Niin voimakas kuin rouva Odintsôw olikin suistamaan tunteitansa,
niin vähän kuin ennakkoluulot saivatkaan valtaa hänen ylitsensä,
niin oudolta hänestä sittenkin tuntui, tullessaan päivällispöytään.
Aterian aikana ei tapahtunut kumminkaan mitään erinomaista. Porfíri
Platônitsh oli saapuvilla hänkin ja kertoi kaikenlaisia juttuja. Hän
oli vast'ikään palannut kaupungista ja tiesi muun muassa kuvernöörin,
Bourdaloue'n, antaneen erityisten tointen virkamiehille käskyn kantaa
kannuksia siltä varalta, että hän lähettäisi heidät ratsain jollekin
kiireiselle asialle. Arkâdi puheli puoliääneen Kâtjan kanssa ja
osoitti diplomaatisesti kohteliaisuuksia ruhtinattarelle. Bazârow oli
tuikean näköinen eikä puhunut halaistua sanaakaan. Rouva Odintsôw
katsahti häneen pari kertaa suoraan, ei salavihkaa: Bazârowin
silmät tuijottivat alas, jok'ainoa piirre hänen ankarissa, äreissä
kasvoissaan tiesi ylenkatseellista päättäväisyyttä. "Ei, ei, ei!"
ajatteli rouva Odintsôw.
Päivällisen jälkeen Anna Sergêjewna läksi koko seuran mukana
puutarhaan. Huomatessaan Bazârowin tahtovan puhutella häntä, hän
astui pari askelta syrjään ja pysähtyi. Bazârow lähestyi häntä, yhä
vieläkin silmät maassa ja virkkoi kolealla äänellä:
-- Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, Anna Sergêjewna. Te olette
suutuksissanne minuun ja syystäkin.
-- En, Jevgêni Vasiljewitsh, en ole suutuksissani teihin mutta minun
on paha mieli.
-- Sitä pahempi. Kaikissa tapauksissa olen saanut tarpeeksi
rangaistusta. Minun tilani, senhän myöntänette, on peräti hassu.
Te kirjoititte minulle: "miksikä lähteä?" Mutta minä en saata enkä
tahdokaan jäädä. Huomenna ei minua enää täällä ole.
-- Jevgêni Vasiljewitsh, miksikäs te...
-- Miksikö lähden?
-- Ei, en minä sitä aikonut sanoa.
-- Tehty mikä tehty, Anna Sergêjewna ... ja ennemmin tai myöhemmin
piti käydä näin. Minun tulee siis lähteä. Tiedän yhden ainoan ehdon,
joka saisi minut jäämään, mutta se on mahdottomissa. Ettehän te ...
suokaa julkeuteni anteeksi ... ettehän te minua rakasta ettekä
koskaan voikaan rakastaa?
Bazârowin silmät leimahtivat mustain kulmain alta. Anna Sergêjewna
ei vastannut mitään. Hänen mielessään sävähti: "Minä pelkään tuota
miestä."
Bazârow näytti ymmärtäneen hänen ajatuksensa.
-- Hyvästi! -- virkkoi hän ja läksi kulkemaan taloa kohti.
Anna Sergêjewna astui verkalleen perässä, kutsui luokseen Kâtjan
ja otti häntä käsivarresta. Eikä hän sitten enää koko sinä iltana
eronnutkaan sisarestaan. Korttipöytään hän ei käynyt, naurahtelihan
vain usein, mikä ei ensinkään ollut sopusoinnussa hänen kalpeitten,
levottomain kasvojensa kanssa. Arkâdi oli ymmällä ja tarkasteli häntä
tarkastelemistaan, niinkuin nuorten on tapa, nimittäin tuon tuostakin
kysäisten itseltään: mitähän tuo nyt oikeastaan on?
Bazârow sulkeutui huoneesensa, mutta tuli sentään teepöytään. Anna
Sergêjewnan teki mieli sanoa hänelle joku hyvä sana, mutta ei
tiennyt, mitenkä käydä pakinoille hänen kanssaan.
Odottamaton tapaus pelasti hänet pulasta. Hovimestari ilmoitti herra
Sítnikowin tulleen.
