XV.

Anna Sergêjewnan moisio sijaitsi loivan, avonaisen mäen rinteellä.

Vähän matkan päässä siitä seisoi viheriäkattoinen, keltaiseksi

maalattu kivikirkko, valkoisilla pylväillä koristettu, ja pääoven

kamanassa al fresco maalauksia, jotka italialaiseen tapaan kuvasivat

"Kristuksen ylösnousemista". Enimmin siinä veti pyöreillä muodoillaan

huomiota puoleensa etulikolla loikova tummaihoinen sotamies, kypärä

päässä. Kirkon takana oli kylä kahden puolen tietä; siellä täällä

pisti savupiippu olkikatosta esille. Kartano oli rakennettu samaan

tapaan kuin kirkkokin, nimittäin siihen, joka meillä on tunnettu

aleksanderilaisen stiilin nimellä. Sekin oli maalattu keltaiseksi

ja katto oli siinäkin vihreä; pylväillä oli sekin koristettu ja

kamanan yläpuolella oli omistajan vaakunakilpi. Läänin arkitehti

oli pystyttänyt nämä molemmat rakennukset Odintsôw vainajan

määräysten mukaan. Vainaja näet ei sietänyt mitään, niinkuin hän

sanoi, tyhjänpäiväisiä ja omapäisiä uusia konsteja. Vanhan-aikuisen

puutarhan tummat puut lähentelivät päärakennusta, jonka kuistille

johti lehtokuja kerityistä kuusista.

Eteisessä vastaan-otti vieraita kaksi täysikasvuista lakeijaa

livreoissa. Toinen heistä hyppäsi samassa hakemaan hovimestaria.

Hetikohta ilmestyikin hovimestari, paksu mies, mustassa frakissa,

ja saattoi vieraat matolla katettuja portaita myöten erityiseen

huoneesen, jonne oli jo asetettu kaksi sänkyä ja kaikki

toalettitarpeet. Talossa vallitsi nähtävästikin järjestys: kaikki

oli niin puhdasta, kaikkialta tuoksahti tuommoinen säädyllinen haju,

niinkuin ministerien vastaanotto-huoneissa.

-- Anna Sergêjewna pyytää, että suvaitsisitte tulla heidän luokseen

puolen tunnin perästä, -- ilmoitti hovimestari. -- Käskettekö siksi

jotain?

-- Emme mitäkään käske, hyvä ystävä, -- vastasi Bazârow, -- ehkä

ryypyn viinuskaa vainenkin tahtoisitte edeskantaa.

-- Heti paikalla, -- vastasi hovimestari hiukan hämillään ja läksi

tiehensä, saappaitaan narisuttaen.

-- Mikä grangshangr![14] Niin kai te sitä sanotte, vai? -- virkkoi

Bazârow. -- Herttuatar mikä herttuatar.

-- Onpa koko herttuatar, -- vastasi Arkâdi; -- ensi tingassa jo

kutsuu luokseen sellaiset aristokraatit kuin sinut ja minut.

-- Minut varsinkin, josta tulee maalaislääkäri, ja jonka isä on

maalaislääkäri, ja jonka isän-isä oli lukkari. Tiedäthän sinä, että

minä olen lukkarin pojanpoika? -- Hetken vaiettuaan hän sitten

lisäsi, huuliaan vääntäen: -- aivan kuin Speránski... Mutta kyll' on

saanut itsensä hemmotelluksi tämä rouva, on vainenkin saanut itsensä

hemmotelluksi! Jokohan pitäisi oikein frakit vetää niskaan?

Arkâdi kohautti vain olkapäitään; mutta hiukan namillansa hänkin oli.

Puolen tunnin kuluttua Bazârow ja Arkâdi astuivat alas korkeaan,

avaraan vierashuoneesen, joka oli sisustettu uhkeasti, ilman

sanottavaa aistia kumminkin. Jykevät, kalliit huonekalut seisoivat

keikailevan vakavina pitkin seinävieriä. Tapetit olivat ruskeat,

kullankarvaisilla kuosikkeilla. Nämä huonekalut oli Odintsôw vainaja

eläessään tilannut Moskovasta vanhan tuttavansa ja asiamiehensä,

viinikauppiaan, kautta. Keskimmäisen sohvan yläpuolella riippui

muotokuva: muuan pöhökasvoinen, vaaleaverinen herra siinä näkyi

jotenkin epäsuosiollisesti katselevan vieraita.

