X.

Kului pari viikkoa. Elämä Mârjinossa kulki kulkuansa: Arkâdi vietti

makean leivän päiviä, Bazârow teki työtä. Talossa olivat jo kaikki

ennättäneet tottua häneen, hänen leväperäiseen menettelytapaansa,

hänen jyrkkäpuheisuuteensa. Fênitshka varsinkin oli jo niin

tutustunut häneen, että yöllä kerran käski herättää hänet: Mitja

oli saanut suonenvetoja. Ja Bazârow tuli, tapansa mukaan, puoleksi

leikkiä laskien, puoleksi haukotellen, istui hänen luonaan parisen

tuntia ja sai lapsen entiselleen.

Pâvel Petrôwitsh sitä vastoin oli ruvennut vihaamaan häntä koko

sydämensä pohjasta, pitäen häntä röyhkeänä, öykkärinä, kyynillisenä

miehenä, plebeijinä. Hän aavisteli, ett'ei Bazârow pidä häntä

arvossa, melkeinpä halveksii häntä, -- häntä, Pâvel Kirsânowia!

Nikolai Petrôwitsh pelkäili hiukan tätä nuorta "nihilistiä",

epäillen, tokko hänen vaikutuksensa Arkâdiin lienee hyvinkään

edullista, mutta mielellään hän kuunteli Bazârowia, mielellään oli

läsnä hänen fyysillis-kemiallisissa kokeissaan. Bazârow oli tuonut

mikroskopin mukanaan ja hääräili tuntimäärin sen ääressä.

Palvelijat olivat hekin kiintyneet häneen, vaikka hän usein

teki heistä pilkkaakin. He tunsivat, että siinä se on sentään

meikäläinen mies eikä herra. Dunjâsha se mielellään nauraa hihitteli

hänen kanssaan, ja heitti häneen vihjaavia silmäyksiä, juosta

puikahdellessaan hänen ohitsensa. Pjotr, mies peräti itserakas ja

typerä, otsa alati rypyssä, mies, jonka ainoa ansio oli siinä,

että osasi katsoa ihmisiä kohteliaasti silmiin ja sai tavaamalla

kirjasta selvän ja usein harjaili tukkaansa, -- hänkin rupesi

myhähtelemään ja kirkastui kasvoiltaan, milloin vain Bazârow

kiinnitti häneen huomiota. Palvelusväen pojat ne juoksentelivat

"tohtorismiehen" perässä kuin pienet koirat. Ukko Prokôfjitsh se

vain ei sietänyt häntä. Tuiman näköisenä hän pöydässä passaili tuota

"sammakonnylkijää" ja "lipilaaria", ja vakuutti, että tuo partaniekka

roikale on -- sika kaalismaassa. Prokôfjitsh oli tavallaan yhtä hyvä

aristokraati kuin Pâvel Petrôwitshkin.

Tuli vuoden herttaisin aika, kesäkuun ensimmäiset päivät. Säät olivat

ihanat. Kansaa uhkasi kyllä jälleen kolera, mutta X:n läänin asukkaat

olivat jo tottuneet näkemään sitä vieraanansa. Bazârowin oli tapana

nousta aamulla hyvin aikaisin ja lähteä astumaan parin kolmen virstan

päähän, ei kävelemään -- kävely ilman mitään tarkoitusta oli hänestä

peräti vastenmielistä, -- vaan keräämään kasveja ja hyönteisiä.

Väliin hän otti mukaansa Arkâdinkin. Paluumatkalla he tavallisesti

joutuivat väittelyyn, jossa Arkâdi useimmiten jäi alle kynsin, vaikka

pitikin enemmän ääntä kuin toinen.

Kerran he olivat viipyneet tavallista kauemmin. Nikolai Petrôwitsh

läksi heitä vastaan puutarhaan. Tultuansa lehtimajan kohdalle hän

kuuli äkkiä nopeita askelia, ja odottelemiensa nuorten miesten

puhetta. He kulkivat lehtimajan toiselta puolen eivätkä voineet nähdä

häntä.

-- Sin'et tunne isää tarpeeksi, -- kuului Arkâdi sanovan.

Nikolai Petrôwitsh painautui piiloon.

-- Sinun isäsi on kelpo poika, -- virkkoi Bazârow; -- mutta hän on jo

virkaheitto; hänen laulunsa on laulettu loppuun.

"Virkaheitto" seisoi paikallaan minutin, vieläpä toisenkin, ja läksi

sitten verkalleen astua laahustamaan kotia.

