V.

Huomenissa Bazârow heräsi ennen muita ja läksi ulos.

-- Ohhoh! -- arveli hän, vilkaisten ympärilleen. -- Eipä ole kovin

upeata tämä seutu.

Käytyänsä välirajat talonpoikainsa kanssa, oli Nikolai Petrôwitshin

täytynyt uuden hovintilansa osalle ottaa noin neljän desjätinan

verran aivan tasaista ja karua peltoa. Hän oli rakentanut kartanon,

ulkorakennukset ja farmin, pannut alulle puutarhan, kaivattanut

lammikon ja kaksi kaivoa. Mutta suuret puut eivät ottaneet oikein

juurtuakseen, lampeen oli keräytynyt vettä varsin vähän, ja

kaivoissakin oli vesi suolanmakuista. Syreni- ja akasiapensaat

lehtimajan ympärillä olivat ainoat, jotka olivat menestyneet. Tässä

lehtimajassa juotiin välistä teetä; sinne joskus päivällinenkin

katettiin.

Bazârow oli muutamassa minutissa juossut puutarhan ristiin rastiin,

käväissyt karjapihassa ja tallissa, saanut käsiinsä kaksi poika

repaletta, palvelusväen lapsia, ja tehnyt heti tuttavuutta heidän

kanssaan. Ja yhdessä sitä sitten lähdettiin pienelle suolle, noin

virstan päähän hovista, sammakoita pyytämään.

-- Mitäs sie, herra, sammakoilla? -- kysyi toinen pojista.

-- Tätä mie sammakoilla, -- vastasi Bazârow, jolla oli erityinen

taito herättää alhaissäätyisissä luottamusta puoleensa, vaikk'ei hän

milloinkaan hemmotellut heitä ja kohteli heitä etenkehdaten; -- minä

halkaisen sammakon ja katson sitten, mitä siellä sen sisässä on ja

elää, ja koska minä ja sinä olemme samallaisia sammakoita mekin, se

vaan ero, että pystyssä kävellään, niin sitten tiedän, mitä siellä

meidänkin sisässä on ja elää.

-- Mitäs sie sillä tiijolla teet?

-- Ett'en erehtyisi, jos sinä tulet kipeäksi, ja minun pitää parantaa

sinut.

-- Oot sie lääkär sitten?

-- Olen.

-- Vasjka! Kuulehan, kun herra sanoo, jotta myökin ollaan sammakoita!

Johan nyt!

-- Minä pelkään niitä sammakoita justiin, -- huomautti Vasjka, noin

seitsemän vuoden vanha, paljasjalkainen poika, tukka valkoinen kuin

pellavatukko, yllään harmaa kasakiini, pystykauluksinen.

-- Mitäs niistä pelkää? Pureeko ne vai?

-- Kas niin, mars veteen nyt, senkin filosofit, -- virkkoi Bazârow.

* * * * *

Sillä välin oli Nikolai Petrôwitshkin herännyt ja mennyt Arkâdin

luokse, joka oli jo täydessä puvussa. Isä ja poika läksivät

terrassille markiisin siimekseen. Pöydällä, kaidepuiden luona,

suurten syrenivihkojen välissä kiehua kihisi jo samovaari. Sama

tyttönen, joka eilen illalla oli ilmestynyt kuistille, vieraitten

saapuessa, tuli nytkin esille, sanoen vienolla äänellä:

-- Fedôsja Nikolâvna eivät voi oikein hyvin eivätkä voi tulla;

käskivät kysymään, että itsekös työ teetä kaa'atte vai lähetetäänkö

Dunjâsha?

-- Itse minä kaadan, itse, -- kiirehti Nikolai Petrôwitsh vastaamaan.

-- Kermanko kanssa sinä teetä juot, Arkâdi, vai sitronan?

-- Kerman, -- vastasi Arkâdi. Hetken mietittyänsä hän sitten lisäsi

kysyvästi: -- isä hyvä?

Nikolai Petrôwitsh katsahti hämillään poikaansa.

-- Mitä niin? -- kysäsi isä. Arkâdi laski silmänsä maahan.

-- Suo anteeksi, isä hyvä, jos kysymykseni tuntuu sinusta

sopimattomalta, -- alkoi hän, -- mutta sinun eilinen avomielisyytesi

pakottaa minutkin olemaan avomielinen... Ethän suutu?

-- Puhu.

-- Sinä annat minulle rohkeutta kysymään ... eiköhän Dunj ...

eiköhän hän vain siitä syystä lienekin jäänyt teepöytään tulematta,

että minä olen täällä?

