Parin päivän perästä oli kuvernöörissä baalit. Matvei Iljítsh oli
niissä oikea "juhlan sankari". Aatelisten johtaja se jokaiselle
julisti tulleensa tänne yksinomaa kunnioituksesta häntä kohtaan, ja
kuvernööri puolestaan keskellä baalien touhuakin, paikoillaankin
pysyen, yhä "jakeli käskyjä". Sulavuus Matvei Iljítshin käytöksessä
saattoi vetää vertoja ainoastaan hänen personansa ylevyydelle.
Hänellä oli ystävällinen sana kaikille, kelle hiukan inhon sekainen,
kelle hiukan kunnioituksen sekainen; naisten edessä hän vuodatti
oman itsensä pelkkiin kohteliaisuuksiin, ollen _un vrai chevalier
français_ ja myötäänsä nauraa hohottaen kovaa, heleätä nauruaan ja
ihan yksin, niinkuin ylhäisen virkamiehen tulee ja sopii. Arkâdia hän
taputti selkään, sanoen häntä äänekkäästi _"mon neveuksi"_. Vanhaan
frakkiin puetulle Bazârowille hän suvaitsi suoda hajamielisen, mutta
suopean silmäyksen, noin syrjittäin, poskea pitkin, ja samalla
epäselvän, mutta ystävällisen jupinan, jossa ei kuulunut muuta kuin
"s'on" ja "vars... haus...". Sítnikowille hän ojensi sormensa,
ja myhähti, mutta silloin oli pää jo kääntynyt toisaanne. Rouva
Kúkshinillekin, joka oli tullut baaleihin ilman krinoliinia ja sen
semmoisia, likaisissa sormikkaissa, mutta paratiisinlintu hivuksissa,
-- rouva Kúkshinillekin hän sanoi: _"enchante"_ (ihastunut). Väkeä
oli ahdinkoon asti, eikä kavaljeereista suinkaan ollut puutetta.
Siviliherrat tunkeilivat enimmäkseen seinuksilla, mutta sotaherrat
tanssivat uutterasti, varsinkin muuan heistä, joka oli oleskellut
kuusi viikkoa Parisissa ja oppinut siellä kaikenlaisia uljaita
huudahduksia, niinkuin _"sut"_ ja _"ah fichtrrre"_ ja _"pst,
pst, mon bibi"_, y.m.s. Hänen lausuntonsa oli aivan puhdasta,
siinä kuului oikea parisilainen _chic_, mutta sittenkin hän sanoi
_"si j'aurais"_ kun piti sanoa _"si j'avais"_ ja _"absolument"_
kun tarkoitti "tietysti"; sanalla sanoen: hän puhui tuota
suur-venäläis-franskalaista murretta, jolle franskalaiset niin paljon
nauravat, silloin nimittäin kuin heidän ei tarvitse meikäläiselle
vakuuttaa, että me muka puhumme heidän kieltään kuin taivaan enkelit,
_"comme des anges"_.
Arkâdin tanssitaito oli huononpuoleista, niinkuin jo tiedämme.
Bazârow ei tanssinut ensinkään, ja niinpä he istuivat nurkassa
kahden kesken. Ennen pitkää liittyi Sítnikowkin heihin. Siinä hän
sitten, kasvoillaan ylenkatseellinen hymy, lasketteli myrkyllisiä
huomautuksia, julkeasti silmäillen ympärilleen ja nähtävästikin
tuntien sulaa nautintoa. Äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat. Hän joutui
ikäänkuin hämilleen ja, kääntyen Arkâdin puoleen, virkkoi:
-- Rouva Odintsôw tuli.
Arkâdi nosti silmänsä, näki oven suuhun pysähtyneen kookkaan naisen,
mustissa vaatteissa, ja hämmästyi hänen ryhtinsä arvokkaisuutta.
