Puolen tunnin perästä Nikolai Petrôwitsh meni lehtimajaan,
lempipaikkaansa. Murheellisiin mietteisin mies oli vaipunut.
Ensinnäkin hän huomasi selvästi juovan oman itsensä ja poikansa
välillä ja aavisti tämän juovan laajenevan päivästä päivään. Turhaa
niinmuodoin oli hänen ollut ennen muinoin Pietarissa istuskella
päiväkausia tutkimassa uusimpia teoksia; turhaa oli hänen ollut
kuunnella nuorten miesten keskusteluja; turhaa oli ollut hänen
mielihyvänsä, saadessaan hänkin osaltaan pistää sanasen ja toisen
heidän innokkaisin puheisinsa.
"Velimies sanoo meidän olevan oikeassa", mietti hän, "ja ilman
vähintäkään itserakkautta näyttää minustakin, että he ovat kauempana
totuudesta kuin me, mutta samalla tuntuu, että heillä on takanansa
jotain, mitä meiltä puuttuu, jonkinlainen etevämmyys meihin nähden...
Nuoruusko? Ei: ei se pelkkää nuoruutta ole. Eiköhän se etevämmyys
vain liene siinä, että heissä on vähemmin herruuden jälkiä kuin
meissä?"
Nikolai Petrôwitsh painoi päänsä alas ja pyyhkäisi otsaansa.
"Mutta hylkiäkö runoutta?" -- ajatteli hän jälleen. "Poisko kaikki
myötätuntoisuus taidetta, luontoa kohtaan?"...
Ja hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin hakien tukea sille
ajatukselle, ett'eihän toki luontoa kohtaan saata olla tympeä. Ilta
alkoi hämärtää. Aurinko oli mennyt piiloon pienen haavikon taakse,
jonne puutarhasta oli matkaa puolen virstan verran. Loppumattomana
sen varjo ulottui yli peltojen liikkumattomain. Talonpoika tuolla
ratsasti hiljaista juoksua valkoisen hevosen seljässä pimeätä,
kapeaa tietä myöten ihan lehdon vieritse. Hän esiintyi selvästi
koko mies, vaikka ajoikin siimeksessä: paikkakin takin hartioissa
vilkahteli. Selvästi erotti hevosen jalat: ne liikkuivat niin
somasti. Auringonsäteet puolestaan keskittyivät haavikkoon, tungeten
läpi tiheikön ja luoden puitten rungoille niin lämmintä valoa, että
haapoja siellä olisi luullut männyiksi. Mutta latvat ne levitteliivät
melkein sinisinä, ja niitten yli kaareili vaaleansinervä taivas,
hennosti punertaen iltaruskon kuulteessa. Pääskyset lentelivät
korkealla; tuuli oli aivan tyyntynyt; myöhästyneet mehiläiset
pörisivät laiskasti ja uneliaasti syrenien kukkasissa; hyttysparvi
piti iloansa yksinäisen, kauaksi ulospistävän oksan kohdalla.
"Hyvä Isä! Kuinka ihanata sentään!" ajatteli Nikolai Petrôwitsh, ja
jo pyrki säkeitä hänen lempirunostansa kuuluville, mutta samassa
hänen mieleensä johtui Arkâdi ja _Stoff und Kraft_ ja -- hän vaikeni.
Mutta siinä hän istumistaan istui, ja katkerilta sekä suloisilta
tuntuivat mietteet miehen yksinäisen. Mieluista oli hänelle
haaveileminen; elämä maalla oli kehittänyt hänessä tuon ominaisuuden.
Eihän siitä ole vielä kuin vähän aikaa, kuin hän niinikään oli
mietteisinsä vaipuneena istunut majatalon kuistilla, poikaansa
vuotellen, ja siitä pitäin on jo muutos tapahtunut; silloiset
epäselvät välit ovat jo piirtyneet tarkkarajaiseen muotoonsa ... ja
millaiseen!
