XVI.

Aika se välisti lintuna lentää, välisti matona matelee, kuten

tiettyä on, mutta erittäin hyvä on ihmisen olla silloin kuin hän

ei huomaakaan, kiireestikö se kulkee vai verkkaanko vierii. Tällä

tapaa juuri Arkâdi ja Bazârow viettivät rouva Odintsôwin luona

kolmatta viikkoa. Siihen vaikutti osaltaan talossa vallitseva

elämän-järjestyskin. Emäntä itse noudatti sitä ankarasti ja pakotti

muutkin alistumaan sen alle. Talossa tapahtui kaikki määrättyyn

aikaan.

Aamuisin, ummelleen kello kahdeksan, koko seura kokoontui teetä

juomaan. Siitä aamiaiseen saakka kukin teki, mitä suvaitsi; emäntä

se silloin keskusteli päällysmiehen kanssa -- tilan talonpojat

olivat nimittäin rahaverolla -- antoi määräyksiä hovimestarille ja

ylimmäiselle emäntäpiialle. Ennen päivällistä seura taas kokoontui,

ja silloin jälleen keskusteltiin tai luettiin ääneen. Ilta käytettiin

kävelyihin, korttipeliin, musikkiin. Kello puoli yksitoista emäntä

vetäytyi omaan huoneesensa, antoi palvelusväelle käskyt huomiseksi ja

kävi levolle.

Bazârowille ei ollut mieleistä tämä määränperäisyys, melkein

juhlallinen säännöllisyys jokapäiväisessä elämässä. "Niinhän

tässä liukuu kaikki kuin ratakiskoja myöten", puheli hän. Nuo

livreapukuiset lakeijat, säädylliset hovimestarit loukkasivat hänen

kansanvaltaista tuntoansa. "Jos tässä kerran niin hienoa on", arveli

hän, "niin pitäisi päivälliselläkin esiintyä englantilaiseen tapaan,

frakissa ja valkoisessa kaulaliinassa." Kerran hän puheli tuosta

asiasta Anna Sergêjewnan kanssa, jonka käytöstapa oli sellaista,

että vieras väistelemättä tuli lausuneeksi hänelle ajatuksensa. Anna

Sergêjewna kuunteli häntä loppuun asti ja virkkoi:

-- Omalta kannaltanne te olette oikeassa, ja kenties minä tässä

kohden näytänkin hovin-emännältä, mutta elämä maalla ilman

järjestystä ei käy laatuun: kovin tulisi ikäväksi elo ja olo.

Ja entiseen tapaansa kävi talossa kaikki edelleenkin.

Bazârow murahteli, mutta juuri siitä syystä, että "niin tässä

liukui kaikki kuin ratakiskoja myöten", juuri siitä syystä hän sekä

Arkâdikin viihtyivät tässä talossa hyvin. Sitä paitsi oli kummassakin

nuoressa miehessä tapahtunut täällä muutos heti ensi päivästä saakka.

Bazârowissa, jota Anna Sergêjewna ilmeisestikin suosi, vaikka

harvoin myöntyikin hänen mielipiteisinsä, alkoi ilmestyä omituista

levottomuutta, jota hänessä ei milloinkaan ennen huomattu: hän oli

herkkä ärtymään, puhui etenkehdaten, oli äkäisen näköinen eikä

kestänyt asemillaan, ikäänkuin mikä hytkäyttelisi häntä. Arkâdi,

joka omassa itsessään oli lopullisesti päättänyt olevansa rakastunut

rouva Odintsôwiin, vaipui vähitellen hiljaiseen alakuloisuuteen.

Tämä alakuloisuus ei kuitenkaan estänyt häntä lähenemästä Kâtjaa;

vaikuttipa vielä senkin, että Kâtjan ja hänen välinsä kävivät

tuttavallisiksi, ystävällisiksi. "Tuo toinen minua ei pidä arvossa!