-- Itse isäntä kai, -- kuiskasi Bazârow Arkâdille ja lisäsi sitten,

nenäänsä nyrpistäen: -- jokos lähtään karkuun?

Samassa astui emäntä sisään. Hänen yllään oli keveä barège-leninki;

sileästi korvan taa kammattu tukka loi neitseellisen ilmeen hänen

puhtaille ja raikkaille kasvoillensa.

-- Minä kiitän teitä, että olette pitäneet sananne, -- lausui hän. --

Viihtykää vierainani; seutu ei todellakaan ole somuuttansa vailla.

Minä teen teidät tuttaviksi sisareni kanssa; hän soittaa varsin

hyvin pianoa. Te m'sjö, Bazârow, siitä ette välitä, mutta te, m'sjö

Kirsânow, pidätte luullakseni musikista; paitsi sisartani, asuu

täällä vielä vanha täti, ja välisti pistäytyy tänne muuan naapuri

korttia lyömään, ja siinäpä se meidän seuramme onkin. Mutta nyt me

käymme istumaan.

Rouva oli lausunut koko tämän pikku puheen erittäin huolekkaasti,

ikäänkuin olisi sen opetellut ulkoa. Nyt hän kääntyi Arkâdiin.

Vähitellen selvisikin, että rouva Odintsôwin äiti oli tuntenut

Arkâdin äidin, olipa ollut hänen uskottunsakin lemmen-asioissa

Nikolai Petrôwitshin kanssa. Arkâdi rupesi innokkaasti puhelemaan

äiti vainajastaan; Bazârow ryhtyi siksi aikaa katselemaan albumeja.

"Kylläpäs minusta on tullut kiltti poika", arveli hän itsekseen.

Kaunis vinttikoira, vaaleansininen nauha kaulassa, juoksi

vierashuoneesen, astuessaan rapistellen lattiata kynsillänsä;

sen perässä astui sisään noin kahdeksantoistavuotias tyttö,

mustatukkainen ja tumma-ihoinen, kasvot pyöreähköt, mutta

miellyttävät, silmät pienet, mustat. Kädessä hänellä oli vasu

kukkasia täynnä.

-- Kas tässä minun Kâtja siskoni -- virkkoi rouva Odintsôw, viitaten

päällään vasta-tulleesen.

Kâtja teki pienen niiauksen, istahti sisarensa viereen ja rupesi

järjestelemään kukkasia. Vinttikoira, nimeltä Fifi, astui häntäänsä

heilutellen ensin toisen, sitten toisen vieraan luo ja työkkäsi

kumpaistakin käteen kylmällä kuonollaan.

-- Itsekö sinä nuo kaikki poimit? -- kysyi emäntä.

-- Itse, -- vastasi Kâtja.

-- Tuleeko täti teepöytään?

-- Tulee.

Puhuessaan Kâtja myhäili sangen somasti, ujosti ja vilpittömästi,

katsellen lystikkään vakavasti, alhaalta ylös. Kaikki oli hänessä

vielä niin vihannoivan nuorta: ääni, ja untuva yli koko kasvojen,

ja ruusunpunaiset kädet, valkoisine pyörylöineen kämmenissä, ja

nuo hiukan yhteenliittyneet olkapäät... Hän punastui myötäänsä ja

hengitti tiheään.

Rouva Odintsôw kääntyi Bazârowiin.

-- Kohteliaisuudesta te vain tuossa kuvia katselette, Jevgêni

Vasiljewitsh, -- sanoi hän. -- Ei se teitä huvita. Siirtykääpäs

kernaammin lähemmäs meitä, ja ruvetaanpa väittelemään jostakin.

-- Mistä suvaitsette?

-- Vaikka mistä. Sen sanon jo ennakolta, että minä olen kauhea

väittelemään.

-- Tekö?

-- Minä. Näyttää niinkuin kummastelisitte sitä. Miksikä niin?

-- Siks että, mikäli minä osaan päättää, te olette luonteeltanne

tyyni ja kylmä, mutta väittely kysyy innostusta.

-- Kuinka te niin pian olette perilleni päässyt? Ensinnäkin minä olen

kärsimätön ja itsepäinen, kysykääpäs vaan Kâtjalta; ja toiseksi: minä

olen hyvin herkkä innostumaan.