Paljaat käsivarret ne näyttivät niin kauniilta kummallakin puolen
solakkaa vartaloa; kauniisti riippuivat välkähtelevään tukkaan
kiinnitetyt keveät fuksiat alas pyöreille hartioille: tyynesti
ja älykkäästi, niin juuri: tyynesti eikä miettivästi, katselivat
kirkkaat silmät hiukan kuperan otsan alta, ja huulilla asui tuskin
huomattava hymy. Jotain lempeää, hentoa voimaa tuulahteli hänen
kasvoistansa.
-- Tunnetteko hänet? -- kyseli Arkâdi Sítnikowilta.
-- Me ollaan vanhoja tuttuja. Tahdotteko, niin esitän?
-- Miks'ei ... tuon kadriljin jälkeen. Bazârowinkin huomio kiintyi
rouva Odintsôwiin.
-- Mikäs kapine se tuo on? -- virkkoi hän. -- Ei ole muun akkaväen
näköinen lainkaan.
Kadriljin perästä Sítnikow vei Arkâdin rouva Odintsôwin luokse.
Mutta tokkopa hän tuon rouvan kanssa lienee kovinkaan tuttu ollut,
koskapa itsekin takertui sanoissaan, ja rouvakin katseli häntä hiukan
oudostellen. Mutta iloinen ilme välähti rouvan kasvoilla, kun hän
sai kuulla Arkâdin sukunimen. Hän kysäisi, eikö hän ole Nikolai
Petrôwitshin poika.
-- Aivan niin.
-- Minä olen kahdesti nähnyt teidän isäänne ja paljon kuullut
hänestä, -- jatkoi rouva; -- minun on hyvin mieluista tutustua teidän
kanssanne.
Samassa tulla heilahti hänen luokseen muuan adjutantti pyytämään
kadriljiin. Toinen suostui.
-- Tanssittehan te siis? -- kysäsi Arkâdi kunnioittavasti.
-- Kyllä. Miksikä ette luule minun tanssivan? Vai olenko mielestänne
liian vanha?
-- Hyväinen aika, eihän toki! ... Mutta siinä tapauksessa sallinette
minun pyytää teitä masurkkaan?
Rouva Odintsôw myhähti suopeasti.
-- Kiitos! -- virkkoi hän, katsahtaen Arkâdiin, ei juuri alentuvasti,
vaan aivan kuin naimisissa olevat sisaret katsahtavat hyvin nuoriin
veljiinsä.
Rouva Odintsôw oli vain vähäsen vanhempi Arkâdia, yhdeksännellä
kolmatta, mutta hänen edessään Arkâdi tunsi olevansa kuin mikä
koulupoika tai keltanokka ylioppilas, aivan kuin i'än-erotus olisi
paljoakin suurempi. Matvei Iljítsh lähestyi rouva Odintsôwia,
ylhäinen katse kasvoilla ja matelevan makeita sanoja huulilla.
Arkâdi vetäysi syrjään, sieltäkin yhä edelleen tarkastellen tuota
rouvaa, kääntämättä hänestä silmiänsä kadriljinkaan aikana.
Rouva haasteli yhtä vapaasti kavaljeerinsa kuin äsken ylhäisen
virkamielienkin kanssa; verkalleen liikauttaen joskus päätään
ja silmiään, ja pari kertaa vain naurahtaen. Hänen nenänsä oli
paksunlainen, niinkuin melkein kaikilla venäläisillä, eikä ihokaan
ollut aivan puhdas, mutta siitä kaikesta huolimatta Arkâdi tuli
siihen päätökseen, ett'ei hän näin ihanata naista ole vielä
milloinkaan kohdannut. Hänen äänensä se yhtämittaa helähteli Arkâdin
korvissa; yksin leningin poimutkin olivat hänellä toisenlaisia kuin
muilla, ne asettuivat somemmin ja leveämpinä; hänen liikkeensä olivat
erittäin sulavia ja luonnollisia yht'aikaa.
Musikin ruvetessa soittamaan masurkkaa, Arkâdi istahti daaminsa
viereen, mutta tunsi ensi alussa jonkunlaista arkuutta sydämessään.
