Pâvel Petrôwitsh ei ollut kuin vähän aikaa läsnä veljen
keskustellessa voudin kanssa. Tämä vouti oli pitkä, laiha mies, ääni
imelänkäheä niinkuin keuhkotautisilla, silmissä veijarimaisuus.
Kaikkiin Nikolai Petrôwitshin huomautuksiin hän vastaili: "Ka
herrainen aika, se on vissi se", ja koetti saada talonpojat juomarin
ja varkaan kirjoihin. Äskettäin käytäntöön pantu uudenlainen
maatalous se vonkui kuin pyörä voiteen puutteessa, paukahteli kuin
tuoreesta puusta kotona tehty huonekalu. Nikolai Petrôwitsh ei
tuosta mieleltään masentunut, mutta huokaili sentään usein ja vaipui
mietteisinsä: hän tunsi, että asian onnistuminen kysyy rahoja, mutta
rahat olivat häneltä melkein lopussa.
Arkâdi oli ollut oikeassa: Pâvel Petrôwitsh oli monastikin
auttanut veljeänsä. Useinkin, nähdessään velimiehen puuhailevan
ja ponnistelevan, päätänsä särkien, mitenkä taaskin päästä
pulasta, usein Pâvel Petrôwitsh silloin astui akkunan luo ja kädet
housuntaskussa jupisi hampaittensa välitse: _Mais je puis vous
donner de l'argent_,[10] ja antoi hänelle rahoja. Mutta tänään ei
hänellä niitä ollut, ja senvuoksi hän katsoi parhaaksi vetäytyä pois.
Taloudelliset harmit olivat hänestä sangen ikäviä. Sitä paitsi tuntui
hänestä, että niin paljon kuin Nikolai Petrôwitsh puuhaileekaan
ja hommaa, ei hän sittenkään ota asiata siitä päästä kiinni kuin
pitäisi, vaikk'ei hän suinkaan olisi osannut nimenomaa sanoa, missä
kohden velimies milloinkin erehtyy.
"Veli ei ole tarpeeksi käytännöllinen", arveli hän itsekseen; "muut
puijaavat häntä."
Nikolai Petrôwitsh sitä vastoin piti veljeänsä erinomaisen
käytännöllisenä miehenä ja kysyi myötäänsä häneltä neuvoa.
-- Minä olen tuommoinen heikko, hempeä mies, ikäni elänyt erämaassa,
-- puheli hän; -- mutta sinä sensijaan olet niin paljon seurustellut
ihmisten kanssa, sinä tunnet heidät; sinulla on kotkan silmä.
Pâvel Petrôwitsh ei vastannut tuohon mitään, kääntyihän vaan pois,
koettamatta kumminkaan saada veljeänsä luopumaan moisista luuloista.
Veljensä huoneesta tultuaan, hän läksi astumaan kartanon etu- ja
takaosan välistä käytävää myöten ja tultuaan erään matalan oven
eteen, pysähtyi miettiväisenä, kieritteli viiksiänsä ja kolkutti
oveen.
-- Kuka siellä? Käykää sisään! -- kuului Fênitshkan ääni.
-- Minä, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh ja avasi oven.
Fênitshka kavahti pystyyn tuolilta, jossa hän oli istunut lapsi
sylissä. Annettuaan sen lapsentytölle, joka heti kohta vei sen pois,
hän pikimmältään korjasi huiviansa.
-- Suokaa anteeksi, jos häiritsin, -- sanoi Pâvel Petrôwitsh,
katsomatta häneen. -- Minä olisin vaan pyytänyt ... tänään on
luullakseni asiata kaupunkiin ... pyytänyt, että käskisitte ostamaan
minulle viheriäistä teetä.
-- Kyllä, -- vastasi Fênitshka; -- kuinka paljon suvaitsette?
-- Puoli naulaa riittänee yllinkyllin... Teillähän näkyy täällä
olevan uutta -- lisäsi hän, heittäen ympärilleen pikaisen silmäyksen,
joka kosketti Fênitshkankin kasvoja. -- Uutimet ikkunoissa,
tarkoitan, -- selitti hän, huomattuaan, ett'ei toinen häntä ymmärrä.
