaa karmaisee, -- valitteli Fênitshka Dunjâshalle, joka
vastaili pelkillä huokauksilla, ajatellen puolestaan erästä toista
"tunnotonta". Bazârowista oli aavistamattakin tullut hänen "sytämensä
armoton ahtistaja".
Bazârow miellytti Fênitshkaa, mutta miellyttipä Fênitshkakin häntä.
Bazârowin kasvotkin saivat toisen sävyn, hänen keskustellessaan
Fênitshkan kanssa: niihin nousi silloin kirkas, melkein hyvänsuopa
ilme ja hänen tavalliseen välinpitämättömyyteensä sekaantui jonkun
verran leikillistä huomaavaisuutta. Fênitshka tuli kauniimmaksi päivä
päivältä. Nuorten naisten elämässä on muuan vaihe, jolloin he alkavat
avautua ja käydä täyteen kukkaan, kuni kesäiset ruusut. Sellaisessa
vaiheessa oli nyt Fênitshkakin. Kaikki oli sille eduksi, yksin
silloinen heinäkuun hellekin. Valkoisessa, keveässä puvussaan hän
näytti kahta valkoisemmalta ja keveämmältä entistänsä: ahava ei hänen
poskiansa päivettänyt, mutta kuumuus, jolta hän ei voinut pakoon
päästä, loi vienon punan hänen poskilleen ja kaulalleen; se vuodatti
hiljaista velttoutta koko hänen ruumiisensa, heiastuen uinailevana
hervottomuutena hänen somissa silmissään. Hänen oli melkein mahdoton
tehdä työtä; kädet ne myötäänsä luiskahtivat syliin. Tuskin hän
liikkuikaan, yhä vain ähki ja valitti niin hauskan tenhottomasti.
-- Kävisit useammin uimassa, -- puheli Nikolai Petrôwitsh.
Hän oli laitattanut suuren, aivinaisella katetun uimahuoneen sen
lammen rannalle, joka ei vielä ollut kokonaan kuivilla.
-- Voi, Nikolai Petrôwitsh! Ennenkuin sitä lammelle asti pääsee, niin
ihan kuolee, ja kun tulee takaisin, niin kuolee siihen paikkaan.
Puutarhassahan ei ole siimestä.
-- Niin, ei ole; se on totta se, -- vastasi Nikolai Petrôwitsh,
silmäkulmiansa hieroen.
Aamulla kerran, kellon käydessä seitsemättä, Bazârow kotimatkallaan
kävelyretkeltä tapasi Fênitshkan tuossa jo kauan sitten kukkineessa,
mutta yhä vieläkin tiheässä ja vehreässä lehtimajassa. Hän istui
lavitsalla, valkoinen huivi päässä, niinkuin tavallisestikin, ja
vieressään kokonainen kimpullinen vielä kasteesta märkiä punaisia ja
valkeita ruusuja. Bazârow tervehti häntä.
-- Kas tekö, Jevgêni Vasíljitsh! -- virkkoi toinen, kohottaen hiukan
huivia, paremmin nähdäkseen häntä, jolloin hänen käsivartensa
paljastui.
-- Mitäs te teette? -- kysäisi Bazârow, istahtaen hänen viereensä. --
Kukkakimppuako sidotte?
-- Niin, aamiaispöytään. Nikolai Petrôwitsh tykkää siitä.
-- Mutta aamiaiseenhan on vielä pitkä aika. Sitä kukkain paljoutta!
-- Minä poimin ne nyt. Pian alkaa taas semmoinen helle, ett'ei ulos
ovesta uskalla. Nyt sitä vielä saa edes hengittää. Ihan minä olen
käynyt heikoksi tästä kuumuudesta. Kunhan en vaan kääntyisi kipeäksi.
-- Mitä joutavia! Antakaas, kun koettelen valtasuontanne. -- Bazârow
otti häntä kädestä, löysi pian sen paikan, missä suoni tasaisesti
tykytti, eikä ruvennut edes lukemaankaan lyöntejä. -- Te elätte sata
vuotta, -- lisäsi hän, päästäen hänen kätensä irti.
-- Herra varjelkoon! -- huudahti Fênitshka.
-- Kuinka niin? Ettekö tahtoisi elää niin kauan?
-- Mutta sata vuotta! Meill'oli mummo, viittä vaille yhdeksänkymmenen
vanha... Kyllä sai muori rukka kovaa kokea! Mutta hän olikin jo kuuro
ja kyttyräselkäinen ja yski yhtämittaa; rasitukseksi vaan oli omalle
itselleen. Oli sekin elämää!
