VII.

Pâvel Petrôwitsh sai kasvatuksensa ensin kotona, kuten nuorempikin

veli, sittemmin paashi-opistossa. Pienestä pitäin hän oli herättänyt

huomiota erinomaisella kauneudellaan. Sen ohella hän oli itseensä

luottava, hiukan ivallinen, jossain määrin hauskan ärtyisä: häneen

täytyi mieltyä. Upseeriksi päästyään hän alkoi käydä kaikkialla.

Häntä kannettiin käsillä, ja itsekin hän hemmotteli itseänsä, jopa

kiekailikin, virnaili; mutta sekin oli hänessä somaa. Naiset olivat

hänestä ihan pyörällä päin; miehet sanoivat häntä teeskentelijäksi ja

kadehtivat häntä.

Hän eli, kuten jo on mainittu, yhdessä veljensä kanssa ja rakasti

veljeänsä vilpittömästi, vaikk'ei ollut lainkaan hänen kaltaisensa.

Nikolai Petrôwitsh onnahteli hiukan, kasvonpiirteet olivat hänellä

heikot, miellyttävät, mutta hiukan surumieliset, silmät mustat,

pienet, tukka pehmeä, ohut. Mielellään hän laiskotteli, mutta

mielellään lukikin ja pelkäsi seuroja. Pâvel Petrôwitsh ei ollut

yhtään iltaa kotona, oli kuuluisa rohkeudestaan ja notkeudestaan

(aikoi jo panna alkuun voimisteluharjoituksiakin ylhäisen nuorison

keskuudessa) ja ennätti lukea kaikkiansa viisi kuusi franskalaista

kirjaa. Kahdeksannellakolmatta vuodellaan hän oli jo kapteeni;

loistava elämän-ura oli hänellä edessä. Mutta äkkiä muuttui kaikki.

Siihen aikaan esiintyi Pietarin ylhäisissä piireissä silloin tällöin

muuan nainen, jota yhä vieläkin muistellaan, ruhtinatar P. Hänen

puolisonsa oli hienosti sivistynyt ja sievä, mutta typeränpuoleinen

mies. Lapsia heillä ei ollut. Ruhtinatar se välisti läksi aivan

äkkiä ulkomaille ja äkkiä taas palasi Venäjälle, viettäen yleensä

varsin kummallista elämää. Häntä pidettiin kevytmielisenä kokettina;

hän heittäysi kaikenlaisten huvituksien huimaan pyörteesen, tanssi

uupumukseen asti, naureskeli ja laski leikkiä nuorten miesten kanssa,

ottaen heitä vastaan puoli hämäräisessä vieraskamarissa, mutta öisin

hän itki ja rukoili, missään lepoa löytämättä. Hamaan aamuun asti

hän useinkin käveli rauhatonna huoneessaan, tuskaisesti käsiänsä

väännellen, tahi istui kalpeana ja kylmänä psalttarin ääressä.

Päivän valjettua hänestä jälleen kuontui ylhäisen maailman nainen,

ja silloin hän ajeli jälleen seurasta toiseen, nauroi ja haastella

jaaritteli, ikäänkuin pyrkien heittäymällä heittäymään kaiken sen

syliin, mikä hänelle suinkin saattoi hauskuutta tuoda. Ihmeteltävä

oli hänen olentonsa. Palmikko, kullan värinen ja raskaskin kuin

kulta, ulottui alapuolelle polven. Kauniiksi ei häntä kumminkaan

kukaan olisi sanonut: kasvoissa ei muuta kaunista ollutkaan kuin

silmät, eikä edes itse silmätkään -- ne olivat pienenpuoleiset ja

harmaat -- vaan niitten katse, nopea ja syvä, huimuuteen saakka

huoleton ja alakuloisuuteen asti miettiväinen, -- arvoituksen

tapainen koko tuo katse. Siinä välkähteli jotain tavattoman kirkasta

silloinkin kuin kieli jokelsi aivan turhanpäiväisiä. Puku oli hänellä

aina hieno ja aistikas.

Pâvel Petrôwitsh kohtasi hänet baaleissa kerran, tanssi hänen

kanssaan masurkan, jonka aikana ruhtinatar ei virkkanut yhtään

kunnon sanaa, ja -- Pâvel Petrôwitsh rakastui häneen intohimoisesti.

Tottunut hän oli voittoihin, ja pääsi tarkoituksensa perille pian

tässäkin, mutta voiton helppous ei laimentanut silti hänen intoansa.

Päinvastoin hän kiintyi entistä tuskaisemmin, entistä lujemmin

tuohon naiseen, jossa silloinkin, kun hän antautui kokonansa, oli

ikäänkuin yhä vieläkin jotain taikaperäistä, saavuttamatonta,

mihin ei kukaan päässyt tunkeutumaan. Mitä lie tuossa sielussa

piillytkään, -- ties Herra, Näytti kuin hän olisi ollut jonkinlaisten

salaperäisten, hänelle itselleenkin tuntemattomain voimain vallassa.