Hänen mieleensä muistui siinä jälleen vaimo vainaja, mutta ei
sellaisena, jona hän oli tuntenut häntä kuluessa monen pitkän
vuoden, ei kodikkaana, herttaisena talon emäntänä, vaan nuorena,
solakkana tyttönä, jolla oli tuommoinen viattomasti utelias katse ja
kiinteälle punottu palmikko lapsellisen kaulan ympärillä. Mieleen
muistui se hetki, jolloin hän ensi kertaa oli nähnyt tuon tytön.
Nikolai Petrôwitsh, silloin vielä ylioppilaana, oli kohdannut hänet
asuntonsa portaissa, oli vahingossa tyrkännyt häntä ja kääntynyt
sitten ympärinsä, aikoen pyytää anteeksi, saamatta suustansa
kumminkaan muuta kuin: _pardon, monsieur_. Toinen oli kallistanut
päänsä ja naurahtanut, mutta sitten, ikäänkuin mitä säikähtäen,
rientänyt pois. Portaitten käänteessä hän oli äkkiä heittänyt
Nikolai Petrôwitshiin pikaisen silmäyksen, käynyt vakavan näköiseksi
ja punastunut. Ja sitten tuli noita arkailevia vieraissakäyntejä,
puoli-sanoja, puoli-hymyjä, hämille-joutumisia, ja mielen apeutta,
ja tunteen purkauksia, ja vihdoin tuo henkeä salpaava riemu... Minne
se on rientänyt kaikki tuo? Immestä tuli sitten hänen vaimonsa ...
ja Nikolai Petrôwitsh oli onnellinen, onnellinen, jos kukaan maan
päällä...
"Mutta", ajatteli hän, "nuo suloiset, ensimmäiset hetket, miks'eivät
ne jääneet elämään ikuista, koskaan kuolematonta elämää?"
Hän ei yrittänytkään selvittää tätä ajatustansa, mutta hänestä
tuntui, että hänen tekee mielensä saada pidätetyksi tuo autuaallinen
aika jollain voimallisemmalla kuin pelkkä muisti, saada kerran vielä
tuntea Mariansa läheisyyttä, hänen lämpöänsä, hänen hengitystänsä, ja
jo hän oli tajuavinaan, että hänen ylitsensä...
-- Nikolai Petrôwitsh! -- kuului läheltä Fênitshkan ääni, -- missäs
te olette?
Nikolai Petrôwitsh säpsähti. Ei hänen tullut paha mieli, eikä häntä
hävettänyt... Hän ei pitänyt mahdollisenakaan verrata toisiinsa
vaimoansa ja Fênitshkaa, mutta se se hänestä haikealta tuntui, että
Fênitshkan oli johtunut mieleen lähteä häntä hakemaan. Tuo ääni se
kerrassaan sai hänen muistossansa hereille hänen harmaat hivuksensa,
hänen vanhuutensa, hänen nykyisen tilansa...
Taikamaailma, johon hän oli juuri ollut astumassa, joka jo oli ollut
kohoamassa menneitten aikain usmaisista aalloista, se liikahti nyt ja
-- katosi.
-- Täällä minä olen, -- vastasi hän. -- Minä tulen; mene vaan.
"Kas tässäkin niitä herruuden jälkiä", iski hänen mieleensä.
Fênitshka pilkisti lehtimajaan ja katosi, mutta Nikolai Petrôwitsh
hämmästyi, huomattuansa, että hänen haaveillessaan yö oli jo
ennättänyt kattaa maan. Pimeätä ja hiljaista oli ympärillä kaikki,
ja Fênitshkan kasvot vilahtivat hänen ohitsensa niin kalpeina ja
laihoina. Nikolai Petrôwitsh nousi ja aikoi palata sisään, mutta
heltynyt sydän rinnassa ei ottanut rauhoittuakseen. Hän alkoi astua
verkkaisin askelin pitkin puutarhan käytäviä, milloin ajatuksissaan
katsellen alas jalkoihinsa, milloin kohottaen silmänsä ylös taivasta
kohti, missä jo tähdet rupesivat parveilemaan, silmää toisillensa
vilkutellen.