Nikolai Petrôwitsh kääntyi hiukan poispäin.

-- Kenties, -- sai hän viimein sanotuksi, -- hän otaksuu ... tuota ...

häntä hävettää...

Arkâdi nosti äkkiä silmänsä isään.

-- Vallan turhaa on hänen kainostella. Ensinnäkin sinä tunnet minun

mielipiteeni (näitä sanoja oli Arkâdin kovin mieluista lausua) ja

toiseksi -- tahtoisinkos minä edes pienimmälläkään tavalla rajoittaa

sinun elämätäsi ja tapojasi? Sitä paitsi minä olen vakuutettu, että

sinun valintasi on osannut oikeaan, Jos sinä kerran sallit hänen asua

kanssasi saman katon alla, niin on hän tietysti ansainnut sen. Ja

joka tapauksessa: ei pojan sovi olla isän tuomarina, ei varsinkaan

minun, varsinkaan sellaiselle isälle kuin sinä, joka et koskaan

missään ole minun vapauttani rajoittanut.

Arkâdin ääni vapisi: hän tunsi olevansa jalomielinen, sen ohella

kyllä ymmärtäen pitävänsä tässä jonkinlaista kehoituspuhetta

isälleen. Oman äänen helyllä on kuin onkin valtava vaikutus ihmiseen,

ja niinpä Arkâdikin lausui viimeiset sanat pontevasti, melkein

alleviivaten.

-- Kiitos, Arkâsha, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh hiljaisella

äänellä, ja sormet ne jälleen liikehtimään pitkin silmäkulmia ja

otsaa. -- Olet arvannut oikein. Tietysti, ellei tämä tyttö olisi

ansainnut... Ei tämä ole mitään kevytmielistä oikkua. Raskastahan

minun on puhua sinun kanssasi tästä asiasta, mutta ymmärräthän, että

hänen oli vaikea tulla tänne, kun sinäkin olet täällä, varsinkin näin

tulosi ensi päivinä.

-- Siinä tapauksessa menen minä itse hänen luokseen, -- huudahti

Arkâdi jalomielisten tunteitten uudestaan tuiskahtaessa esille, ja

kavahti tuoliltaan. -- Minä selitän hänelle, ett'ei hänen lainkaan

tarvitse kainostella minua.

Nikolai Petrôwitsh nousi hänkin.

-- Arkâdi, -- yritti hän puhua, -- älähän sentään... eihän se

mitenkään ... siellä ... tämähän tulee hänelle niin odottamatta...

Mutta Arkâdi ei kuunnellut hänen sanojansa. Hän riensi juoksujalassa

terrassilta. Nikolai Petrôwitsh katsahti hänen jälkeensä ja vaipui

hämillänsä tuolille. Sydän tykytti kiivaasti... Aavistiko hän,

kuinka omituiset suhteet nyt pakostakin luontuvat isän ja pojan

välille, vai ajatteliko, että eiköhän olisi ollut Arkâdin puolelta

hienotunteisempaa olla tähän asiaan lainkaan kajoamatta, vai moittiko

itseään heikkoudesta, -- sitä on vaikea sanoa. Kaikkikin nämä seikat

liikkuivat hänen mielessään, vaikka epäselvinä tunteina vain. Mutta

kasvot ne yhä hehkuivat, ja sydän tykytti kiivaasti.

Kuului kiireisiä askeleita, ja Arkâdi riensi terrassille. -- Nyt

me olemme jo tuttuja! -- huudahti hän, kasvoillaan jonkinlainen

lempeä ja hyväntahtoinen juhlallisuus. -- Feodôsia Nikolâjewna on

tänään todellakin hiukan huonovointinen ja tulee myöhemmin. Mutta

miks'et sinä puhunut mitään siitä, että minulla on veli? Olisin jo

eilis-iltana hyväillyt ja suudellut häntä, niinkuin hyväilin ja

suutelin nyt.

Nikolai Petrôwitsh yritti sanoa jotain, yritti kohottautua ja avata

sylinsä... Arkâdi riensi hänen kaulaansa.

-- Mitäs tämä on? Jokos sitä taas syleillään? -- kuului takaapäin

Pâvel Petrôwitshin ääni.

Isä ja poika olivat yhtä paljon mielissään kumpikin hänen tulostaan.

On olemassa liikuttavia kohtauksia, joista sittenkin tahtoisi päästä

niin pian kuin suinkin.

