Huomenissa, rouva Odintsôwin tullessa teepöytään, Bazârow istui kauan
aikaa kumartuneena teekuppinsa ylitse, mutta nosti äkkiä silmänsä
häneen... Anna Sergêjewna kääntyi hänen puoleensa, niinkuin tämä
olisi häntä nyäissyt. Bazârow huomasi silloin hänen käyneen hiukan
kalpeammaksi sitten viime yön. Anna Sergêjewna vetäysi pian omaan
huoneesensa eikä tullut esille ennenkuin aamiaiselle.
Aamusta aikain oli sataa tihustellut; mahdoton oli lähteä ulos,
ja siksipä koko seura kokoontuikin vierashuoneesen. Arkâdi
otti esille viimeisen numeron jotain aikakauskirjaa ja rupesi
lukemaan. Ruhtinatar näytti, niinkuin hänen tapansa oli, ensi
alussa hämmästyvänsä: eihän vaan muka tuolla nuorella miehellä
liene jotain säädytöntä mielessä; mutta rupesi sitten vihaisesti
katsoa tuijottamaan Arkâdia, joka ei tuosta kumminkaan sen enempää
välittänyt.
-- Jevgêni Vasiljewitsh! -- sanoi Anna Sergêjewna. -- Tulkaa minun
huoneeseni... Minun pitäisi kysyä teiltä jotain... Te mainitsitte
eilen erään teoksen...
Hän nousi ja läksi ovea kohti. Ruhtinatar katsahti ympärilleen,
sellainen ilme kasvoissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
"Katsokaas, katsokaas, kuinka minua kummastuttaa!" ja rupesi jälleen
katsoa tuijottamaan Arkâdiin. Mutta tämä korotti äänensä, vaihtoi
silmäyksen vieressään istuvan Kâtjan kanssa ja jatkoi lukemistaan.
Rouva Odintsôw astui kiirein askelin huoneesensa. Bazârow seurasi
häntä joutuisaan, silmiään nostamatta, korvaansa vain tavoitellen
tuossa edessä liukuvan silkkileningin hienoa humua ja kahinaa. Rouva
Odintsôw vaipui samaan nojatuoliin, jossa eilenkin oli istunut, ja
Bazârow kävi hänkin entiselle paikalleen.
-- Mikäs sen kirjan nimi nyt olikaan? -- kysäisi Anna Sergêjewna
hetkisen kuluttua.
-- _Pelouze et Frémy, "Notions générales"_, -- vastasi Bazârov. --
Sopii suositella teille myöskin _Ganot'in "Traité élémentaire de
physique expérimentale"_. Siinä ovat kuvat selvemmät, ja muutoinkin
tämä oppikirja...
Rouva Odintsôw ojensi kätensä.
-- Jevgêni Vasiljewitsh, älkää panko pahaksi, mutta en minä teitä
tänne kutsunut oppikirjain tähden. Minä tahtoisin uudistaa eilisen
keskustelumme. Te läksitte pois niin äkkiä... Vai tuntuuko tämä
ikävältä teistä?
-- Olen käskettävissänne, Anna Sergêjewna. Mistäs me eilen
haastelimmekaan?
Rouva Odintsôw katsahti häneen syrjästä ja sanoi:
-- Me puhelimme muistaakseni onnesta. Minä kerroin teille omasta
itsestäni. Niin vainenkin, tulin nyt maininneeksi sanan "onni".
Sanokaas: mistä se tulee, että silloinkin, kun me nautimme
esimerkiksi musikista, hauskasta illasta, keskustelusta sympaatisten
ihmisten kanssa, että silloinkin kaikki tuo tuntuu enemmän
viittaukselta johonkin äärettömään onneen jossain kaukana kuin
todelliselta onnelta, toisin sanoen: meidän nauttimamme onni ei
oikein onnelta tunnu. Mistä se tulee? Vai kenties te ette mitään
sellaista tunnekaan?
-- Sanoohan sananparsi: kylän kakku makeampi, -- vastasi Bazârow. --
Ja sitä paitsi, sanoittehan te eilen, ett'ette ole saanut tyydytystä.
Minulle ei tuommoiset asiat tosiaankaan johdu mieleenkään.
-- Ne näyttävät teistä kukaties naurettavilta?
-- Ei niinkään, mutta eivät vaan johdu mieleen.
-- Todellakin? Tiedättekös, minun tekisi mieleni päästä selville,
mitä asioita _te_ ajattelette?
-- Kuinka? En ymmärrä teitä.
