-- Vai niin, vainen; vai olet sinä nyt kandidaati ja matkalla kotia!
-- puheli Nikolai Petrôwitsh, kosketellen milloin poikansa olkapäätä,
milloin polvea. -- Viimeinkin!
-- Kuinkas setä jaksaa? -- kysäisi Arkâdi. Hän oli kyllä täynnään
vilpitöntä, melkein lapsellista iloa, mutta tahtoi kumminkin niin
pian kuin mahdollista tehdä lopun nykyisestä liikutuksen tunnelmasta
ja kääntää puheen jokapäiväisiin asioihin.
-- Hyvin jaksaa. Olihan hän lähdössä minun kanssani sinua vastaan,
mutta mitenkä sitten lienee päättänyt toisin.
-- Saitko kauankin odotella minua?
-- Viiden tunnin verran.
-- Isä kulta!
Arkâdi kääntyi nopeasti isään päin ja suuteli häntä poskeen. Nikolai
Petrôwitsh naurahtelemaan.
-- Saatpa nähdä, -- virkkoi hän, -- millaisen komean hevosen minä
olen sinulle hankkinut. Ja uudet on sinun huoneessasi tapetitkin.
-- Saako Bazârowkin oman huoneen?
-- Löytyy huone hänellekin.
-- Isä kulta, ole ystävällinen hänelle. En osaa niin sanoa, kuinka
suuressa arvossa minä pidän hänen ystävyyttään.
-- Äskettäinkö vasta olette tulleet tuttaviksi?
-- Äskettäin.
-- Ilmankos minä en häntä viime talvena nähnytkään. Mitä hän opinnoi?
-- Pääaineena on hänellä luonnontieteet. Hänellä on muutoin tietoja
kaikesta. Ensi vuonna hän aikoo suorittaa lääkärintutkinnon.
-- Vai niin! Hän on medisiinari siis! -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh
ja vaikeni hetkiseksi. -- Pjotr! -- lisäsi hän sitten, osoittaen
kädellään, -- tuolta taitaa tulla meidän talonpoikia?
Pjotr katsahti herransa osoittamaan suuntaan. Kapeata kylänraittia
tulla jyristi kovaa vauhtia muutamia rattaita, hevosilla ohjakset
höllällään. Rattailla istui useimmissa mies, moniaissa kaksi, yllään
lammasnahka-turkit levällänsä.
-- Meidän ne on, -- sanoi Pjotr.
-- Minnehän ne nyt, kaupunkiinko vai?
-- Kaupunkiin kaiketikin... Kapakkaan, -- lisäsi Pjotr halveksien ja
kääntyi hiukan kuskiin päin, ikäänkuin häneen vedoten. Mutta tämä
ei liikahtanutkaan; hän oli semmoinen vanhan kansan mies, joka ei
hyväksynyt näitä nykyaikaisia mielipiteitä.
-- Paljon on minulla ollut puuhaa talonpoikain kanssa tänä vuonna, --
jatkoi Nikolai Petrôwitsh, kääntyen poikaansa. -- Eivät maksa veroa.
Minkäs sille mahtaa?
-- Oletko päiväläisiisi ollut tyytyväinen?
-- Kyllä, -- äännähti Nikolai Petrôwitsh hampaittensa välitse. --
Muuthan ne niitä yllyttelevät, ja se on paha asia. No niin, eikä ne
vielä oikein aherrakaan. Valjaita rikkovat. Kyntävät ne sentään miten
kuten. Kyllä kaiketi siitä aikaa voittain hyvä tulee. Huvittaako
sinua sitten maatalous?
-- Meillä on niin vähän siimestä, ja se on harmillista, -- huomautti
Arkâdi, vastaamatta viimeiseen kysymykseen.
-- Minä olen laitattanut balkongin yli pohjoispuolelle suuren
markiisin, -- lausui Nikolai Petrôwitsh, -- nyt sopii syödä
päivällistäkin ulko-ilmassa.