Minkäpäs sille! Mutta tämä herttainen olento ei minua hylji",

arveli hän, ja sydän jälleen maistelemaan ylevämielisten tunteitten

makeutta. Kâtjassa oli jonkunmoinen hämärä tunto siitä, että Arkâdi

hakee hänen seurassaan jonkunlaista lohdutusta, eikä kieltänyt

häneltä eikä itseltään tuommoisen puoleksi kainostelevan, puoleksi

luottavan ystävyyden viatonta huvia. Anna Sergêjewnan läsnäollessa

he eivät haastelleet keskenänsä: Kâtja se lyyhistyi kokoon

sisaren sirkeän katseen alla; Arkâdi taasen, niinkuin rakastunut

konsanaankin, ei voinut lempensä esineen läheisyydessä kiinnittää

huomiotansa mihinkään muuhun. Sitä vastoin tuntui hänestä hyvältä,

ollessaan kahden kesken Kâtjan kanssa.

Hän tunsi olevansa voimaton huvittamaan rouva Odintsôwia; hän arkaili

ja joutui hämille, ollessaan kahden hänen kanssaan. Eikä toinenkaan

tiennyt, mitä hänelle sanoa. Arkâdi oli hänelle liian nuori.

Kâtjan kanssa Arkâdi sitä vastoin oli kuin kotonaan, kohteli häntä

suopeasti eikä estellyt häntä kertomasta, mitä kaikkia vaikutelmia

se ja se soittokappale tai novelli tai runo tai muut sen semmoiset

vähäpätöiset asiat ovat häneen tehneet. Arkâdi puolestaan ei

huomannut tai ei tahtonut tunnustaa olevansa itsekin huvitettu näistä

"vähäpätöisistä asioista". Kâtja taas ei estänyt häntä suremasta.

Arkâdi viihtyi Kâtjan, rouva Odintsôw Bazârowin seurassa, ja siksipä

tavallisesti kävikin niin, että molemmat parit, oltuaan jonkun aikaa

yhdessä, hajaantuivat eri haaroille, varsinkin kävelyretkillä. Kâtja

_ihaili_ luontoa, ja ihaili sitä Arkâdikin, vaikk'ei uskaltanut sitä

itsellensä tunnustaa. Rouva Odintsôw oli jokseenkin penseä sitä

kohtaan, samoin kuin Bazârowkin.

Ystävysten melkein alituinen erillä-olo ei jäänyt seurauksiansa

vaille: heidän keskinäiset välinsä alkoivat muuttua. Bazârow lakkasi

puhumasta Arkâdin kanssa rouva Odintsôwista, lakkasipa moittimasta

hänen "aristokraatillisia kujeitaankin". Kâtjaa hän tosin kehuskeli

kuin ennenkin, kehoittaen Arkâdia vain hillitsemään tytön taipumusta

haaveiluihin, mutta nuo keskustelut olivat pikapäisiä, neuvot

kuivia... Yleensäkin hän nyt entistä vähemmin seurusteli Arkâdin

kanssa. Hän ikäänkuin kartteli, ikäänkuin häpesi ystäväänsä. Arkâdi

huomasi kaiken tuon, mutta säilytti sen omana salaisuutenaan.

Oikeana syynä tähän "käänteesen" oli se tunne, minkä rouva Odintsôw

oli Bazârowissa herättänyt. Ja tämä tunne se vaivasi häntä,

saattoi häntä raivoon, ja jos ken, vaikka vihjaamallakaan olisi

viitannut semmoisen mahdollisuuteen hänessä, niin heti hän olisi

ylenkatseellisesti nauraa hohahtaen ja kyynillisesti sadatellen

pannut vastaan. Bazârow oli kärkäs naisille ja naisen kauneudelle,

mutta ihanteellinen, elikkä, hänen sanainsa mukaan, romantillinen

rakkaus oli hänen mielestänsä höröntöröä, anteeksi-antamatonta

tuulenpieksämistä, ritarilliset tunteet jonkunlaista

hourupäisyyttä tai tautia, ja jo hän senkin seitsemän kertaa oli

sanonut kummastelevansa, miks'ei Toggenburgia ja kaikkia noita

minnesängereitä ja trubaduureja telkitty hulluinhuoneesen.

