Bazârow pisti päänsä ulos tarantassista. Arkâdi kurkisti ulos
ystävänsä seljän takaa ja huomasi herraskartanon kuistilla kookkaan,
laihan miehen, tukka pörröllään, nenä kotkan, ja yllään vanha
sotaherran takki levällään. Siinä hän seisoi, jalat haarallaan,
silmiänsä siristellen auringon paisteessa ja pitkä piippu suussa.
Hevoset pysähtyivät.
-- Viimeinkin! -- virkkoi Bazârowin isä, jatkaen polttamistaan,
vaikka varsi se hyppi ja keikkui hyppysissä. -- Kömmi ulos, kömmi
ulos, että päästään suuta antamaan.
Hän rupesi syleilemään poikaansa.
-- Jenjûsha! Jenjûsha! -- kajahti samassa vapiseva naisen-ääni. Ovi
lensi selkoseljälleen, ja kynnykselle ilmestyi pullea, pienikasvuinen
eukko, päässä valkoinen tanu ja yllään lyhyt, kirjava sielukka. Hän
huudahti, horjahti ja olisi kaiketikin kaatunut, ellei Bazârow olisi
saanut hänestä kiinni. Pienet, turpeat kädet kietoutuivat samassa
pojan kaulaan, pää painui hänen rinnalleen, ja kaikki vaikeni. Kuului
vain katkonnaisia nyyhkytyksiä.
Ukko Bazârow hengitti raskaasti ja siristeli silmiään entistä enemmän.
-- Älähän nyt, älähän nyt, Arîsha! Heitä jo valtaan! -- puheli hän,
vilkaistuaan Arkâdiin, joka seisoi liikahtamatta tarantassin ääressä.
Kyytimies se ihan oli päänsä kääntänyt toisaanne. -- Mitäs tuo nyt on
tarpeen! Lakkaa jo, hyvä ystävä!
-- Voi Vasili Ivânowitsh! -- sopersi eukko. -- Vuosikausiinhan,
ajast'aikoihinhan en ole nähnyt poikoani, kultaistani,
Jenjûshenkaa... -- ja käsiään hellittämättä hän veti kyynelistä
märät, rypistyneet, hellämieliset kasvonsa pojan rinnasta, loi häneen
tuommoisen onnenautuaan, lystikkään katseen ja painui jälleen häneen
kiinni.
-- No niin, niin, -- puheli Vasili Ivânowitsh, -- kyllähän tämä
kaikki on sangen luonnollista asiain menoa, mutta eiköhän lähdettäis
sisään? Jevgêni on tuonut vieraankin mukaansa. Suokaa anteeksi,
-- lisäsi hän; kääntyen Arkâdiin ja hiukan raapaisten jalkaa, --
naisväen heikkoutta, nähkääs ... niin, ja sitten se äidin sydän
kanssa...
Itsellään sillä välin sekä huulia vinoon veti että silmäkulmia nyki
ja leuka tärisi ... mutta hän tahtoi nähtävästikin hillitä itsensä ja
esiintyä erittäin tyynimielisenä.
Arkâdi kumarsi.
-- Lähdetään vainenkin sisään, äiti, -- virkkoi Bazârow, taluttaen
hervahtanutta vanhusta sisään.
Laskettuansa hänet mukavaan nojatuoliin, Bazârow vielä kerran
pikimmältään syleili isäänsä ja esitti sitten Arkâdin hänelle.
-- Erinomaisen hauska tutustua, -- puheli Vasili Ivânowitsh; --
mutta älkää pahaksi panko: meill' on täällä niin yksinkertaista,
kenttäelämää kerrassaan. Arina Vlâsjewna, rauhoituhan toki, rakas
ystävä. Mitäs tuo tuommoinen heikkous! Ties mitä arvoisa vieras tässä
sinusta ajatteleekaan.