Vaikea on sanoin kuvata, millaisena kukonpoikasena tuo
nuori progressisti tulla pyrähti huoneesen. Luontaisella
tungettelevaisuudellaan hän oli päättänyt lähteä maalle naisen
luokse, jota hän tuskin tunsikaan, ja joka ei milloinkaan ollut
kutsunut häntä, mutta jonka luona, mikäli hän oli saanut tietää,
parhaillaan vierailee niin älykkäitä miehiä, hänen läheisiä
tuttaviaan. Nyt häntä kumminkin alkoi jänistää ihan sydänkettoja
myöten. Jo ennakolta ulkoa opituista anteeksi-pyytelemisistä ja
tervehdyksistä ei tullut yhtään mitään; sen sijaan hän alkoi
ladella jotain varsin typerää: Jevdóksia Kúkshin muka lähetti
hänet tiedustamaan, mitenkä Anna Sergêjewna jaksaa ... ja Arkâdi
Nikolaitshkin on aina puhunut hänelle erinomaisen kattavasti ja...
Siihen hän sitten takertuikin ja joutui lopulti niin hämilleen, että
istui oman hattunsa lyttyyn.
Kosk'ei häntä kumminkaan kukaan ajanut pois, vieläpä Anna Sergêjewna
esitti hänet tädilleen ja sisarelleenkin, niin rohkaisi hän taas
mielensä, ja nytkös mies soittamaan suutaan. Tympeyden esiintyminen
on välisti varsin hyödyllistäkin elämässä: se höllittää liian
korkealle viritetyt kielet, raitistaa itseensäluottamuksen tai
itsensä-unohduksen tunteita, muistuttaen olevansa läheistä
heimoa heille. Sítnikowin tulo teki koko elämän tylsemmäksi ja
-- luontevammaksi; kukin söi entistä tukevamman illallisen, ja
puolituntia tavallista aikaisemmin lähdettiin levollekin.
-- Nyt minun sopii -- virkkoi Arkâdi sängystään Bazârowille, joka
hänkin oli riisuutunut, -- nyt minun sopii toistaa ne sanat, jotka
sinä kerran lausuit minulle: "Miksikä sinä olet niin alakuloinen?
Olet kai täyttänyt jonkun pyhän velvollisuuden?"
Entisten ystävysten välillä oli jo muutaman päivän vallinnut
jonkunlainen teeskennellyn vapaa molemmanpuolinen härnäily, joka aina
tietää salaista tyytymättömyyttä tai sydämeen kätketyitä epäluuloja.
-- Minä lähden huomenna isä ukon luokse, -- murahti Bazârow.
Arkâdi kohosi vuoteessaan kyynäspäänsä nojaan. Nuo sanat herättivät
hänessä sekä kummastusta että, ties mistä syystä, mielihyvääkin.
-- Vai niini -- virkkoi hän. -- Ja siksikö sinä olet niin alakuloinen?
Bazârow haukotteli.
-- Entäs Anna Sergêjewna? -- jatkoi Arkâdi.
-- Mitenkä niin?
-- Minä tarkoitan: päästääkö hän sinut lähtemään?
-- En ole ottanut pestiä häneltä.
Arkâdi vaipui mietteisinsä. Bazârow kävi pitkälleen ja kääntyi
seinään päin.
Hetken aikaa vallitsi äänettömyys.
-- Jevgêni! -- huudahti Arkâdi äkkiä.
-- No?
-- Huomenna lähden minäkin. Bazârow ei vastannut mitään.
-- Mutta minä lähden kotia, -- jatkoi Arkâdi. -- Ajetaan ensin yhtä
matkaa Hóhlowin syrjäkylään asti; siellä sinä sitten otat hevoset
Fedôtilta. Olisihan minun hauska tutustua sinun vanhempiesikin
kanssa, mutta pelkään tulevani vastuksiksi sekä heille että sinulle.
Tulethan sinä sitten taas meille?
-- Teillehän minulta jäi kampsut, -- äänsi Bazârow, kääntymättä.