Hän oli aloittamaisillaan keskustelun, mutta ei saanut sanaakaan
suustaan; ääneti istui vain, tukkaansa tuiverrellen. Eipä hänen
sentään tarvinnut kovinkaan kauan arkailla ja olla levottomana.
Rouva Odintsôwin tyyneys siirtyi häneenkin, eikä kulunut
neljännes-tuntiakaan, niin jo hän varsin vapaasti kertoi hänelle
isästään, sedästään, elämästä Pietarissa ja maalla. Toinen kuunteli
häntä kohteliaalla osanotolla, hiljalleen aukaisten ja sulkien
viuhkaansa. Arkâdin puhelu keskeytyi silloin kuin hänen daamiansa
tultiin pyytämään tanssiin. Sítnikowkin kävi kahdesti. Rouva Odintsôw
palasi taas sijalleen, tarttui viuhkaansa, eikä rintakaan edes
kohoillut entistä nopeammin. Mutta Arkâdi se taas rupesi juttelemaan,
tuntien olevansa niin kerrassaan onnellinen, kun saa istua hänen
läheisyydessään, haastella hänen kanssaan, katsella hänen silmiänsä,
kaunista otsaansa, koko noita suloisia, onnekkaita, älykkäitä
kasvoja. Rouva Odintsôw puolestaan puhui vähän, mutta elämän tuntemus
ilmeni hänen sanoissaan. Muutamista hänen huomautuksistaan Arkâdi
tuli siihen päätökseen, että tämä nuori nainen on jo ennättänyt
tuntea ja mietiskellä paljonkin...
-- Kenenkä kanssa te seisoittekaan äsken, -- kysäisi hän Arkâdilta,
-- silloin kuin herra Sítnikow toi teidät minun luokseni?
-- Vai huomasitte te hänet? -- kysyi Arkâdi vuorostansa. -- Eikö
hänellä ole niin hauskat kasvot, vai kuinka? Se on muuan Bazârow,
minun ystäväni.
Ja Arkâdi rupesi puhelemaan "ystävästään".
Hän puhuikin hänestä niin juurta jaksain ja sellaisella
innostuksella, että rouva Odintsôw kääntyi ja loi häneen tarkkaavan
katseen.
Masurkka läheni loppuansa. Arkâdista tuntui niin ikävältä erota
daamistansa: olihan ollut niin mieluista seurustella hänen kanssaan
tunnin verran! Arkâdista oli tosin koko sen aikaa tuntunut, että
tuo suloinen tanssitoveri ikäänkuin laskeutuu alas hänen luokseen,
ja että hänen pitäisi olla kiitollinen rouva Odintsôwille ... mutta
eiväthän nuoret sydämet sellaista tunnetta raskaana pidä.
Musikki vaikeni.
-- _Merci_, -- virkkoi rouva Odintsôw. -- Te lupasitte käydä luonani.
Ottakaa tuo ystävä mukaanne. Olisin utelias näkemään miestä, joka
rohkenee olla uskomatta mihinkään.
Kuvernööri astui rouva Odintsôwin luokse ja, ilmoittaen illallisen
olevan valmiin, tarjosi hänelle huolestuneen näköisenä kätensä.
Lähtiessään kuvernöörin kanssa, rouva Odintsôw kääntyi ympärinsä,
vielä kerran myhähtääkseen ja nyökäyttääkseen päätänsä Arkâdille.
Tämä kumarsi syvään ja katsahti hänen jälkeensä: kuinka solakalta
näyttikään tuo vartalo mustan silkin harmahtavissa välkkeissä!
-- Nyt hän on jo unohtanut, että minua on olemassakaan, -- ajatteli
Arkâdi, ja sydämessä tuntui jotain niin puhdasta ja nöyrää.
-- No? -- kysäisi Bazârow Arkâdilta, heti kuin tämä oli palannut
heidän yhteiseen nurkkaansa. -- Oliko hauskaa? Äsken tässä muuan
herra tiesi kertoa minulle, että tuo rouva on semmoinen -- huh-huh,
mutta tomppelin näköinenpä se oli koko herra. No niin, onko hän
sinunkin mielestäsi tuommoinen huh-huh?