-- Jaa, niin, uutimet kyllä. Nikolai Petrôwitsh hyvällä hyvyyttään
lahjoitti ne meille. Johan ne on olleet kauan aikaa akkunoissa.
-- Kauanpa aikaa minäkin olen ollut käymättä teillä. Täällä näyttää
olevan sangen mukavaa.
-- Nikolai Petrôwitshin suosiosta, -- kuiskasi Fênitshka.
-- Onko teidän parempi olla täällä kuin entisessä vanhassa
kylkirakennuksessa? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh kohteliaasti, mutta
vähääkään myhähtämättä.
-- Parempi on, tiettävästi.
-- Kukas sinne pantiin teidän sijaanne?
-- Siell'on pesijät nyt.
-- Vai niin!
Pâvel Petrôwitsh vaikeni.
"Nyt se kai lähtee", arveli Fênitshka itsekseen, mutta eipä hän
lähtenytkään. Fênitshka seisoi hänen edessään kuin suolapatsas,
hiljalleen nyppien sormiaan.
-- Miksikäs te käskitte viedä poikanne pois? -- virkkoi Pâvel
Petrôwitsh vihdoin. -- Minä olen hyvin lapsirakas; näyttäkääs se
minulle.
Fênitshka punastui; hän kävi hämille ja ihastui yhtaikaa. Hän
pelkäili Pâvel Petrôwitshia, joka tuskin koskaan oli puhellut hänen
kanssaan.
-- Dunjâsha! -- huusi hän, -- Tuokaa Mitja tänne (Fênitshka
teititteli talossa kaikkia). -- Tai malttakaa, pannaan hänelle koltti
päälle.
Fênitshka kääntyi ovea kohti.
-- Samahan se on, -- huomautti Pâvel Petrôwitsh.
-- Minä tulen heti, -- vastasi Fênitshka, lähtien kiireesti toiseen
huoneesen.
Pâvel Petrôwitsh, jäätyään yksikseen, loi erittäin tarkkaavaisen
katseen ympärilleen. Tämä pienenläntä, matala huone oli sangen
siisti ja kodikas. Siinä tuntui vereksen lattiamaalin, juhannuskukan
ja mesiruohon haju. Seinuksilla seisoi tuoleja lyyramaisine
selkämyksineen. Ne oli jo kenraali vainaja aikoinaan ostanut
Puolasta, ollessaan sotaretkellä siellä. Yhdessä nurkassa oli
musliniuutimien verhoama pieni sänky ja sen vieressä kupukantinen,
rautavanteinen arkku. Nurkassa vastapäätä sitä paloi pikkuinen lamppu
suuren pyhimyskuvan edessä, joka esitti Nikolaita Ihmeittentekijää;
sädekehästä riippui punaisessa nauhassa pikkuruinen poslinimuna
pyhimyksen rinnalla. Ikkunalaudoilla oli viimevuotisilla
marjasylteillä täytettyjä lasipurkkeja, joitten läpi päivänvalo
viheriänä kuulsi. Niitten suulle oli huolellisesti sidottu
paperipäällykset, joihin Fênitshka itse oli suurilla kirjaimilla
merkinnyt: "karviaismarja". Se oli Nikolai Petrôwitshin lempisylttiä.
Katosta riippui pitkässä nuorassa häkki, jossa lyhythäntäinen
keltasirkku myötäänsä hypiskeli tirskutellen ja pannen häkin
yhtämittaa heilumaan ja vavahtelemaan, jolloin hampun siemeniä aina
pudota pirahteli maahan. Väliseinällä, pienen piirongin yläpuolella
riippui jotenkin huonoja, kiertävän taiteilijan ottamia valokuvia
Nikolai Petrôwitshista jos millaisissakin asennoissa. Siinä riippui
Fênitshkankin kuva, kerrassaan onnistumaton: tummissa puitteissa oli
jotain kasvojen tapaista, silmiä vailla, suupielissä ponnistettu
hymy; muuta ei siinä erottanut. Fênitshkan yläpuolella taas itse
kenraali Jermôlow, huopaviitta yllään, ankaran tuimana tuijotteli
kohti Kaukaasian kaukaisia kukkuloita pienen, kengänmuotoisen
silkkisen neulatyynyn alta, joka oli painunut ihan kenraalin otsalle
asti.
