Se moskovalaisten aateliskartanojen malliin rakennettu talo,
missä Audôtja Nikítishna elikkä Jevdôksia Kúkshin asui, sijaitsi
erään, äskettäin puti puhtaaksi palaneen kadun varrella --
maaseutu-kaupungithan meillä, kuten tiedetään, joutuvat tulen
uhriksi joka viides vuosi. Ovessa oli vinoon naulatun käyntikortin
yläpuolella kellonnauha, ja eteisessä tuli vieraita vastaan muuan
vaimo-ihminen, puolittain palvelija, puolittain seuralaisnainen, tanu
päässä -- ilmeisiä merkkejä emännän progressivisistä harrastuksista.
Sítnikow tiedusti, onko Audôtja Nikítishna kotona.
-- Kas tekö, _Victor?_ -- kuului viereisestä huoneesta. -- Käykää
sisään!
Tanu-pää nainen katosi samassa.
-- En minä ole yksin, -- virkkoi Sítnikow, ovelasti heittäen yltään
attilan, jonka alta tuli näkyviin jonkunlainen aito venäläisen
hihattoman alustakin tai _paletotsac'in_ tapainen nuttu, ja heittäen
uhkean katseen Arkâdiin ja Bazârowiin.
-- Yks kaikki, -- vastasi ääni. -- _Entrez!_ Nuoret herrat astuivat
sisään.
Huone, johon he tulivat, oli pikemmin työkammion kuin vierashuoneen
näköinen. Papereita, kirjeitä, venäläisten aikakauslehtien paksuja
nidoksia -- enimmäkseen aukileikkaamattomia -- oli hujan hajan
pitkin pölyisiä pöytiä; paperossin pätkiä vilkkui kaikkialla.
Nahkasohvalla oli puoliviruvassa asennossa vaaleaverinen, vielä
nuori nainen, hiukan hajahapsinen, yllään silkkinen, ei aivan siisti
leninki, paksut renkaat lyhykäisten kätten ranteissa, ja pitsihuivi
päässä. Hän nousi sohvalta, leväperäisesti heittäen hartioilleen
pienen kärpännahkaisen samettiturkin, jonka sisus näkyi jo olevan
kellastunut.
-- Hyvää päivää, _Victor_, -- virkkoi hän veltosti, puristaen
Sítnikowin kättä.
-- Bazârow, Kirsânow, -- tokaisi Sítnikow katkonnaisesti, jäljitellen
Bazârowia.
-- Terve tultua, -- lausui rouva Kúkshin, luoden Bazârowiin pienet
silmänsä, joitten välissä pikkuruinen nenä punersi, arkaillen kuin
orpo. -- Minä tunnen teidät, -- liitti hän, ojentaen Bazârowille
kätensä.
Bazârow rypisti kulmiaan. Tuossa emansipioidun naisen pienessä,
vähäpätöisessä olennossa ei ollut mitään muodotonta, mutta hänen
kasvojensa ilme teki katsojaan epähauskan vaikutuksen. Väkisinkin
teki mieli kysäistä häneltä: "Onko sinun nälkä? Vai onko sinun ikävä?
Vai arjisteletko sinä? Miksikäs sitten kasvojasi tuolla lailla
vääntelet ja vänkäät?" Hänen laitansa oli sama kuin Sítnikowinkin:
näytti kuin myötäänsä sydäntä kalvaisi. Hän puheli ja liikkui sangen
vapaasti ja sittenkin kömpelösti: hän piti itseänsä ilmeisestikin
varsin hyväntahtoisena ja suoravaisena olentona, mutta tekipä hän
mitä hyvänsä, aina näytti siltä, että ihan päinvastoin hän oli
aikonut tehdäkin; kaikki häneltä kävi, niinkuin lapset sanovat,
"muutoin vaan", se on: ei mikään ollut yksinkertaista, luontevaa. --
Niin, niin, kyllä minä tunnen teidät, Bazârow, -- toisti hän. Hänellä
oli sama tapa kuin monilla maaseutujen ja Moskovan rouvas-ihmisillä,
puhutella miehiä jo ensi tutustumisen jälkeen sukunimeltä. --
Tahdottekos sikarin?
-- Sikari on kyllä yks hyvä asia, -- puuttui puheesen Sítnikow, joka
jo oli ennättänyt retkahtaa nojatuoliin ja kohottaa toisen jalan
korkealle ilmaan, -- mutta antakaapas meille aamiaista. Meillä on
kauhea nälkä, ja käskekäähän edeskantaa meille pullo sampanjaa.
