Aamulla herättyänsä, Arkâdi avasi akkunan, ja ensimmäinen esine, mikä
hänen silmiinsä pisti, oli Vasili Ivânowitsh. Ukko penkoi uutterasti
kaalismaassa, yllään nenäliinalla vyötetty bukaralainen yönuttu.
Huomattuaan nuoren vieraansa, hän nojautui lapioonsa ja huudahti
sotilaan tapaan:
-- Jumala varjelkoon! Kuinka suvaitsitte nukkua?
-- Erittäin hyvin, -- vastasi Arkâdi.
-- Minäpä täällä, kuten näette, muinaisen Cincinnaton lailla laitan
lavoja syysnaurista varten. Nyt on aika jo semmoinen -- ja Jumalan
olkoon siitä kiitos! -- että itsekunkin täytyy elatuksensa hankkia
kättensä työllä; muihin ei ole luottamista: puuhaa ja ponnista
itse. Ja siksipä Jean Jacques Rousseau onkin oikeassa. Puolituntia
sitten te, arvoisa herra, olisitte nähnyt minut aivan toisenlaisessa
positionissa. Tuli muuan ämmä valittamaan "sydämen-tautia", niinkuin
se heidän puheessaan kuuluu, me sanomme sitä dysenteriaksi, niin
hänellepä minä ... mitenkäs minä nyt oikein sopivasti sanoisinkaan? ...
minä sisälle vuodatin häneen opiumia. Toiselta muijalta otin
hampaan pois... Tälle minä ehdotin etherisationia, mutta eihän se
suostunut. No niin, kaikkea tämmöistä minä teen _anamatjoor_.[17]
Vaikka mitäpäs kummaa siinä: minähän olen plebeiji, _homo novus_ ...
en ole perinnöllistä aatelia ... toista se on se meidän emäntä...
Mutta ettekö tahtoisi tulla tänne siimekseen, hengittämään ennen
teetä raikasta ilmaa?
Arkâdi tuli ulos hänen luoksensa.
-- Tervetultua vielä kerta, -- lausui Vasili Ivânowitsh, nostaen
kätensä sotilaalliseen tapaan tahraisen patalakkinsa laitaan. --
Te, sen tiedän, olette tottunut loistavaan elämään, mukavuuksiin
kaikenlaisiin, mutta totisesti tämän maailman mahtavatkin välisti
katsovat soveliaaksi viihtyä lyhyen hetkisen matalankin mökin katon
alla.
-- Hyväinen aika! -- huudahti Arkâdi, -- mitäs maailman mahtavia minä
olen? Enkä minä ole tottunut loistoonkaan.
-- Älkääs nyt, älkääs nyt, -- lausui Vasili Ivânowitsh, herttaisesti
mutistaen suutaan. -- Vaikka minut on jo siirrettykin arkistoon, niin
olen minä jo sentään siksi nuohonut tätä maailmaa, että lennosta
linnun tunnen. Minä olen tavallani psykologi, minä, ja fysionomisti
kanssa. Ellei minulla olisi ollut tätä, uskallan sanoa, lahjaa,
niin jo minä aikoja sitten olisin ollut mennyttä miestä, jo ne
tuhaksi olisivat jauhaneet minut, miehen vähäpätöisen. Sanonpa
teille mairittelematta: se ystävyys, jonka huomaan vallitsevan
teidän ja poikani välillä, ilahduttaa minun sydäntäni. Minä kohtasin
hänet vastikään. Tapansa mukaan, joka teille kyllä tunnettua olla
mahtaa, hän hyppäsi ylös sangen varhain ja läksi samoilemaan maita
mantereita... Sallikaa udellani: oletteko jo kauankin tuntenut
Jevgêniä?
-- Viime talvesta.
-- Ja-ha. Ja sallikaas vielä kysyäni -- mutta emmekö me istuisi?
-- Sallikaa minun, isän, aivan suoraan kysyä: mitä te arvelette
Jevgênistä?
-- Teidän poikanne on huomattavimpia miehiä, mitä ikinä olen
kohdannut, -- vastasi Arkâdi vilkkaasti.
Vasili Ivánowitshin silmät aukenivat äkkiä suuriksi, ja poskille
lehahti puna. Lapio kirposi häneltä kädestä.
-- Te siis arvelette... -- yritti hän.
-- Minä olen vakuutettu... -- puuttui Arkâdi puheesen; -- että teidän
pojallanne on loistava tulevaisuus edessään. Hän on tekevä teidän
nimenne kuuluisaksi. Siihen päätökseen tulin jo ensi kohtauksestamme.
-- Kuinka ... mitenkä se kävi? -- sai Vasili Ivânowitsh vaivoin
sanotuksi. Riemuisa myhäily oli vetänyt erilleen hänen leveät
huulensa eikä niistä enää kadonnutkaan.
-- Tahdotteko tietää, kuinka me ensi kertaa kohtasimme toisemme?
-- Niin ... ja yleensäkin...
Arkâdi rupesi kertomaan ja puhui Bazârowista vielä lämpimämmin ja
innokkaammin kuin sinä iltana, jolloin hän tanssi masurkkaa rouva
Odintsôwin kanssa.
Vasili Ivânowitsh kuunteli häntä, kuunteli, niisteli nenäänsä,
pyöritteli nenäliinaa kämmeniensä välissä, yski, pöyhötteli
tukkaansa... Ei malttanut lopulti enää mies: kumartui Arkâdin puoleen
ja suuteli häntä olkapäähän.
-- Te olette onneni mitan täyttänyt kukkuroilleen, -- puheli hän,
hymyilemistään hymyillen. -- Minä, se minun täytyy sanoa teille,
minä ... jumaloitsen poikaani, eukosta puhumattakaan: äiti kuin
äiti, tietäähän sen, mutta en minäkään uskalla ilmilausua tunteitani
hänen kuultensa, minä tiedän, ett'ei semmoinen häntä miellytä. Hän
ei voi sietää minkäänlaisia tunteenpurkauksia. Moni ihan moittiikin
häntä sellaisesta luonteen lujuudesta, se kun muka tietää ylpeyttä
tai sydämen tylyyttä, mutta eihän hänen kaltaisiansa ihmisiä sovi
mitata tavallisella arssinalla, eihän? Toinen, esimerkiksi, olisi
vanhemmiltaan yhä vaan kiskonut ja kiskonut varoja, mutta hän,
aatelkaas, hän ei ikipäivinä ole liikaa kopekkaa ottanut, jumaliste!