-- On siis parempi olla nuorena. Vai?
-- Tottahan toki.
-- Miksikä? Sanokaas!
-- Että miksikö? No niin, minä esimerkiksi olen nuori, saatan
tehdä kaikki ... minä menen ja tulen, eikä minun tarvitse ketään
pyydellä... Vieläkö sen parempaa?
-- Minullepa on ihan ykskaikki: nuoriko olen vai vanha.
-- Mitenkä te sanoitte? ... ykskö kaikki? Sehän on mahdotonta.
-- Mutta aatelkaahan, Feodôsja Nikolâjewna: mitä minä nuoruudellani
teen? Yksinäinen mies, lois...
-- Itsestännepä se riippuu.
-- Siinäpä se juuri on, ett'ei riipu. Jos edes yksikään minua
armahtaisi.
Fênitshka katsahti häneen syrjästä, mutta ei puhunut mitään.
-- Mikäs tuo kirja on? -- kysyi hän hetken kuluttua.
-- Tämäkö? Tieteellinen tää on. Kovin konstikas semmoinen.
-- Yhäkö te vaan vielä luette? Eikö jo pistä ikäväksi? Etteköhän te
jo muutoinkin tiedä kaikkea?
-- Nähtävästi en. Koettakaapa lukea tästä hiukan.
-- Enhän minä siitä mitään ymmärrä. Onko se venättä? -- kysyi
Fênitshka ottaen molemmin käsin tuon raskaan sidotun nidoksen. --
Kylläpäs on paksu!
-- Venättä se on.
-- En minä siitä sittenkään mitään ymmärrä.
-- Enhän minä tarkoittanutkaan, että te ymmärtäisitte. Teki vaan
mieleni katsella teitä lukeissanne; nenänpää liikkuu teillä silloin
niin somasti.
Fênitshka oli jo ruvennut puoliääneen lukemaan erästä kappaletta
"kreosotista", mutta purskahti nyt nauramaan ja viskasi kirjan pois.
Se luiskahti lavitsalta maahan.
-- Hauska on nähdä teidän nauravankin.
-- Olkaa jo!
-- Hauska on kuulla teidän puhuvankin. On kuin puro juosta lirittelis.
Fênitshka käänsi päänsä toisaanne.
-- Voi teitä! -- virkkoi hän, nyppien kukkasiaan. -- Ja mitäpäs te
minun puheestani? Tehän olette haastelleet semmoisten viisasten
naisten kanssa.
-- Uskokaa minua, Feodôsja Nikolâjewna: kaikki maailman viisaat
naiset eivät maksa teidän kyynäspäätänne.
-- Kaikkia te keksittekin! -- kuiskasi Fênitshka, puristaen kätensä
kokoon.
Bazârow nosti kirjansa maasta.
-- Tämä on lääkärikirja. Mitäs te sitä viskotte?
-- Lääkärikirjako? -- toisti Fênitshka, kääntyen häneen. -- Mutta
tiedättekös, että siitä pitäin kuin te annoitte minulle niitä tippoja
-- muistattehan -- siitä pitäin on Mitja maannut niin erinomaisen
hyvin. Min'en tiedä, kuinka ma teitä kiittäisinkään; te olette niin
hyvä, oikein totta.
-- Lääkäreille pitäisi vainenkin maksaa, -- virkkoi Bazârow
naurahtaen. -- Lääkärit, senhän tiedätte, ovat oman voiton pyytävää
väkeä.
Fênitshka nosti silmänsä Bazârowiin, ja entistä tummemmilta näyttivät
nuo silmät. Hän ei tiennyt, leikkiäkö toinen puhuu vai täyttä totta.
-- Jos suvaitsette, niin kyllä me kernaasti... Jahka minä puhun siitä
Nikolai Petrôwitshille...
-- Luuletteko te sitten minun tahtovan rahaa? -- keskeytti Bazârow.
-- Ei, en minä teiltä rahaa tahdo.
-- Mitäs sitten?
-- Mitäkö? -- toisti Bazârow. -- Arvatkaas!
-- Ei minusta arvaajaksi.
-- No sitten minä sanon: minä tahtoisin ... yhden noista ruusuista.
Fênitshka nauramaan taas, oikein löi kätensä yhteen: Bazârowin pyyntö
oli hänestä niin lystikäs. Hän nauroi, mutta hyvältä kumminkin tuntui
tuo huomaavaisuus.
