Kuvernööri K:n kaupungissa, jonne ystävykset nyt läksivät, oli
nuoren polven miehiä, progressisti ja despooti, niinkuin Venäjällä
myötäänsä näkee. Jo hallintonsa ensimmäisenä vuonna hän ennätti
riitaantua ei ainoastaan aateliston johtajan, erään virasta-eronneen
staabinratsumestarin, hevoslaitoksen omistajan ja vieraanvaraisen
herran, vaan omain virkamiestensäkin kanssa. Siitä nousi niin
sotkuisia rettelöitä, että ministeristö Pietarissa näki viimein
välttämättömäksi lähettää sinne erityisen valtuutetun pitämään
tarkkaa tutkintoa asiapaikalla.
Esivalta valitsi tähän toimeen Matvei Iljítsh Koljâzinin, sen
Koljâzinin pojan, joka oli ollut aikoinaan Kirsânow veljesten
holhojana Pietarissa. Hänkin oli "nuoria", s.o. hän oli vast'ikään
täyttänyt neljäkymmentä vuotta, mutta tavoitteli jo valtiomiehen
asemia. Rinnassa oli hänellä jo tähti kummallakin puolella, toinen
niistä tosin ulkomainen ja sekin jotenkin halpa-arvoinen. Samoin kuin
kuvernööri, jota hän oli tullut tutkimaan, oli hänkin progressistien
kirjoissa. Maanmahtaviin hän kuului, olematta kumminkaan muitten
maanmahtavain kaltainen. Hän arvasi omat ansionsa sangen korkealle,
hänen kunnianhimollansa ei ollut ääriä lainkaan, mutta hän käyttihe
säveästi, katseli ihmisiä rohkaisevasti silmiin ja kuunteli heitä
suopeasti, ja hänen naurunsa oli niin hyväntahtoista, että häntä
saattoi ensi alussa sanoa "oikein kelpo pojaksi". Tärkeissä
tilaisuuksissa hän kumminkin osasi, niinkuin sanotaan, puhaltaa pölyä
ihmisen silmiin. "Tarmoa tarvitaan", puheli hän silloin; _l'énergie
est la premiére qualité d'un homme d'état_,[11] mutta kaikesta tuosta
huolimatta häntä sittenkin puijattiin, ja jokainen, vähänkin ovela
tshinownikka pisti hänelle suitset suuhun.
Matvei Iljítsh puhui suurella kunnioituksella Guizotista, ja
koetti painaa jokaisen mieleen, ett'ei hän ensinkään kuulu
routinier'ien (tapoihinsa piintyneitten) ja ajastansa jäljelle
jääneitten byrokraatien joukkoon, ett'ei hän jätä huomioon ottamatta
ainoatakaan tärkeätä ilmausta yhteiskunnallisessa elämässä... Nuo
tuollaiset sanat hän tunsi sangen hyvin. Oikeinpa hän seurasi --
huolettomalla ylevyydellä tosin -- aikansa kirjallisuuttakin: samoin
kuin aikaihminen liittyy kadulla kohtaamaansa poika nulikkain
juhlakulkueesen.
Itse asiassa ei Matvei Iljítsh ollut kovinkaan paljoa korkeammalla
niitä Aleksanderin aikakauden valtiomiehiä, jotka varustautuessaan
rouva Swjétshinin vastaan-otoille -- tämä asui siihen aikaan
Pietarissa -- lukaisivat sivun verran Condillac'ia. Hänen
käytöstapansa se vain oli toisenlaista, ajanmukaisempaa. Hän oli
sukkela hovimies, keinoissaan kekseliäs, eikä mitään muuta; häneltä
puuttui selvää silmää asioihin, älyä hänellä ei ollut, mutta omia
asioitansa hän kyllä osasi ajaa, siinä kohden häntä ei voinut pussiin
pistää kukaan, ja sehän on pääasia.
Matvei Iljítsh vastaan-otti Arkâdin, kuten valistuneen ylhäisen
virkamiehen tulee ja sopii: herttaisesti, jopa leikkisästikin.
Kummaksensa hän kuitenkin pani, kuultuansa hänen kutsumainsa
sukulaisten jääneen kotia.
-- Lystikäs mies se sinun pappasi aina on ollut, -- huomautti
hän, heilutellen upean, samettisen aamunuttunsa tupsuja, ja,
kääntyen sitten äkkiä nuoreen virkamieheen, joka istui taampana,
uniformu napitettuna kaikkein parhaimmassa tarkoituksessa, huudahti
huolestuneen näköisenä:
-- Mitä nyt?