-- Kuulkaahan: minä olen jo kauan sitten aikonut puhua suuni
puhtaaksi. Tarpeetonta on minun sanoa, senhän te itsekin tiedätte,
ett'ette te ole jokapäiväisiä ihmisiä. Te olette vielä nuori, koko
elämä on edessänne. Mihinkä te valmistautte? Millainen odottaa teitä
tulevaisuus? Minä tarkoitan: mihinkä loppumäärään te pyrjitte,
minnekä kuljette, mitä teillä on sisimmissänne? Sanalla sanoen: kuka
te olette? mikä te olette?
-- Tuo on sangen kummallista, Anna Sergêjewna. Tiedättehän, että minä
tutkin luonnontieteitä, ja mikä minä olen...
-- Niin, mikä te olette?
-- Olenhan jo tiedoksi tehnyt, että minä olen kihlakunnanlääkärin
alku.
Anna Sergêjewna teki kärsimättömän liikkeen.
-- Miksikä te tuommoista puhutte? Ette te usko sitä itsekään. Arkâdi
olisi saattanut vastata niin, mutta ette te.
-- Minkäs puolesta Arkâdi...
-- Olkaa jo! Kuinka olisi mahdollista, että te tyytyisitte niin
vaatimattomaan toimintaan? Ja itsehän te yhtämittaa vakuutatte, että
lääketiede on teistä nähden olemattomissa. Ja teistäkö, kaikessa
itserakkaudessanne, teistäkö kihlakunnanlääkäri! Te vastaatte minulle
tuolla tavoin, päästäksenne vain minusta, siitä syystä vain, ett'ette
minuun luota. Mutta tiedättekös, Jevgêni Vasiljewitsh: minä voisin
ymmärtää teitä, sillä minä olen ollut köyhä ja itserakas, niinkuin
tekin; minä olen kenties käynyt samallaiset kokemukset kuin tekin.
-- Kaikki tuo on sangen kaunista Anna Sergêjewna, mutta ... suokaa
anteeksi ... min'en yleensä ole tottunut lausumaan julki sisimpiäni,
ja teidänhän ja minun välilläni on niin pitkä matka...
-- Mikä matka? Joko te taas sanotte minua aristokraatiksi? Lakatkaa
tuosta jo, Jevgêni Vasiljewitsh! Olenhan luullakseni jo todistanut
teille...
-- Ja sitä paitsi, -- keskeytti Bazârow, -- miksipä ruveta puhumaan
tulevaisuudesta, joka suurimmaksi osaksi ei riipu meistä? Jos sattuu
tilaisuus saada jotain aikaan -- oli menneeksi, ellei, niin on
ainakin siitä mieli hyvä, ett'ei ennalta ole turhaan suutansa piessyt.
-- Tuttavallista keskustelua te sanotte suunpieksämiseksi... Vai
tarkoitatteko, ett'en minä, naisena, ansaitse teidän luottamustanne?
Tehän halveksitte meitä kaikkia.
-- Teitä, Anna Sergêjewna, en halveksi, ja sen te tiedätte.
-- En, min'en tiedä mitään... Mutta olkoonpa niinkin: minä
käsitän, miksikä teistä tuntuu vastenmieliseltä puhua tulevasta
toiminnastanne; mutta se, mikä teissä nyt liikkuu...
-- Liikkuu! -- toisti Bazârow, -- niinkuin minä olisin hyväkin
valtakunta tai yhteiskunta! Joka tapauksessa, ei se ole mitään sen
kummempaa. Ja toiseksi: voiko sitten ihminen aina julkilausua kaiken
sen, mitä hänessä "liikkuu"?
-- En ymmärrä, miksikä ei voisi julkilausua kaikkea, mistä sydän on
täynnään.
-- Voitteko _te_? -- kysäisi Bazârow.
-- Voin, -- vastasi Anna Sergêjewna, hetken epäröityänsä.
Bazârow painoi päänsä alas.
-- Te olette onnellisempi minua.
Anna Sergêjewna katsahti häneen kysyvästi ja virkkoi sitten:
-- Sanokaa mitä hyvänsä, mutta jotain minussa on, joka sanoo,
ett'emme suotta ole sattuneet yhteen, ja että meistä tulee vielä
hyvät ystävät. Minä olen varma siitä, että tuo ... kuinka ma
sanoisin?... tuo mielenjännitys, tuo pidätteleiminen teissä vihdoin
haihtuu.
-- Vai olette te huomannut minussa jotain pidätteleimistä ... ja
vielä ... kuinkas te sanoittekaan? ... mielen-jännitystä?
-- Niin.
Bazârow nousi ja astui akkunaan.
-- Ja tahtoisitte tietää, mikä on syynä tähän pidätteleimiseen,
tahtoisitte tietää, mitä minussa liikkuu, niinkö?