-- Hyvä ystävä, -- puheli eukko kesken itkujansa; -- ei ole minulla
kunnia tietää teidän nimeänne ja...
-- Arkâdi Nikolâitsh! -- kuiskasi Vasili Ivânowitsh puoliääneen,
arvokkaasti.
-- Älkää moittiko minua, hupakkoa. -- Eukko niisti nenäänsä, ja
pyyhki vuoroin toista, vuoroin toista silmäänsä, päätään käännellen
milloin puoleen milloin toiseen.
-- Antakaa minun anteeksi. Niin näet luulinkin, että kyllä maar
minusta aika jättää, ennenkuin saan nähdä oman ku-u-u-ltaiseni!
-- Mutta saittepas sittenkin, armollinen rouva, -- puuttui Vasili
Ivânowitsh puheesen. -- Tanjúshka! -- kääntyi hän sitten erääsen noin
kolmentoista vuoden vanhaan paljasjalkaiseen tyttöön, joka arasti
kurkisteli ovesta sisään, yllään heleänpunainen kattunaleninki, --
Tanjúshka! Tuo rouvalle lasi vettä, mutta tarittimella, kuulithan?
Ja teitä, hyvät herrat, -- lisäsi hän vanhan-aikuista leikillisyyttä
tavoitellen, -- sallikaa minun pyytää teitä virkaheiton veteraanin
kabinettiin.
-- Annahan kun vielä edes kerran syleilen sinua, Jenjûshetshka, --
vaikeroi Arina Vlâsjewna. -- Bazârow kumartui hänen puoleensa. -- Ja
kuinka sinusta on tullutkaan soma ja sorea!
-- No niin, ei nyt soma ja sorea, -- pisti Vasili Ivânowitsh väliin,
-- vaan mies kuin mies, _homme fait_, niinkuin sanotaan. Ja nyt
Arina Vlásjewna, kun olet kylläiseksi ravinnut äidinsydämen, nyt,
toivoakseni, pidät huolta myös kalliitten vieraittesi ravitsemisesta,
sillä, niinkuin hyvin tiedät, ei tyhjästä tytyä.
Eukko kohosi tuolistaan.
-- Heti paikalla, Vasili Ivânowitsh, heti paikalla on pöytä katettu;
itse tästä pistäyn pyörähdän kyökissä ja itse panen samovaarinkin;
kyllä minä huolen pidän, kyllä, kyllä. Enhän ole kolmeen ajast'aikaan
häntä nähnyt, en syötellyt, en juotellut, onkos tämä laitaa?
-- Niinpä katsokin sitten, emäntäiseni, ettes lyö kättäsi poroon;
mutta te hyvät herrat, olkaa hyvät ja seuratkaa minua. Kas tuossahan
Timofêjitshkin tulee tervehtimään sinua, Jevgêni. Mielissään on kai
hänkin, vanha narri. Vai mitä? Olethan mielissäsi, vanha narri? Niin,
olkaa hyvä!
Ja Vasili Ivânowitsh astui hätiköiden edellä, laahustaen ja
länttäisiä tohveleitaan lapsuttaen.
* * * * *
Hänen pienessä kartanossaan oli kaikkiansa kuusi pikkuruista
huonetta. Yksi niistä, se, johon hän vei nuoret herrat, oli nimeltä
kabinetti. Kahden akkunan välyksen täytti kokonaan kolmijalkainen
pöytä, täyteen ahdettu pölystä mustuneita, melkein kuin savustettuja
papereita. Seinillä rippui turkkilaisia pyssyjä, nagaikkoja, miekka,
kaksi karttaa, muutamia anatomillisia piirustuksia, Hufelandin
muotokuva, hivuksista kierretty seppel mustassa kehyksessä ja diplomi
lasin alla. Paikoin kuopille painunut sohva, jonka päällyksessä näkyi
siellä täällä reikiä, sijaitsi kahden mahdottoman suuren, visapuusta
tehdyn kaapin välissä. Tämän hyllyillä oli epäjärjestyksessä kirjoja,
rasioita, täytettyjä lintuja, purkkeja ja pulloja; yhdessä nurkassa
seisoi rikkinäinen sähkökone.