"Kummallista! -- arveli Arkâdi itsekseen. -- Hän ei lainkaan
tiedustele, miksi minä lähden. Ja miksikä minä oikeastaan lähdenkään,
ja miksi hänkään lähtee?" Hän ei osannut antaa tyydyttävää vastausta
kysymykseensä; sydäntä vain alkoi pakottaa ja kalvaa. Hän tunsi, että
hänen on oleva raskas erota täältä, jonne hän oli jo niin tottunut,
mutta tunsi myös, että outoa hänen olisi tänne yksinkin jäädä.
"Jotain on heidän välillänsä tapahtunut", jatkoi hän taas
miettimistänsä. "Mitäpäs minä tänne jään vetelehtimään Anna
Sergêjewnan näkyviin, Jevgênin lähdettyä? Hän kyllästyy minuun
kokonaan, ja minä menetän vihdoin viimeisetkin."
Hän rupesi luomaan eteensä Anna Sergêjewnan kuvaa. Vähitellen alkoi
muitakin piirteitä astua näkyville nuoren lesken kauniitten kasvojen
läpi.
"Sääli on Kâtjaakin!" kuiskasi Arkâdi pielukseen, johon jo tipahti
kyynel... Äkkiä hän heilautti tukkaansa ja lausui ääneen:
-- Hittoko sen Sítnikowin tänne lennätti, senkin pöllön?
Bazârow liikahti vuoteessansa ja virkkoi.
-- Tyhmä sinä olet vielä, veikkonen, huomaan ma. Sítnikowit ovat
meille välttämättömiä. Minulle, ymmärrätkö, ihminen, minulle ovat
tarpeen nuo tolvanat. Vai jumalienko täällä pitäisi käydä savea
sotkemaan?
"Vai niin!" ajatteli Arkâdi itsekseen, ja nyt vasta hänelle
silmänräpäyksessä selveni koko tuo Bazârowin itserakkauden pohjaton
kuilu. "Me muka siis olemme jumalia? Toisin sanoen sinä olet jumala,
mutta minä... kunhan en vaan minä olisikin niitä tolvanoita!"
-- Niin! -- toisti Bazârow. -- Tyhmä sinä olet vielä.
Rouva Odintsôw ei lausunut mitään sanottavaa kummastelemista,
kuultuaan huomenissa Arkâdin sanovan, että hänkin aikoo lähteä.
Hän näytti hajamieliseltä ja väsyneeltä. Kâtja loi ääneti Arkâdiin
vakavan katseen; ruhtinatar se oikein ristinmerkin teki shaalinsa
alla, niin ett'ei Arkâdi sitä voinut huomata. Sítnikow sitä
vastoin joutui ihan pyörälle päin. Hän oli vast'ikään tullut
ruokasaliin uudessa, uhkeassa, tällä erää ei slavofiilisessä,
puvussa; eilis-iltana hän oli hänen käytettäväkseen annetun lakeijan
hämmästyttänyt suurella paljoudella mukaansa tuomia alusvaatteita, ja
nyt -- toverit jättävät hänet! Hän tarpoi jalkojaan, pyörähti sinne
ja pyörähti tänne, niinkuin takaa-ajettu jänis, ja äkkiä, melkein
kauhistuen, melkein parkaisten julisti, että nyt sitä lähtee hänkin.
Rouva Odintsôw ei ruvennut häntä pidättelemään.
-- Minulla on erittäin mukavat kaleskat, -- lisäsi tuo poloinen nuori
mies, kääntyen Arkâdin puoleen. -- Minä vien teidät perille; Jevgêni
Vasiljewitsh taas ottaa teidän tarantassinne. Siten se käy varsin
mukavasti.
-- Hyväinen aika! Eihän meillä ole ensinkään yksi matka, ja minähän
asun kaukana!
-- Ei se tee mitään, ei yhtään mitään; aikaa minulla on yltäkyllä, ja
sitä paitsi on minulla sielläpäin asioitakin.
-- Viina-arenninko alalla? -- kysäisi Arkâdi, liiankin halveksivasti.
Mutta Sítnikow oli sellaisessa epätoivon tilassa, ett'ei edes
naurahtanutkaan, niinkuin tavallisesti.
-- Minä vakuutan teille, että minun kaleskoissani istuu erittäin
mukavasti, -- jupisi hän; -- kyllä me niihin mahdumme.
-- Älkäähän pahoittako msjöö Sítnikowin mieltä, -- virkkoi Anna
Sergêjewna.