Bazârow katsahti Anna Sergêjewnaan.

-- Kenties. Itsehän sen paremmin tiedätte. No niin, te tahdotte

väitellä ... olkoon menneeksi. Minä katselin tuossa teidän

albumissanne näköaloja Saksin Sveitsistä, mutta te huomautitte,

ett'ei se minua muka miellytä. Sen te sanoitte siitä syystä, ett'ette

luule minussa olevan taiteellista aistia ... no niin, ei minussa sitä

olekaan, mutta olisivathan nämä kuvat saattaneet kiinnittää minun

mieltäni geologiselta kannalta, esimerkiksi vuorten muodostukseen

nähden.

-- Suokaa anteeksi: geologiassa te turvautte pikemmin kirjaan,

spesiaaliteokseen, kuin kuviin.

-- Kuva osoittaa minulle havainnollisesti sen, mihin kirja tarvitsee

kokonaista kymmenen sivua.

Anna Sergêjewna vaikeni.

-- Teissä siis ei ole taiteellista aistia rahtuistakaan? -- virkkoi

hän, nojautuen kyynäspäällänsä pöytään, joten hänen kasvonsa tulivat

lähemmäksi Bazârowia. -- Kuinkas te tulette toimeen ilman sitä?

-- Mitäs sillä tekisi, sallikaa kysyäni?

-- Vaikkapa sitä, että oppisi ihmisiä tuntemaan ja tutkimaan.

Bazârow naurahti.

-- Ensinnäkin on keinona siihen elämänkokemus, -- sanoi hän, -- ja

toiseksi, uskallan sanoa, tuo yksityisten ihmisten tutkiminen on

turhaa vaivaa. Kaikki ihmiset ovat toistensa kaltaisia niin ruumiin

kuin sielunkin puolesta. Kaikilla meillä on samalla lailla rakennetut

aivot, ja perna, ja sydän, ja keuhkot; ja samallaiset ne on kaikilla

niin sanotut siveellisetkin ominaisuudet; moniaat muodonvaihtelut

eivät merkitse mitään. Yhden ainoan ihmis-eksemplaarin nojalla

saattaa tehdä päätöksensä kaikista. Ihmiset ovat niinkuin metsässä

puut; ei kasvitieteen tutkija ikinä rupea jok'ainoata eri koivua

tarkastelemaan.

Kâtja, joka hätäilemättä oli liitellyt kukkasia toisiinsa,

katsahti oudostellen Bazârowiin ja, kohdattuaan hänen vilkaan

ja välinpitämättömän katseensa, punastui korviaan myöten. Anna

Sergêjewna pyöritti päätään.

-- Metsässä puut, -- toisti hän. -- Teidän mielestänne ei siis ole

erotusta tyhmän ja viisaan, hyvän ihmisen ja pahan ihmisen välillä.

-- On kyllä: sama erotus kuin sairaan ja terveen ihmisen välillä.

Keuhkotautisen keuhkot ovat toisellaisessa tilassa kuin teidän ja

minun, vaikka ovatkin samaa rakennetta. Me tiedämme osapuille, mistä

ruumiilliset vaivat aiheutuvat; siveellisiin tauteihin taas on syynä

huono kasvatus, kaikennäköiset hölynpölyt, joita pienestä pitäin

mätetään ihmisen päähän, yhteiskunnan nurinpäisyys; sanalla sanoen:

parantakaa yhteiskunta, silloin ei ole tautejakaan olemassa.

Kaikkea tätä puhuessaan Bazârow oli kasvoiltaan sen näköinen kuin

olisi koko ajan ajatellut itsekseen: "Usko minua tai ole uskomatta,

siitä minä vähät." Hänen pitkät sormensa ne verkalleen silittelivät

poskipartaa, ja silmät ne liehuivat nurkasta nurkkaan.

-- Ja te luulette, -- virkkoi Anna Sergêjewna, -- että heti kuin

yhteiskunta on parantunut, silloin ei ole oleva enää tyhmiä eikä

pahoja ihmisiä.

-- Ainakin on säännöllisesti järjestetyssä yhteiskunnassa oleva aivan

ykskaikki, onko ihminen tyhmä vai viisas, pahako vai hyvä.