-- Sybariiti! -- virkkoi Jevdôksia nauraen. Naurun aikana tuli
häneltä ylä-ikenet näkyviin. -- Eikös hän ole sybariiti, vai kuinka,
Bazârow?
-- Minä rakastan elämän suloja, -- lausui Sítnikow arvokkaasti. -- Se
ei estä minua olemasta liberaali.
-- Estää, estää, ihan varmaan estää! -- huudahti Jevdôksia, samalla
kumminkin käskien palvelijanaisen pitämään huolta aamiaisesta ja
sampanjasta myöskin. -- Vai mitä te arvelette, Bazârow? Minä olen
vakuutettu, että te olette samaa mieltä kuin minäkin.
-- Enpä niinkään, -- vastasi Bazârow; -- palanen lihaa on parempi
kuin palanen leipää, yksin jo kemialliseltakin kannalta.
-- Vai olette te kemian tutkija! Kemia, se on minun intohimoni. Minä
olen keksinyt eräänlaisen sementinkin.
-- Sementin? Te?
-- Minä juuri. Ja tiedättekö mihin tarkoitukseen? Nukenpäitä varten;
se ei mene milloinkaan rikki. Minähän olen varsin käytännöllinen.
Mutta ei se ole vielä ihan lopullisesti valmis. Pitää lukea Liebigiä
vielä. Niin, mutta asiasta toiseen: oletteko lukenut Kisljakôwin
artikkelia Moskowskia Vjêdomostissa naisen työstä? Lukekaa kaikin
mokomin. Huvittaahan teitä naiskysymys? Milläkäs alalla teidän
ystävänne toimii? Ja mikä hänen nimensä on?
Rouva Kúkshin "puotteli" kysymyksiä perä perää hemmotellulla
huolettomuudella, vastausta odottamatta, samaan tapaan kuin
lellitellyt lapset puhelevat hoitajainsa kera.
-- Minun nimeni on Arkâdi Nikolâitsh Kirsânow, -- virkkoi Arkâdi, --
enkä minä toimi millään alalla.
Jevdóksia purskahti nauramaan.
-- Sepä mainiota! Ettekö polta? Viktor, tiedättehän, että minä olen
suutuksissani teihin.
-- Mistä syystä?
-- Te kuulutte jälleen ruvenneen kehuskelemaan George Sandia.
Ajastansa jäljelle jäänyt nainen, eikä mitään muuta. Kuinka
saattaisi häntä verratakaan Emersoniin? Hänellä ei ole minkäänlaisia
aatteita kasvatuksesta, fysiologiasta, ei niin mistään. Minä olen
vakuutettu, ett'ei hän embryologiasta ole kuullut puhuttavankaan,
mutta nykyaikana ilman embryologiaa -- mahdotonta! -- Tässä kohden
Jevdóksia ihan kätensä levitti. -- Voi sentään, kuinka erinomaisen
artikkelin on tämän johdosta kirjoittanut Jeliséwitsh! Se on
geniaalinen herra! -- Jevdóksia käytti alinomaa sanaa "herra"
merkitsemässä miestä. -- Bazârow, tulkaa istumaan tänne minun
viereeni sohvaan. Ette taida tietääkään, että minä pelkään teitä
kauheasti.
-- Minkä vuoksi, jos sais udella?
-- Te olette vaarallinen herra, kriitiko semmoinen. Mutta, hyväinen
aika! Ihan minua itseänikin naurattaa: niinhän minä haastelen tässä
kuin mikä hovinemäntä arolta. Vaikka hovin-emäntä minä olenkin.
Itse minä hoidan maatilaani, ja aatelkaas, minun voutini Jeroféi
on kerrassaan merkillinen tyyppi, aivan kuin Cooperin Pathfinder:
hänessä on jotain niin välitöntä! Nyt minä olen lopullisestikin
asettunut tänne. Ilkeä kaupunki, eikö niin? Mutta minkäs tekee!
-- Kaupunki mikä kaupunki, -- virkkoi Bazârow kylmäkiskoisesti.
-- Kaikki harrastukset täällä ovat niin mitättömän vähäpätöisiä.