-- Kernaasti, kernaasti, -- virkkoi Fênitshka vihdoinkin, kumartui
lavitsaa kohti ja rupesi valikoimaan ruusuja. -- Valkoisenko tahdotte
vai punaisen?
-- Punaisen, en kovin suurta.
Fênitshka oikaisihe.
-- Kas tässä, -- virkkoi hän, mutta tempasi kätensä äkkiä takaisin,
katsahti sitten, huultaan puraisten, lehtimajan ovelle ja rupesi
kuuntelemaan.
-- Mitäs nyt? -- kysyi Bazârow. -- Nikolai Petrôwitshko?
-- Ei ... he lähtivät pellolle ... enkä minä heitä pelkääkään ...
mutta Pâvel Petrôwitsh... Minusta näytti...
-- Mitä näytti?
-- Niinkuin _he_ olis kävelleet tästä ohi. Ei ... ei näy ketään. Kas
tässä. -- Fênitshka antoi ruusun Bazârowilie.
-- Miksikä te pelkäätte tuota Pâvel Petrôwitshia?
-- He säikyttelevät minua myötäänsä. Eihän he juuri sano mitään,
mutta niin vaan katselevat kummallisesti. Ettehän tekään hänestä
tykkää. Ennen te alinomaa, muistattehan, väittelitte hänen kanssaan.
Enhän minä tiennyt, mistä te milloinkin kiistelitte, mutta sen minä
kyllä huomasin, että te pyörittelitte häntä noin vaan...
Ja Fênitshka näytti käsillään, mitenkä Bazârow hänen mielestään Pâvel
Petrôwitshia pyöritteli. Bazârow myhähti.
-- Entäs jos hän olis päässyt voitolle, -- kysäisi hän, -- olisitteko
te ruvennut puolustamaan minua?
-- Jopas jo minusta teidän puolustajaksenne! Ei maar. Kuka teidän
kanssanne tulee toimeen!
-- Niinkö luulette? Mutta minäpä tiedän käden, joka kaatais minut
maahan yhdellä ainoalla sormella, jos vaan tahtoisi.
-- Mikäs käsi se semmoinen on?
-- Ette muka tiedä sitä. Haistelkaapas tätä ruusua: mikä erinomainen
tuoksu tässä kukassa, jonka te annoitte minulle!
Fênitshka kurotti kaulaansa, lähentäen kasvonsa likemmäs kukkaa...
Huivi oli häneltä solahtanut alas päästä hartioille, tuoden näkyville
tuuhean tukan, välkkyvän, hiukan hajaantuneen.
-- Malttakaas, niin haistellaan yhdessä, -- virkkoi Bazârow, kumartui
eteenpäin ja painoi palavan suudelman hänen avonaisille huulilleen.
Fênitshka säpsähti, ponnistihe molemmin käsin hänen rintaansa vasten,
mutta ponnistihe heikosti vain, niin että Bazârow sai uudistaneeksi
ja pitkittäneeksi suudelmaansa.
Kuiva yskäys kuului syrenien takaa. Fênitshka siirtyi
silmänräpäyksessä lavitsan toiseen päähän. Pâvel Petrôwitsh
astui näkyviin, kumarsi hiukan, virkkoi sitten omituisen häjyllä
alakuloisuudella: "tekö täällä"? ja katosi. Fênitshka kokosi samassa
kaikki ruusunsa ja läksi lehtimajasta ulos.
-- Pahoin te teitte, Jevgêni Vasiljewitsh, -- kuiskasi hän
mennessään. Teeskentelemätön nuhde helähti tuossa hänen
kuiskauksessaan.
Bazârowin mieleen muistui äsken tapahtunut toinenkin kohtaus, ja
häntä hävetti, iletti ja harmitti yht'aikaa. Mutta pian hän taas
puisteli päätään, ivallisesti onnitellen itseään siitä, että hän
nyt on "oikein muodollisesti joutunut haaveilevain rakastajain
kirjoihin". Sen tehtyään hän läksi omaan huoneesensa.
Mutta Pâvel Petrôwitsh astui puutarhasta verkkaisin askelin
metsikköön asti. Siellä hän viipyi jotenkin kauan, kunnes palasi
aamiaispöytään. Hänet nähtyään Nikolai Petrôwitsh huolestuneena
tiedustelemaan, onko hän oikein terve: siksi mustanpuhuvilta hänen
kasvonsa näyttivät.
-- Tiedäthän -- vastasi Pâvel Petrôwitsh tyynesti, -- että minua
välisti vaivaa sapen tunkeutuminen suoniin.