Samana päivänä Bazârowkin tutustui Fênitshkaan. Bazârow oli Arkâdin
kanssa kävelyllä puutarhassa, selitellen ystävälleen, miksikä eivät
kaikki puut ole ottaneet juurtuakseen, varsinkaan pienet tammet.
-- Tänne pitäisi istuttaa enemmän hopeapoppeleita ja kuusia, vaikkapa
lehmuksiakin, ja panna ruokamultaa lisää. Tuo lehtimaja, katsos, se
on menestynyt hyvin -- lisäsi hän -- sillä akaasia ja syreni ne ovat
kelpo poikia ne, eivät kysy hoitoa. Mutta ... siellähän on joku!
Lehtimajassa istui Fênitshka Dunjâshan ja Mitjan kanssa. Bazârow
pysähtyi, mutta Arkâdi nyökäytti Fênitshkalle päätä, niinkuin vanha
tuttava ainakin.
-- Kuka se on? -- kysyi Bazârow, heti kuin oli kuljettu lehtimajan
ohi. -- Soma naikkonen!
-- Kumpaisestako sinä puhut?
-- Tietty se, kestä; yksihän siellä oli soma.
Aina väliin hämilleen joutuen Arkâdi kertoi hänelle lyhyesti, ken
Fênitshka on.
-- Ahaa -- virkkoi Bazârow. -- Näkyypä sinun isäsi tietävän, mikä on
vettä mikä mettä. Hän on reipas poika kerrassaan, tuo sinun isäsi;
hän miellyttää minua, miellyttää totta maar niinkin. Mutta pitäähän
sitä tutustua, -- lisäsi hän, kääntyen lehtimajalle päin.
-- Jevgêni! -- huudahti säikähtäneenä Arkâdi hänen jälkeensä. -- Ole,
Herran tähden varovainen!
-- Ole huoleti, -- vastasi Bazârow, -- me ollaan monessa liemessä
keitettyä väkeä; ei sitä niinkään pelkkiä maamoukkia olla.
Fênitshkaa lähestyessään hän otti lakin päästään.
-- Sallikaa minun esitellä itseni, -- alkoi hän, kumartaen
kohteliaasti. -- Arkâdi Nikolâitshin ystävä ja vallan sävyisä mies.
Fênitshka nousi seisomaan ja katseli häntä arasti.
-- Tuopas on kerrassaan sievä lapsi, -- jatkoi Bazârow. -- Olkaa
huoleti, ei mull' ole silmät noidan silmät. Miksikäs sillä posket
noin hehkuu? Hampaitako saa?
-- Niin, -- vastasi Fênitshka, -- neljä on jo puhjennut, ja nyt on
ikenet taas pöhössä.
-- Näyttäkääs ... älkää peljätkö; minä olen tohtori. Bazârow
otti lapsen syliinsä, ja kovin kummastelivat niin Fênitshka kuin
Dunjâshakin, ett'ei poika pyristellyt vastaan eikä ensinkään
vierastanut.
-- Jaha, jaha... Kaikki on niinkuin olla pitää: poika saa uhkeat
hampaat. Jos mitä joskus sattuu, pankaa sana minulle. Oletteko te
itse terve?
-- Terve olen, Jumalan kiitos.
-- Jumalan kiitos; sehän onkin paras kaikista. Entäs te? -- lisäsi
Bazârow, kääntyen Dunjâshaan.
Dunjâsha, tyttönen tuikea tuvassa ja rasavilli tanhualla, tirskautti
vaan, eikä vastannut mitään.
-- No niin. Tuoss'on pulska prinssinne. Fênitshka otti pojan syliinsä.
-- Että hän viihtyi teillä niin hyvin! -- virkkoi hän puoliääneen.
-- Minulla viihtyy lapset aina, -- vastasi Bazârow; mull' on
tiedossani taika semmoinen.
-- Lapset tuntee kyllä, kuka heitä rakastaa, -- huomautti Dunjâsha.
-- Se on vissi se, -- vahvisti Fênitshka. -- Niinkuin Mitjakin:
välisti ei menisi vieraan syliin, ei vaikka.
-- Entäs minun? -- kysäsi Arkâdi, joka oli seisonut kotvan aikaa
taampana ja nyt läheni lehtimajaa.