Ne leikittelivät hänen kanssaan mielin määrin: hänen pikkuinen

ymmärryksensä ei osannut pitää puoliaan niitten oikkuja vastaan.

Koko hänen menettelynsä oli yhtämittaista epäsuhtaisuutta. Ainoat

kirjeet, jotka olisivat olleet omiansa herättämään hänen miehessään

oikeutettuja epäluuloja, hän kirjoitti sellaiselle henkilölle, jota

hän tuskin tunsikaan, mutta hänen rakkautensa oli surunsekaista:

hän ei naureskellut eikä lasketellut leikkiä sen miehen kanssa,

jonka kulloinkin oli suosikikseen valinnut, vaan kuunteli häntä,

neuvottomana tuijotellen häneen. Välisti, enimmäkseen äkkiä, tämä

neuvottomuus muuttui kylmäksi kauhuksi; hänen kasvojensa ilme

oli silloin kuollutta ja vierasta; hän sulkeutui niinä aikoina

huoneesensa, ja kamarineitsyt saattoi, pitäen korvaa avaimen reiän

kohdalla, kuulla hänen pidätettyjä nyyhkytyksiänsä.

Hellistä kohtauksista palatessaan Kirsânow tunsi sydämessään

monastikin tuota raastavaa, katkeraa harmia, joka seuraa lopullista

epäonnistumista.

-- Mitäpäs minä vielä lisää tahtoisin? -- kyseli hän itseltään, mutta

sydäntä vain ahdisti yhä edelleen.

Kerran hän lahjoitti ruhtinattarelle sormuksen, jonka nastakiveen oli

piirretty sfinksi.

-- Mikäs tuo? -- kysyi ruhtinatar. -- Sfinksikö?

-- Niin on, -- vastasi hän; -- ja tämä sfinksi olette te.

-- Minäkö? -- kysäsi ruhtinatar, verkalleen kohottaen häneen

tuon selittämättömän katseensa. -- Tuo on, tiedättekö, sangen

mairittelevaa, -- lisäsi hän, hiukan ivallisesti myhähtäen, mutta yhä

tuijottaen häneen niin kummallisesti.

Raskaalta tuntui Pâvel Petrôwitshista silloinkin kuin ruhtinatar

P. häntä rakasti, mutta kun ruhtinattaren lempi laimeni, ja se

tapahtui jotenkin pian, silloin hän oli vähällä menettää järkensä.

Hän kärsi tuskia, oli mustasukkainen, ei antanut ruhtinattarelle

rauhaa, kulki hänen jäljissään kaikkialle. Ruhtinatar kyllästyi

hänen hellittämättömiin ahdistelemisiinsa ja matkusti ulkomaille.

Pâvel Petrôwitsh otti eron sotapalveluksesta, huolimatta toveriensa

pyynnöistä ja päällikkönsä varottelemisista, ja läksi hänen jälkeensä.

Neljän vuoden verran hän oleskeli vieraissa maissa, milloin seuraten

hänen jälkiään, milloin tahallansa kadottaen hänet näkyvistään.

Hän häpesi omaa itseänsä, moitti arkamaisuuttaan, mutta ei apua

mistään. Tuon naisen kuva, tuo käsittämätön, melkein tympeä, mutta

lumoava kuva oli liian syvälle imeytynyt hänen sieluunsa. Badenissa

hän jälleen sai uudistaneeksi entiset välit ruhtinattaren kanssa;

näytti kuin ei tämä vielä milloinkaan olisi rakastanut häntä niin

intohimoisesti ... mutta kuukauden kuluttua oli taas kaikki lopussa ...

tuli oli leimahtanut viimeistä kertaa ja sammui ainaiseksi.

Välttämätöntä eroa aavistellessaan, Pâvel Petrôvitsh olisi tahtonut

pysyä edes hänen ystävänänsä, ikäänkuin ystävyys sellaisen kanssa

olisi mahdollista... Ruhtinatar läksi salaa Badenista ja kartteli

häntä sen koommin lakkaamatta.

Kirsânow palasi Venäjälle, koetti ruveta elämään vanhaan tapaansa,

mutta ei voinut enää päästä entisille laduille. Huumauneen lailla

hän samoili paikasta toiseen. Seuroissa hän kävi yhä vieläkin,

entiset ylhäisen maailmanmiehen tavat hänellä oli yhä tallella,

saattoipa kerskaista parista, kolmesta uudesta voitostakin, mutta

ei hän mitään erinomaista odottanut itseltään eikä muiltakaan, eikä

ryhtynyt mihinkään toimiin. Hän vanheni, harmaantui. Hänelle kävi

nyt välttämättömäksi istua illoin klubissa, tuntea ärtymystä, olla

ikävissä, kylmäkiskoisesti kinastella naimattomien miesten seurassa,

-- sangen paha merkki, niinkuin tietty on. Naimisiin menoa hän ei

tietysti ajatellutkaan.