Kului viiden minutin verran. Viereisestä huoneesta kuului kahinaa ja
supatusta. Pâvel Petrôwitsh otti piirongilta tahratun, hajallisen
nidoksen Masáljskin _Stréltseja_ ja selaili sitä hiukan... Ovi
aukeni, ja sisään astui Fênitshka Mitja sylissä. Hän oli pukenut
pojan päälle punaisen paidan, jonka kauluksessa oli kiiltonauhainen
reunus, kammannut pojan pään ja pessyt silmät. Poika hengitti
lujasti, kurotteli ruumistaan ja nytkäytteli käsiään, niinkuin
terveitten lasten on tapa, mutta uhkea paita se nähtävästikin teki
tehtävänsä: tyytyväisyyden ilme heijasti koko hänen pulleasta
olennostaan. Fênitshka oli laittanut omankin tukkansa järjestykseen
ja sitaissut päähänsä paremman huivin, mutta hän olisi huoleti
saattanut jäädä entiseen asuunsa. Ja todellakin, oliko maailmassa
mitään sen viehättävämpää kuin nuori äiti, terve lapsi sylissään?
-- Kas tuota pallukkaa, -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, kutkuttaen
Mitjaa kaksoisleuasta etusormensa pitkän kynnen päällä. Poikanen
kiinnitti katseensa keltasirkkuun ja rupesi nauramaan.
-- Setä se on, -- virkkoi Fênitshka, painaen kasvojansa lasta vasten
ja hiljalleen puistellen häntä, Dunjâshan asetellessa ikkunalle
savupyperöä vaskirahan päälle.
-- Kuinkas vanha hän onkaan? -- kysäsi Pâvel Petrôwitsh.
-- Kuusi kuukautta, pian kääntyy seitsemännelle, yhdentenätoista
päivänä ensi kuuta.
-- Eiköhän kahdeksannelle jo, Feodôsia Nikolâjewna? -- virkkoi
Dunjâsha hiukan arkaillen.
-- Eihän toki! Seitsemännelle. Mitäs sinä nyt! -- Lapsi rupesi taas
nauramaan, käänsi sitten huomionsa arkkuun ja tarttui äkkiä koko
kourallaan äitiään nenään ja huuliin. -- Vallaton veitikka! -- puheli
Fênitshka, vetämättä kasvojaan pois pojan kourasta.
-- Hän on veljeni näköinen, -- huomautti Pâvel Petrôwitsh.
"Kenenkäpäs se olisikaan näköinen?", ajatteli Fênitshka.
-- Niin, niin, -- puheli Pâvel Petrôwitsh ikäänkuin itsekseen; --
ihan velimiehen näköinen.
Hän loi Fênitshkaan tarkan, melkein murheellisen katseen.
-- Setä se on, -- virkkoi Fênitshka, nyt jo kuiskaamalla.
-- Kas, Pâvel! Täälläkös sinä oletkin? -- kuului äkkiä Nikolai
Petrôwitshin ääni.
Pâvel Petrôwitsh kääntyi kiireesti ympärinsä, kulmiaan rypistäen,
mutta veli katsahti häneen niin iloisasti, niin kiitollisena, että
toisen täytyi väkisinkin myhähtää hänelle.
-- Sinullahan on koko pulska poika, -- sanoi hän, kelloonsa
katsahtaen. -- Minä poikkesin tänne puhumaan teestä...
Ja sen sanottuaan Pâvel Petrôwitsh läksi pois, varsin levollinen ilme
kasvoissa.
-- Itsestäänkö hän tuli? -- kysäisi Nikolai Petrôwitsh Fênitshkalta.
-- Itsestään tulivat; oveen kopauttivat ja tulivat sisään.
-- Entäs Arkâsha? Eikö hän ole enää käynyt sinun luonasi?