-- Toissapäivänä, -- jatkoi Bazârow, -- toissapäivänä minä tapasin

hänet lukemasta Púshkinia. Selitä toki hänelle, ett'eihän semmoisesta

ole mihinkään. Eihän hän enää mikään poika ole; heittäis jo

mokomankin höröntörön. Olla romantikona nykyaikoina ... että hän

viitsii! Anna hänelle jotain kunnollisempaa luettavaksi.

-- Mitähän hänelle antaisi? -- kysyi Arkâdi.

-- Vaikkapa ensi hätään Büchnerin _"Stoff und Kraft"_. -- Niinpä

niinkin, -- vastasi Arkâdi hyväksyvästi. -- "Stoff und Kraft" on

kirjoitettu kansantajuisesti...

* * * * *

-- Ja niinpä, näetkös meistä, sinusta ja minusta, -- puheli samana

päivänä iltapuoleen Nikolai Petrôwitsh veljelleen, istuen hänen

kabinetissansa, -- meistä tuli kuin tulikin virkaheitot, ja laulettu

se on loppuun meidän laulummekin: No niin. Oikeassa kenties Bazârow

onkin. Mutta yksi asia minusta sentään tuntuu katkeralta: minä

toivoin näet, että nythän minä pääsen oikein sydämellisen ystävyyden

kannalle Arkâdin kanssa, mutta näyttääkin siltä, että minä olen

jäänyt jälkeen ja hän mennyt eteenpäin; emme me enää voi ymmärtää

toisiamme.

-- Milläs tavoin hän sitten on mennyt eteenpäin? Ja missäs hän

on niin paljoa etevämpi meitä? -- huudahti Pâvel Petrôwitsh

maltittomasti. -- Sen kaiken on hänelle ajanut päähän tuo signor, tuo

nihilisti. Min'en voi sietää tuota puoskaria; hän on minun mielestäni

ilmeinen charlataani; minä olen varma siitä, ett'ei hän kaikkine

sammakoineenkaan ole kovin pitkällä luonnontieteissä.

-- Älä, veikkonen, sano niin; Bazârow on älykäs mies, ja tietoja on

hänellä paljon.

-- Ja niin inhottavan itserakas, -- keskeytti jälleen Pâvel

Petrôwitsh.

-- Totta kyllä, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh, -- itserakas hän

on, mutta eipä sitä vailla näy saattavan olla. Yksi asia kumminkin

on, jota en saa päähäni. Minähän luullakseni teen kaikki, jott'en

jäisi ajastani jälkeen: olen järjestänyt alustalaisteni olot, olen

pannut kuntoon farmin, niin että minua jo yli koko läänin sanotaan

_punaiseksi;_ minä luen, hankin tietoja, koetan ylipäänsä päästä

tasakannalle nykyaikaisten vaatimusten kanssa, -- mutta nyt minulle

sanotaan, että minun lauluni on laulettu loppuun. Alanpa, veli hyvä,

itsekin jo olla sitä mieltä, että eiköhän jo lienekin tuo laulu

loppuun laulettu.

-- Kuinka niin?

-- Niinpä niin. Tänään esimerkiksi olin lukemassa Púshkinia.

"Mustalaiset" muistaakseni sattui siinä eteeni... Äkkiä astuu Arkâdi

luokseni ja sanaakaan sanomatta, tuommoinen lempeä sääli kasvoillaan,

ottaa minulta kirjan pois, niinkuin pieneltä lapselta, ja panee

eteeni toisen kirjan, saksalaisen... Niin, ja sitten hän myhähti ja

läksi pois, ja vei Púshkinin mennessään.

-- Kas niin! Minkä kirjan hän sinulle antoi?

-- Tämän näin.

Ja Nikolai Petrôwitsh veti takkinsa takataskusta Büchnerin kuuluisan

kirjasen, yhdeksättä painosta.

Pâvel Petrôwitsh käänteli sitä tuokion aikaa käsissään.

-- Hm! -- murahti hän. -- Arkâdi Nikolajewitsh pitää huolta sinun

kasvatuksestasi. No oletkos koettanut lukea?

-- Olen.

-- Ja?

-- Joko minä olen tuhma, tai kaikki tuo on pötyä.

Kaiketi se on niin, että minä olen tuhma.

-- Ethän vielä ole unohtanut saksaasi? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh.

-- Kyllä minä saksaa ymmärrän.

Pâvel Petrôwitsh pyöräytti jälleen kirjaa käsissään, katsoen

kulmainsa alta veljeensä. Hetken aikaa he olivat ääneti kumpikin.