"Jos nainen sinua miellyttää", puheli hän; "niin koeta päästä

selville vesille; ellei passaa, niin anna palttua ja käännä selkäsi:

on sitä pitäjä meidän pitäjän takanakin."

Rouva Odintsôw miellytti häntä: huhut, mitä hänestä oli pantu

liikkeelle, vapaus ja itsenäisyys tuon rouvan mielipiteissä, se

ilmeinen suosio, jota Anna Sergêjewna häntä kohtaan osoitti -- kaikki

tuo näkyi puhuvan Bazârowin eduksi. Pian hän kumminkin huomasi,

ett'ei tässä "selville vesille" pääsekään, mutta kääntää hänelle

selkänsä, siihen ei hänessä ollut miestä, ja tämä häntä itseäänkin

kummastutti. Veri kiehahtelemaan hänessä joka kerta kuin Anna

Sergêjewna mieleen muistui; ja kyllä hän sen verensäkin olisi vielä

saanut suistaneeksi, mutta hänessä oli herännyt jotain muuta, jota

hän ei milloinkaan ollut myöntänyt olevaksi, jota hän myötäänsä oli

ivaillut, ja joka loukkasi hänen ylpeyttään.

Keskusteluissaan Anna Sergêjewnan kanssa hän puhui entistä

kylmäkiskoisemmalla halveksimisella kaikesta siitä, mikä

romantillista on, mutta päästyään yksikseen, hän huomasi olevansa

romantiko itsekin, ja se se häntä harmitti. Silloin hän läksi

metsään, astua harppaili siellä pitkin askelin, taitellen tielle

sattuvia oksia ja toruen sekä häntä että itseänsä, vuoroin taas

kiipesi tallin-ylisille, heittäysi liiteriin, piti itsepäisesti

silmiään kiinni ja pakotti itseänsä nukkumaan, mikä ei tietystikään

aina onnistunut. Äkkiä tuossa kuvautuu hänen mieleensä, että nuo

puhtoiset kädet kerran kietoutuvat hänen kaulaansa, että nuo ylpeät

huulet vastaavat hänen suudelmiinsa, että katse noista viisaista

silmistä hellänä, niin juuri, hellänä liittyy hänen katseesensa...

Ja silloin hänen päätänsä huimasi, silloin hän vaipui unohdukseen,

kunnes suuttumus jälleen leimahti hänessä liekkiin. Koettamalla hän

koetti saada kiinni itseänsä jos jonkinlaisista "häpeällisistä"

ajatuksista, niinkuin olisi tonttu häntä härnäillyt. Välisti tuntui

hänestä, että rouva Odintsôwissakin on tapahtumaisillaan muutos:

kasvonpiirteissä ilmenee silloin tällöin jotain erinomaista ...

kenties hän... Mutta silloin Bazârow tavallisesti polki jalkaansa

lattiaan tai kiristeli hampaitaan tai pui nyrkkiä itselleen.

Eikä hän aivan väärässä ollutkaan. Hän oli tehnyt syvän vaikutuksen

rouva Odintsôwin mielikuvitukseen, vetänyt hänen huomionsa puoleensa

ja oli usein hänen ajatustensa aiheena. Kun Bazârow oli poissa,

silloin Anna Sergêjewna ei ikävöinyt, ei odotellut häntä, mutta

Bazârowin tultua näkyviin, hän heti vilkastui. Mielellään hän

oleskeli Bazârowin kanssa kahden, mielellään keskusteli hänen

kanssaan silloinkin kuin toinen suututti häntä tai loukkasi hänen

makuansa, hienoja tapojansa. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut

päästä perille hänestä ja selville omasta itsestänsä.