-- Hyvinpä se on huvilan tapaista ... mutta tuo nyt on kaikki
vähäpätöistä. Mutta kuinka raikasta sen sijaan on ilma täällä! Mikä
herttainen tuoksu! Minusta tuntuu todellakin, ett'ei missään muualla
koko maailmassa ole sellaista tuoksua kuin juuri näissä seuduin. Ja
taivaskin täällä...
Arkâdi pysähtyi, katsahti syrjästä taaksensa ja vaikeni.
-- Ei kummakaan, -- huomautti Nikolai Petrôwitsh. -- Täällähän sinä
olet syntynyt, ja siksipä kaikki täällä tietystikin tuntuu sinusta
joltain erinomaiselta.
-- Samapa se on, isä hyvä, missä sitä on syntynyt.
-- Mutta kumminkin...
-- Ei, kyllä se on ihan yhdentekevä.
Nikolai Petrôwitsh vilkaisi syrjinkarin poikaansa, ja kaleskat
kulkivat puolen virstan verran, ennenkuin keskustelu jälleen pääsi
alkuun.
-- En muista, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh, -- lienenkö kirjoittanut
sinulle, että sinun vanha hoitajattaresi, Jegôrowna on kuollut.
-- Todellakin! Eukko parka! Entäs Prokôfjitsh, elääkö hän vielä?
-- Elää ja on yhä samallainen. Murisee kuin ennenkin. Et sinä
ylipäänsä suuria muutoksia Mârjinossa huomaa.
-- Onko sinulla voutikin entinen?
-- Se se kumminkin on uusi. Olen päättänyt, ett'en enää ota
vapautettuja maaorjia, entistä hoviväkeä, palvelukseeni, en
ainakaan usko heille mitään vastuunalaisia tehtäviä. -- Arkâdi
viittasi katseellaan Pjotriin, ja isä jatkoi puoliääneen: -- _Il
est libre_, mutta hänhän onkin kamaripalvelija! Nyt on minulla
voutina muuan pikkuporvari; näyttää olevan koko ovela mies. Olen
määrännyt hänelle palkaksi kaksisataa viisikymmentä ruplaa vuodessa.
Mutta muutoin -- liitti Nikolai Petrôwitsh, hieroen kädellään
otsaansa ja silmäkulmiansa, niinkuin ainakin, ollessaan jonkun
sisällisen levottomuuden tilassa, -- äsken sanoin, ettes Mârjinossa
mitään muutoksia huomaa... Se ei ole ihan niin... Minä pidän
velvollisuutenani jo ennakolta ilmoittaa sinulle, vaikka...
Hän takertui tuokioksi ja jatkoi sitten franskaksi:
-- Ankara siveydensaarnaaja pitänee minun avomielisyyttäni
tarpeettomana, mutta ensinnäkin on minulla aina ollut erikoisia
periaatteita isän ja pojan välisistä suhteista. Vaikka ... onhan
sinulla oikeus tuomita minua. Minun iässäni... Sanalla sanoen tuo ...
tuo tyttö, josta sinä kaiketi olet kuullutkin...
-- Fênitshkako? -- kysyi Arkâdi etenkehdaten.
Nikolai Petrôwitsh punastui.
-- Ole hyvä, äläkä mainitse niin kovaa hänen nimeänsä... No niin ...
hän asuu nyt luonani... Minä sijoitin hänet päärakennukseen ...
siellä oli kaksi pikku huonetta... Muutoin, saattaahan kaiken tämän
vielä asettaa toisinkin...
-- No mutta, isä hyvä, miksikä?
-- Sinun ystäväsi tulee nyt meille ... eihän se sovi...
-- Älä lainkaan välitä Bazârowista. Hän on ylempänä kaikkea
tuollaista.
-- Ja olethan siellä sinäkin, -- äänteli Nikolai Petrôwitsh. --
Sivurakennus näet oli meillä jo niin rappeutunut ... ikävä kyllä.