-- Niin vainenkin! -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh, nähtävästikin

kääntääkseen keskustelua toisaanne. -- Minä sain kirjeen Koljâzinilta.

-- Matvei Iljítshiltäkö?

-- Häneltä juuri. Hän on saapunut kaupunkiin, pitämään läänissä

tarkastusta. Hänestä on tullut koko pöpö. Hän tahtoisi nyt tavata

meitä, niinkuin sukulaisten sopii -- niin hän kirjoittaa -- ja kutsuu

sinua ja minua ja Arkâdia kaupunkiin.

-- Lähdetkö? -- kysäsi Pâvel Petrôwitsh.

-- En. Entäs sinä?

-- En minäkään. Mitä minä sinne läksisin viidenkymmenen virstan

päähän tuulta pieksämään? _Mathieun_ tekisi nyt mieli esiintyä meille

kaikessa kunniassaan. Hitto hänestä! Suitsuttaa ne hänelle läänin

pyhää savua ilman meitäkin. Ja sepä sitten jo jotain: salaneuvos! Jos

minä olisin pysynyt sotapalveluksessa ja yhä tuota joutavaa juttua

jauhanut, niin jo minä olisin kenraaliadjutantti. Ja sitä paitsi --

mehän olemme virkaheittoja, me.

-- Niin ollaan, veikkonen, -- vastasi Nikolai Petrôwitsh huoaten. --

Parasta on kun teetetään arkut valmiiksi ja pannaan kädet ristiin

rinnan päälle.

-- En minä aio kovinkaan pian antautua, -- murahti veli. -- Kyllä

minä vielä rytäkkään joudun tuon lääkärin veikkosen kanssa, niin

minusta tuntuu.

Ja rytäkkä syntyikin vielä samana iltana teepöydässä. Pâvel

Petrôwitsh astui vierashuoneesen jo valmiina taisteluun, ärtyneenä,

päättävästi. Hän odotteli vain jotain tekosyytä, millä hyökätä

vihollisen kimppuun, mutta sitä ei ilmaantunut pitkään aikaan.

Bazârow oli ylipäänsä harvapuheinen aina, milloin "ukot Kirsânowit"

olivat läsnä (niin hän nimitti veljeksiä). Tänä iltana varsinkin hän

oli pahalla tuulella, ja istui ääneti, tyhjentäen teekupin toisensa

perästä. Pâvel Petrôwitsh se ihan kiehahteli mallittomuudesta.

Vihdoinkin hänen toiveensa toteutuivat. Puhe kääntyi erääsen

läheiseen tilan-omistajaan.

-- Roska, aristokraatin mokoma, -- huomautti Bazârow, joka oli

kohdannut häntä Pietarissa.

-- Sallikaa kysyäni, -- aloitti Pâvel Petrôwitsh vapisevin huulin,

-- merkitseekö teidän käsityksenne mukaan "roska" ja "aristokraati"

samaa?

-- Minä sanoin: "aristokraatin mokoma", -- virkkoi Bazârow, laiskasti

härpäten teetä.

-- Aivan niin, mutta minun luullakseni te olette samaa mieltä

aristokraateista kuin aristokraatin mokomistakin. Pidän

velvollisuutenani ilmoittaa teille, että minulla on toisenlainen

ajatus asiasta. Minä -- sen uskallan sanoa -- olen tunnettu

liberaalisena, progressia suosivana miehenä, mutta juuri siitä

syystä minä pidän aristokraateja, oikeita aristokraateja kunniassa.

Muistakaa, arvoisa herra (nämä sanat kuultuaan Bazârow nosti silmänsä

Pâvel Petrôwitshiin), niin, arvoisa herra, -- toisti hän kiihkeästi

-- muistakaa Englannin aristokraateja. He eivät luovuta rahtuistakaan

oikeuksistansa, ja siksipä he pitävät muittenkin oikeuksia arvossa;

he vaativat muilta velvollisuuksien täyttämistä heitä kohtaan, ja

siksipä he itsekin täyttävät _omat_ velvollisuutensa. Aristokratia on

antanut Englannille vapauden ja on sen kannattajana yhä edelleen.

-- Jo tuota laulua on kuultu senkin seitsemän kertaa, -- vastasi

Bazârow, -- mutta mitäs tämä kaikki nyt tässä todistaa?