Hän kurotti kätensä Mitjaa kohti, mutta poikanen kääntyi pois ja
rupesi uikuttamaan. Fênitshka joutui hämille.
-- Kylläpähän tulee vielä, jahka tottuu, -- virkkoi Arkâdi suopeasti.
Ystävykset läksivät lehtimajasta.
-- Mikä hänen nimensä olikaan? -- kysyi Bazârow.
-- Fênitshka ... Feodôsia.
-- Entäs isännimeltä? Pitäähän se tietää sekin.
-- Nikolâjewna.
-- _Bene_. Minua miellyttää hänessä se, ett'ei hän kainostele
liiaksi. Toinen kukaties juuri moittisi häntä siitä. Joutavia! Mitäs
siinä olisi kainostelemista? Hän on äiti, ja niinmuodoin hän on
oikeassa.
-- Hän on kyllä oikeassa, -- virkkoi Arkâdi, -- mutta isä...
-- Isä on oikeassa kanssa, -- keskeytti Bazârow.
-- Ei minun mielestäni.
-- Niin, niin: yksi perillinen lisää, se nähkääs harmittaa meitä
hiukan.
-- Ettes häpeä, luullessasi minun ajattelevan tuollaista! -- huudahti
Arkâdi kiivaasti. -- En minä siltä kannalta katso isän olevan
väärässä; isän pitäisi minun mielestäni naida hänet.
-- Vai niin, vai niin! -- virkkoi Bazârow tyynesti. -- Kas kuinka me
ollaankaan jalomielisiä! Sinun mielestäsi siis avioliitolla on vielä
jotain merkitystä. Sitä en olisi sinulta odottanut.
Ystävykset astuivat muutamia askeleita ääneti.
-- Minä olen nähnyt kaikki sinun isäsi laitokset, -- puheli taas
Bazârov. -- Karja on kehnoa ja hevoset työllä tapetuita. Rakennukset
ne hiukan rasahtelevat nekin, työväki on laiskaa ja vetelää, mutta
vouti se on joko tomppeli tai veijari, en ole vielä päässyt perille,
kumpaako.
-- Kovinhan sinä olet ankara tänään, Jevgêni Vasíljitsh.
-- Ja kunnonkin talonpojat ne vielä saavat isäsi puijatuksi,
usko pois. Ilmankos sananlasku sanoo: "Venäläinen musikka pistää
Jumalankin poskeensa."
-- Minä alan olla yhtä mieltä sedän kanssa, -- virkkoi Arkâdi: --
sinulla on kerrassaan huono ajatus venäläisistä.
-- Jopa sitten jotain! Ei venäläisessä muuta hyvää olekaan kuin se,
että hänellä on peräti huono ajatus itsestään. Kaks kertaa kaks on
neljä -- se se jotain on; muu kaikki on hölynpölyä.
-- Luontokin? -- virkkoi Arkâdi, miettiväisenä katsellen tuonne kauas
yli moniväristen peltojen, joihin mailleen jo kallistuva aurinko loi
kaunista, lempeätä valoa.
-- Ja hölynpölyä se on luontokin, siinä merkityksessä, jossa sinä
sitä käsität. Ei luonto ole mikään temppeli; paja se on ja ihminen
seppänä siinä.
Samassa kuului kartanosta viivähteleviä violoncellon säveleitä. Joku
siellä soitti tunteellisesti, vaikka epävarmalla kädellä, Schubertin
Träumereitä, ja hunajana hajaantui ilmassa suloinen melodia.
-- Mitäs tuo on? -- kysyi Bazârow kummastellen.
-- Isä soittaa.
-- Soittaako sinun isäsi celloa?
-- Kyllä.
-- Mutta kuinka vanha hän on?
-- Neljäkymmentä neljä. Bazârow räjähti nauramaan.
-- Mitäs sinä naurat?
-- No mutta, hyvä ystävä! Mies viidennellä viidettä, _pater
familias_, asuu täällä maan sydänmaassa ja -- soittaa celloa!
Bazârow nauraa hohotti edelleen, mutta Arkâdi, niin syvästi kuin
kunnioittakaan mestariansa, ei tällä kertaa edes myhähtänytkään.