-- Johan minä sanoin teille ennakolta, arvoisa vieras, -- puheli
Vasili Ivânowitsh, -- että me elämme täällä niin sanoakseni
nuotioilla...
-- Mitäs sinä nyt tuossa anteeksi pyytelet? -- keskeytti Bazârow. --
Kirsânow tietää vallan hyvin, ett'emme me ole Kroisoja, ja ett'ei
sinulla ole palatsia. Mutta minnekäs tämä vieras pannaan? Siinä
kysymys.
-- No mutta, Jevgêni! Onhan minulla tuolla sivurakennuksessa sangen
kunnollinen kamari; siellä meidän vieras viihtyy varsin hyvin.
-- Vai olet sinä jo hankkinut kylkirakennuksenkin?
-- Kuinkas sitten? -- sekaantui Timofêitsh. -- Se justiisa, missä
sauna on.
-- Se tahtoo sanoa saunan vieressä, -- liitti Vasili Ivânowitsh
kiireesti. -- Nythän on kesäinen aika... Minä pistäyn tästä sinne
ja pidän huolta, että panevat sen kuntoon. Ota sinä, Timofêitsh, ja
tuo sillä välin kapineet sinne. Sinulle taas, Jevgêni, minä tietysti
luovutan oman kabinettini. _Suum cuiqve_.
-- Kas niin! -- virkkoi Bazârow heti kuin isä oli mennyt ulos. --
Lystikäs äijä kerrassaan ja hyväntahtoinen peräti. Hiukan omituinen,
niinkuin sinunkin, vaikka vähän toisella tavalla. Lörpöttää vaan
liian paljon.
-- Äiti sinulla näyttää myöskin olevan herttainen ihminen, -- virkkoi
Arkâdi.
-- Vilpitön ihminen. Saatpas nähdä, millaiset kelpo päivälliset hän
meille laittaa.
-- Tänään ei teitä vuotettu, nuori herra, niin sillä viisiä ei tullut
hankituksi lihaakaan, -- virkkoi Timofêitsh, tuotuaan vast'ikään
sisään Bazârowin matkalaukun.
-- Tullaan sitä lihattakin toimeen. Kun ei, niin ei. Eikä se
köyhyyskään, sanotaan, syntiä ole.
-- Kuinka monta maaorjaa sinun isälläsi on? -- kysäisi Arkâdi äkkiä.
-- Tila ei ole hänen, vaan äidin; viisitoista muistaakseni.
-- Kaksi kolmatta yksin lukein, -- tokaisi Timofêitsh tuikeasti.
Ulkoa kuului taas tohvelien latsutusta, ja Vasili Ivânowitsh ilmestyi
jälleen.
-- Muutaman minutin kuluttua on teidän kamarinne oleva valmis
vastaan-ottamaan teidät, -- huudahti hän juhlallisesti, -- Arkâdi ...
Nikolâitsh ... niinhän kai teidän arvoisa isännimi on? Ja kas
tässä teille passarikin, -- lisäsi hän, viitaten mukana tulleesen
keropäiseen poikaseen, jolla oli yllään sininen, kyynäspäistä
repaleinen kauhtana ja jalassa vieraat saappaat. -- Hänen nimensä on
Fétjka. Ja taaskin minä toistan, vaikka poikani kielteleekin, älkää
panko pahaksi. Piippuun hän kyllä osaa panna. Poltatteko te?
-- Sikareja parhaasta päästä, -- vastasi Arkâdi.
-- Ja siinä teette varsin järkevästi. Minäkin annan preferenssin
sikareille, mutta täällä syrjäisissä seuduin on niitä sanomattoman
vaikea saada.