-- _Teä_ todistaa, arvoisa herra, -- Pâvel Petrôwitsh, suutuksissa

ollessaan, käytti tahallansa muotoja "teä" ja "teällä", varsin hyvin

tietäen, että ne ovat vastoin kielioppia. Tuollaisessa oikussa

ilmeni jätteitä aleksanderilaisista traditioneista. Silloiset maan

mahtavat, venättä puhuessaan, mikä muutoin sangen harvoin tapahtui,

käyttivät senlaisia sanoja kuin _"teä"_, jopa _"tiä'kin"_: me muka

ollaan niitä aito venäläisiä ja samalla ylimyksiäkin, joitten on lupa

olla välittämättä tuommoisista koulusäännöistä, -- _teä_ todistaa,

että, ellei ole olemassa oman arvon tuntoa, kunnioituksen tuntoa omaa

itseänsä kohtaan, ja aristokraateissa nämä tunteet ovat kehittyneinä,

niin koko yhteiskunnallinen ... _bien public_ ... yhteiskunnallinen

laitos on kovaa pohjaa vailla. Personallisuus, arvoisa herra, se on

pääasia; ihmisessä pitää olla personallisuus, luja kuin kallio, sillä

siihen perustuu kaikki tyyni. Tiedän, esimerkiksi, vallan hyvin,

että te suvaitsette pitää minun tapojani, minun toalettiani ja,

olkoon menneeksi, minun siisteyttänikin naurettavina puolina, mutta

kaikki tämä aiheutuu oman itseni arvossa pitämisestä, velvollisuuden

tunnosta, niin juuri, niin juuri, velvollisuuden tunnosta. Minä

elän maansydämessä, metsänkorvessa, mutta minä en menettele

ala-arvoisesti, minä kunnioitan itsessäni ihmistä.

-- Mutta sallikaa, Pâvel Petrôwitsh, -- puuttui Bazârow puheesen;

-- itseänne te pidätte arvossa, mutta istutte sittenkin ristissä

käsin; mitäs hyötyä siitä heruu tuolle _bien public'_ille? Vaikk'ette

itseänne arvossa pitäisikään, saman verran te saisitte aikaan

sittenkin.

Pâvel Petrôwitsh kalpeni.

-- Se on kokonaan toinen kysymys. Min'en ole ensinkään velvollinen

selittämään teille, miksikä minä ristissä käsin istun. Tahdon

vaan sanoa, että aristokratismi on principi, mutta principejä

vailla saattavat nykyaikana elää ainoastaan epäsiveelliset tai

tyhjänpäiväiset ihmiset. Tuotahan minä sanoin Arkâdille jo toisena

päivänä hänen tulonsa jälkeen, ja uudistan sen nyt teille. Eikö niin,

Nikolai?

Nikolai Petrôwitsh nyökäytti päätään.

-- Aristokratismi, liberalismi, progressi, prinsipit, -- puheli

Bazârow, -- mikä ylenpalttisuus vieraita ja... hyödyttömiä sanoja!

Venäläinen ei niillä tee yhtään mitään, vaikka ilmaiseksi sais.

-- Milläs hän sitten teidän mielestänne tekisi? Jos olisi uskoa

teitä, niin johan meillä oltaisiin aivan ulkopuolella ihmiskuntaa,

kaikkien sen lakien ulkopuolella. Hyväinen aika! Historian logikahan

vaatii...

-- Mitä me sillä logikalla? Tullaan sitä toimeen ilmankin.

-- Kuinka niin?

-- Niinpä niin. Ettehän te, toivoakseni, kaipaa logikaa, osataksenne

pistää leipäpalasen suuhunne, kun nälkä on. Mitä me teemme noilla

pilviä hosuvilla käsitteillä?

Pâvel Petrôwitsh huitaisi käsillään.

-- Nyt minun täytyy sanoa, ett'en lainkaan ymmärrä teitä. Te

loukkaatte Venäjän kansaa. En käsitä, kuinka saattaa olla

tunnustamatta principejä, sääntöjä. Minkäs nojalla te sitten toimitte?

-- Setä hyvä, johan minä olen teille sanonut, eteemme me tunnusta

mitään autoriteeteja, -- sekaantui Arkâdi puheesen.

-- Me toimimme sen nojalla, minkä milloinkin hyödylliseksi

tunnustamme, -- virkkoi Bazârow. -- Hyödyllisintä kaikista on tähän

aikaan kieltäminen, ja me kiellämme.

-- Kaikenko?

-- Kaiken.

-- Mitenkä? Ette kiellä ainoastaan taidetta, runoutta ... vaan ...

hirvittää mainitakaan...

-- Kaikki, -- toisti Bazârow verrattoman tyynenä. Pâvel Petrôwitsh

iski häneen silmänsä. Tätä hän ei ollut odottanut. Arkâdi punastui

pelkästä mielihyvästä.