-- Mitäs sitä kummastelet? -- sanoi Nikolai Petrôwitsh iloisesti. --

Kylläpä sain poikaa odotellakinl Enhän ole vielä eilisestä ennättänyt

kyllikseni katsellakaan häntä.

-- En kummastele ensinkään, vastasi Pâvel Petrôwitsh. -- Tahtoisinpa

vaikka itsekin sulkea hänet syliini.

Arkâdi astui sedän luo ja tunsi jälleen poskillansa hyvänhajuisten

viiksien kosketuksen.

Pâvel Petrôwitsh istahti pöytään. Hänen yllään oli siro aamupuku,

englantilaista kuosia, päässä pikkuinen, soma fetsi. Tämä fetsi ja

huolettomasti sidottu kaulaliina ne tiesivät maaseutujen vapaata

elämää, mutta kankea paidan kaulus -- ei valkoisen, vaan kirjahtavan

paidan, niinkuin aamupukuun sopikin -- pönkitti armottoman

itsepintaisesti isäntänsä sileäksi ajettua leukaa.

-- Missäs sinun uusi ystäväsi on? -- kysyi hän Arkâdilta.

-- Ei ole kotosalla. Hän nousee tavallisesti varhain ja lähtee

jonnekin retkeilemään. Pääasia on, ett'ei hänestä välitetä: hän ei

siedä kursailemista.

-- Sen näkee kyllä. -- Pâvel Petrôwitsh rupesi kiirehtimättä panemaan

voita leivälleen. -- Jääkö hän meille kauaksikin aikaa?

-- Se on epätietoista. Hän poikkesi tänne matkallaan isänsä luokse.

-- Missä hänen isänsä asuu?

-- Tässä läänissä, noin kahdeksankymmenen virstan päässä täältä. Hän

oli ennen rykmentin lääkärinä.

-- No siinähän se on, siinähän se on! ... Ilmankos minä tässä

muistuttelin: missä kummalla minä olen kuullut tuon sukunimen

Bazârow? ... Nikolai, eikös isävainajan divisionassa ollut muuan

Bazârow niminen lääkäri?

-- Taisi olla.

-- Oli niinkin. Vai tämä lääkäri se on hänen isänsä? Hm! -- Pâvel

Petrôwitshin viikset vavahtivat. -- Entäs itse tämä herra Bazârow,

mikä hän oikeastaan on? -- kysyi hän verkalleen.

-- Mitäkö Bazârow on? -- Arkâdi naurahti. -- Tahdotkos, setä, niin

minä sanon sinulle, mikä hän oikeastaan on?

-- Ole niin hyvä, minun veljeni poika, ja sano.

-- Hän on nihilisti.

-- Mitenkä? -- huudahti Nikolai Petrôwitsh. Pâvel Petrôwitsh piti

juuri koholla veistä, johon vast'ikään oli ottanut voita, ja siihen

asentoon hän jäikin.

-- Hän on nihilisti, -- toisti Arkâdi.

-- Nihilisti? -- lausui Nikolai Petrôwitsh. -- Se tulee

latinalaisesta sanasta _nihil_, joka minun ymmärtääkseni on niin

paljon kun "ei mitään". Tuo sana tietää niinmuodoin ihmistä, joka ...

joka ei tunnusta mitään olevaksi?

-- Sano: joka ei pidä arvossa mitään, -- liitti Pâvel Petrôwitsh, ja

rupesi jälleen voitelemaan leipäänsä.

-- Joka katselee kaikkea kriitilliseltä näkökannalta, -- huomautti

Arkâdi.

-- Eikös se ole yhdentekevä? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh.

-- Ei suinkaan. Nihilisti on sellainen ihminen, joka ei taivu minkään

autoriteetin edessä, ja joka ei uskomalla omaksu mitään prinsippiä,

olkoon tämän prinsipin ympärillä millainen kunnioituksen kehä hyvänsä.

-- No niin, ja se on hyvä, vai? -- kysäisi Pâvel Petrôwitsh.

-- Kelle mitenkin, setä. Toinen voi siitä hyvin, toinen peräti pahoin.

-- Vai niin vainen! No niin, minä huomaan, että tämä menee meistä

sivu. Me, vanhan ajan ihmiset, me arvelemme, ett'ei ilman principejä

(Pâvel Petrôwitsh lausui tämän sanan pehmeästi, franskalaisten

tapaan; Arkâdi taas pani painoa ensimmäiselle tavulle: prinsippi),

ett'ei ilman principejä, uskomalla omaksuttuja, niinkuin sinä sanot,

pääse askeltakaan, saa hengäistyksikään. _Vous aves changé tout

cela_...[9] No niin ... suokoon Jumala teille terveyttä, menestystä

ja myötämäkeä ... mutta me vain ihastellen katselemme teitä, herrat ...

mitenkäs se olikaan?