-- Hän on omaa voittoa pyytämätön, rehellinen mies, -- virkkoi Arkâdi.
-- Niin juuri, omaa voittoa pyytämätön. Ja minä, Arkâdi Nikolaitsh,
min'en ainoastaan jumaloitse häntä, minä olen ylpeä hänestä, ja koko
minun kunnianhimoni kohdistuu siihen, että hänen biografiassansa
kerran lukisi nämä sanat: "pelkän staabilääkärin poika, jonka etevät
lahjat isä kumminkin jo aikaisin osasi huomata ja pani kaikki
alttiiksi hänen kasvattamiseksensa..."
Ukolta katkesi ääni...
Arkâdi puristi hänen kättänsä.
-- Mitäs te luulette, -- kysäisi Vasili Ivânowitsh, oltuaan hetkisen
aikaa ääneti, -- ei suinkaan hän lääketieteen alalla ole saavuttava
sitä mainetta, jota te hänelle ennustatte?
-- Tietysti ei, vaikka hän siinäkin on oleva etevimpiä tiedemiehiä.
-- Milläs sitten, Arkâdi Nikolaitsh?
-- Sitä on vaikea sanoa, mutta mainio mies hänestä vaan tulee.
-- Mainio mies hänestä tulee! -- toisti ukko ja vaipui ajatuksiinsa.
-- Arina Vlâsjewna käskivät kutsumaan teelle, -- lausui Anfisushka,
astuessaan heidän ohitsensa, suuri vadillinen täynnä kypsiä
vaapukoita.
Vasili Ivânowitsh hätkähti.
-- Tuleeko kylmää kermaa vaapukkain kanssa?
-- Tulee.
-- Niin, mutta katso, että olisi kylmää. Älkää kursailko, Arkâdi
Nikolaitsh, ottakaa vaan lisää. Missä se Jevgêni viipyy?
-- Tääll' ollaan, -- kuului Bazârowin ääni Arkâdin kamarista.
-- Ahaa! Menit ystävätäsi tapaamaan, mutta myöhästyitkin, amice; me
olemme tässä jo tarinoineet kauan aikaa. Mutta lähdetäänpäs nyt teetä
juomaan, äiti käski. Minun pitäisi sitä paitsi puhua sinun kanssasi
eräästä asiasta.
-- Mistä niin?
-- Tääll' on muuan talonpoika, joka sairastaa ikterusta.
-- Keltatautiako, niinkö?
-- Niin, kroonillista ja peräti itsepäistä ikterusta. Minä olen
määräillyt hänelle rantasappea ja kuismaa, olen käskenyt syömään
porkkanoita, olen antanut soodaa, mutta kaikki nämä ovat vain
palliativisia keinoja; pitäisi saada jotain repäisevämpää. Kyllähän
sinä naurat lääketieteelle, mutta olenpa vakuutettu, että saan
sinulta asiallisia neuvoja. Mutta siitä tuonnempana. Nyt käydään
teetä juomaan. Vasili Ivânowitsh hyppäsi ketterästi pukilta ja alkoi
hyräellä "Robertista":
Ja lain ja lain ja lain me laadimmekin:
Jo rie... jo rie... jo riemu raikukoon.
-- Merkillinen vilkkaus! -- virkkoi Bazârow, astuen akkunan äärestä
pois.
* * * * *
Tuli puolipäivä. Aurinko paahtoi tiheän, vaalean pilviharson takaa.
Hiljaisuutta kaikkialla. Kukot vain kiukkuisesti kiekahtelevat
toisillensa tuolla kylässä, herättäen jokaisessa, ken niitä kuunteli,
omituista tuskaa ja ikävän tunnetta, ja jostain pitkän puun latvasta
kajahteli myötäänsä haukanpojan piipitys, ikäänkuin itkien ketä
luoksensa kutsuisi. Arkâdi ja Bazârow loikoivat maassa pienen
heinäruon siimeksessä, levitettyään allensa pari sylyllistä kahisevan
kuivia, mutta yhä vieläkin vehreitä, hyvänhajuisia heiniä.
-- Tuo haapa tuolla, -- puheli Bazârow, -- muistuttaa minulle mieleen
lapsuuden päiviä. Se kasvaa kuopan laidalla -- siinä oli ollut
aikoinaan tiilivaja -- ja siihen aikaan minä olin vakuutettu, että
tuossa kuopassa ja haavassa on jonkunlainen taikavoima: minun ei
tullut koskaan ikävä, istuissani siellä. En ymmärtänyt silloin sitä,
että min'en ikävöinyt juuri siitä syystä kuin olin lapsi. Nyt minä
olen täysikasvuinen; eipäs tehoakaan enää taika.
-- Kuinka kauan sinä olet viettänyt täällä yhteensä? -- kysyi Arkâdi.
-- Pari vuotta perättäin; sittemmin käytiin täällä pistäymällä
vain. Kululla oltiin yhtämittaa. Enimmin sitä sentään kaupungeissa
vetelehdittiin.
-- Onko tämä kartano jo miten vanha?
-- Vanha se on. Vaari sen rakensi, äidin-isä.
-- Mikä hän oli?
-- Hitto ties. Sekundimajori tai jotain sellaista. Palveli Suvorowin
armeijassa ja myötäänsä kertoi retkistään Alppien yli. Valehteli
kaiketikin.
-- Ilmankos teillä onkin vierashuoneessa Suvorowin muotokuva.
Minä pidän paljon tällaisista rakennuksista kuin teidän,
vanhan-aikuisista, lämpöisistä; niissä on joku erityinen tuoksukin.