-- Mutta malttakaas nyt, -- kävi Nikolai Petrôwitsh väliin. -- Te

kiellätte kaikki eli, oikeammin sanoen te hajoitatte kaikki... Mutta

pitäähän sitä rakentaakin.

-- Se ei kuulu meihin... Ensin on ala raivattava.

-- Kansan nykyinen tila vaatii sitä, -- lisäsi Arkâdi arvokkaasti. --

Meidän pitää täyttää nämä vaatimukset; meillä ei ole oikeutta käydä

tyydyttämään personallista egoismiamme.

Viimeksi-mainittu lause ei nähtävästikään ollut Bazârowille

mieliin; se haiskahti filosofialle, se on: romanttisuudelle, sillä

Bazârow sanoi filosofiaakin romanttisuudeksi, mutta hän ei katsonut

tarpeelliseksi käydä kumoamaan nuoren opetuslapsensa väitettä.

-- Ei, ei! -- huudahti Pâvel Petrôwitsh äkillisessä kiihkon

puuskassa. -- En ota uskoakseni, että te, hyvät herrat, todellakin

tunnette Venäjän kansaa, että te olette kansan tarpeitten ja

pyrintöjen edustajia! Ei vainkaan ole Venäjän kansa sellainen,

joksi te sitä kuvailette. Se pitää traditioneja pyhinä, se on

patriarkallista kansaa, se ei voi elää ilman uskontoa...

-- En rupea kiistämään tätä vastaan, -- keskeytti Bazârow, -- olenpa

valmis myöntämään olevanne _tässä_ asiassa oikeassa.

-- Ja jos olen oikeassa...

-- Niin ei se sittenkään todista mitään.

-- Ei yhtään mitään, -- toisti Arkâdi varmana, niinkuin taitava

shakinpelaaja, joka jo ennakolta tiesi vastustajansa tekevän tuon

hyvinkin muka näppärän vedon, eikä tuosta nyt sen enempää hämmästy.

-- Vai ei todista mitään? -- jupisi Pâvel Petrôwitsh ällistyneenä. --

Tehän niinmuodoin asetutte omaa kansaanne vastaan?

-- Ja vaikkapa niinkin? -- huudahti Bazârow. -- Ukkosen käydessä

kansa luulee Elias profetan ajaa jyryttelevän taivaan kantta myöten.

No niin! Pitääkö minun olla yhtä mieltä kansan kanssa? Ja sitä paitsi

kansahan on venäläinen, mutta enkös ole venäläinen minäkin?

-- Ette, te ette ole venäläinen, kaikesta siitä päättäen, mitä

vast'ikään sanoitte! Minä en saata tunnustaa teitä venäläiseksi.

-- Minun vaarini penkoi peltoa, -- lausui Bazârow uhmaavan ylpeänä.

-- Kysäiskääpä omilta talonpojiltanne, keltä hyvänsä, kumpaako

hän pikemmin pitää maanmiehenään, teitäkö vai minua? Ettehän te

talonpojan kanssa osaa edes puhuakaan.

-- Mutta te puhutte hänen kanssaan ja halveksitte häntä samalla.

-- Minkäs minä sille, jos hän halveksimista ansaitsee? Te moititte

minun katsantokantaani, mutta kuka on sanonut, että se on minussa

satunnaista vain, ett'ei se ole lähtenyt samasta kansallisesta

hengestä, jonka puolesta tekin olette haarniskan päällenne pukenut?

-- Kyllä kai! Jo vain tässä ollaan nihilistejä vailla!

-- Vaillako vai ei, se ei ole meidän ratkaistavissamme. Pidättehän

tekin itseänne jossain määrin hyödyllisenä.

-- Ei mitään mieskohtaisuuksia, hyvät herrat, ei mitään

mieskohtaisuuksia! -- huudahti Nikolai Petrôwitsh, nousten ylös.

Pâvel Petrôwitsh laski myhähtäen kätensä veljensä olalle ja pakotti

hänet istumaan jälleen.

-- Ole huoleti, -- puhui hän. -- En minä mene säädyllisyyden

rajoja ulommas, juuri siitä syystä en, että minussa asuu tuo

itse-kunnioituksen tunto, jota tämä herra ... herra tohtori niin

katkerasti ivaa. Sallikaa kysyäni -- jatkoi hän, kääntyen jälleen

Bazârowiin, -- luuletteko te, että teidän oppinne on jotain uutta?