Nuori tshinownikka, jolta pitkällisen vaitiolon aikana huulet olivat
tarttuneet kiinni toisiinsa, nousi seisomaan ja katsahti neuvottomana
päällikköönsä. Mutta Matvei Iljítsh, saatuaan alamaisensa hämille,
ei hänestä sitten sen enempää välittänytkään. Ylhäisiä virkamiehiä
miellyttää yleensäkin saattaa alamaisiansa silloin tällöin hämille,
ja keinoja on heillä siihen sangen moninaisia. Muun muassa on
seuraava keino usein käytännössä, _is quite favourable_ (kerrassaan
tehokas), niinkuin englantilainen sanoo: Ylhäinen virkamies lakkaa
äkisti ymmärtämästä kaikkein yksinkertaisimpiakin sanoja, tekeytyy
kuuroksi. Hän kysäisee esimerkiksi: mikä päivä tänään on?
Kaikkein kunnioittavimmin hänelle tehdään tiedoksi: Tänään on
perjantai, teidän ylhäisyytenne.
-- Hä? Mitä? Mitä niin? Mitä te sanoitte? -- kyselee ylhäinen
virkamies, korviaan hörkistellen.
-- Tänään on perjantai, teidän ylhäisyytenne.
-- Kuinka? Mitä? Mitä se tahtoo sanoa: perjantai? Mikä perjantai?
-- Perjantai, teidän ylhäisyytenne, viikon päivä.
-- No-no, vai aiot sinä opettaa minua?
Matvei Iljítsh oli ylhäinen virkamies kaikessa liberaalisuudessaan.
-- Minä kehoittaisin sinua, ystäväiseni, tekemään viskin
kuvernöörille, -- lausui hän Arkâdille. -- Min'en kehoita,
ymmärräthän, siitä syystä, että pitäisin vanhanaikuisten käsitteiden
mukaan tarpeellisena juosta esivaltoja kumartelemassa, vaan siitä
syystä ainoastaan, että kuvernööri on säädyllinen mies, ja, sitä
paitsi, tehneehän sinun mielesi tutustua täkäläiseen seurapiiriin...
Ethän sinä mikään jöröjaakko liene, vai? Hän pitää ylihuomenna suuret
baalit.
-- Saavutteko te niihin? -- kysäisi Arkâdi.
-- Minua vartenhan hän ne pitääkin, -- virkkoi Matvei Iljítsh,
melkein surkutellen. -- Tanssitko sinä?
-- Huononpuoleisesti.
-- Se on paha se. Täällä on sieviä naisia, ja häpeähän on nuoren
miehen olla tanssimatta. Enkä minä tässäkään kannata vanhettuneita
käsityksiä; minä en ole lainkaan sitä mieltä, että älyn pitää asuman
jaloissa, mutta byronismi on hassunkurista; _il a fait son temps_ (se
on aikansa elänyt).
-- Enhän minä, setä hyvä, byronismista, enkä...
-- Minä teen sinut tutuksi täkäläisten rouvain kanssa, -- keskeytti
Matvei Iljítsh. -- Minä otan sinut siipieni suojaan, -- lisäsi hän
naurahtaen, itseensä tyytyväisenä.
-- Ja silloin sinun on lämmin olla, vai?
Palvelija astui sisään, ilmoittaen rahatoimikamarin esimiehen tulon.
Ja sisään astui muuan liepeäsilmäinen, ryppyhuulinen mies, jossa asui
palava rakkaus luontoa kohtaan, etenkin kesäiseen aikaan, jolloin
hänen sanainsa mukaan: "jok'ikinen pikkuruinen mehiläinen ottaa
jokaisesta pikkuruisesta kukkasesta pikkuruisen lahjuksen."
Arkâdi läksi pois ja meni majataloon, jossa hän ja Bazârow olivat
asuntoa.
Siellä hän sai kauan aikaa puhua Bazârowille, ennenkuin tämä suostui
lähtemään kuvernöörin luokse.
-- Minkäs tässä tekee! -- virkkoi Bazârow viimein. -- Kun lemmon
kerran kelkkaansa ottaa, niin vedä perille asti. Tilan-omistajiahan
tänne tultiin katsomaan, no katsellaan sitten.
Kuvernööri otti nuoret herrat vastaan kohteliaasti, mutta ei
pyytänyt istumaan, ja seisoviltaan itsekin puhutteli heitä. Hänellä
oli myötäänsä kiire ja hoppu. Aamusta alkain jo hän veti päällensä
ahtaan virkatakin ja sitoi kaulaansa liinan tavattoman kireälle, ei
ennättänyt kunnolleen syödä eikä juoda, yhä vaan käski ja komenteli.
Läänissään hän oli saanut liikanimen Bourdaloue, ei kumminkaan
kuuluisan franskalaisen saarnamiehen kaimana, vaan siksi, että
koko mies oli kuin mikä "burdâ" (== hompsis hampsis). Hän kutsui
Kirsânowia ja Bazârowia luoksensa baaleihin, ja kahden minutin
kuluttua kutsui uudestaan, pitäen heitä jo veljeksinä ja nimitellen
kumpaakin herra Kaisârowiksi.
Astuessaan kuvernöörin luota asuntoansa kohti, he huomasivat äkkiä
troskain pysähtyvän heidän kohdalleen. Niistä hyppäsi maahan muuan
lyhyenläntä mies, yllään slavofiililäinen attila.