-- En minä tuollaista määritystä oikein ymmärrä, -- vastasi Arkâdi.
-- Kas sitä viatonta poikasta!
-- Siinä tapauksessa en minä ymmärrä sinun herraasi. Rouva Odintsôw
on sangen suloinen, kieltämättä, mutta hän on niin kylmä ja niin
luokse-pääsemätön, että...
-- Hiljaisessa vedessä ... ja niin edespäin, -- keskeytti Bazârow.
-- Kylmä, sanot sinä. Sehän se juuri sen maun antaakin. Syöthän sinä
mielelläsi jäätelöä?
-- Kenties, -- mutisi Arkâdi. -- En minä tuota ymmärrä. Hän tahtoisi
tutustua sinun kanssasi ja pyysi minua tuomaan sinut luokseen.
-- Kyllä mahdoit sitten antaa minusta hyvän kuvan! Mutta hyvinpä
siinä teitkin. Vie minut sitten. Olkoon hän mikä hyvänsä: joko
tavallisia maaseutujen naisleijonia tahi noita "emangcipee", sitä
sorttia kuin rouva Kúkshin, mutta en minä vaan sellaisia olkapäitä
ole nähnyt pitkään aikaan.
Arkâdista tuntui ilkeältä tuo Bazârowin kyynillisyys, mutta --
niinkuin usein käy -- hän nuhteli ystäväänsä, ei kumminkaan siitä,
mikä tuossa ystävässä oli tehnyt häneen niin vastenmielisen
vaikutuksen.
-- Miks'et sinä tahdo myöntää, että naisillakin saattaa olla
ajatuksen vapautta? -- virkkoi hän puoliääneen.
-- Siks'en, veikkonen, että, mikäli minä olen huomannut, vapaasti
eivät ajattele muut kuin hirmuisen rumat naiset.
Enempää he eivät sitten enää puhuneetkaan.
Illallisen jälkeen ystävykset läksivät pois. Rouva Kúkshin naurahti
hermostuneena ja kiukuissaan heidän jälkeensä, ei kumminkaan aivan
arjistelematta. Hänen itserakkauttansa oli syvästi loukannut se
seikka, ett'ei kumpikaan ollut kiinnittänyt häneen vähintäkään
huomiota. Hän viipyi haaleissa ihan viimeisiin ja kellon käydessä
neljättä aamulla tanssi Sítnikowin kanssa polkkamasurkan oikein
parisilaiseen tapaan. Ja tähän opettavaiseen kohtaukseen sitten
kuvernöörin baalit päättyivätkin.
* * * * *
-- Saas nähdä nyt, mihinkä imettäväisten lahkoon tämä ihminen nyt
luettaman pitää, -- puheli Bazârow huomenissa, astuessaan Arkâdin
kanssa sen hotellin portaita ylös, johon rouva Odintsôw oli asettunut
asumaan. -- Nenään tuntuu jo, että täällä on jotain nurinpäin.
-- Kummakseni minun käy kuin käykin! -- huudahti Arkâdi. -- Sinäkö
todellakin, sinä, Bazârow, noudatat tuota ahdasmielistä moraalia,
jota...
-- Älä tuossa joutavia! -- keskeytti Bazârow välinpitämättömästi. --
Etkös tiedä, että meikäläisen miehen murteessa "nurinpäin" merkitsee
"oikeinpäin"? Toisin sanoen: tienesti tiedossa. Itsehän sinä tänään
sanoit kummastelevasi, että hän meni miehelle, mutta mennä rikkaan
ukon kanssa naimisiin ei minun mielestäni ole ensinkään kummallista;
se on päinvastoin varsin järkevää. Kaupungissa kulkevia huhuja min'en
usko, vaikka, kuten kuvernööri sanoo, minun on mieluista ajatella,
että huhut puhuvat totta.