-- Pyhimysten kuvain lamppuöljy ja maitokamari, ne ne löyhkää, --
sanoi Bazârow haukotellen. -- Entäs sitä kärpästen paljoutta näissä
armaissa pikku rakennuksissa! Hyh!
-- Sanopas, -- virkkoi Arkâdi hetken kuluttua, -- ei suinkaan sinua
lapsena kovalla pidetty?
-- Näethän, millaiset minulla on vanhemmat. Ei ankaruutta alunkaan.
-- Rakastatko heitä, Jevgêni?
-- Rakastan, Arkâdi.
-- He rakastavat sinua niin kovasti. Bazârow ei vastannut mitään.
-- Tiedätkös, mitä minä tässä ajattelen? -- sanoi hän, heittäen kädet
niskan taakse.
-- En tiedä. Mitä niin?
-- Näin minä aattelen: hätäkös minun vanhempieni on eläessä?
Isä kuusikymmentä vuotta vanha ja sittenkin vaan yhä hommaa,
puhuu "palliativisista" keinoista, parantelee ihmisiä, osoittaa
jalomielisyyttä talonpoikia kohtaan: elämä kuin silkkiä vain. Ja hyvä
on äidinkin olla: hänen päivänsä on niin täyteen ahdettu kaikenlaista
puuhaa, hohhoijaamista ja voivoijaamista, ett'ei jouda muuta
miettimäänkään, mutta minä...
-- Mutta sinä?
-- Niin, minä: tässä mä nyt virun ruon suojassa... Kovin on kapea
tämä sija, minkä minä täytän, niin peräti pikkuruinen, verrattuna
muuhun avaruuteen, missä minua ei ole, ja millä ei ole mitään
tekemistä minun kanssani; ja se aikakin, mikä minun onnistuu elää,
on niin mitätön sen iankaikkisuuden rinnalla, missä minua ei ollut
eikä tule olemaankaan... Ja tässä atomissa, tässä matemaatillisessa
pisteessä veri sittenkin kiertokulkuansa pitää, ja aivot työtään
tekevät, jotain tavoitellen... Kauheata sekasotkua! Jonnijoutavaa!
-- Maltas: tuo, mitä nyt sanoit, soveltuu yleensä joka ihmiseen.
-- Oletpa oikeassa, -- yhtyi Bazârow. -- Minun tarkoitukseni olikin
sanoa, että heillä, minun vanhemmillani näes, on kädet täynnä työtä,
oma mitättömyys ei heitä huolestuta, ei se tunnu heistä ilkeältä ...
mutta minä ... min'en tunne muuta kuin ikävää ja kiukkua.
-- Kiukkuako? Miksikäs kiukkua?
-- Miksikö? Sinäkö kysyt: miksikä. Oletko sitten unohtanut?
-- Muistan kyllä kaikki, mutta sittenkään en myönnä olevasi
oikeutettu kiukkuun. Sinä olet onneton, olkoon niin, mutta...
-- He-hee, Arkâdi Nikolâjewitsh! Sinähän, huomaan ma, käsität
rakkauden niinkuin kaikki muutkin uusimmat nuoret miehet: tipu,
tipu, kanaseni, tipu! mutta kun vain tuo kanaseni alkaa lähestyä,
niin käpälämäkeen! -- En minä ole sellainen. Vaan riittää jo tätä.
Mitä ei voi muuksi muuttaa, siitä on häpeä puhuakin. -- Hän kääntyi
kyljelleen. -- Kas tuossa muurahainen, uljas poika, vetää retuuttaa
puolikuollutta kärpästä. Kisko, veikkonen, kisko! Äläkä välitä,
jos toinen haristelee vastaan; käytä hyödyksesi sitä, että sinulla
eläimenä on oikeus olla tuntematta sääliä; toisin meidän, ihmisten
muka, jotka ovat oman itsensä mutkistaneet ja murtaneet jos mihin
päin.
-- Paras mies tuollaista puhumaan! Milloinka sinä olet itseäsi
murrellut?
Bazârow nosti päänsä.
-- Silläpä minä ylpeilenkin. Ei ole oma käsi tätä miestä murtanut;
niinpä ei naikkonenkaan häntä murra. Amen! Ja sen pituinen se! Tästä
asiasta et kuule minulta enää sanaakaan.
Ystävykset loikoivat jonkun aikaa ääneti.
-- Niin -- alkoi Bazârow taas --; kummallinen olento se vaan on, tuo
ihminen. Kun syrjästäpäin ja kauempaa katselee tätä umpeata elämää,
mitä täällä "isät" viettävät, niin mitäpäs sen parempaa luulisi
kaipaavankaan? Syö ja juo ja tiedä menetteleväsi aivan sääntöjen
mukaan, kaikkein viisaimpaan viisiin. Mutta eipäs vaan: ikäväksi
pistää. Tahtoisi saada tekemistä ihmisten kanssa, vaikkapa haukkuakin
heitä, kunhan vaan olisi tekemisissä niitten kanssa.
-- Elämä pitäisi järjestää sillä tavalla, että jok'ainoa silmänräpäys
siinä olisi tärkeä, -- lausui Arkâdi miettivästi.
-- Äläs muuta! Tärkeys, vaikka tuultakin pieksäisi, maistaa makealta.
Ja vielä se tärkeyskin miten kuten mukiin menisi ... mutta se
jokapäiväisyys, se jokapäiväisyys!
-- Jokapäiväisyyttä ei ole olemassa sille, joka vaan ei ota sitä
tunnustaakseen.
-- Hm ... Sinä lausuit _toisapäisen yleisen puheenparren_.
-- Mitenkä? Mitä sinä tuolla nimityksellä tarkoitat?
-- Tätä juuri: jos sanoo, esimerkiksi, että sivistys on hyödyllistä,
niin se on yleinen puheenparsi; mutta jos sanoo, että sivistys on
vahingollista, niin se on toisapäinen yleinen puheenparsi. Se kuuluu
hiukan uljaammalta, mutta merkitsee itse asiassa aivan samaa.