Arkâdi katsahti häneen ja nyökäytti merkitsevästi päätään.
Vieraat rupesivat tekemään lähtöä aamiaisen jälkeen. Sanoessaan
jäähyväisiä Bazârowille, rouva Odintsôw ojensi hänelle kätensä ja
virkkoi:
-- Tavataanhan vielä, eikö niin?
-- Kuten käskette, -- vastasi Bazârow.
-- Siinä tapauksessa tavataan.
Arkâdi astui ensimmäisenä kuistille ja nousi sitten Sítnikowin
kaleskoihin. Hovimestari auttoi häntä kohteliaasti, mutta Arkâdin
teki mieli kolhaista häntä tai purskahtaa itkuun. Bazârow istui
tarantassiin.
Tultiin Hóhlowin syrjäkylään. Arkâdi ei puhunut mitään niinkauan
kuin Fedôt, majatalon isäntä, valjasteli hevosia, mutta sitten hän
astui tarantassin ääreen ja virkkoi Bazârowille, hymyillen entiseen
tapaansa:
-- Jevgêni, ota minut mukaasi; minä lähden teille.
-- Käy istumaan, -- lausui Bazârow hampaittensa välitse.
Sítnikowilta, joka uhkeasti vihellellen astua tepasteli ajoneuvojensa
ympäri, jäi suu auki, kuultuaan nuo sanat; muuta hän ei kyennyt
tekemään. Arkâdi taas nosti varsin tyynesti kapineensa hänen
kaleskoistaan, nousi Bazârowin viereen ja kumarrettuaan kohteliaasti
tähän-astiselle matkatoverilleen, kiljaisi kuskille: "Anna mennä!"
Tarantassi läksi liikkeelle ja katosi pian näkyvistä.
Sítnikow oli kerrassaan ällistynyt. Hän vilkaisi kuskiinsa: mies
siinä leikillään ruoskansa siimaa heiluttelee sivuhevosen hännän
kohdalla. Silloin Sítnikow hyppäsi kaleskoihinsa, huutaa jyräytti
kahdelle ohi-kulkevalle talonpojalle: "lakit päähän, tolvanat!"
ja läksi ajamaan kaupunkiin päin, jonne saapui sangen myöhään, ja
jossa huomenna rouva Kúkshinin luona kaksi "korskeata, moukkamaista"
matkatoveria saivat kuulla kunniansa.
Istuutuessaan tarantassiin Arkâdi puristi lujasti Bazârowin kättä
eikä kotvaan aikaan puhunut mitään. Toinen näkyi ymmärtävän ja
pitävän arvossa sekä tätä kädenpuristusta että tätä äänettömyyttä.
Viime yönä hän ei ollut ummistanut silmäänsäkään, oli ollut
polttamatta ja melkein syömättä jo monta päivää. Synkkänä ja räikeänä
näkyi hänen profiilinsa syvälle painetun lakin alta.
-- Mitähän, -- virkkoi hän viimein; -- mitähän jos antaisit minulle
sikarin... Ja katsohan, onko minun kieleni keltainen?
-- Keltainen on, -- vastasi Arkâdi.
-- Sepä se ... ei maista sikarikaan... Ei ole kunnossa kone.
-- Sinä olet todellakin muuttunut viime aikoina, -- virkkoi Arkâdi.
-- Vähät siitä. Hyvä tulee taas. Yksi seikka on ikävä; äiti se siellä
kotona on niin helläsydäminen: ellei ole kasvattanut vatsaa ja ellei
syö kymmenen kertaa päivässä, niin jo hän on surusta menehtyä. Isä se
on sentään toista maata: sitä miestä on kyllä sihdattu ja seulottu.
Ei, ei tule polttamisesta mitään, -- lisäsi hän, sinkauttaen sikarin
maantielle.
-- Viiskolmattako virstaa on sinne sinun tilallesi? -- kysyi Arkâdi.
-- Niin on, mutta kysy tuolta älyniekalta.
Hän osoitti sormellaan kyytimiestä, Fedôtin renkiä.
Mutta älyniekka vastasi: "mikä sen virstarätingin tässä niin ties?
eihän tät' o mitattu", ja sen sanottuaan hän taas rupesi torumaan
keskihevosta, joka "päällään potkii huitoo", toisin sanoen: päätään
viskoo.