Kauan hän käveli, melkein väsymiin asti, mutta levottomuus, tuo
jotain hapuileva, epämääräinen, murheellinen levottomuus ei
ottanut vieläkään hälvetäkseen. Tietäisipä Bazârow hänen nykyisen
tilansa, kyllä vainenkin nauraisi! Arkâdikin moittisi. Mies jo
viidennelläviidettä, agronomi ja talon-isäntä, ja -- kyyneleitä
saamassa silmiin, kyyneleitä syyttä, suotta. Tämähän on sata kertaa
pahempaa kuin violoncello.
Hän käveli kävelemistään, saattamatta vieläkään lähteä sisään,
tuonne rauhaisaan, lämpöiseen pesään, joka niin houkuttelevana
katselee häntä, valoa kaikissa akkunoissaan. Hän ei hennonnut erota
pimeydestä, puutarhasta, raittiin ilman kosketuksesta poskella ja
tästä haikeamielisyydestä, tästä levottomuudesta...
Tien käänteessä kohtasi hänet Pâvel Petrôwitsh.
-- Mikäs sinun on? -- kysäisi hän veljeltänsä. -- Sin'olet kalpea
kuin haahmo. Sin'et ole terve. Miks'et pane maata?
Nikolai Petrôwitsh selitti hänelle lyhykäisyydessä sielunsa tilan ja
jätti hänet. Pâvel Petrôwitsh astui puutarhan päähän ja vaipui hänkin
mietteisin, luoden hänkin silmänsä taivaalle. Mutta hänen kauniissa,
tummissa silmissään ei heiastellut muuta kuin taivaan tähdet. Hän ei
ollut syntynyt romantikoksi. Ei osannut haaveilla hänen sielunsa,
tuo keikarin-omaisen kuiva ja intohimoinen, franskalaiseen tapaan
misantroopinen sielu.
-- Tiedätkös mitä? -- puhui samana yönä Bazârow Arkâdille. -- Minulle
iski mieleen mainio ajatus. Isä ukkosi kertoi tänään saaneensa
kirjeen tuolta teidän mahtavalta sukulaiseltanne. Isäsi ei lähde;
mitäs jos me, sinä ja minä, pyöräytettäis K:n kaupunkiin! Kutsuihan
se herra sinuakin. Pouta ei hellitä täällä ollenkaan; lähdetäänpäs
hiukan vilvoittelemaan; samalla saadaan nähdä kaupunkikin. Oishan
siellä lysti vetelehtiä viis kuus päivää ja sillä se!
-- Tuletkos sieltä takasin meille?
-- En. Pitäishän sitä jo lähteä isä ukonkin luokse. En ole nähnyt
häntä pitkään aikaan, en äitiäkään; pitäähän niille vanhuksille tehdä
mielihyvä. Kelpo väkeä ne ovat; isä vallankin on peräti hauska äijä.
Ja minähän olen heillä ainoa.
-- Viivytkö kauankin siellä?
-- Tuskin. Ikäväksi siellä pistää.
-- Poikkeathan sitten meillä paluumatkallasi?
-- Enpä tiedä ... saa nähdä... No niin, lähdetäänkö vai?
-- Vaikkapa, -- virkkoi Arkâdi veltosti. Sydämessään hän oli hyvinkin
mielissänsä ystävän ehdotuksesta, mutta piti velvollisuutenaan olla
ilmaisematta tunteitansa... Nihilistejähän sitä ollaan...
Huomenissa he läksivät. Mârjinon nuoresta väestä tuntui heidän
lähtönsä ikävältä. Dunjâsha se oikein itkuun tillahti ... mutta
"ukkoset" huokasivat helpommin.