Ääneti, silloin tällöin vain vaihtaen sanan ja toisen, ystävykset
saapuivat Fedôtin talolle. Bazârow ei ollut oikein tyytyväinen
itseensä. Arkâdi ei ollut tyytyväinen häneen. Sitä paitsi kalvoi
Arkâdin sydäntä tuommoinen omituinen, aiheeton kaiho, jota eivät
tunne muut kuin hyvin nuoret ihmiset.
Kuski valjasti verekset hevoset tarantassin eteen, kiipesi pukille ja
kysäisi:
-- Oikeallenkos lähtään vai vasemmalle?
Arkâdi hätkähti. Tie oikealle vei kaupunkiin ja sieltä kautta kotia,
tie vasemmalle rouva Odintsôwin hovia kohti.
Hän vilkaisi Bazârowiin.
-- Jevgêni, -- kysyi hän: -- vasemmalleko? Bazârow kääntyi poispäin.
-- Mitä tyhmyyksiä nyt? -- murahti hän.
-- Tyhmyyksiä tietenkin, -- vastasi Arkâdi. -- Entäpä sitten? Eihän
se ois meiltä ensi kertaa.
Bazârow veti lakin otsalleen.
-- Tee kuin tahdot, -- virkkoi hän viimein.
-- Ann'mennä vasemmalle! -- kiljaisi Arkâdi. Tarantassi läksi
vierimään Nikóljskojeta kohti. Mutta nyt, kun ystävykset olivat
päättäneet tehdä "tyhmyyksiä", nyt he keskustelivat vieläkin
vähemmin, näyttivätpä melkein äkäisiltä.
Jo siitä päättäen, millä tavalla hovimestari otti heidät vastaan
rouva Odintsôwin asunnon kynnyksellä, he huomasivat menetelleensä
ajattelemattomasta antautuessaan hetkellisen oikun johdettaviksi.
Heitä ei nähtävästäkään oltu odotettu. Vierashuoneessa he saivat
istua kahden kesken jotenkin kauan ja jotenkin nolonnäköisinä.
Rouva Odintsôw tuli vihdoin sisään. Hän tervehti heitä tavallisella
herttaisuudellaan, kummastellen kuitenkin heidän pikaista
palajamistansa, josta hän -- mikäli liikkeitten ja puheen hitaudesta
huomasi -- ei ollut kovinkaan mielissään. Toiset taas kiiruhtivat
ilmoittamaan poikenneensa tänne vain ohi mennen ja aikovansa kolmen
neljän tunnin perästä jatkaa matkaa kaupunkiin. Rouva virkkoi siihen
vain lyhyesti: "niinkö?", ja pyysi Arkâdia viemään terveisiä isälle
ja lähetti noutamaan tätiä. Ruhtinatar astui sisään silmät unen
sikkarassa, mikä loi erinomaisen äkäisyyden leiman hänen vanhoille,
ryppyisille kasvoillensa. Kâtja oli huonovointinen, eikä tullut
näkyviinkään omasta huoneestaan. Arkâdi huomasi äkkiä, että häntä
oli vetänyt tänne aivan yhtä paljon Kâtjan tähden kuin itse Anna
Sergêjewnankin. Neljä tuntia kului mitättömissä keskusteluissa niistä
näistä. Anna Sergêjewna sekä kuunteli että puheli myhähtelemättä.
Vieraita hyvästellessä vasta entinen ystävällisyys näkyi elähtävän
hänen sydämessään.
-- Minä olen synkällä tuulella tänään, -- sanoi hän, -- mutta älkää
siitä huoliko; käykäähän ... sen sanon teille kummallekin ...
käykäähän jonkun ajan perästä talossa jälleen.
Nuoret herrat kumarsivat ääneti, nousivat ajopeleihinsä ja ajoivat,
missään enää viipymättä, kotia Mârjinoon, jonne he saapuivat
seuraavan päivän illalla. Matkan varrella ei ollut kumpikaan edes
maininnutkaan rouva Odintsôwia. Bazârow se varsinkin oli ollut koko
ajan aivan ääneti, yhä katsellen tiepuoleen.