Sanaakaan vastaamatta Arkâdi koputti numeron ovea. Nuori, livreaan
puettu palvelija saattoi vieraat suureen huoneesen, kehnosti
sisustettuun, niinkuin venäläisen hotellin huoneet konsanaankin,
kukkasilla kumminkin koristettuun. Vähän ajan perästä tuli sisään
rouva Odintsôwkin, yllään yksinkertainen aamuleninki. Keväisen
auringon valossa hän näytti vieläkin nuoremmalta. Arkâdi esitti
hänelle Bazârowin, ihmeeksensä salaa huomaten viimeksi-mainitun
käyneen ikäänkuin hämille. Rouva Odintsôw sitä vastoin pysyi aivan
levollisena, niinkuin eilenkin. Bazârow tunsi itsekin joutuneensa
hämille, ja sekös häntä harmitti. "Se tässä vielä puuttui: akkaväkeä
säikähdettiin!" arveli hän. Ja hän retkahti nojatuoliin, ihan yhtä
hyvin kuin Sítnikowkin, ja rupesi puhelemaan liioitellun luontevasti,
jolla aikaa rouva Odintsôwin kauniit silmät olivat myötäänsä
kiintyneinä häneen.
* * * * *
Anna Sergêjewna Odintsôwin isä, Sergei Nikolâjewitsh Lóktjew vainaja,
oli ollut kaikkialla kauneudestaan tunnettu mies, kauppakeinottelija
ja pelari. Pystyssä pysyttyään ja huimasti elettyään neljä
viisitoista vuotta Pietarissa ja Moskovassa, hän menetti pelissä
kaikki, mitä hänellä oli, ja oli pakotettu asettumaan maalle. Siellä
hän vähän ajan perästä kuoli, jätettyään peräti pienen omaisuuden
kahdelle tyttärelleen Annalle ja Jekaterinalle, joista edellinen oli
silloin kahdenkymmenen ja jälkimmäinen kahdentoista iässä. Äiti,
N:ien köyhtynyttä ruhtinassukua, oli kuollut jo Pietarissa, miehensä
loistoaikoina.
Annan tila oli isän kuoleman jälkeen sangen tukala. Pietarissa saatu
loistava kasvatus ei ollut varustanut häntä kestämään maatilan ja
talouspuuhain huolia. Hän ei ollut tottunut syrjäiseen maaelämään.
Hän ei tuntenut paikkakunnalla ketään, eikä ollut siellä keltä
kysyä neuvoa. Isä oli karttelemalla kartellut naapureitansa: hän
halveksi heitä, ja he halveksivat häntä, kukin tavallansa. Mutta
Anna ei silti toimettomaksi jäänyt. Hän kutsui heti kohta luokseen
tätinsä, ruhtinatar Audótja Stepânowna N:n, häijyn ja kopeamielisen
ämmän, joka, Annan taloon tultuaan, otti omiin hoteisinsa kaikki
parhaat huoneet, purpatti ja marmatti aamusta iltaan, eikä edes
puutarhaankaan mennyt kävelemään, ellei perässä astunut hänen
ainoa elin-orjansa, tuikean-näköinen lakeija, yllään nukkavieru,
herneen-karvainen, vehreillä kalunoilla reunustettu livrea ja päässä
kolmikolkka. Anna kesti kärsivällisesti kaikki tädin oikut, antoi
opetusta nuoremmalle sisarelleen ja oli jo nähtävästi perehtynyt
siihen ajatukseen, että täällä maansydämessä hänen on määrä
lakastuakin... Mutta toisin oli kohtalo päättänyt.
Sattumalta tuli hänet nähneeksi muuan Odintsôw, peräti rikas mies,
puolivälissä viidettäkymmentä, omituinen, hypokondrinen, pullea,
jykevä ja happamennäköinen, ei kumminkaan typerä eikä ilkeä.
Hän rakastui Annaan ja kosi häntä. Anna suostui rupeamaan hänen
vaimoksensa, ja niin he elivät yhdessä viisi kuusi vuotta, kunnes
Odintsôw kuoli, säädettyään koko omaisuutensa Annalle.