Täten kului kymmenen vuotta, kului kukitta, hedelmittä ja nopeaan,

hirmuisen nopeaan. Ei riennä aika missään niin joutuisasti kuin

Venäjällä; vankilassa kuuluu kuluvan vieläkin nopeammin.

Klubin päivällispöydässä hän sitten kerran sai tiedon ruhtinatar

P:n kuolemasta. Hän oli kuollut Parisissa, ollen jo melkein

hourupäiseksi tulemaisillaan. Kirsânow nousi pöydästä ja käveli

klubissa kauan aikaa huoneesta huoneesen, pysähdellen kuin kivettynyt

korttipöytäin ääreen, mutta ei kumminkaan tullut kotia varhemmin kuin

ennenkään. Jonkun ajan perästä hän sai omalle nimellensä osoitetun

paketin; siinä oli sormus, jonka hän aikoinaan oli lahjoittanut

ruhtinattarelle. Vainaja oli piirtänyt sfinksin yli ristin ja

käskenyt sanoa Kirsânowille, että risti on arvoituksen selitys.

Tämä tapahtui 1848 vuoden alussa, samaan aikaan, jolloin Nikolai

Petrôwitsh, leskeksi jäätyään, käväisi Pietarissa. Pâvel Petrôwitsh

ei ollut nähnyt veljeänsä melkein siitä saakka kuin tämä oli

asettunut maalle. Nikolai Petrôwitshin häät oli vietetty juuri niinä

päivinä, jolloin Pâvel Petrôwitsh oli tutustunut ruhtinattaren

kanssa. Ulkomailta palattuaan hän läksi veljensä luokse maalle,

aikoen viipyä siellä pari kuukautta, nauttiakseen heidän onnestaan,

mutta ei kestänyt siellä kuin viikon päivät. Veljesten olot,

itsekunkin, olivat siksi kovin erilaiset. Vuonna 1848 tämä erotus ei

ollut enää niin räikeä: Nikolai Petrôwitsh oli kadottanut vaimonsa,

Pâvel Petrôwitsh oli kadottanut entiset muistonsa; ruhtinattaren

kuoltua hän koetti olla muistelematta häntä. Mutta Nikolai

Petrôwitshissa oli tallella tietoisuus säännöllisesti vietetystä

elämästä, ja poikakin se kasvoi ja varttui hänen silmissään. Pâvel

sitä vastoin, yksinäinen, naimaton mies, oli astumassa tuohon

himmeään, usmaisaan aikaan, jolloin ihmisessä elähtelee toiveitten

kaltaisia surkutteluja ja surkuttelujen kaltaisia toiveita, jolloin

nuoruus on mennyt, mutta vanhuus vasta tuloansa tekee.

Tämä aika oli Pâvel Petrôwitshille raskaampaa kuin kenellekään

muulle: kadotettuaan menneisyytensä, hän oli kadottanut kaikki.

-- En minä nyt enää sinua kutsu Mârjinoon -- virkkoi hänelle veli

kerran. (Hän oli näet kylänsä pannut vaimonsa nimikoksi.) -- Maria

vainajankin aikana sinun tuli siellä ikävä olla, mutta nyt sinä

kaiketi siellä ihan menehtyisit ikävästä.

-- Silloin minä vielä olin tyhmä ja hyörin ja pyörin sinne tänne, --

vastasi Pâvel Petrôwitsh. -- Sen koommin olen talttunut, eilenhän

viisastunutkaan. Nyt minä päinvastoin olen valmis asettumaan sinun

luoksesi ainaiseksi, jos sallit.

Vastauksen asemesta Nikolai Petrôwitsh sulki hänet syliinsä, mutta

puolitoista vuotta kului vielä tästä keskustelusta, ennenkuin

Pâvel Petrôwitsh päätti panna aikeensa toimeen. Vaan sittenpä hän,

kerran maalle muutettuansa, ei sieltä enää lähtenytkään, ei edes

niinäkään talvikausina, jotka Nikolai Petrôwitsh vietti poikansa

kanssa Pietarissa. Hän rupesi lukemaan, enimmäkseen englanninkielistä

kirjallisuutta, ja asetti elämänsä muutenkin englantilaiseen malliin.