-- Mutta missäs se totuus on, kummallako puolen?
-- Missä? Minä vastaan kuin kaiku: missä?
-- Oletpa alakuloisella tuulella tänään, Jevgêni.
-- Oikeinko? Päivä se kai tässä miehen pilalle paahtaa, eikä
vaapukoitakaan pitäisi syödä niin paljon.
-- Siinä tapauksessa lienee paras hiukan nukahtaa, -- virkkoi Arkâdi.
-- Kenties, mutta älä sitten katselekaan minua: nukkuvan ihmisen
naama näyttää aina typerältä.
-- Eikös sinun ole yks'kaikki, mitä muut sinusta ajattelevat?
-- Enpä oikein tiedä mitä tuohon sanoa. Oikean ihmisen ei pitäisi
olla tuosta tietävinäänkään. Oikea ihminen on se, joka ei anna
aihetta ajattelemiseen, vaan jota pitää joko totella tai vihata.
-- Kummallista! Minä puolestani en vihaa ketään, -- lausui Arkâdi,
jonkun aikaa mietittyänsä.
-- Minä taas puolestani hyvin monta. Sinä olet hempeä henki,
vesivelli; sinusta sitten vihaajaksi! .... Sinua jänistää, sinä
luotat liian vähän itseesi...
-- Entäs sinä, -- keskeytti Arkâdi; -- luotatko sinä itseesi? Hyvinkö
arvaat korkealle oman itsesi?
Bazârow oli tuokion aikaa vaiti.
-- Kun kohtaan sellaisen ihmisen -- puhui Bazârow harvalleen, --
joka ei minun edessäni sano pass, silloin minä muutan mielipiteeni
omasta itsestäni. Vihata! Niinpä sinä, esimerkiksi, sanoit tänään,
astuissasi meidän kylänvanhimman Filípin tuvan ohitse -- tupa
puhdas ja soma semmoinen -- sanoit, että silloin Venäjä vasta
saavuttaa täydellisyytensä, kun vihoviimeiselläkin musikalla on
tuommoinen asunto, ja että jokaisen täytyy työskennellä sen päämäärän
saavuttamiseksi... Mutta minun pisti vihakseni tuo vihoviimeinen
musikka, tuommoinen Filíp tai muu Sîdor, jonka tähden minun pitää
ponnistella hiki hatussa, ja joka tuskin kiitostakaan minulle sanoo ...
ja viis minä hänen kiitoksistaan! ... No niin, hän rupeaa asumaan
puhtaassa pirtissä, ja minusta rupeaa takkiainen kasvamaan, -- entäs
sitten?
-- Ole jo, Jevgêni! ... Sinua kuunnellessa täytyy väkisinkin myöntää
niitten olevan oikeassa, jotka moittivat meitä prinsippien puutteesta.
-- Niinhän sinä puhut juuri kuin setäsi. Prinsippejä yleensä ei ole
olemassa. Etkös sitä tähän saakka ole hoksannut? Prinsippejä ei ole,
mutta aistimuksia on. Niistä riippuu kaikki.
-- Mitenkä niin?
-- Sitenkä niin. Minä, esimerkiksi, olen kieltoperäisellä kannalla,
sillä siihen minut saattaa aistimus. Minun on hauska kieltää, minun
aivoni ovat sellaiset rakenteeltaan -- ja siinä se! Miksikä minua
miellyttää kemia? Miksikä sinä syöt mielelläsi omenata? Aistimuksesta
taaskin. Sama juttu justiin. Sen syvemmälle ihmiset eivät pääse. Tätä
ei sinulle sano joka mies, enkä minäkään enää toista kertaa sitä
sinulle sano.
-- Vai niin? Rehellisyys -- sekin on siis aistimusta?
-- Mitäs se ois?
-- Mutta, Jevgêni! -- virkkoi Arkâdi murheellisella äänellä.
-- Mitä? Vai niin? Eikö miellytä? -- keskeytti Bazârow. -- E-hei,
veikkonen! Kun kerran olet päättänyt niittää maahan kaikki tyyni,
niin älä karta omia kinttujaskaan! ... Mutta, jopa sitä on tarpeeksi
filosofioitu. "Luonto löyhyttää unen äänettömyyttä", sanoi Púshkin.
-- Ei hän ole sellaista milloinkaan sanonut, -- virkkoi Arkâdi.
-- No, ellei ole sanonut, niin hänen olisi sopinut tai pitänyt sanoa
niin, runoilija kun oli. Niin vainenkin, sotapalveluksessa se mies
varmaankin oli.
-- Púshkin ei ollut ikinä sotilaana.
-- No, mutta hänellähän on joka sivulla: "Taisteluun, taisteluun,
Venäjän kunnia kutsuu!"
-- Puita heiniähän sinä mätät omasta päästäsi. Parjaustahan tuo
tuommoinen on!
-- Parjausta? Entäpä sitten? Kylläpäs keksi sanan, minua muka
pelottaakseen! Parjaa sinä ihmistä minkäs jaksat, kymmenen kertaa
enemmän hän sietäis.
-- Parast' on, kun käydään maata, -- virkkoi Arkâdi harmissaan.
-- Mitä suurimmalla mielihyvällä, -- vastasi Bazârow.
Mutta ei nukuttanut kumpaakaan. Omituinen, vastenmielinen tunne
kouristi sydäntä kumpaiseltakin. Viiden kuuden minutin perästä he
avasivat silmänsä ja katsahtivat toisiinsa, sanaakaan sanomatta.
-- Katsopas, -- virkkoi äkkiä Arkâdi, -- tuolla irtautui vaahterasta
kuiva lehti, ja nyt se putoaa maata kohti; sen liikkeet muistuttavat
täydellisesti perhosen lentoa. Eikös tuo ole omituista: Murheellisin
masennus ja kuolema aivan samanlaista kuin hilpein ilo ja elämä!
-- O minun ystäväni, Arkâdi Nikolâjewitsh! -- huudahti Bazârow. --
Yksi pyyntö vain: älä puhu kauniisti.