Eikö mitä! Materialismia, jota te saarnaatte, on jo monesti tuotu

markkinoille, mutta yhä se vaan on osoittaunut olevansa pätemätöntä

tavaraa...

-- Ulkomaalainen sana taaskin, -- keskeytti Bazârow. Hän alkoi jo

kiukustua, ja hänen kasvonsa saivat omituisen leiman: vaskenkarvaisen

ja töykeän. -- Ensinnäkin me emme saarnaa yhtään mitään; se ei ole

meidän menettelymme mukaista...

-- Mitäs te teette?

-- Tällaista nähkääs: Ennen vanhaan, ja vielä tuonnottainkin, me

sanoimme, että virkamiehet meillä ottavat lahjoja, ett'ei meillä ole

maanteitä eikä kauppaa eikä säännöllistä oikeudenkäyntiä...

-- Niin, niin, te olette niitä "paljastajia", niinhän sitä

luullakseni sanotaan. Ja paljonhan teidän paljastuksissanne onkin

sellaista, minkä minäkin myönnän oikeaksi, mutta...

-- Mutta sitten me hoksasimme, ett'ei maksa vaivaa myötäänsä ja

myötäänsä soittaa suuta epäkohdista meillä: se vie vain tympäisevään

doktrinaarisuuteen. Me huomasimme, ett'eivät älyniekatkaan meillä, ne

niin sanotut johtavat miehet ja paljastajat, kelpaa mihinkään, että

meidän työmme ja toimemme on tuulen pieksämistä, että me puhelemme

jostain sellaisesta kuin taiteesta ja tajuttomasta luomakyvystä ja

parlamentarismista ja advokatyyristä ja hitto ties mistä kaikesta,

silloin kuin kysymyksessä on jokapäiväinen leipä, silloin kuin

mitä törkein taikausko uhkaa salvata meiltä hengen, silloin kuin

osakeyhtiöt meillä menevät kumoon yksistään siitä syystä, että

puuttuu rehellisiä ihmisiä, silloin kuin itse vapaudestakaan, jota

hallitus hommailee, meillä tuskin on hyötyä hituistakaan, sillä

meidän musikka on valmis varastamaan oman itsensä putipuhtaaksi,

päästäkseen vaan kapakkaan, juomaan sikunata nahkansa täyteen.

-- Niin, -- keskeytti Pâvel Petrôwitsh, -- niin: te olette vakuutetut

kaikesta, tuosta, ja olette päättäneet olla ryhtymättä mihinkään

tositoimeen.

-- Ja olemme päättäneet olla ryhtymättä mihinkään tositoimeen, --

toisti Bazârow tuikeasti.

Häntä rupesi äkkiä harmittamaan, että oli antaunut niin laveihin

keskusteluihin tämän aristokraatin kanssa.

-- Ja sättiä vain?

-- Ja sättiä vain.

-- Ja se sitten on sitä nihilismiä?

-- Ja se sitten on sitä nihilismiä, -- toisti Bazârow jälleen, tällä

kertaa erittäin julkeasti.

Pâvel Petrôwitsh siristi hiukan silmiänsä.

-- Vai niin se on vainen? -- virkkoi hän omituisen tyynesti. --

Nihilismi se siis päästää kaikesta pahasta, ja te, te olette meidän

pelastajiamme ja sankareitamme uljaita. Mutta miksikäs te sitten

herjaatte niitä muita, vaikkapa noita paljastajia? Etteköhän te

lörpöttele aivan niin kuin ne muutkin?

-- Mihin lienemmekään syntiin vikapäät, siihen emme ainakaan, --

murahti Bazârow hampaittensa välitse.

-- No mutta teettekö te sitten mitään? Onko teillä aikomus ryhtyä

mihinkään toimiin?

Bazârow ei vastannut mitään. Pâvel Petrôwitsh oli kuohahtaa, mutta

sai itsensä hillityksi.

-- Hm. Olla toimessa, särkeä... -- jatkoi hän, -- Mutta mitenkäs sitä

saattaa särkeä, ellei edes tiedä, mistä syystä särkee?

-- Me särjemme siitä syystä, että me olemme voima, -- huomautti

Arkâdi.

Pâvel Petrôwitsh katsahti veljen poikaansa ja naurahti.

-- Ni-in, voima juuri, -- virkkoi Arkâdi, oikaisten itsensä suoraksi,

-- ja sen ei tarvitse tehdä tiliä tehtävistään.