Kerran, heidän kävellessään puutarhassa, Bazârow äkkiä yrmeällä

äänellä virkkoi aikovansa piakkoin lähteä isänsä luokse... Anna

Sergêjewna kalpeni, niinkuin mikä olisi sydämeen pistänyt, niinkin

kipeästi pistänyt, että hän sittemmin kauan aikaa mietiskeli, mitähän

se mahtoi merkitä. Bazârowin tarkoitus tuolla tiedon-annolla ei

lainkaan ollut panna häntä koetukselle, nähdäkseen, mikä seuraus muka

sillä on. Ei ollut hänen tapansa "keksiä".

Asia oli se, että hän saman päivän aamuna oli kohdannut isänsä

voudin, ukko Timofêjitshin, joka oli hoidellut häntä pikku poikana.

Tämä Timofêjitsh, sukkela ja ketterä mies, tukka vanhuuttansa

jo kellertävä, kasvot punaiset, ahavan polttamat, ja pikkuinen

kyynelkarpalo sirrottavissa silmissä, oli äkkiä ilmestynyt hänen

eteensä, yllään lyhyt mekko paksusta harmaansinisestä verasta,

hihnanpätkä vyöllä ja rasvanahkaiset saappaat jalassa.

-- Kas, sinäkö, äijä? Terve! -- huudahti Bazârow.

-- Hyvää huomenta, Jevgêni Vasiljewitsh! -- vastasi ukko, hyvillään

myhähtäen, jolloin miehen kasvot yltäänsä vetäytyivät ryppyihin.

-- No mitäs läksit? Minuako panivat hakemaan vai?

-- Ettäkö hakemaan? Eihän toki! -- alkoi ukko laverrella, muistaen

ankaria ohjeita, jotka oli lähtiessään saanut vanhalta herralta.

-- Kaupunkiin oli matka herrasväen asialle, ja tiellä sain kuulla

armollisesta nuoresta herrasta, niin otin ja poikkesin tänne, jotta

jos niinkuin ois saada nähdä armollista nuorta herraa... Mutta että

niinkuin häiritä teitä ... eihän toki!

-- Älä nyt valehtele, -- keskeytti Bazârow. -- Tätä tietäkös meiltä

kaupungissa käydään?

Timofêjitsh joutui ymmälle eikä vastannut mitään.

-- Onko isä terve?

-- Ovat, Jumalan kiitos.

-- Entäs äiti?

-- Terve ovat Arina Vasiljewnakin, kiitos olkoon Herran Jumalan.

-- Vuottavat kai minua?

Ukko kallisti pikkaraisen päänsä.

-- Voi, Jevgêni Vasiljewitsh! Mitenkäs muuten! Ihan sydän siihen

paikkaan lohkeaa, teidän pappaa ja mammaa katsellessa. Voi hyvä Isä

kuitenkin!

-- No niin, no niin! Älä rupea ruikuttamaan. Sano heille, että minä

tulen kohta kotia.

-- Kyllä, -- vastasi Timofêjitsh huo'aten.

Ulos tultuaan hän painoi kahden käden lakin päähänsä, nousi

huononpäiväisiin kilpatroskiin, jotka oli jättänyt portille, ja läksi

ajamaan hiljaista ravia, ei kumminkaan kaupunkiin päin.

* * * * *

Illalla samana päivänä rouva Odintsôw istui Bazârowin kanssa

omassa huoneessaan. Arkâdi käveli salissa, kuunnellen Kâtjan

soittoa. Ruhtinatar oli mennyt yläkertaan, omaan huoneesensa. Hän

ei yleensäkään sietänyt vieraita saatikka sitten näitä "uusia

herran-viikkoisia", joiksi hän heitä sanoi. Muitten seurassa hän

oli vain nureillaan, mutta omassa huoneessaan, kahden kesken oman

sisäkkönsä kanssa, hän välisti piti semmoista rähinää, riiteli ja

torui niin, että tanu sekä pikkuperukki päässä hyppivät.

Tuon kaiken rouva Odintsôw kyllä tiesi.

-- Mitenkäs te nyt jo lähtöä teette? -- sanoi rouva Odintsôw

Bazârowille. -- Entäs lupaus?

-- Mikä lupaus?

-- Ettekö muista enää? Tehän suostuitte antamaan minulle tunteja

kemiassa.