-- Puhun, niinkuin osaan... Tuohan on lopulti despotismia. Minulle
johtui tuo ajatus mieleen; miks' enkäs saisi sitä lausua ilmi?
-- Niin. Mutta miks' enkäs minäkin saisi lausua ajatustani ilmi. Minä
arvelen, että puhua kauniisti on säädytöntä.
-- Mikäs se sitten on säädyllistä? Haukkuminenko?
-- Ohoo! Sinähän, näen mä, aiot lähteä tallustamaan setäsi jälkiä.
Kuinka iloiseksi tuo idiooti tulisikaan, jos kuulisi nyt sinua!
-- Miksikä sinä sanoitkaan Pâvel Petrôwitshia?
-- Sanoin häntä aivan asianmukaisesti: idiootiksi.
-- Mutta tuohan on sietämätöntä! -- huudahti Arkâdi.
-- Kas, kas! Sukulaisuuden tunne elähti ja älähti, -- virkkoi Bazârow
tyynesti. -- Sitkeässä se vaan istuu, sen olen huomannut. Ihminen
on altis kieltäymään vaikka mistä, hän luopuu mistä ennakkoluulosta
hyvänsä, mutta mennä tunnustamaan, että esimerkiksi velimies, joka
toisilta nenäliinoja puhaltelee, on varas -- se käy yli hänen
voimainsa. Ja todellakin: _minun_ veljeni, nähkääs, _minun_ ... ja
hänkö ei olisi nerojen nero? ... Mahdotonta.
-- Minussa elähti vain oikeamielisyyden tunne eikä ensinkään
sukulaisuus, -- tiuskasi Arkâdi. -- Mutta kosk'et sinä sitä tunnetta
ymmärrä, kosk'ei sinussa ole sitä "aistimusta", niin et sinä osaa
sitä arvostellakaan.
-- Toisin sanoen: Arkâdi Kirsânow seisoo liian korkealla minun
ymmärrykselläni käsittää. -- Kumarrun ja vaikenen.
-- No mutta, Jevgêni! Tällä tapaahan me oikein riitaannumme.
-- Kuules, Arkâdi! Teepäs mulle mielihyvä: riitaannutaanpas kerrankin
oikein kunnon lailla ... niin että silmät päässä pyörii, niin että
siihen paikkaan pakahtuu.
-- Mutta siitähän saattaa loppujen lopuksi...
-- Tulla tappelu, niinkö? -- keskeytti Bazârow. -- Entäs sitten?
Tässä näin, kahisevain heinäin päällä, keskellä tällaista
idyllisyyttä, syrjässä maailmasta, ja kaukana ihmisten silmistä, --
käyhän se laatuun. Mutta et sinä minulle piisaa. Minä kuristan sinua
kurkusta heti kohta...
Bazârow levitti pitkät ja luisevat sormensa... Arkâdi kääntyi,
varustautuen suotta-aikoja vastarintaan muka... Mutta ystävän kasvot
näyttivät niin pahaenteisiltä, tuossa vääristyneitten huulten hymyssä
ja säihkyvissä silmissä ilmeni niin täyden toden uhka, että Arkâdia
väkisinkin rupesi pelottamaan.
-- Ahaal Tännekös herrat ovat lymynneetkin! -- kajahti samassa
Vasili Ivânowitshin ääni, ja esiin astui vanha staabilääkäri,
yllään kotitekoinen aivinainen takki ja päässä olkihattu, kotitekoa
sekin. -- Minähän tässä etsin ja etsin teitä... Mainionpa olette
valinneetkin paikan ja mieluisassa askartelette toimessakin. Maata
"maassa" ja katsella "taivasta". Siinä, tiedättekös, on joku
erityinen merkitys!
-- Minä katson taivaasen silloin vain kuin tekee mieli aivastaa, --
murahti Bazârow, -- lisäten puoliääneen Arkâdille: -- Sääli, että
tuli väliin.
-- Älähän nyt enää, -- kuiskasi Arkâdi, salavihkaa puristaen
ystävänsä kättä. -- Mutta eihän ajan pitkään mikään ystävyys saata
estää tällaisia yhteentörmäyksiä.
-- Tässä minä teitä katselen, nuoret ystäväni, -- puheli sillä välin
Vasili Ivânowitsh, päätään nyökytellen ja kädet päällekkäin nojautuen
erääsen sangen ovelasti väännettyyn, omatekoiseen keppiin, johon
koukun asemesta oli leikattu turkkilaisen pää, -- katselen teitä enkä
kyllääni saa. Mikä voima teissä, mikä nuoruuden kukoistus! Kuinka
paljon kykyä, talangeja! Sanalla sanoen Castor ja Pollux!
-- Heh-heh! Ihan jo mytologiaan huippasi! -- virkkoi Bazârow. -- Heti
näkee, ken aikoinaan on ollut latinassa luja. Antoihan ne sinulle
hopeamitalinkin latinalaisesta aineesta, vai mitä?
-- Dioscurot, Dioscurot! -- toisti Vasili Ivânowitsh.
-- Älähän nyt, isä, älähän rupea hempeäksi.
-- Yhden ainoan kerran vain näin pitkästä, pitkästä aikaa, -- jupisi
ukko. -- Muutoin, enhän minä teitä, hyvät herrat, lähtenyt hakemaan,
puhuakseni teille komplimentteja, tulin ensiksikin ilmoittamaan, että
pian käydään päivälliselle, ja toiseksi tahdoin sinulle, Jevgêni,
jo ennakolta antaa tiedoksi... Sinä olet ymmärtäväinen mies, tunnet
ihmiset, tunnet naisväenkin, ja senpä vuoksi ... et pane pahaksesi...
Äiti näet tahtoi toimituttaa kirkossa kiitosrukouksen sinun tulosi
johdosta. Älä aattelekaan, että minä pyydän sinua läsnäolemaan siinä;
se on toimitettu jo, mutta isä Aleksei...
-- Pappiko?