-- Poloinen sinä! -- parkaisi Pâvel Petrôwitsh. Hänen oli mahdoton

enää pysyä tyynenä. -- Jospa ottaisit punnitaksesi, _mitä_, sinä

Venäjän maassa moisilla mielettömillä mietteillä kannattelet! Ei,

tämä on todellakin sellaista, että itse enkeliltäkin maltti menisi.

Voima! Villissä kalmukissa, mongolilaisessa -- hänessäkin on voimaa,

mutta mitä me teemme moisella voimalla? -- Kallis on kuin onkin

meille sivistys, niin juuri, arvoisa herra, kalliita ovat meille

sen hedelmät. Älkääkä sanoko minulle, että nämä hedelmät ovat

mitättömiä: vihoviimeinen töhertäjä, _un barbouilleur_, palkattu

tanssien rimputtaja, jolle maksetaan viisi kopekkaa illasta, -- hekin

ovat hyödyllisemmät teitä, sillä he edustavat sivistystä eikä raakaa

mongolilaista voimaa! Te luulette olevanne johtomiehiä, mutta omianne

te olisitte vain istumaan kalmukin jurtassa! Voima! Ja muistakaa

vihdoin, te herrat voimalliset, ett'ei teitä ole kuin neljä ja puoli

miestä kaiken kaikkiaan, mutta miljoonia on sen sijaan niitä, jotka

eivät teidän salli jalkainne alle tallata sitä, mitä he pyhimpänä

pitävät. Ne ruhjovat teidät mäsäksi!

-- Kun ruhjonnevat, niin syystä kai, -- mörähti Bazârow. -- Mutta:

älä nuolaise, ennenkuin tipahtaa, sanoo sananlasku. Ei meitä sentään

niin vähän ole kuin luulette.

-- Mitenkä? Arveletteko te todellakin saavanne puolellenne koko

kansan, koko kansan?

Kopekan kynttilästähän koko Moskovakin syttyi palamaan, niinkuin

tiedätte, -- vastasi Bazârow.

-- Jaha, jaha. Ensin melkein saatanallinen ylvästely ja sitten iva.

Vai se se nyt on, mikä nuorisoa tenhoaa? Vai se se nyt on, minkä

edessä kokemattomain poika nulikkain sydämet nöyrtyvät! Katsokaas,

arvoisa herra, yksi heistä istuu teidän vieressänne ja teihin melkein

silmiänsä ristii, niin, ihailkaa kylliksenne! (Arkâdi kääntyi pois,

kulmiansa rypistäen.) Ja tämä rutto on jo levinnyt sangen laajalle.

Minulle on kerrottu, ett'eivät meidän taiteilijamme Roomassa enää

pane jalkaansakaan Vatikanin muurien sisäpuolelle. Rafaelia he

pitävät melkein tomppelina siitä syystä, että hän on autoriteetti,

ja itse ovat niin voimattomia, niin kykenemättömiä, että inhottaa;

mielikuvituskaan heissä ei pääse sen kauemmas kuin "tyttöseen

suihkulähteen reunalla", ei, vaikka mitä! Ja tuon tyttösenkin he

tekaisevat peräti kehnosti. Teidän mielestänne he ovat verratonta

väkeä, vai kuinka?

-- Minusta nähden, -- vastasi Bazârow, -- minusta nähden ei Rafael

maksa puukopekkaakaan eikä ne ole sen parempia ne toisetkaan.

-- Bravo, bravo! Pane mielees tuo, Arkâdi ... näin sitä nykyaikuisten

nuorten miesten tulee puhua! Ja miksipä vainkaan eivät lähtisi teitä

seuraamaan! Ennen vanhaan piti nuoren väen hankkia oppia; pakostakin

he ahersivat, kosk'eivät tahtoneet jäädä tyhmyrien kirjoihin. Mutta

nyt ei tarvitse muuta kuin sanoa: kaikki maailmassa on pelkkää roskaa

ja -- asia menee lukkoon, niin että naksahtaa. Ja siitäkös nuorten

ihmisten mieli hyvä! Ja todellakin: ennen vanhaan he olivat pelkkiä

tolvanoita, mutta nyt heistä tuli äkkiä nihilistejä.

-- Jopas teidät pettikin nyt tuo kehuttu oman arvon tunto, --

huomautti Bazârow tyynesti. Arkâdin silmät sitä vastoin alkoivat

säihkyä, ja mies itse lensi punaiseksi. -- Mutta meidän väittelymme

näkyy jo menneen liian kauas... Paras lienee lopettaa. Minä

puolestani olen valmis yhtymään teidän mielipiteesenne, -- lisäsi

hän, nousten ylös, -- niin kohta kuin mainitsette yhdenkään kohdan

meidän nykyisissä oloissamme, perheellisissä tai yhteiskunnallisissa,

mikä ei antaisi aihetta täydelliseen ja säälimättömään kieltämiseen.