-- Älähän enää ruikuta, -- keskeytti Bazârow taaskin. -- Istu
kernaammin tuohon sohvaan, niin että saan katsella sinua.
Vasili Ivânowitsh istahti nauraen. Kasvoiltaan hän oli hyvinkin
poikansa näköinen. Otsa vain oli matalampi ja kapeampi ja suu
hiukan leveämpi. Sitä paitsi hän liikahteli alinomaa, olkapäitään
kohautellen, ikäänkuin takki kainaloista puristaisi, räpytti
silmiään, yskähteli ja liikutteli sormiaan, jota vastoin
silmiinpistävänä puolena hänen pojassaan oli jonkunlainen
välinpitämätön liikkumattomuus.
-- Älä muka ruikuta! -- toisti Vasili Ivânowitsh. -- Älä luulekaan,
Jevgêni, että minä tässä aion saada, niin sanoakseni, vieraan sydäntä
heltymään: nähkääs muka, millaisessa metsänkorvessa me asutaan.
Minä olen päinvastoin sitä mieltä, ett'ei ajattelevalla ihmisellä
ole metsänkorpea missään. Minä puolestani ainakin koetan mikäli
mahdollista pitää huolta, ett'en niinkuin sanotaan, homehtuisi,
ett'en jäisi ajastani jäljelle.
Vasili Ivânowitsh veti esille uuden, keltaisen nenäliinan, jonka oli
ennättänyt pistää taskuunsa, käväistessään Arkâdin huoneessa. Sitä
nyt huiskutellen hän jatkoi:
-- En nyt puhukaan siitä, että minä, jossain määrin tuntuvilla
uhrauksillakin olen pannut talonpoikani veronalaisiksi ja antanut
heille omat maani kahda-tuloille. Minä pidin sitä velvollisuutenani;
siinähän jo pelkkä järkevyyskin on määrääjänä, vaikka moni muu tilan
omistaja ei sellaista ole ajatellutkaan. Niin, en minä siitä puhu,
vaan minä puhun tieteistä, sivistyksestä.
-- Niin, näkyyhän sinulla olevan "Terveyden ystävä" vuodelta 1855, --
virkkoi Bazârow.
-- Muuan vanha toveri lähettää sen numeroita tänne, -- kiiruhti
Vasili Ivânowitsh selittämään. -- Mutta on meillä esimerkiksi
frenologiastakin jonkun verran tietoja, -- lisäsi hän, kääntyen
enemmän Arkâdin puoleen ja osoittaen kaapin päällä seisovaa pientä,
neliskulmaisiin numeroituihin palasiin irti otettavaa kipsipäätä; --
eivätkä ole meille aivan outoja Schönleinit eikä Rademacheritkaan.
-- Vieläkös täällä maaseuduilla uskotaan Rademacheria? -- kysyi
Bazârow.
Vasili Ivánowitshia rupesi yskittämään.
-- Täällä maaseuduilla... No niin, te, hyvät herrat, tietysti
ymmärrätte nämä asiat paremmin; emmehän me teidän jäljissänne
pysy. Tehän tulitte vahtivuoroon meidän jälkeemme. Niinhän
minun nuoruudessani naurettiin Hoffmanneille, jotka saarnasivat
humoralismia, ja BrowneiIle, jotka saarnasivat vitalismia, mutta
aikoinaan olivat hekin pitäneet melua. Teillä on nyt joku toinen
astunut Rademacherin sijaan, te polvistutte hänen edessään, mutta
parinkymmenen vuoden perästä hänellekin kenties nauretaan.
-- Sinun lohdutukseksesi, -- virkkoi Bazârow, -- minä voin sanoa,
että nykyaikoina me yleensä nauramme koko lääketieteelle emmekä
polvistu kenenkään edessä.
-- Mitenkä niin? Tohtoriksihan sinä aiot?