-- No niin, se meidän kirkkoherra. Hän näes ... hän tulee meille
päivälliselle... En osannut sellaista arvatakaan, enkä minä edes
kehoitellutkaan ... ties miten se näinpäin kääntyi ... hän ymmärsi
minut väärin... Niin no, ja sitten Arina Vlâsjewnakin... Sitä paitsi
hän on sangen hyvä ja järkevä mies.
-- Eihän hän minun osaani poskeensa pistä, vai? -- kysyi Bazârow.
Vasili Ivânowitsh nauramaan.
-- Johan sinä nyt!
-- Muuta minä en vaadikaan. Pöytään minä olen valmis käymään kenen
kanssa hyvänsä.
Vasili Ivânowitsh korjasi hattuansa.
-- Tiesinhän sen jo ennakolta, -- lausui hän, -- että sinä olet
yläpuolia kaikkien ennakkoluulojen. Ja mitäpäs sinusta puhuukaan ...
eihän niitä ole minullakaan, vaikka olen jo vanha ukko, kahdennella
seitsemättäkymmentä. (Vasili Ivânowitsh ei rohjennut tunnustaa, että
hän itsekin oli halainnut kiitosrukouksen pitämistä... Hän oli yhtä
jumalinen kuin vaimonsakin.) Mutta isä Aleksei tahtoisi mielellään
tutustua sinun kanssasi. Sinä miellyt häneen ihan varmaan, saatpa
nähdä. Ei hän pane vastaan, vaikka pistettäis niinkuin korteiksikin
eikä ... mutta tämä vain näin meidän kesken -- vaikka piippuunkin.
-- Niin no, päivällisen perästä lyödään nakkia, ja minä voitan hänet
puti puhtaaksi.
-- Peräst' kuuluu, peräst' kuuluu. Ei se suussa, mikä huulilla.
-- Mitä? Ettäkö sinäkin vielä vanhalta muistiltasi? -- kysäisi
Bazârow erityisellä äänenpainolla.
-- Ettes häpeä, Jevgêni... Mikä ollutta, se mennyttä. No niin, minä
olen valmis tämän arvoisan vieraamme kuullen tunnustamaan, että
nuorempana minussa kyllä oli tämä intohimo, mutta jopa se maksoi,
jos maistuikin! ... Kylläpäs tänään päivä paahtaa. Sallikaa istahtaa
viereenne, hyvät herrat. Enhän häirinne?
-- Ette suinkaan, -- vastasi Arkâdi.
Vasili Ivânowitsh laskeutui ähkien maahan.
-- Kovin tämä teidän nykyinen asemanne tässä, arvoisat herrat, --
aloitti hän -- kovin se muistuttaa mieleeni entistä sotilas-uraani,
elämää nuotioilla... Näin sitä ennenkin laitettiin haavansitomo
jonnekin heinäruon suojaan ... kiitti Jumalaa, kun edes sellaisenkaan
paikan sai. -- Ukko huokasi. -- Paljon sitä minäkin jo olen aikoinani
nähnyt, paljon. Niinpä esimerkiksi, jos suvaitsette, juttelen
teille erään soman kohtauksen niiltä ajoilta, jolloin rutto raivosi
Bessarabiassa...
-- Ja jostako sinä sait Wladimirin? -- puuttui Bazârow puheesen. --
Vanha juttu, tuttu juttu. Mutta kuulehan, miks'et sinä kanna sitä?
-- Johan minä sanoin sinulle, ett'ei minussa ole ennakkoluuloja, --
murahti Vasili Ivânowitsh (eilis-iltana vasta hän oli ratkottanut
takistaan punaisen nauhan pois) ja rupesi kertomaan tapausta ruton
ajoilta. -- Mutta hänpä nukkuu jo, -- kuiskasi hän äkkiä Arkâdille,
osoittaen poikaansa ja myhähtäen hyväntahtoisesti. -- Jevgêni! --
lisäsi hän sitten ääneensä. -- Nouse pois: käydään päivälliselle.
Isä Aleksei, kookas ja pyylevä, tukka tuuhea, huolellisesti kammattu,
punasinervä vyö silkkisen papisviitan ympärillä, näytti olevan varsin
vikkelä ja näppärä mies. Hän riensi ensimmäisenä puristamaan Arkâdin
ja Bazârowin kättä, ikäänkuin jo ennakolta ilmoittaen ymmärtävänsä
varsin hyvin, ett'eivät he hänen siunaustansa kaipaa ja käyttihe
ylipäänsäkin sangen suoravaisesti. Ei hän itseään häväissyt eikä
muitakaan suututtanut; teki tilaisuuden sattuessa pilkkaa seminaarin
latinasta ja puolusti arkkipiispaansa; joi kaksi lasillista viiniä,
mutta kieltäytyi kolmannesta; otti vastaan Arkâdin tarjoaman sikarin,
mutta ei ruvennut polttamaan sitä, kotia sanoi vievänsä. Hiukan
vastenmielistä oli hänessä vain se, että myötäänsä kohotteli kättänsä
verkalleen ja varovasti, saadakseen kärpäsiä kiinni kasvoiltaan ja
välistä likisti ne siinä kuolijaiksi.
Korttipöytään hän sanoi hyvin tyynesti käyvänsä lystin vuoksi, mutta
tuo lysti päättyi siihen, että hän voitti Bazârowilta 2 ruplaa 50
kopekkaa pankossa -- Arina Vlâsjewnan talossa ei ollut vihiäkään
hopealaskusta. -- Äiti se yhä edelleen istui poikansa vieressä,
peliin osaa ottamatta, yhä edelleen poski nyrkin nojassa, nousten
vain tuon tuostakin käskemään, että vieraille tuotaisiin sitä tai
tätä hyvää. Hän ei uskaltanut hyväillä poikaansa, eikä tämäkään
rohkaissut häntä siihen. Ja olihan Vasili Ivánowitsh varoittanut
emäntäänsä "häiritsemästä häntä, sillä nuori väki näet ei ole
kovinkaan kärkäs semmoiseen."
