Talon palvelusväki ei tullutkaan miehissä kuistille herrasväkeä
vastaan-ottamaan.[6] Näkyviin ilmestyi vain muuan kahdentoista vanha
tyttönen, ja hänen perässään astui ulos nuori, aivan Pjotrin näköinen
poika, yllään harmaa, vaskinapeilla varustettu livreajakku, Pâvel
Petrôvitsh Kirsânowin passari. Ääneti hän avasi kaleskain oviluukun
ja päästi irti tarantassin nahkaset.
Nikolai Petrôwitsh astui poikansa ja Bazârowin kanssa pimeään ja
melkein tyhjään saliin, jonka ovessa vilahtivat nuoren naisen
kasvot. Salista he tulivat vierashuoneesen, joka jo oli sisustettu
uuden-aikaiseen kuosiin.
-- No nyt sitä ollaan kotona, -- lausui Nikolai Petrôwitsh, ottaen
lakin päästään ja tukkaansa pöyhäyttäen. -- Nyt ensi hätään
illallista ja sitten levolle.
-- Eipä lainkaan haittais saada suuhunsa jotain, -- äänsi Bazârow,
jäseniään oikoen, ja retkahti sohvaan.
-- Niin illalliselle, illalliselle! Joutuun illallista! -- huudahti
Nikolai Petrôwitsh, polkaisten ilman mitään nähtävää syytä jalkaansa
lattiaan. -- Kas niin, tuossahan se on Prokôfjitshkin.
Sisään astui noin kuudenkymmenen vanha, valkotukkainen, laiha ja
tummaverinen mies, yllään ruskea, vaskinappinen frakki ja kaulassa
punertava liina. Hän veti suunsa hymyyn, astui Arkâdin luo ja suuteli
hänen kättänsä, kumarsi sitten vieraalle ja asettui oven suuhun,
kädet seljän takana.
-- Katsos, Prokôfjitsh, tässä hän nyt on, -- alkoi Nikolai
Petrôwitsh; -- tulipas kotiin vihdoinkin... No niin! Miltäs näyttää
mies?
-- Kunnossa kaikin puolin, -- virkkoi ukko, myhähtäen taas, mutta
rypisti sitten heti tuuheat kulmakarvansa. -- Käskettekö kattaa
pöydän? -- kysyi hän merkitsevästi.
-- Kyllä, kyllä, ole hyvä. Mutta ettekö suvaitse, Jevgêni Vasiljítsh,
ensin astua omaan huoneesenne?
-- Ei, suur kiitos, tarpeetonta. Käskekäähän vaan viedä sinne se
minun repun pahaiseni ja tämä mekon riekale, -- lisäsi Bazârow,
riisuen yltään matkaviittansa.
-- Jaha, jaha. Prokôfjitsh, otahan herran viitta. (Näytti kuin
Prokôfjitsh olisi joutunut ymmälle. Hän tarttui sitten Bazârowin
"mekon riekaleesen" molemmin käsin, nosti sen korkealle päänsä yli
ja astui ulos varpaisillaan.) Entäs sinä, Arkâdi, pistäytkö omaan
huoneesesi?
-- Kyllä. Pitäishän sitä päästä pahimmista tomuista, -- vastasi
Arkâdi ja kääntyi ovea kohti, mutta samassa astui sisään muuan
keskikokoinen herra, puettu tummanväriseen, englantilaiseen sut'iin,
kaulassa muodinmukainen kapea liina ja jalassa kiiltonahkaiset
kengät. Se oli Pâvel Petrôwitsh Kirsânow. Päältä iskien hän
oli noin viidenviidettä iässä. Lyhyeksi leikattu, harmaa tukka
välkkyi tummanpuhuvana kuin uushopea; äkeissä, mutta rypyttömissä,
erinomaisen säännöllisissä ja puhtaissa, ikäänkuin hienolla ja
keveällä taltalla veistetyissä kasvoissa näkyi vielä jälkiä
silmiinpistävästä kauneudesta. Erittäinkin miellyttävät olivat
kirkkaat, mustat, soikeat silmät. Koko tuo Arkâdin sedän sievä ryhti
tiesi hienoa sukuperää ja oli säilyttänyt sen nuorekkaan solakkuuden
ja pyrkimyksen ylöspäin, maasta pois, mikä enimmäkseen katoo
kolmannelle kymmenelle käännyttäessä.