-- Niin, niin, puheli Bazârow, -- läksy teille annettiin, o minun
nuori ystäväni, yks opettavainen esimerkki. Hitto ties tätä kauheata
roskaa! Ihminen se ihan rihmannenässä riippuu, ja pohjaton kuilu
hänen allansa saattaa aueta minä hetkenä hyvänsä, ja sittenkin hän
keksii itselleen senkin seitsemän harmia, tärvellen oman elämänsä.
-- Mihinkä sinä nyt vihjaat? -- kysyi Arkâdi.
-- En mihinkään; minä sanon suoraan, että me, sinä ja minä, olemme
käyttäyneet sangen typerästi. Mitäpäs siitä sen enempää? Vaikka sen
minä jo huomasin klinikassa; ken vammalleen äkäilee, se vammastaan
pääsee, ihan varmaan.
-- En minä oikein ymmärrä sinua, -- sanoi Arkâdi; -- ei sinulla
pitäisi olla valittamisen syytä.
-- Kosk'et minua oikein ymmärrä, niin minä teen nyt sinulle
tiettäväksi kuin seuraa: minun mielestäni on parempi särkeä
katukiviä, kuin antaa naisen valtaan vaikkapa vain sormensa pää. Se
on tuommoista... -- Bazârow oli jo lausumaisillansa lempisanansa
"romantismia", mutta pidättyi ja sanoi: -- roskaa. Sinä et usko
minua nyt, mutta sen mä sinulle sanon: me jouduttiin sinun kanssas
naisten seuraan, ja meistä tuntui hyvältä, mutta päästä irti
moisesta seurasta -- se tuntuu kuin kylmä kylpy helteisenä päivänä.
Ei miehisellä miehellä ole aikaa semmoisiin jonnijoutaviin; miehen
pitää olla raju, niin sanoo espanjalainen sananlasku, ja oikeaan
se osaakin. No niin, sinä, esimerkiksi, -- jatkoi hän, kääntyen
kyytimieheen: -- sinähän olet kiltti poika; onko sinulla muijaa?
Mies näytti ystävyksille litteät kasvonsa, puolisokeat.
-- Muijaako? On maar. Kuinkas muuten?
-- Lyötkö sinä muijaas?
-- Jaa että lyönkö? Sattuuhan sitä semmoistakin. Ilman syytä ei
ruukata.
-- No niin, niin. Entäs, lyökö muija sinua? Mies nykimään ohjaksista.
-- Johan sinä nyt jotain, barin! Yhä sinä vaan leikkiä lasket...
Hän oli nähtävästikin loukkautunut.
-- Kuulithan, Arkâdi Nikolâjewitsh! Mutta me, me saatiin selkään ...
sitä se on kun ollaan sivistynyttä väkeä.
Arkâdi naurahti väkinäisesti, mutta Bazârow käänsi päänsä eikä enää
koko taipaleella avannut suutansakaan.
Noissa viidessäkolmatta virstassa oli Arkâdin mielestä kokonaista
viisikymmentäkin. Mutta kas tuolla, loivan mäen rinteellä astui
jo esiin kylänpahainen, jossa Bazârowin vanhemmat asuvat. Kylän
vieressä, keskeltä nuorta koivikkoa, tuli näkyviin olkikattoinen
herraskartano. Ensimmäisen pirtin edustalla seisoi kaksi musikkaa
lakit päässä, riitelemässä keskenään. "Sin' oot suuri sika", -- puhui
toinen, -- "ja sittenkin sin' oot kehnompi pientä porsasta."
-- "Mutta sinun muijas on noita-akka", -- vastasi toinen.
-- Tuosta kanssakäymisen vapaudesta -- huomautti Bazârow Arkâdille,
-- ja sujuvista sanasutkauksista sinä voit päättää, ett'ei minun
isäni talonpoikia ahtaalla pidetä. Mutta tuollapa se isä itsekin
tulee kuistille. Kuuli näet tiukuset. Hän se on, hän; tunnen jo
ruumiin muodosta. Hoh-hoh! Kylläpäs on käynyt harmaaksi poloinen!