-- Minkäs sille mahtaa! Isä odottelee minua: minun ei käy enää

viipyminen. Muutoin, sopiihan teidän lukea _Pelouse et Frémy'n

"Notions générales de Chimie"_; se on hyvä kirja ja selvästi

sepitetty. Siitä te saatte kaikki, mitä tietää tahdotte.

-- Mutta muistattehan te, kuinka te kerran vakuutitte minulle, ett'ei

kirja voi korvata ... en muista enää, kuinka te sanoitte ... mutta

tiedättehän, mitä minä tarkoitan ... Oletteko unohtanut?

-- Minkäs sille mahtaa! -- virkkoi Bazârow.

-- Miksikä te lähdette? -- kysyi rouva Odintsôw hiljaisemmalla

äänellä.

Bazârow katsahti häneen. Anna Sergêjewna oli heittänyt päänsä

nojatuolin selkämystä vasten ja pannut kädet ristiin rinnalleen.

Ne olivat paljaat kyynäspäätä myöten. Huoneessa paloi yksi lamppu,

sekin suojattu paperista leikellyllä verholla. Tässä valossa Anna

Sergêjewna näytti tavallista kalpeammalle. Avara, valkoinen leninki

verhosi häntä pehmoisilla laskoksillaan, jalkaterät, ristissä nekin,

tuskin pistivät esiin.

-- Miksikäs minä jäisinkään? -- vastasi Bazârow. Rouva Odintsôw

käänsi päätään hiukan syrjään.

-- Kuinka niin: "miksikä?" Eikö teidän ole hauska täällä? Vai

luuletteko, ett'ei teitä täällä kukaan ikävöisi?

-- Siitä olen varma.

Anna Odintsôw oli ääneti hetken aikaa.

-- Te olette väärässä. Sitä paitsi, minä en usko teitä. Tuo ei ollut

teiltä täyttä totta.

Bazârow istui yhä liikahtamatta.

-- Jevgêni Vasiljewitsh! Miksikä te olette ääneti?

-- Mitäpäs minä sanoisin? Ei ihmisiä yleensäkään maksa ikävöidä,

saatikka minua.

-- Miksikä niin?

-- Minä olen vakava mies, ei minusta ole hauskuutta kellekään. Enkä

minä osaa puhuakaan.

-- Nyt vaaditte mielistelyjä minulta Jevgêni Vasiljewitsh.

-- Ei ole minun tapojani. Tiedättehän te itsekin, että minä olen

mahdoton elämän siroihin puoliin, niihin, joita te niin suuressa

arvossa pidätte.

Rouva Odintsôw puraisi nenäliinansa kolkkaa.

-- Te saatte ajatella mitä tahdotte, mutta minun tulee ikävä teitä,

lähdettyänne.

-- Jääpihän tänne Arkâdi, -- virkkoi Bazârow. Toinen kohautti hiukan

olkapäitään.

-- Minun tulee ikävä, -- toisti hän.

-- Todellakin? Ei sitä ikävää kauan kestä kumminkaan.

-- Miksikä niin luulette?

-- Siksi, että te itse olette sanonut tuntevanne ikävää silloin vaan,

kun teidän järjestystänne häiritään. Te olette asettanut elämänne

niin erehtymättömän säännölliseksi, ett'ei siinä saa sijaansa ikävä

eikä kaiho eikä mitkään raskaat tunteet.

-- Minä olen siis mielestänne erehtymätön ... se on, olen niin

säännölliseksi järjestänyt elämäni?

-- Niin juuri. Nytkin esimerkiksi: kello lyö muutaman minutin perästä

kymmenen, ja minä tiedän ennakolta, että te ajatte minut pois.

-- Enkä aja, Jevgêni Vasiljewitsh. Te saatte jäädä. Avatkaa tuo

ikkuna. Täällä tuntuu hiukan umpealta.

Bazârow nousi ja sysäsi akkunaa. Jyskähtäen se lensi

selkoseljälleen... Hän ei luullut sen aukenevan niin helposti.