Pâvel Petrôwitsh veti housuntaskustaan esille kauniin kätensä,
jonka sormissa näkyi punertavat kynnet, ja jonka kauneutta lisäsi
vielä lumivalkoinen yhdellä, ainoalla suurella opalilla kiinnitetty
hihansuu. Hän ojensi sen veljenpojalleen, ja suoritettuaan ensin tuon
europpalaisen _"shake-hands'in"_, suuteli Arkâdia aito venäläiseen
tapaan kolmasti, se on: kosketti hyvänhajuisilla viiksillään kolmasti
hänen poskeansa, lausuen:
-- Terve tultua!
Nikolai Petrôwitsh esitti hänet Bazârowille. Pâvel Petrôwitsh
taivutti notkeata vartaloansa hiukan ja myhähti, ojentamatta
kumminkaan kättään hänelle, päinvastoin pisti sen jälleen
housuntaskuun.
-- Luulin jo, ett'ette tänään tulekaan, -- virkkoi hän miellyttävällä
äänellä, ystävällisesti heilutellen ruumistaan, olkapäitään
nykäytellen ja myhäillessään tuoden näkyviin kauniit valkoisat
hampaansa. -- Vai sattuiko tiellä jotain?
-- Ei yhtään mitään, -- vastasi Arkâdi, -- muutoin vain
viivähdettiin. Mutta siksipä olemmekin nyt nälkäisiä kuin sudet. Isä
hyvä, joudutapas Prokôfjitshia; minä tulen hetikohta takaisin.
-- Maltas, niin lähden tästä mukaan minäkin! -- huudahti Bazârow,
äkkiä kavahtaen sohvalta ylös.
Nuoret herrat läksivät kumpikin.
-- Ken tuo? -- kysäsi Pâvel Petrôwitsh.
-- Arkâdin ystävä, hänen puheensa mukaan viisas mies.
-- Jääkö hän meille vieraaksi?
-- Jää.
-- Tuoko pörröpää?
-- No niin, niin.
Pâvel Petrôwitsh rumpautti kynsillään pöytään.
-- Arkâdi _s'est degourdi_[7] minun mielestäni, -- huomautti hän. --
Minun on mieluista nähdä hänen palanneen.
Illallispöydässä puheltiin varsin vähän. Bazârow se varsinkin
tuskin sanaakaan virkkoi, söi sen sijaan varsin paljon. Nikolai
Petrôwitsh kertoi kaikenlaisia tapauksia omasta, niinkuin hän
sanoi, farmarin elämästä, piakkoin odotettavista hallituksen
toimenpiteistä, komiteoista, lähetyskunnista, koneitten hankkimisen
välttämättömyydestä j.n.e. Pâvel Petrôwitsh käveli verkalleen
edestakaisin ruokasalin lattiata (hän ei milloinkaan syönyt
illallista), joskus vain harpaten ryyppylasista punaista viiniä
ja vieläkin harvemmin virkkaen jonkun muistutuksen tai, paremmin
sanoen, jonkunlaisen äännähdyksen: "aha, oho, hm!" Arkâdi kertoi
muutamia uutisia Pietarista, mutta yleensä tuntui hänestä tila hiukan
tukalalta, niinkuin konsanaankin nuoresta miehestä, joka vast'ikään
on päässyt lapsenkirjoista ja palannut semmoiseen paikkaan,
jossa häntä on totuttu aina näkemään ja aina pitämään lapsena.
Tarpeettomasti hän venytti puhettansa, vältti käyttämästä sanaa "isä
kulta", kerran sanoi oikein "isä ukko", tosin kyllä vain hampaitten
välitse; kaasi liiallisessa hajamielisyydessä lasiinsa enemmän
viiniä kuin oli aikonut juodakaan, mutta joi pohjaan. Prokôfjitsh
se, huuliaan pureskellen, ei hellittänyt hänestä silmiänsäkään. Heti
illallisen jälkeen erottiin.