Mârjinossa olivat kaikki mielissään heidän tulostansa. Nikolai
Petrôwitsh oli jo ruvennut käymään levottomaksi poikansa pitkällisen
poissa-olon tähden. Ilmankos häneltä nyt, kun Fênitshka loistavin
silmin riensi hänen luokseen ilmoittamaan nuorten herrain tulleen,
pääsi ilonhuudahdus ja jalat alkoivat elää. Ketterästi hän ponnahti
sohvalta pystyyn. Pâvel Petrôwitshkin tunsi jonkunlaista miellyttävää
liikutusta ja suopeasti myhäillen kätteli palanneita matkamiehiä.
Ja siinäkös sitten kyseltiin ja seliteltiin. Arkâdi se enimmäkseen
piti ääntä, varsinkin illallisella, jota kesti kauas yli puoliyön.
Nikolai Petrôwitsh käski pöytään muutamia puteleita portteria,
vast'ikään Moskovasta tuotua, ja heittäysi itsekin niin valloilleen,
että posket punaisina hohtivat, ja nauroi myötäänsä tuommoista
puoliksi levollista, puoliksi hermostunutta naurua. Yleinen
mielenkohotus tarttui palvelusväkeenkin. Dunjâsha juoksenteli sinne
tänne pää pyörällä, myötäänsä hyörien ja pyörien oven takana.
Kello kävi jo kolmatta aamulla, mutta yhä vieläkin Pjotr koetteli
saada rimpautetuksi kitarallaan kasakka-valssia. Vaikeroiden ja
miellyttävästi helähtelivät kielet kautta tyynen ilman, ei vaan
ottanut sivistyneen kamaripalvelijan sormista hellitäkseen muuta
kuin ensimmäinen satsi; luonto ei ollut suonut hänelle musikaalisia
taipumuksia, enempää kuin muitakaan taipumuksia.
Olot Mârjinossa eivät ottaneet oikein sujuakseen, ja Nikolai
Petrôwitsh parka joutui yhä ahtaammalle. Farmi tuotti päivä päivältä
yhä enemmän huolia, ilottomia, monimutkaisia. Rettelöt palkkaväen
kanssa kävivät lopulti sietämättömiksi. Osa työväestä uhkasi
lähteä pois, ellei palkkaa lisätä, osa läksi tiehensä, otettuaan
palkkaa etukäteen; hevosiin ilmestyi minkä mitäkin tauteja; valjaat
lohkeilivat kuin olisivat olleet tulessa kärvennettyjä; työt kävivät
leväperäisesti. Moskovasta tilattu puimakone oli niin raskas, ett'ei
sitä voinut käyttää; toinen tärveltiin heti ensi koetuksessa;
puolet karjakartanoa paloi poroksi, ja siihen syynä se, että muuan
talonväkeen kuuluva sokea ämmä oli tuulisella säällä mennyt palava
kekäle kourassa läävään, lehmäänsä muka savuttamaan ... ämmä itse
kyllä sanoi koko tapaturman syyksi sitä, että herran päähän on
pistänyt ruveta teettämään kaikenlaisia kummallisia juustoja ja muita
meijerivehkeitä.
Pehtori heittäysi äkkiä laiskaksi ja rupesi lihoamaankin, niinkuin
lihoaa jokainen venäläinen, päästyänsä "vapaille leiville". Kaukaa
jo huomattuansa Nikolai Petrôwitshin, hän rupesi, harrastusta
osoittaakseen, viskelemään lastuilla ohi-juoksevaa porsasta, tai
pui nyrkkiä puolialastomalle pojan retvanalle. Enimmäkseen hän vain
makasi päivät umpeen. Verolle pannut talonpojat eivät suorittaneet
maksettaviansa määräaikoina ja varastelivat metsää. Vartijat ottivat
harva se yö kiinni talonpoikain hevosia farmin mailta ja välisti
miehissä niitä taloon ajoivat. Nikolai Petrôwitsh oli jo sakotkin
säätänyt syöttövahingosta, mutta asia kävi tavallisesti niin, että
hevosia pidettiin ensin päivä, mitäpä parikin kartanon rehuissa ja
annettiin sitten isännilleen takaisin.