-- Niin aion, mutta toinen asia ei estä toista. Vasili Ivânowitsh
painoi keskisormellaan pari kertaa piipunpesää, jossa vielä oli
kuumaa tuhkaa jonkun verran.
-- Saattaa olla, saattaa olla, -- puheli hän; -- en rupea kiistämään.
Ja mokomakin kiistäjä, minä! Virkaeron saanut staabin lääkäri,
_volatuu_,[15] nyt maanviljelijän kirjoissa. Minä palvelin teidän
vaarinne brigadissa, -- kääntyi hän jälleen Arkâdiin. -- Niin, niin!
Yhtä ja toista sitä jo olen minäkin ennättänyt maailmassa nähdä!
Olen ollut seuroissa jos minkälaisissa ja pitänyt kanssakäymistä
ties kenen kaikkien kanssa! Minä, juuri tämä sama minä, jonka
nyt suvaitsette nähdä edessänne, minä olen koetellut ruhtinas
Wittgensteinin ja Zhukowskin pulssia! Ja ne taas, ne siellä
eteläisessä armeijassa, neljännentoista päivän herrat, ymmärrättehän,
-- Vasili Ivânowitsh puristi huulensa yhteen sangen merkitsevällä
tavalla, -- ne minä tunsin ihan joka miehen. No niin no, minun
toimeni oli ihan poskessa: pidä huolta lansetistasi, mies, ja sillä
hyvä! Mutta teidän vaari vainaanne oli sentään kunnon mies, sotilas
kantapäästä kireesen.
-- Ja aika aasi, san' niin! -- lausui Bazârow veltosti.
-- Mutta, Jevgêni, millaisia sanoja sinä käytätkään! Hyväinen aika!
Kenraali Kirsânow ei tietysti ollut niitä...
-- Heitä, veikkonen, jo koko mies, -- keskeytti Bazârow. -- Tänne
tultaessa minä mielikseni katselin sinun koivikkoasi; kylläpäs ovat
puut kasvaneet!
Vasili Ivânowitsh vilkastui.
-- Niin, mutta katsopas, millainen minulla on puutarha! Omin käsin
on istutettu jok'ikinen puu. Ja hedelmiä on ja marjoja kaikenlaista
ja rohtoryytejä. Puhukaa te, nuoret herrat, mitä hyvänne, mutta
ukko Paracelsus se sittenkin lausui pyhän totuuden: _in herbis,
verbis, et lapidibus_. Minähän, niinkuin tiedät, olen jo luopunut,
praktikasta, mutta pari kertaa viikossa täytyy sentään panna vanha
varsa valjaisin. Yks ja toinen tulee vammojaan valittamaan, no eihän
niitä henno niskapäästä pellollekaan ajaa. Köyhäkin välisti pyytää
apua. Eikä täällä ole lääkäreitä ensinkään. On täällä, tiedän, muuan
naapuri, virasta eronnut majori ... ihmisiä sekin parantelee. Minä
kyselen ihmisiltä: onkos se mies yhtään lääketiedettä lukenut? Eihän
se niitä ole lukenut, sanovat, enemmän noin filantroopiasta vain...
Ha-ha-ha! Filantroopiasta! Mitäs semmoisesta sanot? Ha-ha-ha!
-- Fétjka! Pane piippuun! -- virkkoi Bazârow tuikeasti.
-- On täällä sentään toinenkin tohtori, -- jatkoi Vasili Ivânowitsh
melkein epätoivoisena; -- saapuu sairaan luokse, kun sairas jo on _ad
patres_. Palvelija ei päästä enää tohtoria sisään: ei tarvitse muka
enää. Toinen hämmästyy ja ällistyy ja tiedustelee: "Nikottikos sitä
teidän herraa, ennenkuin kuoli?" -- "Nikotti!" -- "Oikeinko kovasti?"
-- "Oikein kovasti." -- "Jaha, no se on hyvä se!" ja sitten läkkä
pois. Ha-ha-ha!