-- On se hieman lystikäs mies tuo sinun enosi, -- puheli Bazârow
Arkâdille, istuen yönutussa hänen vuoteensa vieressä ja imien
piipunnysäänsä. -- Aatteles mikä keikarimaisuus maalla! Entäs kynnet,
entäs kynnet: valmiit näyttelyyn.
-- Sinähän et tiedä, -- vastasi Arkâdi, -- että hän oli aikoinaan
koko leijona. Joskus minä kerron sinulle hänen historiansa. Hänhän
oli kaunis mies; pani naisten päät pyörälle.
-- Vai niin! Vanhalta muistilta siis. Täällä vaan pahaksi onneksi ei
ole ketä viehättää. Arkâdi Nikolâitsh, eikös se ole naurettavaa tuo
tuommoinen?
-- Kenties, mutta hän on todellakin hyvä mies.
-- Muinais-aikainen ilmiö! Mutta sinun isäsi on kelpo poika.
Turhanpäiten hän sentään runoja lukee, ja tokkopa tilanhoitoakaan
ymmärtänee, mutta hyvä mies.
-- Kultainen mies kerrassaan.
-- Huomasitko, että hän aristelee?
Arkâdi puisti päätään, ikäänkuin ei olisi itsekin aristellut.
-- Merkillistä väkeä, -- jatkoi Bazârow, -- merkillistä väkeä nuo
vanhat romantikot! Hermostonsa kiihottavat ihan ärtymykseen asti...
silloin on tietysti tasapainokin tiessään. Mutta hyvää yötä nyt!
Minun huoneessani on englantilaiset pesuvehkeet, mutta ovi ei mene
lukkoon. No niin ... kannattaahan sitä tuollaista pitää ... noita
englantilaisia pesuvehkeitä, se on progressia.[8]
Bazârow läksi pois, mutta mieluisa tunne valtasi Arkâdin. Suloista on
vaipua uneen armaassa kotitalossa, tutussa vuoteessa peitteen alla,
jonka valmistamisessa rakkaat kädet ovat vaivaa nähneet, kukaties
vanhan hoitajattaren kädet, nuo lempeät, hyväntahtoiset, väsymättömät
kädet. Jegôrowna muistui hänelle mieleen, ja hän toivotti vanhalle
muorille ikuista rauhaa... Oman itsensä edestä hän ei rukoillut.
Sekä hän että Bazârow nukkuivat pian, mutta muut talon asukkaat eivät
saaneet unta silmiinsä vielä kotvaan aikaan. Nikolai Petrôwitsh
oli poikansa palajamisen johdosta kovassa mielenliikutuksessa.
Hän laskeusi vuoteelleen, mutta kynttilää hän ei sammuttanut. Pää
käden nojassa hän siinä virui, miettimistänsä mietiskellen. Pâvel
Petrôwitsh valvoi kauan jälkeen puolen-yön omassa huoneessaan,
istuen avarassa nojatuolissa kaminin edessä, missä kivihiiliä
hiljalleen hehkui. Hän ei riisunut, vaihtoi vaan kiiltonahkaiset
kengät kiinalaisiin, punaisiin, kapittomiin tohveleihin. Kädessä
hänellä oli viimeinen numero _Galignania_, mutta lukenut hän ei. Hän
katsoa tuijotti kaminiin, jossa sinertävä liekki tuikahteli, milloin
himmeten, milloin kirkastuen... Missä lienevät hänen ajatuksensa
kierrelleet, mutta eivät ne yksin menneisyydessä viipyneet: hänen
kasvojensa ilme oli tuima ja keskittynyt, jota ei kasvoissa ole
silloin kuin ihminen menneitä aikoja muistelee. -- Mutta pienessä
perähuoneessa istui arkun kannella nuori nainen, Fênitshka, yllään
sinertävä sielukka ja huivi irrallaan mustan tukan peitteenä. Vuoroin
hän kuulosti, vuoroin torkahti, vuoroin katsahti avonaiseen oveen,
johon näkyi pieni lapsen sänky ja kuului nukkuvan lapsen tasaista
hengitystä.