-- No mutta, isä hyvä! -- kiirehti Arkâdi sanomaan. -- Näyttää
melkein kuin pyytelisit anteeksi. Etkö sinä häpeä!
-- Tietysti, täytyyhän minun hävetä, -- vastasi Nikolai Petrôwitsh,
yhä enemmän punastuen.
-- Älä nyt, isä hyvä! Lakkaa jo!
Arkâdi myhähti lempeästi. "Kaikestapa hän tässä nyt pyyteleekin
anteeksi!" ajatteli hän itsekseen, ja hänen sielunsa täytti silloin
suopea hellyys tuota hyväntahtoista, pehmeäluontoista isää kohtaan ja
samalla jonkunlainen salainen etevämmyyden tunne.
-- Lakkaa jo, isä hyvä! -- lausui hän vielä kerran, ehdottomastikin
nauttien oman kehityksensä ja vapautensa tietoisuudesta.
Nikolai Petrôwitsh vilkaisi häneen sormien lomitse, kädellään jälleen
pyyhkien otsaansa ja tuntien jonkunlaisen pistoksen sydämessänsä...
Mutta samassa hän jo taas syytti itseänsä.
Kauan aikaa kesti äänettömyyttä.
-- Nämä ne ovat jo meidän peltoja -- virkkoi hän viimein.
-- Ja eikös metsä tuolla edessäpäin ole sekin meidän? -- kysyi Arkâdi.
-- Meidän on. Mutta minä olen sen myönyt. Tänä vuonna rupeavat
vedättämään.
-- Miksikä möit?
-- Rahoja oli tarvis, ja sitä paitsi siirtyy tämä maa talonpojille.
-- Jotka eivät maksa sinulle veroja?
-- Heidänpä se on asiansa, ja sitä paitsi ... tottahan joskus
rupeavat maksamaan.
-- Sääli metsää, -- huomautti Arkâdi, ruveten katselemaan ympärilleen.
Maisemia, joitten kautta matka kävi, ei sopinut sanoa kauniiksi.
Peltoja, pelkkiä peltoja hamaan taivaanrantaan saakka, milloin hiukan
ylempänä, milloin notkommalla taas. Siellä täällä siinsi silmään
metsiköitä, ja paikoin kierteli joen-uomia, äyräillään harvoja,
matalia pensaita, muistuttaen kuvia vanhoissa Katarinan aikuisissa
kartoissa. Paikoin näkyi kapeita purojakin alas-vierineine äyräineen
ja lammenpahaisia viheliäisine patoineen ja pieniä kyliä mataline
mökkeineen, mustat katot puoleksi lahonneina, ja kallistuneita
puimavajoja, seinät varvuista punotut, ja tyhjäin puimaluuvain luona
vetelehtäviä vääntimiä. Näkyi kirkkojakin, toiset tiilistä tehtyjä,
kalkitus paikoin lohjenneena, toiset puisia, ristit kallellaan, ja
niitten vieressä hautausmaita rappiotilassa.
Yhä enemmän ja enemmän alkoi ahdistaa Arkâdin sydäntä. Talonpojatkin,
joita kohdattiin, olivat ikäänkuin varta vasten repaleisia kaikki
tyyni, huononpäiväiset hevoskaakit edessä. Tienvarsilla seisoi
pajupensaita, ryysyisinä kuin kerjäläiset, kiskotuin kuorin,
taitetuin oksin. Laihoja, pörrökarvaisia, ikäänkuin kaluskeltuja
lehmiä käveli ojain varsilla, ahnaasti riipien ruohoa. Näytti kuin
ne vast'ikään olisivat riistäyneet irti jonkun ankarista, surmaa
tuottavista kynsistä, ja noitten nääntyneitten elukkain näky keskellä
heleätä kevätpäivää loi takalikolle kaamean kangastuksen: siellä
hämärsi ilottoman, loppumattoman talven harmaja haamu tuiskuineen,
pakkasineen ja kinoksineen...