Turha on sanoakaan, mitä kaikkea päivällispöydässä tänään oli
tarjolla: Timofêitsh oli omassa personassaan jo aamunhämärissä ajaa
jyristänyt hankkimaan jotain erityistä tsherkassilaista lihaa;
kylänvanhin oli hevoskyydissä käynyt toiselta haaralta hakemassa
mateita, kiiskiä ja krapuja; pelkistä sienistä oli kylän ämmille
maksettu 42 kopekkaa vaskessa.
Mutta Arina Vlâsjewnan silmät, jotka hellittämättä olivat kiintyneet
Bazârowiin, puhuivat muutakin kuin pelkkää rakkautta ja hellyyttä:
niissä ilmeni uteliaisuuden ja pelvon sekaista murhettakin, ilmeni
omituinen, hiljainen moite. BazârowilIa puolestaan ei ollut aikaa
ruveta ottamaan selkoa, mitä nuo silmät puhuvat: harvoin hän äitinsä
puoleen kääntyi, silloinkin vain lyhyesti kysäisten jotain. Kerran
hän pyysi äitinsä kättä "onneksi" ja Arina Vlâsjewna laski hiljaa
pienen, pehmeän kätensä hänen leveille ja kankeille kämmenilleen.
-- No niin, -- kysäisi äiti, kotvasen kuluttua, -- eikö tehonnut?
-- Kahta hullummin rupesi käymään, -- vastasi toinen,
välinpitämättömästi naurahtaen.
-- Hyö riskeeraavat sangen paljon, -- virkkoi isä Aleksei ikäänkuin
osaa-ottavasti, silittäen kaunista partaansa.
-- Napoleonin ohjesääntö, bâtjushka, Napoleonin ohjesääntö, -- lausui
Vasili Ivânowitsh, lyöden ässän pöytään.
-- Sepä hänet vihdoin veikin pyhän Helenan saarelle, -- virkkoi isä
Aleksei, kaataen valtilla hänen ässänsä.
-- Etkö suvaitsisi viinamarja-vettä, Jenjûsha? -- kysyi Arina
Vlâsjewna.
Bazârow kohautti vaan olkapäitään.
* * * * *
-- Ei! -- lausui Bazârow seuraavana päivänä Arkâdille, -- pois minä
lähden täältä huomispäivänä. Ikävä täällä on; tekisi mieli ryhtyä
työhön, mutta mahdotonta. Lähden tästä teille taas; sinnehän minulta
jäivät kaikki preparaatitkin. Teillä saattaa ainakin sulkeutua
työhuoneesensa. Entäs täällä? Isä se myötäänsä vakuuttelee: "minun
kabinettina on sinun vallassasi, siellä ei sinua kukaan häiritse",
mutta itse hän yhä vaan ympärilläni pyörii. Eikä sitä oikein
ilkeäkään sulkeutua häneltä kamariinsa. Ja äiti kanssa! Minä kuulen,
kuinka hän seinän takana huokailee ja ikävöitsee minua, mutta kun
menen hänen luokseen, niin ei hänellä ole mitään minulle sanomista.
-- Kovin hänen tulee nyt paha mieli, -- virkkoi Arkâdi; -- isän myös.
-- Tulenhan minä vielä takaisin.
-- Milloinka?
-- Kun lähden Pietariin.
-- Ylen on minun sääli äitiäsi.
-- Mitenkä niin? Marjoillaanko lumosi pojan, vai? Arkâdi painoi
päänsä alas.
-- Sin' et tunne äitiäsi, Jevgêni. Hän on kelpo nainen, eikä siinä
kyllä: hän on älykäskin nainen, usko pois. Tänään me haasteltiin
hänen kanssaan puolisen tuntia, ja varsin järkevästi, ja
intressanttia hänen puheensa olikin.
-- Minusta varmaankin juttelitte pitkin ja poikin.
-- Puhuttiin muustakin kuin sinusta.
-- Saattaa olla. Sinä nähnet enemmin, kun katselet syrjästä. Jos
nainen saattaa ylläpitää keskustelua puolisen tuntia, niin sehän on
todellakin hyvä merkki. Mutta pois minä lähden sittenkin.
-- Vaikeaksi sinun käy ilmoittaa heille aikomuksesi. He puolestaan
yhä vain keskustelevat siitä, mitähän me muka kahden viikon perästä
rupeamme tekemään.
-- Vaikeaksipa kyllä. Ja hittoko minut vielä riivasi härnäämään
isää: äsken hän ruoskitutti erään veron-alaisen talonpoikansa ja
oikein siinä tekikin ... niin, niin, älä katso minuun tuollaisella
kauhistuksella ... oikein hän siinä teki, sillä mies oli varas ja
patajuoppo; mutta isä ei olisi mitenkään suonut, että se minullekin
olisi, kuten sanotaan, tietä annettu. Hän nolostui kauheasti, ja nyt
minä vielä pahoitan hänen mielensä... No, vähät siitä; kylläpähän
helpottaa, kun aika tulee.
Bazârow sanoi: "vähät siitä", mutta päivä kului umpeen, ennenkuin hän
viimeinkin päätti ilmoittaa aikeensa Vasili IvânowitshilIe. Vasta
illalla, sanoessaan hyvää yötä, hän haukotellen virkkoi:
-- Niin ... olin vähällä unohtaa. Lähetäpäs huomenna meidän hevosia
Fedôtin luokse holliin.
-- Lähteekös herra Kirsânow meiltä pois?
-- Lähtee, ja minä lähden mukaan. Vasili Ivânowitsh pyörähti
ympärinsä.
-- Sinäkö lähdet?
-- Niin, se on välttämätöntä. Toimitahan, ole hyvä, ne hevoset.
-- Kyllä, -- änkytteli ukko, -- holliin, jaha ... mutta ... mutta ...
mitenkäs tämä nyt oikein?...
-- Minun pitää lähteä Arkâdin luokse vähäksi aikaa. Sieltä palajan
taas tänne.