Sehän se on niin kauheata! Tätä ennen minä asuin Moskovassa ...
mutta siellä elelee nyt minun aviopuolisoni, monsieur Kúkshin. Ja
nykyjään se Moskovakin ... en minä tiedä ... ei se enää ole sama.
Olen tästä aikonut matkustaa ulkomaille. Viimekin vuonna olin ihan
lähtemäisilläni.
-- Parisiin tietysti? -- kysäsi Bazârow.
-- Parisiin ja Heidelbergiin.
-- Heidelbergiinkö? Mitäs sinne?
-- Herrainen aika! Siellähän on Bunsen!
Siihen ei Bazârow osannut vastata mitään.
-- _Pierre_ Sapôzhnikow ... tunnettehan te hänet?
-- En tunne.
-- Hyvät ihmiset! _Pierre_ Sapôzhnikow ... hän, joka aina käy Lydia
Hostâtowin luona.
-- En tunne sitäkään.
-- No niin, hän se juuri lupasi tulla minulle saattajaksi. Minä
olen, Jumalan kiitos, vapaa, lapsia minulla ei ole... Mitäs minä nyt
puhunkaan: "Jumalan kiitos!" Vaikka sama se.
Jevdóksia kääräisi paperossin, tupakasta kellastuneissa hyppysissään,
nuolaisi paperin kiinni, imaisi ja sytytti. Palvelijanainen tuli
sisään, kantaen tarjotinta.
-- Kas siinähän on aamiainenkin. Tahdotteko haukata? Viktor, avatkaa
puteli; se on teidän ammattianne.
-- Minun on, minun on, -- jupisi Sítnikow, nauraa vingahtaen taaskin.
-- Onko täällä päin koreita naisia? -- kysäisi Bazârow,
tyhjentäessään kolmatta lasia.
-- On, -- vastasi Jevdóksia; -- mutta kaikki ne ovat niin tyhjiä.
Esimerkiksi _mon amie_ Odintsôw ... sangen soma. Ikävä vaan, että
hänestä huhutaan ... vaikka siitä minä vähät ... mutta hänessä ei ole
tuota mielipiteitten vapautta, tuommoista katsantokannan laajuutta ...
ei lainkaan sitä semmoista. Koko kasvatusjärjestelmä on saatava
meillä toisellaiseksi. Minä olen sitä jo miettinytkin. Naiset meillä
ovat hyvin huonosti kasvatettuja.
-- Ette te niille mahda mitään, -- puuttui Sítnikow puheesen.
-- Heitä pitää halveksia, ja minä halveksin heitä, kerrassaan
ja kokonaan! -- Saada halveksia ja saada lausua julki tämä
halveksiminen, se oli kaikkein suloisinta Sítnikowista. Naisten
kimppuun tietenkin hän hyökkäili, aavistamattakaan, että hän moniaan
kuukauden perästä oli mateleva vaimonsa edessä siitä syystä vain,
että tämä oli omaa sukuansa ruhtinatar Durdoljêsow. -- Ei heissä,
-- jatkoi hän, -- ei heissä ole yhden ainoatakaan, joka pystyisi
käsittämään tätä meidän keskusteluamme; ei ole heissä yhden
ainoatakaan, joka ansaitsisi sitä, että me, vakavat miehet, edes
puhuisimmekaan heistä.
-- Eikä niiden tarvitse tätä keskustelua käsittääkään, -- mörähti
Bazârow.
-- Kestä te puhutte?--sekaantui Jevdóksia puheesen.
-- Kauniista naisista.
-- Mitenkä? Yhdyttekö te siis Proudhonin mielipiteesen.
Bazârow oikasihe korskeasti.
-- Minä en yhdy kenenkään mielipiteesen; minulla on omani.
-- Alas autoriteetit! -- kiljasi Sítnikow, ihastuksissaan, kun sai
tilaisuuden räikeällä tavalla lausua julki ajatuksen sen miehen
läsnä-ollessa, jonka edessä hän polvisteli kuin orja.
-- Mutta johan itse Macaulaykin... -- yritti rouva Kúkshin.
-- Alas Macaulay! -- jyrisi Sítnikow. -- Pidättekö te akkaväen puolta?
-- En akkaväen puolta, vaan naisten oikeuksien puolta, ja niitä minä
olen päättänyt suojella viimeiseen verenpisaraani asti.
-- Alas! -- kiljasi Sítnikow, mutta pysähtyi. -- Enhän minä sentään
niitä kiellä, -- virkkoi hän.
