Bazârow palasi ja käytyänsä pöytään rupesi kiireesti juomaan teetä.
Veljekset katselivat häntä ääneti: Arkâdi puolestaan silmäili vuoroin
isää, vuoroin setää.
-- Kävittekö kaukanakin? -- kysäsi Nikolai Petrôwitsh.
-- Teillä on tuolla haavikon laidassa pieni suo. Sieltä minä ajoin
ylös viisi kuusi tuppeloa; ne saat ampua, Arkâdi.
-- Ettekö te ole metsämies?
-- En.
-- Fysikkaako te varsinaisesti tutkitte? -- kysyi vuoroonsa Pâvel
Petrôwitsh.
-- Fysikkaa; yleensä luonnontieteitä.
-- Germanilaisten sanotaan tehneen viime aikoina suuria edistyksiä
tuolla alalla.
-- Niin, saksalaiset ovat siinä asiassa meidän opettajiamme, --
vastasi Bazârow välinpitämättömästi.
Pâvel Petrôwitsh oli tahallaan käyttänyt sanaa "germanilaiset" eikä
"saksalaiset". Sen hän oli tehnyt avatakseen, mutta sitä ei huomannut
kukaan.
-- Vai pidätte te saksalaisia niin korkeassa arvossa? -- lausui
Pâvel Petrôwitsh erityisen kohteliaasti. Hän alkoi tuntea itsessään
salaista ärtymystä. Bazârowin kaikin puolin muodoista vapaa käytös
loukkasi hänen aristokraatista luontoaan. Tuo kihlakunnanlääkärin
poika tuossa ei aristele ensinkään, vieläpä vastaileekin
katkonaisesti ja etenkehdaten, ja äänessäkin hänellä on jotain
karkeaa, melkein röyhkeätä.
-- Oppineet siellä ovat toimekasta väkeä, -- vastasi Bazârow.
-- Niin, niin. Mutta venäläisistä ei teidän mielipiteenne suinkaan
liene yhtä mairittelevaa laatua?
-- Niinpä melkein.
-- Tämähän on erittäin kiitettävää itsensä kieltämystä, -- virkkoi
Pâvel Petrôwitsh, oikaisten itsensä suoraksi ja heittäen päätään
taaksepäin. -- Mutta Arkâdi Nikolajewitsh tässä vast'ikään tiesi
kertoa, ett'ette te tunnusta mitään autoriteeteja. Ettekö usko niihin?
-- Mitäs minä niitä rupeaisin tunnustamaan? Ja mihinkä minun pitäisi
uskoa? Jos minulle sanotaan jotain, mikä on oikein, niin minä
suostun, siinä kaikki.
-- Ja ainako ne saksalaiset sitten semmoista sanovat, mikä on oikein?
-- tokaisi Pâvel Petrôwitsh, ja hänen kasvoilleen nousi niin vieras,
niin kaukainen ilme, että olisi luullut hänen kohonneen jonnekin
loitos, pilventakaisiin korkeuksiin.
-- Eivät kaikki, -- vastasi Bazârow, hiukan haukotellen. Hänen ei
nähtävästikään tehnyt mieli jatkaa sanakiistaa.
Pâvel Petrôwitsh vilkaisi Arkâdiin, ikäänkuin sanoen: "Kyll' on
kohtelias, tuo sinun ystäväsi."
-- Mitä taas minuun tulee, -- alkoi hän puhua jonkinmoisella
ponnistuksella, -- niin minä, vaivainen syntinen, en noita
saksalaisia kovinkaan suvaitse. Venäläisistä saksalaisista en
nyt puhukaan; tietäähän sen, mitä lintuja ne ovat. Mutta ei ne
saksalaisetkaan saksalaiset minua miellytä. Entiset, ne vielä menee
miten kuten mukiin: niillähän oli Schillerit ... vai mitä ne oli ...
ja Göthet... Velimies se on heille suunnattoman suosiollinen... Mutta
nyt ei heillä ole muuta kuin jotain kemistejä ja materialisteja...
-- Kunnon kemisti onkin kymmenen kertaa hyödyllisempi kuin mikään
runoilija, -- keskeytti Bazârow.
-- Vai niin! -- virkkoi Pâvel Petrôwitsh, nostaen hiukan
silmäkulmiansa, ikäänkuin uneen uupumaisillaan. -- Ette siis tunnusta
taidetta?
-- Kyllä, jotain tuollaista kuin "Rahan-ansaitsemisen taito" tai "Ei
ole enää haemorroideja!" -- huudahti Bazârow, ylenkatseellisesti
naurahtaen.