-- Minä ymmärrän: kaikilla tulee silloin olemaan ihan samallainen

perna.

-- Juuri niin, armollinen rouva. Anna Sergêjewna kääntyi Arkâdiin.

-- Mitäs _te_ arvelette, Arkâdi Nikolâjewitsh?

-- Minä olen samaa mieltä kuin Jevgêni. Kâtja katsahti häneen

kulmainsa alta.

-- Te hämmästytätte minua, hyvät herrat, -- virkkoi Anna Sergêjewna.

-- Mutta tästä me saamme vielä haastella. Nyt kuuluu tuolta täti

tulevan teelle; meidän täytyy säästää hänen korviansa.

Anna Sergêjewnan täti, ruhtinatar N., laiha eukko, varttansa

vähäinen, kasvot kuin kokoonpuristettu nyrkki, päässä harmaa

pikkuperukki ja silmät häijyt, liikkumattomat, astui sisään, tuskin

nyökäytti päätänsäkään vieraille ja vaipui leveään, sametilla

päällystettyyn nojatuoliin, jossa hänellä oli yksinomainen oikeus

istua. Kâtja nosti jakkaran hänen jalkainsa alle. Eukko ei häntä

kiittänyt, ei edes katsahtanutkaan häneen, liikauttihan vain

käsiänsä keltaisen shaalin alla, joka melkein yltäänsä kietoi hänen

raihnaisen ruumiinsa. Keltainen väri oli ruhtinattaren lempiväri;

heleänkeltaiset hänellä oli tanun nauhatkin.

-- Nukuitteko hyvin, täti? -- kysäisi rouva Odintsôw, ääntänsä

korottaen.

-- Nyt tuo koira on taaskin täällä, -- murahti vastauksen asemesta

eukko ja, huomattuaan Fifin astuvan pari epäröivää askelta häntä

kohti, kiljasi -- hyst! hyst!

Kâtja kutsui Fifin pois ja aukasi sille oven.

Fifi hyppäsi mielissään ulos, toivoen pääsevänsä nyt jonkun mukana

ulos keikkumaan, mutta jäätyään yksiksensä oven taakse, alkoi

kaaputella ja vinkua. Ruhtinattarelta kulmat ryppyyn. Kâtja yritti

mennä ulos...

-- Taitaapa tee ollakin valmista, -- virkkoi Anna Sergêjewna. --

Käydään teelle, hyvät herrat; täti, olkaa hyvä!

Ruhtinatar nousi ääneti ja astui ensimmäisenä ruokasaliin, muut

perässä. Livreaan puettu passaripoika vetää jyräytti pöydästä ulos

nojatuolin, joka sekin oli eukon yksinomainen pyhäkkö, ja johon oli

asetettu pieluksia joka puolelle. Ruhtinatar valahti siihen. Kâtja

rupesi tarjoilemaan teetä ja ojensi ensimmäisen kupin hänelle, kupin,

jonka laidassa oli N:ien maalattu vaakuna. Eukko pani teehensä mettä

-- sokerin käyttäminen teessä oli hänen mielestänsä sekä syntiä että

kovin kallista, vaikk'ei hänen tarvinnut talossa käyttää kopekkaakaan

omistansa. Äkkiä hän kysäsi käheällä äänellä:

-- Mitäs _rohtinas_ Ivân kirjoittaa?

Ei kukaan vastannut. Bazârow ja Arkâdi huomasivat pian,

ett'ei hänestä välitetä lainkaan, vaikka häntä kohdellaankin

kunnioituksella. "Mahdin vuoksi vaan talossa pitävät; ruhtinaallista

muka rotua", arveli Bazârow itsekseen.

Teen jälkeen Anna Sergêjewna ehdotti kävelyä, mutta ulkona rupesi

pisaroimaan, ja niinpä kaikki, paitsi ruhtinatarta, palasivat

vierashuoneesen. Jo saapui naapurikin, kortinlyönnin ystävä, nimeltä

Porfîri Platônitsh, paksunläntä, harmahtava mies, jalat lyhykäiset,

niinkuin sorvinpenkissä pyöräytetyt, ylipäänsä varsin kohtelias,

naurunhaluinen herra. Anna Sergêjewna kysäisi nyt Bazârowilta,

jonka kanssa hän oli enimmäkseen keskustellutkin, tahtooko hän

käydä ottelemaan heidän kanssaan vanhan-aikuiseen tapaan, pelaamaan

preferanssia. Bazârow suostui, sanoen että pitäähän hänen jo ajoissa

valmistautua tulevaan ammattiinsa, kihlakunnanlääkärin toimiin.