-- Nihilistit, -- lausui Arkâdi selvästi.

-- Niin juuri. Ennen vanhaan oli hegelistejä; nyt on nihilistejä.

Saadaanpas nähdä, mitenkä te tulette toimeen tyhjyydessä,

ilmattomassa avaruudessa, mutta soitahan kelloa nyt, veli Nikolai

Petrôwitsh; jo on aika minun juoda kaakaoni.

Nikolai Petrôwitsh soitti ja huusi: "Dunjâsha!" Mutta Dunjâshan

sijaan ilmestyikin terrassille itse Fênitshka. Se oli nuori nainen,

noin kolmenkolmatta vuoden iässä, valkoinen ja pehmoinen, hivukset ja

silmät mustat, huulet, punaiset, lapsellisen pulleat, kädet pienet ja

hennot. Hänen yllään oli siisti kattunaleninki, uusi sinertävä pikku

huivi peitti keveästi hänen pyöreitä olkapäitään. Hän kantoi suurta

kaakaokuppia. Asetettuaan sen Pâvel Petrôwitshin eteen, hän joutui

hämille: punaisena aaltona hulvahti kuuma veri hänen miellyttäväin

kasvojensa hipiän alla. Hän loi silmänsä maahan ja pysähtyi pöydän

viereen, hennosti nojaten siihen aivan sormiensa päillä. Näytti kuin

hän olisi kainostellut tuloansa, mutta samassa tuntenut olevansa

oikeutettukin tulemaan tänne.

Pâvel Petrôwitsh veti silmäkulmansa tuimaan ryppyyn. Nikolai

Petrôwitsh kävi levottomaksi.

-- Kuinka jaksat, Fênitshka? -- virkkoi hän hampaittensa lomitse.

-- Kiitos kysymästänne, -- vastasi toinen hiljaisenpuoleisella,

mutta heleällä äänellä, vilkaisten Arkâdiin, joka myhähti hänelle

ystävällisesti. Sen jälkeen hän meni ääneti pois. Hänen astuntansa

oli hiukan huojuvaa, mutta sekin oli hänessä somaa.

Terrassilla vallitsi tuokion aikaa äänettömyys. Pâvel Petrôwitsh

härppi kaakaotansa. Äkkiä hän nosti päänsä.

-- Jopas herra nihilistikin suvaitsee saapua meidän luoksemme, --

virkkoi hän puoliääneen.

Ja todellakin, puutarhasta päin tuli Bazârow, harppaillen

kukkalavojen yli. Hurstista tehty paltto ja housut olivat tahroissa;

vanhan pyöreän hatun liereihin oli tarttunut okaisia suokasveja.

Oikeassa kädessä oli hänellä pieni pussi, jonka sisässä näkyi jotain

liikahtelevan. Hän lähestyi kiirein askelin terrassia ja nyökäytti

päätään, virkkaen:

-- Hyvää huomenta, herrat! suokaa anteeksi, että myöhästyin

teepöydästä. Pitäis nämä vangit tässä saada talteen.

-- Verimatojako teill'on siinä, vai? -- kysyi Pâvel Petrôwitsh.

-- Sammakoita täss'on.

-- Syöttekö te niitä vai kasvatatteko?

-- Kokeita varten vaan, -- vastasi Bazârow tyynesti ja astui

kartanoon.

-- Nyt hän rupeaa niitä leikkelemään, -- huomautti Pâvel Petrôwitsh.

-- Principeihin mies ei usko, mutta sammakoihin uskoo.

Arkâdi loi sääliväisen katseen setäänsä. Nikolai Petrôwitsh kohautti

salakähmää olkapäitään. Pâvel Petrôwitsh huomasi itsekin päästäneensä

varsin kömpelön kompan ja käänsi puheen talous-asioihin ja uuteen

voutiin, joka oli eilen käynyt hänelle valittamassa, että Fomâ, se

päiväläinen, "puhaltelee niinkuin oikea filuuri", ja ett'ei sitä

miestä pidä aisoissa enää mikään. "Semmoinen se on sakramenskattu",

oli vouti muun muassa sanonut; "kaikessa on fikureerannut

kelvottomasti; elää jonkun aikaa talossa ja sitten tekee kepposia ja

lähtee matkoihinsa."