Ukko nauroi yksinään. Arkâdi koetti myhähtää. Bazârow veti vain savua
henkeensä.
Keskustelua kesti tähän suuntaan puolen tunnin verran. Arkâdi ennätti
sillä välin käväistä katsomassa huonettansa. Se oli saunakamari,
mutta muutoin varsin rauhallinen ja puhdas. Vihdoin astui Tanjûsha
sisään, ilmoittaen päivällisen olevan valmiin.
Vasili Ivânowitsh nousi ensimmäisenä pystyyn.
-- Lähdetään, hyvät herrat! Pyydän nöyrimmästi anteeksi, jos olen
ikävystyttänyt teitä. Emäntä kenties paremminkin teidät tyydyttää.
Päivällinen, niin hätäpikaa kuin olikaan laitettu, oli erinomaisen
hyvä, jopa runsaskin. Viini vaan oli, niinkuin sanotaan, hiukan
suunniltaan: melkein musta sherry, jonka Timofêitsh oli ostanut
tuttavaltaan kauppiaalta, maistui -- ei ihan vaskelta eikä ihan
hartsilta, mutta sillä välin. Kärpäset pitivät peliänsä nekin.
Jokapäiväisissä oloissa aina joku renkipoika pantiin huiskimaan
niitä lehvällä pois, mutta tällä kertaa Vasili Ivânowitsh oli
kieltänyt hänet tulemasta, peljäten nuoren sukupolven moitteita.
Arina Vlâsjewna oli ennättänyt koristautua: pannut päähänsä
korkean, silkkinauhaisen tanun ja heittänyt hartioilleen sinertävän
kuosikkeille kudotun shaalin. Itkuun hän hyrähti taas heti, nähtyään
Jenjûshansa, mutta tällä kertaa ei aviopuolison tarvinnut häntä
kiellellä: kiiruimman kaupassa hän pyyhkäisi pois kyyneleensä,
jott'ei shaali tuhraantuisi.
Nuoret herrat aterioitsivat vain kahden, sillä vanhukset olivat jo
aikaa sitten syöneet päivällistä. Pöydässä passaili Fétjka, jonka
nähtävästikin oli työläs liikkua oudoissa saappaissa, ja häntä
avusteli muuan nais-ihminen, kasvot miehekkäät ja toissilmäinen,
nimeltä Afisushka, joka talossa toimitti emäntäpiian ja kanamuorin
ja pesuakan virkaa. Vasili Ivânowitsh käveli koko ajan lattiata
pitkin, niin peräti onnellisen, melkein autuaallisen näköisenä,
haasteli, kuinka huolestuttavia epäilyksiä hänessä on herättänyt
Napoleonin politiika, ja kuinka perin sekava Italian kysymys nykyjään
on. Arina Vlâsjewna ei kiinnittänyt mitään huomiota Arkâdiin eikä
tarjoillut hänelle. Hän istui, nyrkillään tukien pyöreitä kasvojaan,
jolloin turpeat, tummanpunaiset huulet ja luomamerkit poskilla sekä
silmäkulmissa saivat sangen hyväntahtoisen ilmeen. Semmoisena hän
istui, lakkaamatta katsellen vain poikaansa ja yhä huokaillen. Hän
olisi niin hirmuisen kernaasti mielinyt saada tietää, kuinka kauan
poika aikoo olla kotona, mutta ei uskaltanut kysyä häneltä. "Annas
kun sanoo: kaksi päivää", ajatteli hän, ja silloin kouristi sydäntä
niin kipeästi. Paistin jälkeen Vasili Ivânowitsh puikahti ulos ja
palasi sitten, mukanaan avattu puolikas sampanjaa.
-- Kas niin! -- huudahti hän. -- Erämaassahan sitä eletään, mutta
on meillä sentään semmoista, millä saatamme juhlallisina hetkinä
sydäntämmekin ilahduttaa!