-- Eivät ole. Enköhän minä muuta tuonne kylkirakennukseen, Nikolai
Petrôwitsh?
-- Miksi niin?
-- Eiköhän se olisi parasta ensi aluksi?
-- Nnno ... eipä sentään, -- äännähti Nikolai Petrôwitsh, änkytellen
ja otsaansa hieraisten. -- Kun olisi ennen... No terve, sinä mötys,
-- virkkoi hän sitten, äkkiä vilkastuen, lähestyi lasta ja suuteli
häntä poskeen. Senjälkeen hän, kumartui hiukan ja kosketti huulillaan
Fênitshkan kättä, joka kuulsi valkoisena kuin maito Mitjan punaisen
paidan päällä.
-- Nikolai Petrôwitsh! Mitäs te nyt? -- sopotti Fênitshka, laskien
silmänsä maahan, mutta kohottaen ne jälleen ylös... Soma oli hänen
silmäinsä välke, hänen katsellessaan kulmainsa alta ja naurahdellen
lempeästi ja hiukan typerästi.
* * * * *
Nikolai Petrôwitsh oli tutustunut Fênitshkaan seuraavalla tavalla.
Kerran, noin kolme vuotta sitten, hän oli matkoillaan yöpynyt
majataloon eräässä kaukaisessa maaseutukaupungissa. Odottamattoman
mielihyvän teki hänelle erinomainen järjestys siinä huoneessa, minkä
oli saanut, ja sänkyvaatteiden puhtaus. "Saksalainenkohan täällä
lieneekin emäntä?" iski hänen mieleensä. Mutta emäntänä olikin
venakko, noin viidenkymmenen vanha vaimo, siistissä puvussa, kasvot
somat ja puhe arvokasta. Nikolai Petrôwitsh puuttui pakinoille hänen
kanssaan, teetä juodessaan, ja varsin hyvän vaikutuksen häneen emäntä
tekikin.
Nikolai Petrôwitsh oli siihen aikaan vast'ikään muuttanut uuteen
maakartanoonsa, jossa ei tahtonut pitää äärellään maaorjia, vaan
haeskeli palkkaväkeä. Emäntä puolestaan valitteli matkustajain
vähyyttä ja kallista aikaa. Nikolai Petrôwitsh tarjosi hänelle
silloin emännöitsijän paikan hovissaan, ja toinen suostuikin. Hänen
miehensä oli kuollut jo kauan sitten, jätettyään äidin huostaan
ainoan tyttären, Fênitshkan.
Parin viikon kuluttua Arina Sâvishna (se oli uuden emännöitsijän
nimi) muuttikin tyttärineen Mârjinoon ja asettui asumaan
kylkirakennukseen. Nikolai Petrôwitsh näytti osanneen oikeaan. Arina
pani talon hyvään järjestykseen. Fênitshkasta, joka silloin jo oli
täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ei puhunut talossa kukaan, eikä
häntä kukaan nähnytkään, hän kun eleli hiljalleen ja yksikseen.
Sunnuntaisin vain Nikolai Petrôwitsh huomasi pitäjän kirkossa,
jossain syrjäisessä paikassa, hänen vaikeitten kasvojensa profilin.
Näin kului toista vuotta.
Aamulla kerran Arina tuli isäntänsä huoneesen ja, tehtyään
tavanmukaisen syvän kumarruksen, kysyi, eikö hän voisi auttaa
hänen tytärtään, jolle kipinä uunista oli lentänyt silmään.
Nikolai Petrôwitsh, niinkuin muutkin kotona-kykkijät, harjoitti
tautien parantelemista; olipa hankkinut taloonsa homeopaatillisen
apteekinkin. Hän käski Arinan tuoda sairaan heti sisään. Fênitshka,
kuultuaan herran kutsuvan häntä luokseen, säikähti pahanpäiväiseksi,
mutta seurasi sentään äitiänsä. Vietyään hänet akkunan eteen, Nikolai
Petrôwitsh otti häntä molemmin käsin päästä, tutki tarkoin tuon
punaisen, tulehtuneen silmän ja valmisti hänelle samassa omin käsin
haudevettä, repäsi sitten nenäliinansa ja neuvoi, mitenkä hautoa.