Kaiken hyvän lisäksi syntyi vielä talonpoikain kesken riitoja:
veljekset vaativat pesänjakoa, kälykset kun eivät sopineet saman
katon alle; ei aikaakaan, niin syntyi tappeluja, ja silloin
liikkeelle kaikki, niinkuin käsky olisi käynyt; kaikki keräytyivät
konttorin kuistin eteen, herraa muka puhuttelemaan, miehet usein
humalapäissään, naamat naarmuissa, ala siinä nyt herra tutkia ja
tuomita, ja siinäkös melua ja pauhinaa, akkaväen nyyhkytystä ja
vinkuvaa vikinää kesken miesten haukkumisia Siinä sitten piti
ottaa selvä, mitä riitapuolilla oli sanomista, siinä piti huutaa
äänensä sorroksiin, ennakolta sittenkin tietäen, että säännöllinen
ratkaisu on sula mahdottomuus. Leikkuuväestä oli puute, ja silloin
tehtiin kaupat muutaman itsenäisen talonpojan kanssa, joka sitoutui
hankkimaan työväkeä kahdesta ruplasta desjätinalta, mutta pettikin
mitä konnamaisimmalla tavalla. Omain alustalaisten akkaväki vaati
kuulumattomia hintoja, mutta vilja pelloilla alkoi jo karista ...
kovin jäi heinäntekokin takapajulle ... ja päälle päätteeksi tuossa
vielä Holhoja-lautakuntakin uhkaa ja vaatii viipymättä korkoja...
-- En minä jaksa enää! -- huudahteli Nikolai Petrôwitsh
epätoivoissaan monta kertaa. -- Itse minä en saata ruveta
tappelemaan, hakea polisia ei salli prinsiipit, mutta ellei heillä
ole rangaistuksen pelkoa, niin ei saa aikaan mitään.
-- _Du calme, du calme_, -- kehoitteli silloin Pâvel Petrôwitsh, itse
kumminkaan osaamatta muuta kuin murahdella ja rypistellä kulmiaan ja
väännellä viiksiään.
Bazârow pysyttelihe loitommalla näistä "pikkumaisuuksista", eikä hänen,
talon vieraana, sopinutkaan sekaantua muitten asioihin. Seuraavasta
aamusta aikain hän jälleen kävi sammakkojensa, infusoriainsa ja
kemiallisten liuoksiensa kimppuun ja puuhaili myötäänsä niitten ääressä.
Arkâdi sitä vastoin piti velvollisuutenansa edelleenkin auttaa isäänsä,
ainakin osoittaa olevansa valmis häntä auttamaan. Kärsivällisesti hän
kuunteli isän selityksiä ja antoi kerran jo jonkunlaisen neuvonkin,
ei siinä tarkoituksessa, että sitä noudatettaisiin, vaan näyttääkseen
vain harrastusta asiaan. Maataloutta hän ei vieronut, ajattelipa välisti
kääntyä agronomilliselle alalle, mutta siihen aikaan alkoi muita
ajatuksia pyrkiä hänen päähänsä.
Arkâdin mielessä pyöri -- kovin hän itsekin sitä kummasteli --
myötäänsä vain Nikóljskoje. Ennen vanhaan hän olisi vain olkapäitään
kohauttanut, jos ken olisi sanonut, että hänen tulee ikävä saman
katon alla Bazârowin kanssa, ja vielä millaisen? -- kotikaton alla!
Mutta ikävä hänen vaan oli, ja pois häntä sieltä veti. Hän päätti
ruveta kävelemään ulkona ihan uupumukseen asti, mutta ei sekään
auttanut. Haastellessaan kerran isänsä kanssa, hän sai tietää,
että Nikolai Petrôwitshilla on hallussaan muutamia intressantteja
vanhoja kirjeitä rouva Odintsôwin äidiltä Arkâdin äiti vainajalle.