-- Niin, -- toisti rouva Odintsôw jonkinlaisella, hänelle
itselleenkin vielä selittämättömällä kammolla.
-- Ettekä suutu?
-- En.
-- Ettekö? -- Bazârow seisoi seljin häneen. --
Niin tietäkää sitten, että minä rakastan teitä tyhmästi,
mielettömästi... Se teidän nyt onnistui saada ilmi.
Rouva Odintsôw ojensi eteenpäin molemmat kätensä, mutta Bazârow
painoi otsansa ruutua vasten. Hän oli tukehtua; hän vapisi koko
ruumiissaan. Mutta tämä ei ollut nuorukaisen arkuuden väristystä; se,
mikä hänet oli vallannut, ei ollut ensimmäisen tunnustuksen salaista
kauhua; intohimo hänessä kuohui, ankara ja raskas ... intohimo,
joka vivahti vihaan, kenties oli samaa sukuakin kuin se... Hän sekä
hirvitti että säälitti Rouva Odintsôwia.
-- Jevgêni Vasiljewitsh, -- lausui hän, ja välitön hellyys helähti
hänen äänessään.
Bazârow kääntyi kiivaasti ympärinsä, heitti häneen kiihkeän, ahmivan
katseen, sieppasi häntä sitten molemmista käsistä ja veti hänet
rintaansa vasten.
Rouva Odintsôw ei voinut heti irtaantua hänen syleilystään, mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo seisoi kaukana nurkassa, sieltä
katsellen Bazârowia. Tämä oli syöstä häntä kohti...
-- Te ymmärsitte minut väärin, -- kuiskasi rouva Odintsôw hätäisesti,
kauhistuneena. Jos toinen olisi askeleenkaan vielä astunut, niin hän
olisi varmaankin parkaissut.
Bazârow puraisi huultaan ja läksi pois.
Puolen tunnin perästä palvelustyttö toi Anna Sergêjewnalle lapun
Bazârowilta. Siinä oli yksi rivi vain: "Pitääkö minun lähteä
tänään, vai saanko jäädä huomiseksi?" -- "Miksikä lähteä? Minä en
ymmärtänyt teitä; te ette ymmärtänyt minua." Niin vastasi hänelle
Anna Sergêjewna, mutta mielessänsä hän mietti: "Enhän minä ymmärtänyt
itseänikään."
Päivällisiin saakka hän ei tullut näkyville. Huoneessansa hän
käveli yhtämittaa edestakasin, kädet seljän takana, silloin tällöin
pysähtyen milloin akkunaan, milloin peilin eteen ja verkalleen
pyyhkäisten nenäliinalla kaulaansa, jossa hän yhä vain oli näkevinään
polttavan täplän. "Mikä", kyseli hän itseltään, "mikä minut saattoi
'saamaan ilmi', kuten Bazârow sanoi, hänen sisimpänsä, ja enköhän
minä ollut jotain aavistellut?"...
-- Minä olen syypää, -- lausui hän ääneensä, -- mutta sitähän en
osannut ennalta arvatakaan.
Hän vaipui mietteisinsä ja punastui, muistellessaan, kuinka melkein
petomaiselta Bazârow oli näyttänyt kasvoiltaan, syöstessään häntä
kohti...
-- Vai? -- huudahti hän äkkiä, pysähtyen ja kutrejansa heilauttaen...
Hän näki peilissä kuvansa: tuo kenossa oleva pää, salaperäinen hymy,
joka leijaili puoleksi suljettujen, puoleksi avonaisten silmäin ja
huulten ympärillä, -- se näkyi haastavan hänelle jotain sellaista,
mistä hän itsekin joutui hämille.
-- Ei! -- päätti hän viimein. -- Jumala ties, minne tämä olisi
vienytkään. Ei ole leikkimistä tällaisen asian kanssa... Oma rauha se
on sentään parasta maailmassa.
Eikä hänen rauhansa ollutkaan häiritty, mutta pahaksi hänen mielensä
sentään kävi, ihan hän itkahtikin kerran, itsekään tietämättä,
miksi, ei ainakaan kärsimästänsä loukkauksesta. Ei hän tuntenut
olevansa loukattu; pikemmin hän tunsi olevansa syyllinen. Moninaisten
epäselväin tunteitten vallassa, tietäessään elämän kiitävän kiireesti
tiehensä, jotain uutta hapuillen, -- sellaisena hän oli pakottanut
itsensä menemään siihen ja siihen rajaan asti, oli pakottanut itsensä
katsahtamaan tuon rajan toisellekin puolen ... ja sieltä oli astunut
hänen näkyviinsä -- ei edes pohjaton kuilukaan, vaan tyhjyyttä ...
tai jotain niin muodotonta...