-- Olkaa varoillanne, -- virkkoi Anna Sergêjewna, -- Porfîri

Platônitsh ja minä, me lyömme teidät perin pohjin. Kâtja, -- lisäsi

hän, -- soita sinä sillä välin jotain Arkâdi Nikolâjewitshille; hän

pitää musikista, ja siinä sivussahan mekin saamme kuulla.

Vastenmielisesti lähestyi Kâtja pianoa, vastenmielisesti häntä

seurasi Arkâdikin verkkaisin askelin. Hän rakasti kyllä musikkia,

mutta nyt hänestä tuntui kuin Anna Sergêjewna tahtoisi saada

hänet loitommaksi luotaan, vaikka hänellä -- niinkuin jokaisella

sen-ikäisellä nuorella miehellä -- alkoi kuohahdella omituinen,

himmeä, ahdistava, rakkauden oireitten kaltainen tunne. Kâtja nosti

pianon kannen ja kysäisi puoliääneen, Arkâdiin katsomattakaan:

-- Mitäs minä teille soitan?

-- Mitä tahdotte, -- vastasi Arkâdi kylmäkiskoisesti.

-- Mistä musikista te enimmin pidätte? -- kysyi Kâtja, asentoaan

muuttamatta.

-- Klassillisesta, -- vastasi Arkâdi samalla äänellä.

-- Miellyttääkö Mozart?

-- Mozart miellyttää.

Kâtja otti esille Mozartin c-molli sonatafantasian. Hän soitti varsin

hyvin, vaikka hiukan orjallisesti ja kuivasti. Silmät myötäänsä

nuoteissa kiinni ja huulet lujasti yhteenpuristettuina, hän istui

suorana ja liikahtamatta. Vasta loppupuolella sonataa hänen kasvonsa

alkoivat hehkua, ja hivuksista irtausi hieno suortuva, pudoten

silmäkulmille.

Syvän vaikutuksen teki Arkâdiin varsinkin sonatan viimeinen osa,

jossa kesken huolettoman laulahtelun hurmaavaa iloisuutta äkkiä alkaa

kuulua haikean, melkein traagillisen kaihon purkauksia... Mutta

Mozartin sävelten herättämä tunne ei kohdistunut Kâtjaan. Häntä

katsellessaan Arkâdi ajatteli vaan: "Varsin somastihan tuo neitonen

soittaakin, eikä hän ole somuutta vailla itsekään."

Soitettuansa sonatan, Kâtja kysäisi, nostamatta käsiäänkään

koskettimilta: "Riittääkö?" Arkâdi vastasi, ett'ei hän enää uskalla

vaivata häntä, ja rupesi puhelemaan hänen kanssaan Mozartista, kysyen

muun muassa, itsekö hän tuon kappaleen oli valinnut, vai muutko sitä

ovat hänelle suositelleet. Mutta Kâtja vastaili yksin sanoin: hän

"kätkeytyi", lymysi omaan itseensä. Eikä hän sellaisissa tapauksissa

pian näkyviin tullutkaan; hänen kasvoilleen nousi silloin itsepäinen,

melkein tylsä ilme. Ei hän juuri ujo ollut, mutta epäluuloinen kyllä;

sisaren kasvatus oli tehnyt hänet joissain määrin araksi, vaikk'ei

Anna sitä tietysti osannut aavistaakaan. Loppujen loppu tästä

keskustelusta oli se, että Arkâdi kutsui luoksensa sisääntulleen

Fifin ja kontenanssin tähden rupesi, suopeasti hymyillen,

silittelemään sen päätä. Kâtja meni jälleen kukkainsa ääreen.

Bazârow se sillä välin oli myötäänsä tappiolla pelissä. Anna

Sergêjewna pelasi mestarillisesti, ja hyvin osasi Porfîri

Platônitshkin pitää puoliansa. Pelin loputtua Bazârow oli menettänyt

jonkun verran, mitättömän pienen summan tosin, mutta se harmitti

häntä kumminkin. Illallispöydässä Anna Sergêjewna käänsi puheen

jälleen kasvitieteesen.