Hän ei hellittänyt, ennenkuin sai nämä kirjeet käsiinsä, sittenkuin
Nikolai Petrôwitsh oli niitä löytääkseen penkonut ja pöyhöttänyt
pari kymmentä eri laatikkoa ja arkkua. Päästyään näitten puoleksi
hajonneitten paperien omistajaksi, hänestä tuntui hiukan
levollisemmalta: nythän hänellä oli ikäänkuin päämäärä, jota kohti
pyrkiä.
"Minä sanon sen teille kummallekin" -- kuiskaili hän alinomaa. -- "Ja
ne olivat hänen omat sanansa!"
"Minä lähden, lähden hitto vie niinkin!"
Mutta sitten hänelle muistui mieleen heidän viimeinen käyntinsä
siellä, kylmä vastaan-otto ja entinen kömpelyys... Hän rupesi
arkailemaan taas. Mutta tuo nuoruuden "kenties sentään", tuo salainen
halu päästä onnensa kohtalosta selville, saada koetella voimiansa
ypö yksin, ilman kenenkään suojelusta -- se se sittenkin vei voiton
viimein. Ei ollut kulunut kymmentäkään päivää siitä kuin he olivat
palanneet Mârjinoon, niin jo hän kiiti täyttä vauhtia kaupunkiin,
tutkimaan muka sunnuntaikoulujen järjestelmää. Mutta kaupungista hän
painoi suoraa päätä Nikóljskojeen. Yhäti kiirehtien kyytimiestä, hän
riensi sinne kuin nuori upseeri sotatantereelle: hirvitti ja tuntui
hauskalta, ja ihan henkeä salpasi maltittomuudesta.
"Pääasia on, ett'ei tuota ajattele", -- niin hän hoki itsekseen.
Kyytiin sattui hänelle reipas mies, joka pysähtyi joka kapakan
kohdalle, virkkaen: "naukkaiskohan?" tahi "ettäkö taas naukkais?",
mutta sitten, naukattuaan, ei hevosiaan surkeillutkaan. Kas niin,
tuoltapa se näkyy tutun talon korkea katto...
"Mitäs minä teenkään"? -- sävähti Arkâdin mielessä. -- Mutta ei sitä
nyt takaisinkaan käännytä.
Uljaasti kiiti troikka; ajuri hihkuili ja vihelteli, jo kolahtivat
siltapalkit kavioitten ja pyöräin alla, jo ajetaan lehtokujaa myöten,
jossa kerityt kuuset kasvavat kahden puolen... Vaaleanpunainen
leninki lehahti kautta tumman lehdistön ... nuoret kasvot vilahtivat
päivänvarjon keveäin hesujen alta... Hän tunsi Kâtjan, ja Kâtja tunsi
hänet. Arkâdi käski ajurin pysäyttää vauhtiin päässeet hevoset,
hyppäsi alas ajopeleistä ja astui hänen luokseen.
-- Tekö? -- virkkoi Kâtja ja punastui vähitellen kokonaan. --
Lähdetään siskon luokse; hän on täällä puutarhassa. Hänen on oleva
mieluista tavata teitä.
Kâtja saattoi Arkâdin puutarhaan. Tämä kohtaus Kâtjan kanssa
oli hänestä sangen hyvä enne; hänestä tuntui hyvältä, niinkuin
olisi sukulaisen tavannut. Ja kaikki oli käynyt niin mukavasti,
ei hovimestaria, ei ilmoitusta. Tien käänteessä hän huomasi Anna
Sergêjewnan, joka seisoi seljin häneen. Kuultuansa askeleet, rouva
Odintsôw kääntyi verkalleen ympärinsä.
Arkâdi oli jälleen joutua hämilleen, mutta rauhoittui jo
ensimmäisistä sanoista.
-- Hyvää päivää, karkuri! -- virkkoi Anna Sergêjewna tasaisella,
lempeällä äänellään, ja läksi astumaan häntä vastaan, myhäillen ja
silmiään siristäen päivänvalolta ja tuulelta. -- Mistä sinä hänet
löysit, Kâtja?
-- Anna Sergêjewna, -- yritti Arkâdi, -- minä olen tuonut teille
jotain, jota ette suinkaan ole odottanut... -- Te toitte itsenne, ja
se on paras kaikesta.