Fênitshka kuunteli häntä loppuun asti ja aikoi lähteä tiehensä.
-- Suutele toki herran kättä, tyttö riepu! -- sanoi Alina hänelle.
Mutta Nikolai Petrôwitsh ei sallinut hänen suudella kättä, vaan
joutui hämille itsekin ja suuteli tyttöä kumartuneesen päähän
jakauksen kohdalle.
Fênitshkan silmä parani pian, mutta se vaikutus, minkä hän oli
isäntäänsä tehnyt, ei hälvennyt niinkään pian. Yhä vain Nikolai
Petrôwitshin silmissä kuvastuivat nuo puhtaat, hennot, arasti
kohotetut kasvot; hän tunsi kämmeniensä koskettelevan tuota pehmeätä
tukkaa, näki nuo viattomat, puoleksi avonaiset huulet, joitten
välitse helmimäiset hampaat kosteina väikähtelivät päivänvalossa. Hän
rupesi entistä tarkkaavammin katselemaan häntä kirkossa ja koetti
päästä puheisin hänen kanssaan.
Fênitshka vierasti häntä ensi alussa. Niinpä kerrankin, kun Nikolai
Petrôwitsh kohtasi hänet kapealla, tuuhean ruispellon kautta
kulkevalla polulla, hän puikahti piiloon korkeakortiseen, sankkaan
peltoon, jossa rukiinen juurella kasvoi tiheässä ruiskukkia ja
koiruohoa. Nikolai Petrôwitsh huomasi hänen päänsä kortten kultaisen
verkon lävitse, josta hän katsella kurkisteli kuin pikku eläin.
-- Hyvää iltaa, Fênitshka! -- huusi hän tytölle lempeällä äänellä. --
En minä pure.
-- Jumal' antakoon! -- kuiskasi toinen, tyyssijaansa jättämättä.
Vähitellen hän alkoi tottua Nikolai Petrôwitshiin, vaikka yhä
vieläkin pelkäili hänen läsnäollessaan, kunnes Arina, hänen äitinsä,
äkkiä kuoli koleraan. Minnekä oli tyttö nyt joutuva? Hän oli perinyt
äidiltään rakkauden järjestykseen, järkevyyteen ja arvokkaisuuteen,
mutta olihan hän vielä niin nuori, niin yksinäinen. Nikolai
Petrôwitsh itse oli niin hyväntahtoinen, siivo...
Tarpeetonta on kertomusta enää jatkaa...
-- Vai tuli se veli noin vaan? -- tiedusteli Nikolai Petrôwitsh. --
Oveen kolkutti ja astui sisään?
-- Niin.
-- No se on hyvä se. Annas kun hypittelen Mitjaa. Ja Nikolai
Petrôwitsh rupesi hypittelemään poikaa melkein lakeen saakka. Kovin
oli pienonen itse siitä hyvillään, mutta levoton oli äiti. Joka kerta
kuin poikanen lennähti ylös, joka kerta hän ojensi kätensä lapsen
paljastuneita jalkoja kohti.
Mutta Pâvel Petrôwitsh palasi uhkeaan kabinettiinsa. Seinillä
oli sirot, omituisen väriset tapetit, kirjavalla persialaisella
matolla riippui ampuma-aseita; huonekalut olivat pähkinäpuusta,
tummanvehreällä shaggilla päällystetyt; kirjakaappi oli vanhaa
tammea, renaissance-stiiliä, komealla kirjoituspöydällä seisoi
pieniä pronssisia statuetteja; nurkassa kamini-uuni. Hän
heittäysi seljälleen sohvalle, pani kätensä niskan taa ja katseli
liikahtamatta, melkein epätoivoisena kattoon. Lieneekö hän sitten
tahtonut itse seiniltäkin kätkeä, mitä hänen kasvoillansa ilmenee,
vai mikä lienee ollut syynä, mutta hän nousi, veti raskaat uutimet
akkunain eteen ja heittäytyi sohvalle jälleen.