-- Emmekö lähde huomis-aamuna kävelemään, -- virkkoi hän Bazârowille;

-- teiltähän minä saan tietää metsäkukkain latinalaisia nimiä ja

niitten ominaisuuksia.

-- Mitä te niillä latinalaisilla nimillä? -- kysyi Bazârow.

-- Järjestys on tarpeen kaikessa, -- vastasi toinen.

* * * * *

-- Mikä erinomainen nainen, tuo Anna Sergêjewna! -- huudahti Arkâdi,

jäätyään kahden kesken ystävänsä kanssa heidän huostaansa annettuun

huoneeseen.

-- Kyllä, -- vastasi Bazârow, -- kyllä sillä muijalla on ehjät aivot

päässä. No niin, ja onhan hän maailmassa yhtä ja toista jo kokenutkin.

-- Mitä sinä sillä tarkoitat Jevgêni Vasiljewitsh?

-- Pelkkää hyvää, ystäväiseni Arkâdi Nikolâitsh, pelkkää hyvää! Minä

olen vakuutettu, että hän hoitaa maatilaansakin varsin hyvin. Mutta

ei se hän ole erinomainen, vaan sisko.

-- Mitenkä? Tuo tumma tyttönen?

-- Niin juuri, tuo tumma tyttönen. Siinä on kaikki tuoretta,

koskematonta, arkailevaa, äänetöntä, kaikki mitäs vaan halajat.

Semmoiseen sitä sopisi kiintyä. Semmoisesta vielä saa millaisen vaan

tahtoo, mutta tuo toinen -- äläst!

Arkâdi ei vastannut mitään. Ystävykset panivat maata, omat mietteet

mielessä, kummallakin.

Anna Sergêjewna ajatteli sinä iltana vieraitansa hänkin. Bazârow

miellytti häntä keikailemattomuudellaan, jopa sillä räikeydelläkin,

millä hän mielipiteitänsä lausui julki. Bazârowissa hän näki jotain

uutta, mitä hän ei ollut koskaan kokenut, ja hänhän oli utelias.

Anna Sergêjewna oli jotenkin omituinen henkilö. Vailla kaikkia

ennakkoluuloja hän oli, vailla kaikkea lujaa uskoakin, mutta

sittenkään hän ei peräytynyt kenenkään edessä eikä mennyt kenenkään

mukaankaan. Paljon hän näki selvästi, ja paljon oli semmoista,

mihin hän kiintyi, mutta ei häntä mikään täydellisesti tyydyttänyt;

tuskinpa hän täydellistä tyydytystä kaipasikaan. Hänen järkensä oli

yhtaikaa sekä tutkisteleva että kylmäkiskoinen; hänen epäilyksensä

eivät milloinkaan kadonneet unohtumattomiin, mutta eivät koskaan

hänen mielenrauhaansakaan häirinneet. Ellei hän olisi ollut rikas

ja kenestäkään riippumaton, hän kukaties olisi syössyt taisteluun,

olisi saanut tuta intohimoa... Mutta hänen oli helppo elää, vaikka

välisti ikäväkin tuli, ja niin häneltä kului päivä toisensa perästä,

ani harvoin vain tuottaen levottomuutta. Ihania tenhovaloja välisti

leimahteli hänenkin silmäinsä nähdä, mutta niitten sammuttua hän

lepäsi eikä ikävöinyt niitä. Hänen mielikuvituksensa lennähti joskus

ulommaskin sitä, mitä tavallisen moraalin sääntöjen mukaan pidetään

luvallisena, mutta sittenkin veri hiljalleen kuin ennenkin virtaili

hänen lumoavan sopusuhtaisessa ja ja tyynessä ruumiissaan. Niinpä

välisti, noustuansa hyvänhajuisesta kylpyammeesta, lämpöisenä,

hempeätunteisena, hän vaipuu ajatuksiinsa, mietiskellen elämän

mitättömyyttä, sen murheita, vaivaa, pahuutta... Hänen sielunsa

täyttää äkillinen rohkeus, siinä kuohahtaa ylevämielisiä aikomuksia,

mutta -- sattuu läpiveto huhahtamaan raollaan olevasta akkunasta, ja

Anna Sergêjewna lyyhistyy kokoon, välisti melkein suuttuukin; tässä

silmänräpäyksessä hän ei kaipaa kuin yhtä ainoata: että tuo ilkeä

veto lakkaisi.