"Ei ole", -- ajatteli Arkâdi, -- "ei vainkaan ole varakasta tämä
tienoo, ei häikäise silmää hyvinvoipaisuus eikä uutteruus. Asiat
eivät saa, eivät saa jäädä tälle kannalle; uudistuksia tarvitaan
välttämättömästi ... mutta mitenkä saada ne toimeen, mitenkä panna ne
alkuun?"
Näin mietiskeli Arkâdi, mutta hänen mietiskellessään kevät se vain
teki tehtäväänsä. Kaikki tuossa hänen ympärillään vihannoi ja kultana
kuulsi; kaikki siinä lainehti ja välkähteli, lämpöisen tuulen hiljaa
huhahdellessa, kaikki: puut, pensaat ja ruohot. Kaikkialta kuului
leivosten loppumattomia, heleitä liverryksiä; hyypät ne vuoroin
kirkuivat, liidellen alavain niittyjen päällä, vuoroin ääneti juosta
piipottivat mättäitä myöten. Vilja oli toukopelloilla vielä lyhyttä,
ja siinä tepasteli peltovariksia, luoden somia, mustia vaihteita
vainioitten vehreyteen. Sieltä ne puikahtivat jo hiukan kellertävään
ruispeltoon, silloin tällöin vain kohottaen päätään sen usmaisista
laineista.
Arkâdi katseli katselemistaan, ja raskaat mietteet ne vähitellen
vaimenivat, katosivat... Hän heitti viitan yltään ja loi isäänsä niin
iloisen, niin poikamaisesti reippaan silmäyksen, että tämä sulki
hänet uudestaan syliinsä.
-- Jo tullaan pian, -- virkkoi Nikolai Petrôwitsh; -- jahka vaan
päästään tuon mäen päälle, niin siitä jo näkyy talokin. Kyllä meille
tulee mainion hauska elämä: sinä autat minua talon hoidossa, ellet
vain ikävysty semmoiseen toimeen. Meidän tulee nyt liittyä toisiimme
oikein läheisesti, tutustua oikein perinpohjin, eikö niin?
-- Tietysti, -- vastasi Arkâdi. -- Mutta kyllä on herttainen päivä
tänään!
-- Sinun tuliaisiksesi, poikaseni. Niin, kevät on uhkeimmillaan
nyt, taikka ... kyllä minä sentään arvelen samaa kuin Púshkinkin,
muistathan Jevgêni Onjêginissa:
Niin haikeaks lyöt mielen multa,
Sä kevät, lemmen aika oi!
Miks'...
-- Arkâdi! -- kajahti takaapäin Bazârowin ääni. -- Lähetäs mulle
tulitikku; piippu sammui.
Nikolai Petrôwitsh vaikeni, ja Arkâdi, joka oli ruvennut
kuuntelemaan isän puhetta, hiukan kummastellen, jonkinlaisella
myötätuntoisuudellakin, veti kiireimmiten taskustaan hopeisen
tikkurasian ja lähetti Pjotrin viemään sitä Bazârowille.
-- Huolitko sikarista? -- huusi Bazârow taas.
-- Ann' tulla! -- vastasi Arkâdi.
Pjotr palasi kaleskoihin ja antoi hänelle tikkurasian kera paksun,
mustan sikarin, jonka Arkâdi heti kohta sytytti ja alkoi puhallella
ympärilleen niin kitkerää ja hapanta, väkevöitetyn tupakan hajua,
että Nikolai Petrôwitsh, joka ei ikipäivinään ollut polttanut,
väkisinkin käänsi nenäänsä syrjään, tehden sen hyvin varovasti,
jott'ei loukkaisi poikaansa.
Neljännestunnin perästä molemmat ajopelit pysähtyivät kotitalon
kuistin eteen. Talo oli puinen ja uusi, harmaaksi maalattu, katto
rautainen ja punaiseksi pyyhkäisty. Se se nyt oli Mârjino, toisella
nimellä Novaja Slobódka. Talonpoikain keskuudessa sillä oli nimenä
Bobyli-Hutôr (Itsellisen karjamökki).