Hän täytti kolme pokaalia ja ryyppylasin, esitti sitten maljan
"verrattomaan vieraitten kunniaksi" ja joi pokaalinsa yhdessä
vedossa, sotilaan tapaan, ja pakotti Arina Vlâsjewnankin tyhjentämään
lasinsa viimeiseen tippaan.
Tuli sitten sylttien vuoro. Arkâdi, joka inhosi imelää, katsoi
kumminkin velvollisuudekseen maistaa neljää vast'ikään keitettyä eri
lajia, sitä suuremmastakin syystä, kun Bazârow puolestaan jyrkästi
kieltäytyi niistä, sytyttäen sikarin. Ja sitten ilmestyi pöytään
teetä kerman ja voin ja rinkelien kanssa, ja sitten Vasili Ivânowitsh
vei koko seuran puutarhaan, nauttimaan illan ihanuutta. Penkin ohi
kulkiessaan hän kuiskasi Arkâdille: "Tässä minun on tapani vaipua
filosofillisiin mietelmiin, katsellessani, kuinka aurinko mailleen
menee; niinhän erakon tulee ja sopii. Tuolla kauempana on muutamia
minun istuttamiani puita, Horation lempipuita."
-- Mitä ne on? -- kysyi Bazârow, kuultuaan isän viimeiset sanat.
-- Mitäkö? ... Akaasioita tietysti. Bazârowia rupesi haukottamaan.
-- Taitaapa jo ollakin aika matkamiesten vaipua Morfeon helmaan, --
virkkoi Vasili Ivânowitsh.
-- Toisin sanoen: panna maata, -- liitti Bazârow. -- Sangen järkevä
ajatus. Aikapa jo todellakin.
Bazârow suuteli äitiänsä otsaan, hyvää yötä sanoessaan. Eukko sulki
hänet syliinsä ja sitten salavihkaa, hänen selkänsä takana siunasi
häntä. Vasili Ivânowitsh saattoi Arkâdin hänen huoneesensa ja
toivotti hänelle "senkaltaista siunauksesta runsasta lepoa, jota
minäkin sain nauttia menneinä onneni päivinä." Ja sangen hyvä Arkâdin
olikin nukkua saunakamarissaan: siellä haisi mintulle, ja kaksi
sirkkaa siellä uunin raossa riksuttivat kilpaa ja niin nukuttavasti.
Vasili Ivânowitsh läksi sitten omaan kabinettiinsa ja oikaisihe
sohvalle pojan jalkopäähän, valmiina juttelemaan hänen kanssaan,
mutta Bazârow lähetti hänet heti pois, sanoen tahtovansa nukkua
nyt. Unettoman yön hän kumminkin vietti hamaan aamuun asti. Silmät
selkoseljällään hän tuijotti äkeänä pimeyteen: lapsuuden muistoilla
ei ollut valtaa hänen ylitsensä, eikä hänen sitä paitsi ollut vielä
onnistunut päästä viimeisten kokemustensa katkerista tunnelmista.
Arina Vlâsjewna rukoili ensin kyllältänsä ja haasteli sitten
kauan aikaa Anfisushkan kanssa, joka seisoi kuin suolapatsas
emäntänsä edessä, katsoa sirristäen häneen ainoalla silmällään ja
kuiskimalla ilmituoden kaikki huomionsa ja mielipiteensä Jevgêni
Vasiljewitshistä. Äiti paralla oli ilosta, viinistä ja sikarinsavusta
pää ihan pyörällä. Vasili Ivânowitsh yritti puhelemaan hänen
kanssaan, mutta -- kättään vaan huiskasi.