Sitä paitsi hänen kätensäkin vapisivat. Pimeä, lempeä yö katsahti

huoneesen: tuolla kaukana kupuili musta taivas, hiljaa humisivat

puitten latvat, ja sisään huhahteli puhtaan ulko-ilman raikas tuoksu.

-- Laskekaa uudin alas ja käykää istumaan, -- virkkoi Anna

Sergêjewna, -- mieleni tekee haastella teidän kanssanne, ennenkuin

lähdette. Kertokaas jotain omasta itsestänne; te ette puhele

itsestänne milloinkaan.

-- Minä koetan keskustella teidän kanssanne hyödyllisistä asioista,

Anna Sergêjewna.

-- Kovinhan te olette vaatimaton... Mutta minä haluaisin saada tietää

jotain teistä, teidän perheestänne, isästänne, jonka tähden te nyt

aiotte jättää meidät.

Bazârow ajatteli itsekseen: "Minkähän vuoksi hän tuollaista puhelee?"

Mutta ääneensä hän virkkoi:

-- Mitäpäs hauskuutta siitä, varsinkaan teille? Me olemme halpaa

väkeä me...

-- Ja minä teidän mielestänne aristokraati, niinkö? Bazârow nosti

silmänsä häneen.

-- Niin! -- lausui hän liioitellun räikeästi. Anna Sergêjewna

naurahti.

-- Vähänpä te näytte minua tuntevan, vaikka vakuutattekin kaikkien

ihmisten olevan toistensa kaltaisia ja arvelette, ett'ei maksa vaivaa

oppia heitä tuntemaan. Joskus minä kerron teille elämäni historian ...

mutta kertokaa te ensin omanne.

-- Vähänkö tunnen? -- toisti Bazârow. -- Kenties niinkin. Kenties

joka ihminen on todellakin arvoitus. Niinpä esimerkiksi tekin: tehän

vierotte seuraa, se rasittaa teitä ja -- sittenkin olette kutsunut

tänne kaksi ylioppilasta asumaan. Miksikä te, älykäs ja kaunis

nainen ... miksikä elätte maalla?

-- Kuinka? Kuinka te sanoittekaan? -- puuttui rouva Odintsôw

vilkkaasti puheesen -- Kaunisko?

Bazârowin kulmat rypistyivät.

-- Se on yhdentekevä, -- murahti hän. -- Tarkoitukseni oli sanoa,

ett'en minä oikein käsitä, miksikä te olette asettunut maalle.

-- Ette käsitä ... mutta jotain te kaiketikin luulette syyksi siihen.

-- Kyllä ... minä luulen teidän yhtämittaa pysyvän samassa paikassa

siitä syystä, että olette hemmotellut itsenne, että te liiankin

paljon pidätte prameudesta, mukavuudesta, lainkaan välittämättä

mistään muusta.

Rouva Odintsôw myhähti taaskin.

-- Te ette siis ensinkään luule, että minua voi mikään viehättää?

Bazârow katsahti häneen kulmainsa alta.

-- Uteliaisuudesta kenties, ei muutoin.

--Todellakin? Nyt minä ymmärrän, miksikä me vedämme yhtä: tehän

olette samallainen kuin minäkin.

-- Vedämme yhtä... -- jupisi Bazârow kolealla äänellä.

-- Niin... Minähän unohdin, että te aiotte lähteä.

Bazârow nousi. Himmeästi paloi lamppu hämärtyneessä, hyvänhajuisessa,

yksinäisessä huoneessa; silloin tällöin liikahti uudin akkunassa, ja

huoneesen hulvahteli yön hurmaava raikkaus ja kuului sen salaperäinen

kuiskina. Rouva Odintsôw ei liikauttanut jäsentäkään, mutta salainen

mielenkuohu hänet valtasi... Se valtasi Bazârowinkin, joka äkkiä

tunsi olevansa kahden kesken nuoren, ihanan naisen kanssa...

-- Minne nyt? -- virkkoi Anna Sergêjewna verkalleen.