-- Jaa-a, jaa-a. Vai niin te vain suvaitsette laskea leikkiä? Kaiken
tuon te siis hylkäätte? Olkoon menneeksi. Te uskotte siis ainoastaan
tieteesen?
-- Johan minä tein teille tiedoksi, ett'en minä usko mihinkään.
Ja mitäs sitten tiede on, tiede yleensä? On tieteitä, niinkuin on
ammattejakin ja toimia, mutta tiedettä yleensä ei ole olemassakaan.
-- Hyvä, varsin hyvä. Entäs mitä sitten tulee tuommoisiin,
ihmis-oloissa tavaksi tulleisin säännöksiin, olettekos te niihinkin
nähden kielteisellä kannalla?
-- Kuulusteluako tämä on, vai? -- kysäsi Bazârow.
Pâvel Petrôwitsh kalpeni hiukan... Nikolai Petrôwitsh katsoi
velvollisuudekseen puuttua puheesen.
-- Tästä asiasta me vielä joskus keskustelemme teidän kanssanne
likemmälti, rakas Jevgêni Vasiljítsh. Saamme kuulla teidän
mielipiteenne ja sanomme omammekin. Minä puolestani olen iloinen
siitä, että te tutkitte luonnontieteitä. Olen kuullut Liebigin
tehneen ihmeellisiä keksinnöltä pellonlannoituksen alalla. Te
voisitte olla apuna minulle agronomillisissa töissäni: te voisitte
antaa minulle jonkun hyödyllisen neuvon.
-- Varsin kernaasti, Nikolai Petrôwitsh; mutta pitkä on meillä matka
Liebigiin. Ensin pitää oppia aakkoset ja sitten vasta käydä käsiksi
kirjaan. Mutta me emme tunne vielä iitäkään, vaikka vastaan tulisi.
"Nihilisti sinä olet kuin oletkin", arveli itsekseen Nikolai
Petrôwitsh.
-- Sallikaa minun kumminkin kääntyä puoleenne, jos tarvis vaatii, --
lisäsi hän ääneen. -- Mutta nyt, veli hyvä, lienee meidän aika mennä
keskustelemaan voudin kanssa.
Pâvel Petrôwitsh nousi tuoliltaan.
-- Niin, niin, -- puheli hän, kehenkään katsomatta, -- ylen on paha,
kun on elänyt viisisenkin vuotta maaseudulla, kaukana suurista
älyniekoista! Tomppeliksi sitä tulee kuin tuleekin. Mies koettaa
säilyttää muistossaan, minkä ennen on saanut opituksi, mutta äläst!
Kaikki tuo olikin pelkkää jonninjoutavaa; nyt saat tietää, ett'eivät
järkevät ihmiset moisilla turhilla asioilla enää päätänsä vaivaakaan,
saat kuulla olevasi narri ja nahjus. Mitäs tehdä! Nuoriso näkyy
todellakin olevan viisaampi meitä.
Pâvel Petrôwitsh pyörähti verkalleen kantapäällään ja astui
verkalleen ulos. Nikolai Petrôwitsh seurasi häntä.
-- Onko hän tuollainen aina? -- kysyi Bazârow tyynesti Arkâdilta,
heti kuin ovi oli sulkeunut veljesten jälkeen.
-- Kuule, Jevgêni! Kovinhan sinä tylysti kohtelit setää, -- muistutti
Arkâdi, -- sinä loukkasit häntä.
-- Vielä minä tässä rupeaisin hemmottelemaan noita
maalais-aristokraateja! Itserakkauttahan tuo on, leijonan tapoja,
pöyhkeyttä. Olisi pysynyt omalla alallaan Pietarissa, koska kerran
on rakenteeltaan sellainen... Mutta jääköön mies rauhaan minulta!
Minä löysin suolta jotenkin harvinaisen koppakuoriaisen, nimeltä
sukeltaja, _Dytiscus marginatus_, tunnethan? Minä näytän sen sinulle.
-- Minä lupasin kertoa sinulle hänen historiansa, -- alkoi Arkâdi.
-- Koppakuoriaisenko?
-- Ole nyt, Jevgêni! Setäni historian. Saat nähdä, ett'ei hän ole
sellainen kuin mielessäsi kuvailit. Hän ansaitsee pikemmin sääliä
kuin ivaa.
-- Mahdollista, mutta miksikäs sinä hänestä niin paljon huolehdit?
-- Pitää olla oikeamielinen, Jevgêni.
-- Minkä johdosta niin?
-- Kuulehan nyt.
Ja Arkâdi kertoi hänelle setänsä historian. Lukija löytää sen
seuraavasta luvusta.