Arina Vlâsjewna oli entis-ajan aatelisrouvia, sitä oikeata
maata. Hän olisi ollut omiansa elämään kaksisataa vuotta sitten,
muinais-moskovalaisina aikoina. Hän oli erittäin jumalinen ja
tunteellinen. Hän uskoi kaikenmoisia tunnustähtiä, povaamisia,
manauksia, unia. Hän uskoi mielipuolten yliluonnollisia voimia,
tonttuja, metsänhaltijoita, pahaenteisiä kohtauksia, taudinpanentaa,
luotti kansan lääkkeisin, kiirastorstain suoloihin,[16] uskoi, että
nyt on maailman viimeiset ajat käsissä. Hän oli vakuutettu siitä,
että jos pääsiäis-yönä kynttilät iltakirkossa eivät sammu, niin
tattarista tulee hyvä vuosi, ja että sieni lakkaa kasvamasta niin
kohta kuin ihmissilmä on sen nähnyt. Hän uskoi, että piru rakastaa
asuskella vetten tykönä, ja että jokaisella juutalaisella on
veritäplä rinnassa. Hän kammosi hiiriä, tarhakäärmeitä, sammakoita,
varpusia, verimatoja, ukkosta, kylmää vettä, läpivetoa, hevosia,
pukkeja, punatukkaisia ihmisiä ja mustia kissoja. Tupasirkat ja
koirat olivat hänen mielestänsä saastaisia eläimiä. Hän ei syönyt
vasikanlihaa, ei kyyhkysiä, ei krapuja, ei juustoa, ei parsaa, ei
maapäärynöitä, ei jänistä, ei arbuusia, sillä leikattu arbuusi
muistuttaa Johannes Kastajan päätä; ostereista puhuessaan häneltä
ihan pintaa karmi. Herkuille hän oli herkkä ja piti ankaraa paastoa;
makasi kymmenen tuntia vuorokaudessa eikä käynyt levolle lainkaan,
milloin Vasili Ivânowitshilla kivisteli päätä. Ainoa kirja, minkä
hän oli lukenut, oli "Aleksisa eli tölli salolla;" kirjeitä hän
kirjoitteli yhden, korkeintaan kaksi vuodessa, mutta talouden asiat,
hedelmäin kuivaamiset ja sylttien keitännät hän tunsi tarkoin,
vaikk'ei omin käsin kajonnut mihinkään, vastenmielisesti muutoinkin
liikuskellen.
Arina Vlâsjewna oli sangen hyväsydäminen eikä lainkaan, verrattain
sanoen, typerä. Hän tiesi, että maailmassa on herrasväkeä, joitten
velvollisuus on käskeä, ja alhaista kansaa, jonka velvollisuus
on palvella; senpä vuoksi hän ei vieronut matelevaisuutta eikä
polvistumisiakaan edessänsä. Alamaisiansa hän kumminkin kohteli
lempeästi ja säveästi, ei päästänyt kerjäläistä kertaakaan ilman
almua luotaan eikä panetellut ketään, vaikka juoruilikin toisinaan.
Nuorempana hän oli ollut sangen soma, oli soitellut klaveeria ja
puhunut vähän franskaakin, mutta monivuotisten vaellustensa aikana
miehensä kanssa, jolle hän oli mennyt vastoin tahtoansa, hän oli
ennättänyt rapistua ja unohtanut sekä musikit että franskat.
Poikaansa hän rakasti ja pelkäsi sanomattomasti. Talonhoidon hän
oli jättänyt kokonaan Vasili Ivânowitshin huostaan eikä itse
enää puuttunut mihinkään, ja jos ukko joskus rupesi puhumaan
suunnittelemistaan reformeista ja uusista aikeistansa, silloin eukko
voivottelemaan, nenäliinaansa huiskauttaen ja säikäyksestä kohotellen
silmäkulmiansa yhä ylemmäs ja ylemmäs. Epäluuloinen hän myöskin oli,
varoi alinomaa jotain suurta onnettomuutta ja hyrähti itkuun heti
kuin joku murheellinen asia mieleen muistui...
Sellaiset naiset alkavat meillä jo joutua sukupuuttoon. Jumala ties,
pitäiskö siitä olla hyvillään!