Toinen vaipui tuolilleen, sanaakaan sanomatta.

-- Vai olen minä vainenkin teidän mielestänne, tyyni, veltostunut,

hemmoteltu olento, -- jatkoi Anna Sergêjewna samallaisella äänellä,

hellittämättä silmiään akkunasta. -- Minä puolestani tiedän olevani

onneton.

-- Tekö onneton? Minkätähden? Saatatteko te välittää halpamaisista

juoruista?

Rouva Odintsôw rypisti kulmiaan. Häntä harmitti, että toinen oli

sillä tavoin hänet käsittänyt.

-- Nuo juorut eivät minua edes nauratakaan, Jevgêni Vasiljewitsh,

ja liiaksi olen ylpeä, salliakseni niitten häiritä minun rauhaani.

Minä olen onneton siitä syystä, ett'ei minussa ole elämän halua,

elämän harrastusta. Te katselette minua epäilevin silmin, ajatellen:

tuollaista puhuu aristokraati, joka on yltäänsä pitseissä ja istuu

samettisessa nojatuolissa. En tahdo salatakaan: minä rakastan sitä,

mitä te sanotte prameudeksi, ja samalla minussa on sangen vähän

elämisen halua. Selittäkää tämä ristiriitaisuus niinkuin tahdotte.

Mutta ... pelkkää romantismiahan se teidän silmissänne onkin.

Bazârow puisteli päätään.

-- Te olette terve, riippumaton, rikas... Mitäs te vielä tahtoisitte?

-- Mitäkö tahtoisin? -- toisti rouva Odintsôw. -- Minä olen väsynyt,

olen vanha, olen mielestäni jo elänyt niin kauan. Niin, minä olen

vanha, -- lisäsi hän, hiljalleen vetäen mantiljan kolkkia paljaitten

käsiensä yli. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja Anna

Sergêjewna punastui hiukan. -- Minulla on takanani jo niin paljon

muistoja: elämä Pietarissa, rikkautta, sitten köyhyyttä, sitten isän

kuolema, sitten ulkomaan matka, niinkuin tapa on... Muistoja on

paljo, mutta muistettavaa ei mitäkään, ja edessäni on pitkän pitkä

tie määräänsä vailla... Ilmankos ei tee mieli lähteä liikkeellekään!

-- Pettymystäkö siis? -- kysyi Bazârow.

-- Ei, -- vastasi rouva Odintsôw verkalleen. -- Mutta minä en ole

saanut tyytymystä... Luulisinpa, että jos voisin oikein lujasti

kiintyä johonkin asiaan...

-- Teidän tekee mielenne rakastua, -- keskeytti Bazârow, -- mutta

rakastua te ette voi, ja siinä teidän onnettomuutenne.

Rouva Odintsôw rupesi tarkastamaan mantiljansa hihoja.

-- Enkö voi rakastua? -- virkkoi hän.

-- Tuskin. Mutta turhaanpa minä sitä onnettomuudeksi sanoin.

Päinvastoin: se ihminen se pikemmin säälittää, jolle tuo seikka

sattuu.

-- Sattuu ... mikä niin?

-- Että rakastuu.

-- Mistä te sen tiedätte?

-- Kuulemalta, -- vastasi Bazârow tuimasti, mutta itsekseen hän

arveli: "Sinä kiekailet. Sinun on ikävä, ja paremman puutteessa

kiusottelet minua vain, mutta minullapa..." Ja todellakin: Bazârowin

sydän se oli niin täynnä kuohua.

-- Sitäpaitsi, -- jatkoi hän ääneen, kumartuen koko ruumiillaan

ja heilutellen nojatuolin helttoja, -- te olette kukaties liian

vaativainen.

-- Ehkä. Minun mielestäni: joko kaikki tahi ei mitään. Elämä

elämästä. Ken minulta elämäni otti, antakoon omansa minulle, mutta

samalla myös säälittelemättä, ehdottomasti. Kernaammin olen ilman.