-- Minä saatan mainita teille miljonittain sellaisia kohtia, --

huudahti Pâvel Petrôwitsh, -- miljonittain! Otetaan nyt vaikka

kuntalaitos meillä.

Bazârowin huulet vääntyivät kylmään myhäykseen.

-- Mitä kuntalaitokseen tulee, -- sanoi hän, -- niin haastelkaahan

siitä kernaammin veljenne kanssa. Hän on luullakseni saanut tuta,

mitä ne oikeastaan ovat nuo kunnat ja yhteiset vastuut ja raittiudet

ja sen semmoiset tekeleet.

-- Entäs perhe sitten, perhe, sellaisenaan kuin se ilmenee meidän

talonpoikaisessa väestössämme! -- kiljaisi Pâvel Petrôwitsh.

-- Parasta olisi, ett'ette tässäkään asiassa menisi kovin syvälle

yksityisseikkoja tutkimaan. Olette kaiketi kuullut puhuttavan

miniäinsä hyväilijöistä. Kuulkaahan, Pâvel Petrôwitsh, uhratkaa

tälle asialle pari päivää; ensi hätään te tuskin löydätte mitäkään.

Ottakaa esille yksitellen kaikki yhteiskunnalliset kerrokset meillä

ja miettikää juurta jaksain itsekutakin ... me Arkâdin kanssa käymme

sillä välin...

-- Ivaamaan kaikkea, -- iski Pâvel Petrôwitsh.

-- Ei, vaan leikkelemään sammakoita. Tule pois, Arkâdi. Näkemiin

asti, hyvät herrat!

Nuoret ystävykset läksivät. Veljekset jäivät kahden kesken, eivätkä

ensi alussa osanneet muuta kuin katsahdella toisiinsa.

-- Jaa-a! -- alotti vihdoin Pâvel Petrôwitsh. -- -- Siinä se nyt on

se meidän nuoriso! Siinä ne nyt ovat ne meidän jälkeisemme!

-- Jälkeisemme vainenkin, -- toisti Nikolai Petrôwitsh, alakuloisesti

huoaten. Hän oli koko kinan aikana istunut kuin tulisilla hiilillä,

salavihkaa vain silloin tällöin luoden poikaansa tuskallisen

katseen. -- Tiedätkös, veli, mitä tässä johtui mieleeni? Kerran

minä jouduin riitaan äiti vainajan kanssa. Hän huusi vaan, eikä

ottanut minua kuullakseenkaan... Minä sanoin hänelle vihdoin, että

ettehän te, muka, saata minua ymmärtääkään, me kun kuulumme kahteen

eri sukupolveen. Hän loukkautui tuosta sanomattomasti, mutta minä

ajattelin: minkäs sille mahtaa? Karvas on pilleri kyllä, mutta

nielaistava se on. No niin, nyt on meidän vuoromme. Nyt meidän

jälkeläisemme saattavat sanoa meille: te olette toista sukupolvea te;

nielaiskaa pilleri.

-- Sin'olet liian jalomielinen ja vaatimaton, -- vastasi Pâvel

Petrôwitsh. -- Minä sen sijaan olen vakuutettu, että oikeus on paljoa

enemmän sinun ja minun puolellani kuin noitten herrain, vaikka

meidän puhetapamme onkin kukaties hiukan vanhentunutta, _vietti_,

ja vaikka meiltä puuttuu tuota julkeata omaan itseen-luottamusta...

Ja sitä pöyhkeyttä nykyajan nuorisossa! Sattuu tuossa kysäisemään

sellaiselta herralta: punaistako viiniä suvaitsette vai valkoistako?

"Olen tottunut antamaan etusijan punaiselle", vastaa hän bassolla,

ja kasvoillaan semmoinen mahti, että luulisi koko avaran maailman

katselevan häntä tässä silmänräpäyksessä.

-- Ettekö suvaitse lisää teetä? -- virkkoi Fênitshka, pistäen

päänsä ovesta sisään. Hän ei ollut uskaltanut tulla vierashuoneesen

niinkauan kuin sieltä oli kuulunut väittelevien ääniä.

-- Ei. Saat käskeä ottaa teekeittiön pois, -- vastasi Nikolai

Petrôwitsh, nousten häntä vastaan.

Pâvel Petrôwitsh virkkoi veljelleen lyhyesti _bon soir_ ja meni

omaan kabinettiinsa.