-- Niin, niin, vähäksi aikaa ... jaha -- Vasili Ivânowitsh veti
nenäliinan taskustaan ja niistäessään painui melkein maahan asti.
-- Miksikäs ei? ... saadaanhan ne hevoset ... saadaan. Minä luulin
sentään, että sinä olisit täällä ... kauemminkin. Kolme päivää...
On se sentään kolmen vuoden perästä hiukan liian lyhyt aika, liian
lyhyt, Jevgêni!
-- No mutta sanoinhan minä sinulle, että tulen takaisin. Minun ei
auta, minun pitää lähteä.
-- Pitää... No niin! Velvollisuus ennen kaikkea... Jaa, niin
hevosiako! Kyllä ... Arina ja minä, emmehän me tosin sellaista
osanneet aavistaakaan. Vast'ikään hän pyysi naapurista kukkasia: olis
huoneesi koristanut. -- Vasili Ivânowitsh ei maininnutkaan siitä,
kuinka hän joka aamu, päivän koittaessa, tohvelit vain paljaissa
jaloissaan, seisoi neuvottelemassa Timofêitshin kanssa, veti
vapisevin käsin esille rikkinäisiä seteleitä, yhden toisensa perästä,
määräillen hänelle ostoksia kaikenlaisia, ja liiatenkin pannen
painoa ruokatavaroille ja punaiselle viinille, joka näkyi kovasti
miellyttäneen nuoria herroja. -- Pääasia on vapaus; se se on minunkin
periaatteeni ... jokainen tehköön niinkuin hyväksi näkee, ei ketään...
Hän vaikeni äkkiä ja läksi ovea kohti.
-- Pian tavataan taas, isä, ihan varmaan.
Mutta Vasili Ivânowitsh kädellään vain viittasi ja meni menojaan.
Makuukammioon tultuaan, hän huomasi vaimonsa jo nukkuvan ja rupesi
sopottamalla lukemaan rukouksiansa, jott'ei herättäisi häntä. Mutta
Arina Vlâsjewna heräsi sittenkin.
-- Sinäkö se olet, Vasili Ivânowitsh? -- kysyi hän.
-- Minä, eukkoseni.
-- Jenjûshanko luota tulet? Minä, tiedätkös, olen tässä pelkäillyt:
lieneekö hänen oikein mukava maata sohvalla? Käskinhän minä
Anfîsushkan nostamaan sinne sinun kenttämatrassisi ja uusia tyynyjä
kanssa; olisin antanut hänelle meidän höyhenpatjankin, mutta hän
muistaakseni ei suvaitse pehmeätä alustaa.
-- Ole rauhassa, muori kulta. Kyllä hänen on siinä varsin mukava. --
O Herra Jumala, armahda meitä syntisiä, -- jatkoi hän puoliääneen
rukoustansa. Hänen oli sääli vanhaa emäntäänsä: hän ei hennonnut
yöksi ilmaista hänelle, mikä sydänsuru häntä uhkaa.
* * * * *
Bazârow ja Arkâdi läksivät huomenissa. Aamusta aikain vallitsi koko
talossa masentunut mieli. Anfîsushka se myötäänsä pudotteli astioita
maahan. Fetjkakin oli neuvoton eikä lopulta osannut sen parempaa
kuin otti ja riisui saappaat jaloistaan. Vasili Ivânowitsh hyöri ja
pyöri enemmän kuin koskaan ennen: koetti nähtävästikin olla rohkealla
mielin, puhui kovalla äänellä ja tömisteli jalkojaan, mutta posket
oli miehellä lerpallaan, ja katse se myötäänsä siipaisi poikaa.
Arina Vlâsjewna itkeä tihusteli hiljaa. Hän olisi joutunut aivan
suunniltaan eikä olisi kyennyt itseään hillitsemään, ellei mies
jo aamulla varhain olisi kokonaista kaksi tuntia koetellut
häntä tyynnytellä. Mutta kun Bazârow, monta monituista kertaa
vakuuteltuansa, että hän viimeistään kuukauden kuluttua palajaa
takaisin, vihdoinkin oli irtaantunut pidättelevistä syleilyistä ja
noussut tarantassiin, -- kun hevoset läksivät liikkeelle ja kellot
alkoivat kilkatuksensa ja pyörät pyörinänsä, -- kun ei enää niitäkään
näkynyt, ja pölypilvetkin olivat hälvenneet, -- kun Timofêitsh, selkä
kokonaan kyyryssä, horjuen läksi astumaan pientä koppiansa kohti, --
kun vanhukset olivat jääneet yksin omaan taloonsa, joka sekin näytti
äkkiä lyyhistyneen ja ränsistyneen, -- silloin Vasili Ivânowitsh,
joka vielä moniahta silmänräpäys sitten niin uljaasti oli heiluttanut
nenäliinaansa, vaipui tuolille, ja pää retkahti rinnalle.
-- Jo hylkäsi meidät kuin hylkäsikin, -- änkytteli hän. -- Hylkäsi.
Ikävystyi aikojansa täällä meidän kanssamme. Yksin olen nyt, yksin
kuin orpo! -- toisti hän monta kertaa, ojentaen joka kerta kätensä,
etusormi sojossa.
Silloin Arina Vlâsjewna astui hänen luokseen, painoi harmaan päänsä
hänen harmaata päätänsä vasten ja puhui:
-- Minkäs sille tekee, Vâsja! Irti lohkeaa talosta poika kuin
leivästä kannikka. Niin on poika kuin havukka: teki mieli -- lensi
luo; teki mieli -- lensi pois; mutta sinä ja minä, me olemme kuin
kaksi homesientä puunkolossa rinnatusten, emmekä liikahdakaan. Ja
niin minä en koskaan luovu sinun luotasi, niinkuin et sinäkään minun
luotani luovu.
Vasili Ivânowitsh veti kädet kasvoiltansa ja syleili vaimoansa,
elämänsä toveria, syleili lujasti kuin ennenkin, nuoruuden päivinä:
Arina oli lohduttanut häntä hänen murheessansa.