-- No niin, -- virkkoi Bazârow; -- sehän varsin oikeudenmukainen

ehto. Kummastelen vain, miksikä te ... miksikä te ette vielä ole

löytänyt sitä, mitä halajatte.

-- Onko sitten teidän mielestänne niin helppo antautua kokonaan mille

hyvänsä?

-- Ei olekaan, jos rupeaa harkitsemaan ja yhä parempaa odottelee ja

yhä oman itsensä hintaa nostaa, se on: itseänsä kalliissa arvossa

pitää; mutta antautua empimättä -- se on varsin helppoa.

-- Kuinka olisi mahdollista olla pitämättä omaa itseänsä arvossa?

Ellen minä ole minkään veroinen, kukapa silloin minun alttiuttani

kaipaisi?

-- Se ei kuulu minuun; ottakoon toinen selvän, minkä verran hintaa

minulla on. Pääasia on osata antautua.

-- Niinhän te puhutte, -- sanoi rouva Odintsôw, -- niinkuin olisitte

kaikkea tuota kokenut.

-- Siks' sanaks' vain, Anna Sergêjewna. Tiedättehän te, että ne ovat

outoja minulle tuommoiset asiat.

-- Mutta osaisitteko te antautua?

-- En tiedä; en tahdo kerskailla.

Anna Sergêjewna ei puhunut mitään. Ääneti oli Bazârowkin. Pianon

säveleitä kuului vierashuoneesta tänne saakka.

-- Soitteleeko se Kâtja vielä näin myöhään? -- virkkoi rouva Odintsôw.

Bazârow kohosi tuoliltaan.

-- Myöhäpä onkin jo. Teidän on aika käydä levolle.

-- Malttakaa; minnekäs teillä on kiire? ... minun täytyy sanoa teille

vielä sananen.

-- Mikä niin?

-- Malttakaa! -- kuiskasi rouva Odintsôw.

Hän kiinnitti katseensa Bazârowiin ja näkyi huolellisesti tarkastavan

häntä.

Bazârow käväisi kerran poikki lattian, lähestyi sitten äkkiä häntä ja

virkkoi "hyvästi", pusertaen hänen kättänsä niin lujaa, että toinen

oli parahtaa. Sen tehtyään hän meni pois.

Anna Sergêjewna nosti litistyneet sormensa huulilleen, puhalsi

niihin pari kertaa, mutta kavahti sitten äkkiä nojatuolistaan ja

läksi kiireisin askelin astumaan ovea kohti, ikäänkuin aikoen kutsua

Bazârowia takaisin... Sisäkkö astui huoneesen, kantaen vesikarahvia

hopeisella tarittimella. Rouva Odintsôw pysähtyi, lähetti palvelijan

pois, istahti jälleen ja vaipui mietteisinsä jälleen. Palmikko

kiertyi auki, tummana käärmeenä pudoten hänen hartioilleen.

Kauan vielä paloi lamppu Anna Sergêjewnan huoneessa, ja kauan hän

istui liikahtamatta, silloin tällöin vain pyhkäisten sormillaan

käsiänsä, joita öinen kylmyys hiljaa karmiskeli.

Kaksi tuntia myöhemmin Bazârow astui makuuhuoneesensa, saappaat

kasteesta märkinä, tukka pörrössä, yrmeänä koko mies. Arkâdi istui

kirjoituspöydän ääressä, kirja kädessä, nuttu napitettuna ylös asti.

-- Vieläkö sinä olet valveilla? -- virkkoi Bazârow melkein kuin

harmissaan.

-- Kauanpa sinä istuitkin tänä iltana Anna Sergêjewnan kanssa, --

sanoi Arkâdi puolestaan, toisen kysymykseen vastaamatta.

-- Istuin kaiken sen aikaa kuin te Katerina Sergêjewnan kanssa

soittelitte pianoa.

-- En minä soittanut, -- sai Arkâdi sanotuksi, mutta vaikeni sitten.

Hän tunsi kyyneleitä kiertyvän silmiin, mutta ei olisi tahtonut itkeä

pilkallisen ystävänsä nähden.