-- Jevgêni Vasíljitsh! -- huudahti hän, hypäten Bazârowia
tervehtimään.
-- Vai niin! Tekö siinä, Herra Sítnikow? -- virkkoi Bazârow, yhä
jatkaen astuntaansa katukäytävää myöten. -- Kuinkas te täällä?
-- Sattumoisin aivan, aatelkaas, -- vastasi toinen ja, kääntyen
ajuriin ja viis kuusi kertaa huiskauttaen kättään, kiljaisi: --
Aja perässä, aja perässä! -- Ja hypäten kourun yli, hän jatkoi.
-- Isällä on täällä asioita, ja hän pyysi minua ajamaan niitä...
Tänään sain tietää teidän olevan kaupungissa ja käväisinkin jo
teillä. -- Numeroonsa tultuaan ystävykset todellakin löysivät
siellä käyntikortin, kolkat taivutettuina; siinä oli Sítnikowin
nimi toisella puolen franskaksi, toisella slavilaisella
kudekirjoituksella. -- Toivoakseni te ette tule kuvernöörin luota.
-- Turha toivo; sieltä suoraa päätä.
-- Vai niin! No sitten lähden minäkin sinne... Jevgêni Vasíljitsh,
esittäkäähän minut teidän ... heille...
-- Sítnikow, Kirsânow, -- mörähti Bazârow, pysähtymättä.
-- Varsin hauskaa, -- puhui Sítnikow, lähennellen kylki edellä,
myhähdellen ja kiskoen käsistään ylenmäärin elegantteja
sormikkaitaan. -- Minä olen varsin usein kuullut... Olen vanha tuttu
Jevgêni Vasíljitshin kanssa, saatanpa sanoa: hänen opetuslapsensa.
Hänelle minä olen kiitollisuuden velassa uudesta syntymisestäni.
Arkâdi katsahti tuohon Bazârowin opetuslapseen. Värähtelevä ja tympeä
ilme liikkui noissa ikäänkuin siloisiksi nuolluissa kasvoissa;
piirteet olivat niissä vähäiset, mutta silti miellyttävät. Pienet,
kuni sisäänpainuneet silmät tähystelivät tarkasti, levottomasti, ja
levotonta oli hänen naurunsakin: tuommoista lyhyttä, puisevaa.
-- Tiedättekös, -- jatkoi hän, -- kun Jevgêni Vasíljevitsh ensi
kertaa minun kuulteni sanoi, ett'ei autoriteeteja saa tunnustaa,
silloin minussa lehahti semmoinen riemu ... ikäänkuin olisin näköni
jälleen saanut. Kas siinä, arvelin silloin, kas siinä minä vihdoin
löysin ihmisen! Niin vainenkin, Jevgêni Vasíljitsh! Teidän täytyy
välttämättömästi käydä täällä erään rouvan luona, joka kykenee
täydellisesti ymmärtämään teitä, ja jolle teidän käyntinne on oleva
juhlahetki. Olette ehkä kuullut hänestä?
-- Kuka se on? -- virkkoi etenkehdaten Bazârow.
-- Kúkshin, _Eudoxie_, Jevdóksia Kúkshin. Merkillinen ihminen
kerrassaan, _emancipée_ sanan todellisessa merkityksessä, niitä
eturivin naisia. Tiedättekös mitä? Lähdetäänpä miehissä sinne. Hän
asuu kahden askeleen päässä tästä. Siellä haukkaamme aamiaistakin.
Ettehän te vielä ole syöneet aamiaista?
-- Emme.
-- No sehän sopii mainiosti. Hän, ymmärrättehän, on erillään
miehestänsä, vapaa ja riippumaton.
-- Kaunis, vai?
-- Nnno ... eipä juuri.
-- Mitäs perhanaa te sinne sitten meitä haalitte?
-- Teillä on aina ne pilapuheet... Hän panee meille pullon
sampanjaakin pöytään.
-- Ohoh! Siinä sen heti näkee käytännöllisen ihmisen. Asiasta
toiseen: yhäkö se teidän isänne vielä hommaa viinavuokrissa?
-- Kyllä -- vastasi Sítnikow kiireesti, nauraa vingahtaen. -- No
niin, mennäänkö?
-- Enpä oikein tiedä.
-- Ihmisiähän sinun teki mielesi katsoa, mene, kun pääset, -- virkkoi
Arkâdi puoliääneen.
-- Entäs te, herra Kirsânow? -- huudahti Sítnikow. -- Tulkaa toki
tekin; emmehän me ilman teitä.
-- Ettäkö näin kaikki yht'aikaa sinne rynnättäis?
-- Ei se tee mitään. Rouva Kúkshin on kerrassaan jotain erinomaista.
-- Ja pullo sampanjaa tulee? -- kysyi Bazârow.
-- Kolmekin! -- huudahti Sítnikow, -- sen minä takaan.
-- Millä?
-- Päälläni.
-- Isän massi olis varmempi takuu. No niin, lähtään.