Harvoin hän seurusteli naapuriensa kanssa, ei käynyt kaupungissa

muulloin kuin aatelisvaaleissa. Sielläkin hän oli enimmäkseen

ääneti, silloin tällöin vain härnäten ja säikyttäen vanhan kuosin

tilan-omistajia vapaamielisyyden puuskauksilla ja pysyen loitolla

uudemman sukupolven edustajista.

Niin vanhan kuin nuorenkin kannan ihmiset pitivät häntä korskeana

miehenä, mutta niin toiset kuin toisetkin näkivät hänessä

paljon arvoa ansaitsevia puolia: hänellä oli niin miellyttävä,

aristokraatinen käytöstapa; hänellä oli ollut niin paljon voittoja

naismaailmassa; hän kävi varsin hienossa puvussa, asui parhaimman

hotellin parhaimmassa numerossa, yleensä söi pulskia päivällisiä,

olipa kerran ollut Wellingtonin kanssa päivällisillä Louis Filipin

luona, hänellä oli kaikkialla mukanaan täysihopeinen matka-nécessaire

ja matka-amme; hänestä tuoksusi aina tavattoman hyviltä, ihmeellisen

"jaloilta" hajuvesiltä; hän pelasi mainiosti whistiä ja joutui aina

tappiolle. Ja vihdoin pidettiin häntä arvossa hänen mallikelpoisen

rehellisyytensäkin tähden. Naisten silmissä hän oli viehättävä

melankooliko, mutta naisten tuttavuudesta hän ei välittänyt.

* * * * *

-- Katsopas nyt, Jevgêni, -- virkkoi Arkâdi, päätettyään

kertomuksensa; -- nyt huomaat, kuinka väärin sinä olet setää

tuominnut. En nyt puhukaan siitä, että hän on monta monituista kertaa

pelastanut isäni pulasta, antaen hänelle kaikki rahansa -- omaisuus,

kuten tietänet, on heillä jakamatta, -- mutta hän on valmis auttamaan

ketä hyvänsä ja muun muassa pitää aina talonpoikain puolta, vaikka

heidän kanssaan haastellessaan tosin rypisteleekin kulmiansa ja

haistelee eau-de-colognea...

-- Tietty se: hermot näet... -- keskeytti Bazârow.

-- Kenties, mutta hyvä on hänellä sydän. Älyä ei häneltä myöskään

puutu. Kuinka hyödyllisiä neuvoja olenkaan saanut häneltä ...

vallankin ... vallankin naisiin nähden.

-- Ahaa! Omassa puurossa suunsa poltti ja vieraasen velliin puhaltaa.

Kyllä minä tuon tiedän.

-- Sanalla sanoen, -- jatkoi Arkâdi: -- hän on hyvin onneton, usko

minua; synti on halveksia häntä.

-- Kukas se häntä sitten halveksii? -- vastasi Bazârow. -- Mutta

sen minä kumminkin sanon, että semmoinen mies, joka on pannut koko

elämänsä naisen rakkauden kortille ja sitten, nähtyään, että toiset

tuon kortin häneltä kattoivat, lyyhistyy ja raukenee siihen määrin,

ett'ei enää kykene mihinkään, -- semmoinen ei ole mies, vaan koiras.

Hän on onneton muka; sen sinä mahdat parhaiten tietää; mutta mieltä

hän ei vaan ole päähänsä saanut. Minä olen vakuutettu hänen pitävän

itseänsä kunnon miehenä siitä syystä, että lukee jotain Galjaanin

pahaista ja kerran kuukaudessa pelastaa pieksiäisistä talonpojan.

-- Mutta otahan lukuun hänen kasvatuksensa ja se aika, jossa hän on

elänyt, -- huomautti Arkâdi.

-- Kasvatusko? -- huudahti Bazârow. -- Joka ihminen on velvollinen

kasvattamaan itse itseänsä, niinkuin, no vaikkapa niinkuin

esimerkiksi minä... Ja mitä taas aikaan tulee, niin miksikä minun

pitäisi olla ajasta riippuvainen? Riippukoon ennen aika minusta.

Ei, veikkonen! Kaikki tuo on semmoista löyhää, tyhjänpäiväistä! Ja

mitä ne sitten ovat nuo miehen ja naisen salaiset muka välit? Kyllä

me "fysiologit" tiedämme, mitä ne ovat. Otapas ja tutki silmän

anatomiaa: mistä ne, niinkuin sinä sanot, arvoituksen tapaiset

katseet siihen tulee? Kaikki se on romanttisuutta, hörön-töröä,

mätää, taidetta. Tule pois, mennään katsomaan koppakuoriaista.

Ja ystävykset menivät Bazârowin huoneesen. Sinne oli jo ennättänyt

asettua tuommoinen medisiini-kirurgillinen haju, johon oli

sekaantunut halvan tupakan löyhkää.