-- Ei, kyllä minä huomaan, että te olette slavofiili.
-- Enkä ole slavofiili, vaikka tietystihän minä... -- Ei, ei, ei!
Slavofiili te olette! Te olette _Domostrói_ lehden kannalla. Ruoska
käteen, siihen te olisitte omianne.
-- Ruoska on hyvä kapine sekin, -- huomautti Bazârow; -- mutta jopa
tässä päästiinkin ihan viimeiseen pisaraan...
-- Mitä niin? -- keskeytti Jevdóksia.
-- Sampanjaa, arvoisa Audótja Nikitishna, sampanjaa eikä teidän
vertanne.
-- Min' en saata hillitä itseäni, kuullessani hyökättävän naisten
kimppuun, -- jatkoi Jevdóksia. -- Se on hirmuista, hirmuista! Sen
sijaan, että hyökkäätte naisten kimppuun olisi parasta, kun lukisitte
Micheletin kirjan: _De l'amour_. Mainiota! Hyvät herrat, ruvetaanpa
puhumaan rakkaudesta, -- lisäsi Jevdóksia, päästäen hervakasti
kätensä vaipumaan kuopilleen painuneen tyynyn päälle.
-- Mitäpä tässä nyt rakkaudesta! -- sanoi Bazârow. -- Te mainitsitte
äsken rouva Odintsôwia... Niinhän se muistaakseni oli? Kuka se on?
-- Ihana olento, ihana olento! -- vingahti Sítnikow. -- Minä esitän
teidät toisillenne. Älykäs, rikas, leski. Sääli vaan, ett'ei hän ole
tarpeeksi kehittynyt vielä; hänen pitäisi tutustua lähemmin meidän
Jevdóksian kanssa. Niin juur, teidän terveydeksenne, _Eudoxie!_
Kilkis! _"Et toc, et toc, et tin-tin-tin. Et toc, et toc, et
tin-tin-tin!!"_[12]
-- _Victor!_ Te olette vallaton vekkuli!
Kauan kesti aamiaista. Ensimmäistä sampanja-pulloa seurasi toinen,
kolmas, jopa neljäskin. Jevdóksia puheli taukoamatta, ja Sítnikow
säesti häntä myötäänsä. Paljon siinä haasteltiin siitä, mitä
avioliitto olla mahtaa, ennakkoluuloako vai rikostako, ja millaisia
syntyy maailmaan ihmisiä, yhdenkölaisia vai erinkaltaisiako, ja mitä
se individuaalisuus oikeastaan lienee. Vihdoin mentiin niin pitkälle,
että Jevdóksia, viinistä ihan punaisena, rupesi tylsillä kynsillään
takomaan epävireisen pianon koskettimia ja laulamaan käheällä
äänellään ensin mustalaislauluja, ja sitten Seymour-Sheeffin laulua:
"Uneen uupunut Granada". Sítnikow sitoi päähänsä villaisen kaulavyön
ja oli olevinaan kuoleva rakastaja, jolta
"Hehkuviksi suudelmiksi
Huulet liittyi huulihin."
Tämä oli jo liikaa Arkâdin mielestä.
-- Hyvä herrasväki! -- sanoi hän ääneen. -- Bedlamiahan tämä jo
muistuttaa.[13]
Bazârow, joka koko keskustelun aikana oli vain silloin tällöin
pistänyt väliin jonkun kompasanan, pysytellen enimmäkseen sampanjan
ääressä, päästi äänekkään haukotuksen, nousi ylös ja, emännälle
jäähyväisiäkään sanomatta, läksi Arkâdin kanssa pois. Sítnikow
hyppäsi perässä.
-- No mitäs sanotte? Mitäs sanotte? -- kyseli hän, imelästi
lähennellen heitä milloin puolelta milloin toiselta. -- Sanoinhan
minä jo, että se on merkillinen ihminen! Enemmän sellaisia naisia
meille! Hän on tavallaan korkeasti siveellinen ilmiö.
-- Entäs tämä sinun isäsi laitos, onko sekin korkeasti siveellinen
ilmiö? -- murahti Bazârow, sormellaan tokaisten kapakkaan, jonka
ohitse he parhaillaan kulkivat.
Sítnikow se nauraa vingahti jälleen. Hän häpesi kovasti
syntyperäänsä, eikä tiennyt, ollako mielissään vai loukkautuako
Bazârowin odottamattomasta sinuttelemisesta.