Leskeksi jäätyänsä ei Anna Sergêjewna kokonaiseen vuoteen liikkunut
maatilaltansa minnekään, mutta sitten hän läksi sisarensa kanssa
ulkomaille. Saksaa kauemmas hän ei kumminkaan matkustanut: hänen
tuli ikävä, ja niinpä hän palasi takaisin rakkaasen Nikôljskojeensa,
joka sijaitsi noin neljänkymmenen virstan päässä K:n kaupungista.
Siellä hänellä oli uljas, erittäin hienosti sisustettu talo ja
kaunis puutarha monine ansareineen: Odintsôw vainaja ei näet ollut
kieltänyt itseltään mitään. Kaupungissa ei Anna Sergêjewnaa nähty
kuin ylen harvoin. Hän pistäysi sinne enimmäkseen vain asioilla,
vähäksi aikaa silloinkin. Yleensä ei hänestä pidetty. Ihmisillä oli
hirmuisen paljon sanomista hänen avioliittonsa johdosta Odintsôwin
kanssa; hänestä kerrottiin kaikenmoisia perättömiä juttuja: hän muka
oli ollut isänsä kätyrinä väärissä peleissä, eikä hän ollut muka
turhanpäiten tuota ulkomaan matkaakaan tehnyt, vaan oli se ollut
välttämätöntä onnettomain seurausten kätkemiseksi ... "ymmärrättehän
minkä", sanoivat kertojat moittivasti... "Hän on jo kulkenut tulen
ja veden kautta", sanottiin, ja siihen sitten muuan läänissä
tunnettu sukkelakielinen herra tavallisesti aina lisäsi: "Ja läpi
vaskitorvienkin." Kaikki nämä huhut tulivat hänenkin kuuluviinsa,
mutta hän antoi niitten mennä korvasta sisään, toisesta ulos: hän oli
luonteeltaan vapaa, päättäväinen.
* * * * *
Rouva Odintsôw istui nyt, nojatuolin selkämystä vasten kallistuen
ja käsi käden päällä, ja kuunteli Bazârowia. Tämä puhui vastoin
tavallisuutta sangen paljon, ilmeisestikin koettaen olla
intressantti. Ja tämä se taaskin kummastutti Arkâdia. Hän ei
vain osannut sanoa, onnistuuko Bazârow tuossa yrityksessä. Anna
Sergêjewnan kasvoista oli vaikea päättää, millaisen vaikutuksen
vieraan puhe häneen tekee: niissä asui yhä edelleen sama ilme,
kohtelias, hieno; hänen kauniissa silmissään loisti tarkkaavaisuus,
mutta tarkkaavaisuus levollinen. Bazârowin väkinäinen ponnistelu
oli ensi hetkellä näyttänyt hänestä vastenmieliseltä, aivan kuin
ilkeä haju tai räikeä sävel, mutta hän ymmärsi heti vieraan olevan
hämillänsä, ja se tuntui hänestä mielistelevältäkin. Hän ei inhonnut
muuta kuin sellaista, mikä tympeätä on, mutta tympeydestähän ei olisi
kukaan saattanut Bazârowia syyttää.
Arkâdi sai sinä päivänä myötäänsä kummastelemisen aihetta. Hän oli
odottanut, että Bazârow rupeaisi rouva Odintsôwin, niinkuin älykkään
naisen kanssa konsanaankin, puhumaan omista vakaumuksistaan ja
näkökannoistaan; rouva Odintsôw itsehän oli lausunut toivovansa
saada kuulla miestä, joka "rohkenee olla uskomatta mihinkään".