Hänen laitansa oli sama kuin kaikkien niitten naisten, joitten ei

ole suotu rakastaa: hän kaipasi jotain, itsekään tietämättä, mitä.

Oikeastaan hän ei kaivannut mitään, vaikka hänestä tuntui, niinkuin

hän kaipaisi kaikkea. Odintsôw vainajata hän tuskin saattoi sietää.

Anna oli mennyt naimisiin hänen kanssaan harkinnasta, vaikk'ei

suinkaan olisi suostunut rupeamaan hänen vaimoksensa, ellei olisi

pitänyt häntä hyväntahtoisena miehenä. Mutta siitä pitäin eli

hänessä salainen viha kaikkia miehiä kohtaan: hän ei saattanut

mielessänsä kuvailla heitä muunlaisina kuin epäsiisteinä, jykevinä,

velttoina, raukeavoimaisina ja tungettelevina olentoina. Kerran

hän sattui jossain ulkomailla kohtaamaan erään nuoren, kauniin

ruotsalaisen, jolla oli niin ritarillinen ilme kasvoissa, korkea

otsa ja rehelliset, siniset silmät. Tuo mies teki häneen valtavan

vaikutuksen, mutta se ei estänyt Anna Sergêjewnaa palajamasta

takaisin Venäjälle.

"Kummallinen mies tuo lääkäri!" arveli hän, maaten komeassa

sängyssään, pitsireunaisilla pieluksilla, keveän silkkipeitteen

alla... Anna Sergêjewna oli perinyt isältänsä simareen tämän

taipumusta loistavaan elämänlaatuun. Hän oli hellästi rakastanut

tuota syntistä, mutta hyväntahtoista isäänsä, ja tämä taas oli

jumaloinut tytärtään, laskenut tuttavallista leikkiä hänen kanssaan,

niinkuin yhden-arvoisensa kanssa, pitänyt häntä kaikissa asioissa

uskottunansa ja kysynyt häneltä neuvoja. Äitiänsä Anna Sergêjewna

tuskin muisti ensinkään.

"Kummallinen mies tuo lääkäri!" toisti hän itsekseen. Ja Anna

Sergêjewna oikaisihe, myhähti, heitti kädet niskaansa, luki sitten

pintapuolisesti pari sivua jotain typerää franskalaista romaania,

pudotti kirjan käsistänsä ja nukkui puhtoisena ja kylmänä,

puhtoisissa ja hyvältä tuoksuavissa pukimissaan.

Seuraavana aamuna hän ja Bazârow läksivät heti aamiaisen jäljestä

ulos kasveja tutkimaan ja palasivat vasta päivällisiksi. Arkâdi

ei ollut mennyt minnekään, ja oli viettänyt tunnin verran Kâtjan

seurassa. Ei hänen tullut ikävä Kâtjan kanssa, joka itse oli

tarjoutunut uudestaan soittamaan eilisen sonatan, mutta kun Arkâdi,

toisten vihdoinkin palattua, näki rouva Odintsôwin jälleen, silloin

hän heti tunsi sydäntään kouristavan... Anna Sergêjewna astui

puutarhan kautta, hänen käyntinsä oli väsynyttä, posket punottivat,

ja silmät välkkyivät tavallista kirkkaammin pyöreän olkihatun alla.

Hän heilutti kädessään hentoa metsäkukkaa, köykäinen mantilja oli

valunut harteilta käsivarsille, ja leveät, harmaat hatunnauhat

painuneet rintaa vasten. Bazârow astui hänen perässään, itseensä

luottavana ja huolimattomana kuten ainakin, mutta hänen kasvojensa

ilme, niin iloinen, jopa lempeä kuin olikaan, ei miellyttänyt Arkâdia.

-- Hyvää huomenta! -- murahti Bazârow hänelle hampaittensa välistä ja

meni sisään.

Rouva Odintsôw puristi hajamielisenä Arkâdin kättä ja astui myöskin

hänen ohitsensa.

"Hyvää huomenta!" arveli Arkâdi itseksensä: "Nytkös sitä vasta

kohdattiinkin tänään?"