Mutta sen sijaan Bazârow jutteli lääketieteestä, homeopatiasta,
kasvitieteestä. Keskustelussa tuli ilmi, ett'ei rouva Odintsôw
ollut hukkaan kuluttanut aikaansa: hän oli lukenut koko joukon
hyviä kirjoja ja puhui kerrassaan hyvää venättä. Hän käänsi puheen
musikkiin, mutta huomattuaan, ett'ei Bazârow tunnusta taidetta,
siirtyi vähitellen jälleen kasvitieteesen, vaikka Arkâdi oli jo
alkamaisillaan laajaa esitystä kansansävelten merkityksestä. Rouva
Odintsôw kohteli häntä edelleenkin kuin nuorinta veljeänsä: hän näkyi
antavan arvon Arkâdissa ilmenevälle nuoruuden hyvänsävyisyydelle ja
vilpittömyydelle, mutta -- siinä kaikki. Kolmisen tuntia kesti tämä
keskustelu, hätäilemätön, monipuolinen, vilkas.
Ystävykset nousivat viimein ja rupesivat jättämään hyvästi. Anna
Sergêjewna katsahti heihin lempeästi, ojensi heille kummallekin
kauniin valkoisen kätensä ja, hiukan mietittyään, virkkoi, huulilla
epäröivä, mutta hyvä hymy:
-- Ellette ikävää pelkää, hyvät herrat, niin käykääpäs minun luonani
Nikôljskojessa.
-- Hyväinen aika, Anna Sergêjewna! -- huudahti Arkâdi; -- minähän
pitäisin erityisenä onnena...
-- Entäs te, m'sjö Bazârow?
Bazârow kumarsi vain, ja Arkâdi sai vieläkin kerran syytä
kummastelemiseen: hän huomasi ystävänsä punastuneen.
* * * * *
-- No niin? -- virkkoi Arkâdi hänelle, heidän tultuaan kadulle, --
oletko yhä vieläkin sitä mieltä, että hän on tuommoinen huh-huh?
-- Kuka hänet ties! Onpas vaan saanut jäätä ylleen! -- vastasi
Bazârow. Hetken kuluttua hän lisäsi:
-- Herttuatar se on, hallitseva persona: laahus vaan taakse ja kruunu
päähän, muuta ei kaipaa.
-- Ei meidän herttuattaret sellaista venättä puhu, -- huomautti
Arkâdi.
-- On ollut uudestaan korjattavana, veikkoseni; on saanut syödä
meidän leipää.
-- Mutta viehättävä hän vaan on, -- äännähti Arkâdi.
-- Verraton ruumis! -- jatkoi Bazârow; -- vaikka sen veis suoraa
päätä anatoomiseen teatteriin.
-- Mutta älähän nyt enää, Herran tähden, Jevgêni! Tuohan on jo
suunnalta pois!
-- No älähän nyt suutu, hellunlellu! Sanon vaan: ensimmäistä sorttia.
Kyllä me vaan tästä lähdetään sinne.
-- Milloin?
-- Vaikka ylihuomenna. Mitäs meill' ois täällä tekemistä? Sampanjaako
latkia rouva Kúkshinin kanssa? Vai kuunnellako sinun sukulaistasi,
tuota liberaalista tevanaa? Ylihuomenna pyörähdetään pois. Ja
sielläpäinhän se on isä ukonkin maatila. Eikös Nikôljskoje ole K:n
maantien varrella?
-- On.
-- _Optime_. Mitäpäs tässä vitkastelee! Vitkastelu on vain tomppelien
ja älyniekkain tapa. Sen minä vieläkin sanon: verraton ruumis!
Kolmen päivän perästä ystävykset jo ajaa jyryttivät Nikôljskojeen
päin. Päivä oli kirkas, ei liian helteinen, ja kylläiset kyytihevoset
juoksivat tasaisesti, hiljalleen huiskutellen palmikoitua ja
solmittua häntäänsä. Arkâdi katseli tietä pitkin, myhäellen,
tietämättä itsekään, miksi.
-- Saatpa onnitella minua! -- huudahti Bazârow äkkiä. -- Tänäänhän
on kesäkuun 22:s, minun nimipäiväni. Saas nähdä, millaista huolta
se minun suojelus-enkelini pojasta pitää. Tänään ne vuottavat minua
kotiakin -- lisäsi hän matalammalla äänellä. -- No niin ... antaa
vuottaa ... välipä sillä!